9. Queen: Queen II (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.

Queenin kakkoslevy on ykköslevyn lailla jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Levyltä ei juuri singlehittejä löydy, eikä yhdestäkään levyn kappaleesta tehty musiikkivideota. Greatest hits -kokoelmille on päässyt vain Seven seas of rhye, eikä sekään oikein anna kuvaa siitä, minkälaisesta levystä on kysymys. Levy on kuitenkin monien Queen-fanien suosikki. Myös minun.

Niinkuin monen muunkin kohdalla, myös minun ensikosketukseni Queeniin oli Bohemian Rhapsody. Kappaletta kuuli aina silloin tällöin radiosta ja joskus onnistuin jopa näkemään kappaleen legendaarisen musiikkivideon televisiosta. Oma Queen-urani alkoi, kun Brightonin kielikurssilla kesällä 1986 ostin kirpputorilta Bohemian Rhapsody -singlen. Seuraavan parin vuoden aikana tutustuin myös yhtyeen muuhun tuotantoon ja opin, että Queen on muutakin kuin BoRap ja Radio GaGa.

Queenin kakkoslevy jakautuu kahteen puoleen, valkoiseen ja mustaan. Valkoisen puolen sävellyksistä vastaa Brian May (+ yksi kappale Roger Taylorilta) ja levyn musta puoli oli täysin Freddie Mercuryn valtakuntaa.

Valkoisen puolen vaikuttavin kappale on upean mahtipontinen White Queen, jossa Mercury solistina pääsee näyttämään sekä herkkää puoltaan että revitystaitojaan yhdessä Mayn kitaran kanssa.

• Queen: White Queen (YouTube)

Valkoisella puolella on myös toinen tunteellinen balladi, joka on kuitenkin tyyliltään aivan erilainen kuin edellämainittu. Some day one day on perinteisempi rakkauslaulu, jossa soolo-osat laulaa Brian May omaan herkkään tyyliinsä.

• Queen: Some day one day (YouTube)

Levyn musta puoli on sitten kaikkea muuta kuin perinteinen. Freddie Mercury kehitteli omaa pop-ooppera-konseptiaan yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla ennenkuin kaikki osui kohdalleen Bohemian Rhapsodyssa 1975. Queen II:n kakkospuoli on kuin 20 minuuttiseksi venytetty BoRhapin esiaste rock-osuuksineen, balladeineen ja oopperamaisine kuoro-osuuksineen. Eri osasten laatu vaihtelee, mutta onnistunein on levyn avainteos March of the Black Queen, joka sellaisenaan olisi ollut hitin arvoinen. Ihan vielä eivät tähdet kuitenkaan olleet oikeassa asennossa, ja yhtye sai odottaa suurmenestystään vielä vuoden.

• Queen: March of the Black Queen

Queen II:sta seuranneet Sheer heart attack ja Night at the opera olivat ehkä kokonaisuuksina toimivampia albumeja ja niiltä löytyi radioystävällisiä superhittejä, mutta kakkoslevy sisältää kuitenkin monta tuntematonta Queen-helmeä, joita ei ole pilattu ylisoittamisella. Jos yhtyeen musiikista pitää, kannattaa kakkoslevyyn ehdottomasti tutustua.

8. Kate Bush: The Sensual World (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bush vakiinnutti asemansa maailmantähtenä viimeistään vuonna 1985 julkaistulla albumilla Hounds of love. Menestyneen albumin (josta löytyi mm. suurhitti Running up that hill) jälkeen odotettiin mielenkiinnolla, minkätyyppisen albumin Bush seuraavaksi tekisi. Siinä missä Hounds of Love oli selkeästi teeman ympärille rakennettu kokonaisuus, on The Sensual World Kate Bushin omien sanojen mukaan "kokoelma ihmissuhteita käsitteleviä lauluja". Ja erinomainen kokoelma onkin.

Ensimmäinen muistoni Kate Bushista on joskus 1978-1979 ympärillä, kun kappale Wuthering heights esitettiin Levyraadissa. Pirkko Liinamaa kuvaili Kate Bushia linnanneidoksi, joka vangittuna linnan torniin kiljuu pelastajaa avukseen. Oma Bush-harrastukseni alkoi noin kymmenen vuotta myöhemmin, kun englanninreissullani ystäväni veli esitteli minulle Bushin levyjä ja musiikkivideoita. Tästä lähtien olen kuulunut Bushin faneihin.

The Sensual World tuli kovalla rummutuksella ihmisten tietoisuuteen MTV Europen välityksellä. Lukiossa emme enää viettäneet välitunteja ulkona vaan katsoimme luokassa MTV:tä, ja albumin nimikappale soi syksyllä 1989 tällä kanavalla jatkuvalla syötöllä.

• Kate Bush: Sensual world (musiikkivideo, YouTube)

Kappaleella on monotoninen, lähes pelkästään yhdestä sävelestä koostuva melodia. Laulun juju onkin siinä kaikessa muussa, mitä tuon melodian taustalla tapahtuu. Lukioluokan televisiosta kuultuna kappale ei kuullosta juuri miltään, mutta kunnolla kuunneltuna tämä paljon sovituksellisia yksityiskohtia sisältävä kappale on varsinainen kultakaivos. Luonnon kauneutta ylistävä video sopii kappaleeseen täydellisesti.

The Sensual World -albumi ei ole yhtä hittivetoinen kuin edeltäjänsä The Hounds of love. Vaikka levy koostuu erillisistä kappaleista, albumi toimii erittäin hyvin kuunneltavana kokonaisuutena. Aiempien levyjensä tapaan Bush on säveltänyt ja sanoittanut kaikki laulut itse, ja hän myös vastaa musiikkivideoittensa ohjauksesta.

• Kate Bush: Love and anger (musiikkivideo, YouTube)

Love and anger -kappaleen kitarasoolon soitti David Gilmour, joka aikanaan kuuli Bushin demonauhan ja auttoi häntä saamaan levytyssopimuksen. The Sensual world -albumilla vieraili myös muita tunnettuja muusikkoja, muun muassa viulisti Nigel Kennedy. Muutamalle kappaleelle omintakeista sävyä antoi bulgarialainen lauluyhtye Trio Bulgarka. Yksi näistä kappaleista on kaunis Never be mine.

• Kate Bush: Never be mine (YouTube)

The Sensual world on kaunis kokonaisuus kanttaan myöten, eikä Bushin myöhemmät levyt ole enää nousseet samalle tasolle. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Red Shoes -albumi oli levynä kohtalainen, mutta seuraava, vuonna 2005 julkaistu Aerial oli jo pienoinen pettymys. Seuraavaa levyä Kate Bushilta voidaan odottaa jo tämän vuoden marraskuussa.

7. Abba: The Visitors (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Uudelle vuosikymmenelle siirtynyt Abba ei ollut enää sama yhtye kuin 1970-luvulla. Menneitä olivat hulppeat livekiertueet, kornit esiintymisvaatteet ja yhtyeen pariskuntien välinen rakkaus. Jäljellä oli keski-ikää lähestyvien ammattimuusikoiden työkumppanuus ja halu tehdä edelleen hyvää musiikkia. Tämä ei kuitenkaan enää riittänyt, ja vuonna 1981 julkaistu The Visitors jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi. Levy on yhtyeen vakavin mutta samalla myös kunnianhimoisin albumikokonaisuus.

Abba-harrastukseni alkoi jo 70-luvun lopulla, kun siskoni kanssa lainasimme tuttavaperheestä levyt Arrival ja The Album. Vuoteen 1981 mennessä olin jo täysipäiväinen Abba-fani, ja joulu ei ollut mitään ilman paketista löytynyttä uutta Abba-albumia. Vuonna 1981 tuo albumi oli The Visitors, joka jäi myös viimeiseksi Abba-joululahjakseni. Abbafanitus ei kuitenkaan ole noista ajoista hiipunut.

Heti ensisävelistä huomaa, että The Visitors eroaa yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Pirteän aloituskappaleen sijaan levyn käynnistää sen synkkä kylmän sodan kaikuja heijastava nimikappale. Tämä melankolia sävyttää koko levyä, vaikka toki pari iloisempaakin kappaletta on mahtunut mukaan. Rakkauslaulujen tilalle olivat tulleet laulut erosta ja epätoivosta.

Jos vuotta aiemmin ilmestynyt The winner takes it all oli Agnetha Fältskogin erolaulu, oli tällä levyllä Anni-Frid Lyngstadin vuoro purkaa suruaan ja katkeruuttaan kappaleessa When all is said and done. Vaikka laulujen tekstittäjä Björn Ulvaeus on useasti korostanut, etteivät laulut kerro suoraan Abba-pariskuntien avioeroista, on vaikea uskoa etteikö raskaat kokemukset kuuluisi niiden teksteistä ja laulajien tulkinnoissa. When all is said and done on albumin ehdoton kohokohta.

• Abba: When all is said and done (musiikkivideo, YouTube)

Fältskogille tärkein laulu oli Slipping through my fingers. Ulvaeusin teksti käsittelee oman lapsen kasvamista. Kappale oli henkilökohtainen nuoren Lindan vanhemmille, mutta se on sitä kaikille muillekin pienten lasten vanhemmille.

• Abba: Slipping through my fingers (YouTube)
• Abba: Slipping through my fingers (live-esitys, YouTube)

Kirjat kertovat, että Abban jäsenet tekivät yhteistyötä yhtä ammattimaisesti ja taitavasti kuin ennenkin, vaikka pariskuntien väliset avioliitot olivatkin kariutuneet. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin sävelkynä oli terässä, ja Fältskog ja Lyngstad olivat elämänsä kunnossa laulajina. Levyltä kuitenkin kuuluu väkisin se, että musiikin tekeminen ei ollut yhtä hauskaa kuin ennen.

• Abba: Head over heels (musiikkivideo, YouTube)

Vanhaa pirteää Abba-poppista lähinnä on singlehitti Head over heels, jonka videossa korostetaan laulun kepeää tarinaa. Silti kappaleesta puuttuu vanhojen hittien energia ja ilo.

Lievästä kliinisyydestä ja väsähtäneestä tunnelmasta huolimatta The Visitors on kunnianhimoinen tai toimiva kokonaisuus. Parivaljakon Andersson/Ulvaeus popsävelmät ja tuotanto hipovat edelleen täydellisyyttä. Abba osasi lopettaa ajoissa, The Visitorsin jälkeen yhtye julkaisi enää kaksi singleä. The Visitors oli hieno päätös uralle, jossa ei varsinaisia pohjanoteerauksia ollut lainkaan.

6. Annie Lennox: Diva (1992)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Annie Lennoxin ensimmäinen soololevy häivytti heti epäilyt siitä, että Eurythmics-levyjen musiikki oli Dave Stewartin käsialaa ja että Lennox vastasi ainoastaan laulusta ja teksteistä. Divan suuri menestys ja vastaavasti Stewartin soololevyjen epäonnistuminen antoi päinvastoin kuvan, että Lennox oli yhtyeen luova ja vetävä voima.

Annie Lennoxin soololevy Diva ilmestyi Music Televisionin kulta-aikana, eikä kanavan katsoja voinut välttyä värikkään laulajan huomiota herättäviltä videoilta. Myös minä innostuin, ja Diva on ilmestymisensä jälkeen kuulunut jatkuvasti rakkaimpiin poplevyihini. Diivamaisen kylmästä kannestaan huolimatta levyn musiikki on lämmintä ja tunteellista, ja mahtuu mukaan muutama vauhdikkaampikin kappale.

Lennox tuntui jatkavan suoraan siitä, mihin Eurythmics oli We too are one -albumillaan jäänyt. Levyn aloittava Why on sävyltään itsetutkisteleva, ja samalla linjalla ovat monet levyn rauhallisemmista kappaleista. Ilman Dave Stewartin kitaraa ja tuotantoa levyn sointi on Eurythmicsin levyjä sähköisempi ja synteettisempi, mutta samalla Lennoxin sävykäs lauluääni saa tilaa. Diva todistaa myös vastaansanomattomasti, että Annie Lennox on todella taitava ja monipuolinen lauluntekijä.

• Annie Lennox: Walking on broken glass (musiikkivideo, YouTube)

Vaikka levyn tunnelma on pääasiassa rauhallinen, hienojen laulujen joukosta erottuu jäntevä Walking on broken glass, jota on maustettu mukavasti pianon ja jousikvartetin vuoropuhelulla. Eurythmicsin tapaan Lennox on myös satsannut laulujensa videoihin. Walking on broken glass videoineen on tasapainoinen ja viihdyttävä kokonaispaketti.

Hitaista kappaleista tunnetuin on levyn ensisingle Why. Esittelen tässä kuitenkin levyn päättävän The Gift -kappaleen, jonka video on kuvattu Venetsiassa. Kappale (ja myös video) tuo esiin Lennoxin herkän puolen, joka on usein jäänyt hänen räväkän ja kylmän imagonsa varjoon.

• Annie Lennox: The Gift (musiikkivideo, YouTube)

Diva on siitä harvinainen albumi, että yhtä kappaletta lukuunottamatta sen jokaisesta laulusta tehtiin video. Videoiden ohjaaja on Sophie Müller joka vastasi myös monista Eurythmicsin uraauurtavista videoista.

Divan hervottovin kappele (ja niinikään hauskin video) on Little bird. Toista lastaan odottava laulaja tyytyy kertojan rooliin ja antaa pääroolin parillekymmenelle imitoijalle, jotka kukin esittävät yhtä Lennoxin lukuisista videohahmoista.

• Annie Lennox: Little bird (musiikkivideo, YouTube)

Videosta on iloa erityisesti niille, jotka tuntevat Lennoxin ja Eurythmicsin aiempaa videotuotantoa. Muille lopputulos näyttää lähinnä kaoottiselta. Mutta kappale on hyvä ja kestää kuuntelua myös ilman videota.

Lennox on jatkanut soolouraa menestyksekkäästi Divan jälkeenkin. Eurythmics teki pikaisen paluun ja teki uuden levyn vuonna 1999, mutta yhtye ei tavoittanut 80-luvun taikaa, ja Lennox ja Stewart jatkoivat omia uriaan tämän jälkeen.

5. Jean-Jacques Goldman: En passant (1997)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Ranskalainen lauluntekijä Jean-Jacques Goldman on Suomessa tunnettu lähinnä lauluistaan, jotka hän on säveltänyt Céline Dionille ja Patricia Kaasille. Ranskankielisissä maissa hän on kuitenkin vielä tunnetumpi pitkästä soolourastaan ja monista hiteistään. Vuonna 1997 julkaistu En passant on hänen ehjin albumikokonaisuutensa, jolta ei huonoa kappaletta löydy.

Jean-Jacques Goldmaniin tutustuin opiskellessani muutaman kuukauden ajan Belgian Monsissa keväällä 1996. Kämppikseni lainasi minulle JJG:n levyjä, ja näin pääsin tutustumaan tähän ranskalaismuusikkoon, jonka tähän asti olin tuntenut vain Céline Dionin lauluntekijänä. Suomeen palattuani kirjeystäväni lähetteli minulle JJG:n levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Goldmanista tuli nopeasti suosikkiartistini Ranskassa.

Pääosan urastaan Goldman teki 80-luvulla. 90-luvulla hän keskittyi live-esiintymisiin ja yhteislevyihin trion Fredericks, Goldman & Jones jäsenenä. En Passant oli hänen ensimmäisenen soololevynsä kymmeneen vuoteen ja ainoa, jonka hän julkaisi 90-luvulla.

• Jean-Jacques Goldman: Sache que je (musiikkivideo, YouTube)

Levyllä on vahvasti akustinen tunnelma, vaikka myös sähköisiä soittimia (erityisesti kitaraa) käytetään taitavasti. Tuotannossa on pyritty intiimiin tunnelmaan, ja laulaja tuleekin kuulijaa hyvin lähelle. Melodiat ovat vahvoja ja myös teksteissä pyritään pintaa syvemmälle. Jo parikymmentä vuotta uraansa tehdyt Goldman oli jo vakiinnuttanut paikkansa niin lauluntekijänä, laulaja kuin tuottajanakin, joten hänen ei tarvinnut turvautua helppoihin tai halpoihin ratkaisuihin.

• Jean-Jacques Goldman: Bonne idée (musiikkivideo, YouTube)

Levyn uljain esitys on juoksijasta kertova Le coureur, joka alkaa yksinkertaisesta kitarariffistä, kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hiipuu sitten vahvan huipennuksen jälkeen alun yksinkertaisuuteen.

• Jean-Jacques Goldman: Le coureur (YouTube)

Koskettavin kappaleista on huikeaan tunnelmaan kasvava Juste quelques hommes. En täysin ymmärrä kappaleen tekstiä, mutta hienolla tulkinnalla ja  tuotannolla tämä kappale saa aina minut pysähtymään.

• Jean-Jacques Goldman: Juste quelques hommes (YouTube)

Jean-Jacques Goldman on yksi niistä artisteista, joka on ymmärtänyt cd-kotelon mahdollisuudet. Tätä levyä edeltävä Rouge (jota käsittelen myöhemmin omassa artikkelissaan) oli pakattu täysalumiiniseen cd-kuoreen ja vuonna 2001 julkaistu Chanson pour les pieds sikarirasiaan. En passantin kotelo on tavanomaisempi, mutta tekstivihkonen on kuvitettu toinen toistaan hienommilla mustavalkovalokuvilla.

4. The Cake: A Slice of Cake (1968)

The Cake oli kolmen naislaulajan muodostama amerikkalainen yhtye 1960-luvun loppupuolelta. Yhtye teki kaksi albumia mutta hajosi jo ennenkuin levyistä toinen, A Slice of Cake ehdittiin julkaista. Harmi. Olisi ollut jännä nähdä, mitä yhtyeestä olisi voinut tulla. Tämä vähän tunnettu levy on nimittäin erinomainen.

Tuttavuuteni The Caken kanssa alkoi sattumalta. Tykkäsin levyjen kuuntelusta jo lapsena ja tunsin vanhempieni levyhyllyn paremmin kuin he itse. Vaikka en osannut lukea, tunnistin jo levyn selkälistasta mistä musiikista oli kysymys. Vanhempieni hyllystä löytyi myös The Caken levy, jonka isäni oli ilmeisesti ostanut jostain Anttilan halpalaatikosta. Vaikka en lapsena niin paljoa kiinnittänyt huomiota kuuntelemieni levyjen musikilliseen antiin, jäi tämä levy mieleen. Nyt aikuisena olen oppinut arvostamaan tämän vähälle huomiolle jääneen yhtyeen musiikkia, ja kun Caken levyt julkaistiin cd:nä, piti ne tietysti hankkia.

The Cake -yhtyeen muodostivat parikymppiset amerikkalaisneitoset Jeanette Jacobs, Barbara Morillo ja  Eleanor Barooshian. Heidän yhtyeensä erosi muista 60-luvun tyttöyhtyeistä siinä, että he sävelsivät itse suuren osan musiikistaan. Kappaleita koristivat usein barokkisävyiset jousisovitukset ja moniääninen stemmalaulu.

• The Cake: P.T. 280 (YouTube)

Yhtyeen live-esiintymisten tavaramerkki oli se, että siinä missä Morillolla ja Barooshianilla oli yliampuva koreografia, Jacobs seisoi täysin eleettömänä paikallaan (Esimerkki yhtyeen omalaatuisesta koreografiasta löytyy täältä. Linkin kappale on yhtyeen ensimmäiseltä albumilta). Yhtye oli altis skandaaleille. Pahennusta herätti yhtyeen televisioesiintyminen Amerikan lippuun pukeutuneena. Toisella kertaa he saapuivat televisioharjoitukseen kaatosateessa, jolloin katsojat havaitsivat että märissä vaatteissa harjoitelleilla tytöillä ei ollut lainkaan rintaliivejä puseroidensa alla. Televisioesiintyminen peruttiin.

• The Cake: Under the tree of love and laughter (YouTube)

Skandaalit, ristiriidat yhtyeen sisällä ja riidat tuottajien ja levy-yhtiön kanssa hajottivat yhtyeen kesken toisen levyn äänitysten. Levyn puuttuvat kappaleet äänitettiin Jacobsin ja muualta haalittujen taustalaulajien kanssa. Koska yhtyettä ei levyn ilmestyessä enää ollut, jäi markkinointikin puolitiehen eikä A Slice of Cake saanut sitä menestystä, johon sillä olisi ollut mahdollisuus.

• The Cake: Tides of time (YouTube)

Ongelmista huolimatta A Slice of Cake on onnistunut albumi. Omalaatuisesti sovitetut pop-kappaleet ovat hauskaa mutta myös erinomaisen herkullista kuunneltavaa. The Cake on yksi musikaalisesti rikkaan 60-luvun omituisuuksia, mutta erittäin nautinnollinen sellainen.

3. Marie Fredriksson: Den ständiga resan (1992)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Marie Fredriksson oli suosittu laulaja Ruotsissa jo ennen Roxetten maailmanmenestystä. Den ständiga resan oli Fredrikssonin neljäs soololevy ja ensimmäinen, jonka hän julkaisi Roxetten noustua suureen suosioon. Levyllä laulaja-lauluntekijä tutkii itseään ja pohtii välillä hyvinkin rankasti elämäänsä, joka on jäänyt huikean menestyksen jalkoihin.

Opiskeluni kaksikielisessä Vaasassa toi Ruotsin lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Ahventien opiskelijaboksissa pystyi katsomaan Ruotsin kolmea televisiokanavaa, ja ruotsalaisen musiikki tuli vastaan kirjaston musiikkiosaston ja paikallisten levykauppojen hyllyillä. Marie Fredrikssonin soolourasta kiinnostuin nähtyäni Den ständiga resan -levyn markkinointidokumentin televisiosta ja levy löytyi myös kirjaston musiikkiosastolta. Levy antoi aivan toisen kuvan Fredrikssonista kuin MTV:llä nähdyt Roxetten musiikkivideot.

Den ständiga resan ei voisi vähempää erota Roxetten pirteistä poppislevyistä, ja ruotsiksi laulavaa Fredrikssonia on vaikea tunnistaa samaksi ääneksi, joka Roxetten levyillä laulaa Joyridea. Tyyli on lähempänä Eva Dahlgrenia, tosin Dahlgrenin levyillä esiintyvä itseironia puuttuu täysin.

Nopea nousu paikallisesta artistista maailmantähdeksi on selvästi ollut rankkaa ja levyn yleissävy on synkkä ja vakava.

• Marie Fredriksson: Så länge det lyser mittemot (musiikkivideo, YouTube)

Suorimmin asian sanoo levyn ensimmäisen singlekappale Så länge det lyser mittemot, jonka Fredriksson kirjoitti palattuaan pitkältä Roxette-kiertueltaan yksinäiseen kotiinsa Tukholman keskustassa. Yksinäisyyteen toi lohtua vain vastapäisen talon seinään heijastuva toisen asunnon ikkunan valo.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta levy on vahva Marie Fredrikssonin voimannäyttö. Kaikki laulut on säveltänyt ja sanoittanut Fredriksson itse kuten aiemmillakin soololevyillä. Roxetten levyillä Marien sävellyksiä on vain muutama Per Gässlen käyttäessä hittikynää. Kuten moni muukin maailmantähti, myös Fredriksson löytää äidinkielellään laulaessaan äänestään paljon laajemman sävyskaalan kuin englanninkielellä laulaessaan. Tämän levyn tulikintojen rinnalla Roxetten laulusuoritukset kuullostavat ulkokohtaisilta ja rutiininomaisilta.

• Marie Fredriksson: Mellan sommar och höst (musiikkivideo, YouTube)

Vaikka Den ständiga resan ei täysin pelkkää synkistelyä olekaan, on levy kuin laulajan vastaus Roxetten ylipirteydelle. Kokonaisuutena albumi on hienosti soitettu ja tunnelmallisesti sovitettu hiljentymisen hetki, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Valitettavasti Fredrikssonin soolotuotanto ei koskaan ole Suomessa saanut ansaitsemaansa huomiota.

• Marie Fredriksson: Tid för tystnad (YouTube)

Lopuksi vielä pari ylistyssanaa Den ständiga resan -levyn kannesta. Ruotsalaiset ymmärsivät jo cd-kauden alussa, että cd-koteloon on turha tunkea vinyylilevyn kantta pienoiskoossa. Monien muiden 90-luvun alun ruotsalaislevyjen tapaan Den ständiga resan -kansilehtinen on kuvitettu hienoilla väri- ja mustavalkokuvilla ja layoutissa on nähty paljon vaivaa. Jo ennen kuin ehdin levyä kuulla, teki mieleni ostaa levy jo pelkästään sen kansikuvan perusteella. Eikä levy pettänyt odotuksia.

2. The Beatles: Revolver (1966)

The Beatlesin vuonna 1966 julkaistua Revolver-albumia pidetään yleisesti yhtyeen parhaana albumina ja se on ohittanut monissa listoissa aiemmin ykköspaikalla olleen Sgt. Pepper's Lonely Heart's Club Bandin. Siinä missä Sgt Pepper oli kokeellisten äänitystekniikoiden ja teemallisten albumikokonaisuuksien uraauurtaja, Revolver on ylivoimainen kokoelma erinomaisia rock-kappaleita.

The Beatles oli tuttu minulle lähinnä kokoelmalevyjensä ja hittiensä puolesta, kunnes luin Philip Normanin Beatles-historiikin Shout kesällä 1986. Yhtyeen tarina innoitti minua tutustumaan sen tekemiin albumeihin, ja varasinkin yhtyeen kaikki levyt Tampereen kaupunginkirjastosta. Ensimmäisenä lainasin Revolverin. Tämän ensikuuntelun vaikutukset jatkuvat vieläkin 25 vuotta ensikuuntelun jälkeen.

Jo edellisen vuoden Help ja Rubber Soul osoittivat, että The Beatles oli jättänyt taakseen Yeah yeah -huudot ja I want to hold your handin. Revolver oli kuitenkin jo kymmenien vuosien päässä yhtyeen ensilevyjen musiikista, vaikka reaaliajassa näistä vuosista oli kulunut vain 2-3 vuotta. Revolverin soundi oli uudenlainen, kappaleet olivat kehittyneempiä ja katse oli selvästikin tulevassa eikä menneessä.

• The Beatles: Taxman (YouTube)

Levyn aloitusraita, George Harrisonin Taxman kertoo heti mistä on kysymys. Taitavalla bassokuviolla ja pistävällä soolokitaroinnilla (josta poikkeuksellisesti vastasi Paul McCartney) varustettu kappale on pistävä myös tekstillään. Huutia saa verokarhun lisäksi niin pääministeri Wilson kuin oppositiojohtajakin, eikä Harrisonin lauluäänessä ole huumorin hitustakaan.

Harrison sai tällä levyllä aiempaa enemmän tilaa esitellä säveltäjäntaitojaan, ja hänen kolme kappalettaan ovatkin hyvin erilaisia. I want to tell you on jo lähempänä "vanhaa" Beatles-tyyliä, kun taas intialaistyylinen Love you to oli kaukana kaikesta rock-levylle perinteisestä. Kolmella kappaleellaan Harrison todisti, että hänen ei tarvinnut hävetä Lennonin ja McCartneyn rinnalla, ei muusikkona eikä lauluntekijänä.

• The Beatles: And your bird can sing (YouTube)

Harrisonin rock-kitaraa kuullaan myös John Lennonin kappaleissa. Etenkin And your bird can sing ja She said she said  edustaa sitä uutta äänimaailmaa, jolla Revolver eroaa aiemmista yhtyeen albumeista. Levyn päättävä Tomorrow never knows on sitten jo viittaus siihen kokeellisuuteen, jota the Beatles harjoitti seuraavana vuonna.

Paul McCartney kulkee levyllä omia polkujaan. Sähkökitaran sijaan hänen kappaleitaan säestää joko jousikvartetti (Eleanor Rigby), pikkolotrumpetti (For no one) tai torvisektio (Got to get you into my life).

• The Beatles: Got to get you into my life (YouTube)

Kauttaaltaan tasalaatuisen albumin ainoa kauneuspilkku on Yellow submarine. Se joka sinänsä on ihan hauska lastenlaulu, mutta istuu huonosti moderneja soundeja ja vahvoja melodioita pursuavalle levylle.

Revolver sisältää vähän kaikkien tuntemia Beatles-hittejä mutta se on siitä huolimatta yhtyeen parhaiten aikaa kestänut albumikokonaisuus.

1. Carole King: Tapestry (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Aloitetaan huipulta. Carole Kingin Tapestry on edelleen mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä, ellei ehkä parhain. Kysymyksessä on 60-luvun menestyneen lauluntekijän toinen soololevy, joka nosti Kingin yhdeksi 70-luvun merkittävimmistä laulaja-lauluntekijöistä.

Vuoden 1987 jouluna sain lahjaksi ensimmäisen cd-soittimeni. Koska minulla ei ennestään cd-levyjä ollut, olivat vanhempani lainanneet Tampereen kaupunginkirjaston cd-hyllyn tyhjäksi (5-10 levyä), jotta pystyisin joululoman aikana testaamaan soitintani. Levyistä yksi oli Carole Kingin Tapestry.

60-luvulla Carole King oli tekstittäjäaviomiehensä Gerry Goffinin kanssa yksi menestyneimmistä lauluntekijöistä. Goffin-King-kappaleita levyttivät mm. Dusty Springfield, The Byrds, The Monkees, The Shirelles, The Beatles ja Aretha Franklin. King yritti myös soolouraa parilla singlellä, mutta menestystä ei tullut, kunnes Tapestry räjäytti pankin.

• Carole King: It's too late (YouTube)

Levyn tärkein anti ovat Carole Kingin sävellykset, 12 kappaleen joukossa ei juuri ole heikkoa lenkkiä. Vanhojen hittien (The Shirellesin ykköshitti Will you love me tomorrow ja Aretha Franklinin alunperin esittämä Natural woman) rinnalle Carole on säveltänyt toinen toistaan hienompia kappleita. Levyn paras hetki on B-puolen käynnistävä You've got a friend.

• Carole King: You've got a friend (YouTube)

Sävellysten tärkeyttä korostaa levyn intiimi tunnelma. Monissa kappaleissa Carole Kingin karheaa ääntä säestää vain piano. Joissain kappaleissa tukena on James Taylorin kitara, aviomies Charles Larkeyn basso ja jousikvartetti.

Levyn kodikas tunnelma näkyy myös sen kannessa, jossa kotinsa ikkunalaudalla istuva King ompelee ristipistotyötä. Etualaa hallitsee ilmeisen yllättäen kuvaan itsentä tunkenut kissa.

Tapestry kestää kulumatta useita kuuntelukertoja ja se on ollut tukenani monissa elämäntilanteissa. Sinkkuaikoina se nukutti minut monina iltoina uniin, se oli ensimmäinen levy jonka lahjoitin seurusteluaikoina tulevalle vaimolleni ja isänä olen käyttänyt levyn monia kappaleita lasteni nukuttamiseen.

• Carole King: Will you still love me tomorrow (YouTube)

Tapestry on Carole Kingin paras, mutta ei suinkaan ainoa erinomainen levy. Kuudella eri vuosikymmenellä levyjä julkaissut, nyt jo lähes 70-vuotias Carole King jatkaa edelleen laulujen kirjoittamista ja esiintymistä, ja seuraava levy on luvassa jo joulumarkkinoille. Carole Kingin tuotantoon palaan tässä blogissa vielä myöhemminkin.