Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970-luku. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

264. Bohemian Rhapsody - Original soundtrack (1969-1991, 2018)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Marraskuussa 2018 ensi-iltansa saava Bohemian Rhapsody -elokuva kertoo Queen-yhtyeen ja sen laulajan Freddie Mercuryn tarinan. Yhtyeen elossaolevien jäsenten kokoama soundtrack-albumi on koskettava oppitunti siitä, mistä yhtyeessä oli kysymys ja miten se nousi pieniltä areenoilta Wembleyn Live Aid -konsertin ykköstähdeksi. Suurimpien hittien lisäksi se sisältää hyvin valittuja makupaloja yhtyeen konserttitallenteista sekä pari yllätystä, jotka saivat ainakin minun hymyni ulottumaan korvasta korvaan.

Mamma Mia -elokuvan kakkososan teatteri-illan mieleenpainuvin hetki ei ollut mikään elokuvan Abba-kappaleista vaan elokuvaa ennen esitetty tiiseri tulevasta ohjelmistosta. En ollut tietoinen, että toisesta suosikkiyhtyeestäni Queenista oltiin tekemässä elokuvaa, mutta tuo traileri ja etenkin sen lyhyt mutta isolla kankaalla nähtynä vaikuttava Live-aid-kohtaus käänsi katseeni marraskuun ensi-iltaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä ole nähnyt itse Bohemian Rhapsody -elokuvaa, mutta elokuvan soundtrack-albumin hankin heti sen julkaisun jälkeen. Vaikka elokuvan ennakkoarviot ovat vaihdelleet varovaisen myönteisestä täyteen lyttäykseen, on soundtrack saanut lähes yksinomaan kehuvia arvioita. Näihin arvioihin on myös minun vanhana Queen-fanina helppo yhtyä. Yhtyeen vielä aktiiviset jäsenet kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat koonneet yhtyeen tarinaa hienosti kuvaavan albumin, josta löytyy myös muutamia yllätyksiä.
Heti ensimmäiseksi minua ilahdutti se, että soundtrack ei tyydy olemaan vain uusi kokoelma-albumi, jossa yhtyeen tunnetuimmat kappaleet esitetään jälleen kerran eri järjestyksessä. Taylor ja May ovat valinneet levylle myös harvinaisempia kappaleita, jotka kuitenkin ovat tärkeä osa yhtyeen tarinaa. Queenin ensimmäinen single ja ensimmäisen albumin avauskappale Keep yourself alive on yksi näistä kappaleista. Suurelle yleisölle tämä ketterästi rullaava kappale on tuntematon, mutta toivottavasti elokuva ja soundtrackille sijoitettu live-versio tuo kappaleelle uusia faneja.

Levyn toinen harvinaisuus oli todellinen yllätys ja minulle levyn ehdoton huippuhetki. Brian May ja Roger Taylor kuuluivat ennen Queenia yhtyeeseen Smile, jonka laulusolistin Tim Staffelin ja Mayn kirjoittamasta Doing alright -kappaleesta kuullaan soundtrackillä täysin uusi versio. Uuden version runkona on Staffelin, Mayn ja Taylorin elokuvaa varten vuonna 2018 äänittämä uusi versio, jossa kolmikko vuorottelee lauluosuuksissa. Kappaleen väliosassa kuullaan Staffelin laulusuoritusta lähes 50 vuotta aiemmalta Smile äänitteeltä, johon Taylor ja May ovat lisänneet uudet taustaharmoniansa. Väliosan kitarariffi puolestaan on editoitu mukaan Queenin vuoden 1973 ensialbumilta. Doing alright on minulle yksi rakkaimmista varhaisista Queen-kappaleista, ja olenkin erityisen iloinen siitä että tämä kolmen äänitteen yhdistelmä toimii näin hienosti.
Minulle Queen on aina ollut hienojen studioalbumien yhtye, enkä ole koskaan innostunut yhtyeen livelevyistä. Tämä soundtrack-albumi muistuttaa kuitenkin myös minulle, kuinka tainomaisia Queenin konsertit parhaimmillaan olivat. Kappaleen Love of my life (jonka hieno alkuperäisversio löytyy Night at the opera -albumilta) livetallenteella Freddie Mercury johtaa yli 400 tuhannen ihmisen yleisön yhteislauluun kuin taikasauvaa heilauttaen. Brasiliaisyleisö laulaa kappaleen puhtaasti ja lähes täydellisellä englannilla.
Soundtrack-albumi, ja ilmeisesti myös elokuva, huipentuu Live aidiin -tapahtumaan, joka oli Queenin uran ehdoton kohokohta. Levyltä löytyy, ensimmäistä kertaa, yhtyeen esiintyminen Wembley areenalla kesällä 1985 lähes kokonaisuudessaan.
Levyn toinen suuri yllätys löytyy sen loppupuolelta. Vuonna 1978 julkaistun Jazz-albumin suurin hitti Don't stop me now yllätti valmistautumattoman kuulijan uudella versiollaan, jossa vanhaan hittiin on lisätty Brian Mayn uusi kitaraosio. Vaikka yleensä pidän alkuperäistä versiota aina parempana, niin tämän tymäkän uusversion ensimmäinen kuuntelukerta piti suuni hymyssä alusta loppuun saakka, eikä kappale huonone useammallakaan kuuntelukerralla.
Näiden yllätysten ja harkittujen valintojen lisäksi Bohemian Rhapsody -elokuvan soundtrack-albumilta löytyvät suurimmat Queen-hitit alkuperäisversioina. Mukana ovat muun muassa Britannian listaykköset Bohemian Rhapsody ja Under pressure sekä Yhdysvalloissa listakärkeen nousseet Crazy little thing called love ja Another one bites the dust (julkisuudesta vetäytynyttä basisti John Deaconiakaan ei siis soundtrackilla unohdeta). Elokuva päättyy vuoteen 1985, joten vuonna 1991 Britannian listaykköseksi noussutta Innuendo-kappaletta ei levyltä löydy. 1990-lukua levyllä edustaa ylväs Show must go on, jonka arvelisin soivan elokuvan lopputekstien aikana.

Bohemian Rhapsody ei pyri korvaamaan Greatest hits I ja II -albumeja kokon uran kattavana kokoelmana. Se on rakkaudella koottu tarina tuntemattomasta lontoolaisyhtyeestä, joka 15 vuoden aikana nousi pikkuklubeilta popmusiikin korkeimmalle valtaistuimelle. Toivottavasti se innostaa hitit jo tuntevia faneja tutustumaan myös Queenin muuhun tuotantoon. Ehkä saamme tälle elokuvalle vielä jatko-osankin.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

lauantai 20. lokakuuta 2018

263. Carpenters: Close to you (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Richard ja Karen Carpenterin muodostaman sisarusduon kohdalla sanonta "kolmas kerta toden sanoo" osoittautui liian vaatimattomaksi, sillä jo heidän toinen albuminsa oli täysosuma. Tympeän kannen sisältä löytyi levy täynnä hyvin valittuja kappaleita ja täydellistä harmoniaa. Hitit Close to you ja We've only just begun onnistuivat tuomaan puhtaan harmonisen laulusoundina ihmisille tutuiksi, ja levystä alkanut suosio jatkui monta vuotta.

Richard ja Karen Carpenter eivät lannistuneet, vaikka heidän erinomainen ensilevynsä Offering jäi kauppojen hyllyille. Levy-yhtiöpomo, paremmin jazzmuusikkona tunnettu Herb Albert uskoi suojattiensa kaipaavan vain oikeaa kappalemateriaalia ja kääntyi säveltäjäveteraani Burt Bacharachin puoleen. Lauluntekijäpari Burt Bacharach-Hal Davidin ylijäämävarastosta löytyi kappale They long to be close to you, joka oli jäänyt Dionne Warwickin ja Richard Chamberlainin albumeilla vain täytebiisin asemaan. Albert ja pienen suostuttelun jälkeen myös Richard Carpenter uskoivat, että uudestaan sovitettuna se sopisi täydellisesti Richardin ja Karenin esitettäväksi.
Carpentersin ensimmäinen ykköshitti on malliesimerkki Richard Carpenterin sovittajan- ja tuottajankyvyistä. Warwickin ja Chamberlainin levyillä Close to you oli ollut laahaava tusinaballadi, mutta Richardin pianovetoinen sovitus ja sisaren kanssa lauletut harmoniat toivat sävellyksen parhaat puolet esiin. Karenin hunajaisen kaunis lauluääni viimeisteli kokonaisuuden, ja kappale nousi listaykköseksi Yhdysvaltojen lisäksi mm. Australiassa ja Kanadassa.

Seuraavan hitin etsiminen sai yllätyskäänteen, kun Richard Carpenter näki paikallisen pankin televisiomainoksen, jonka melodiassa hän kuuli välittömästi hittipontentiaalia. Richard jäljitti mainosjinglen säveltäjän Roger Nicholsin, ja tämän pöytälaatikosta löytyi Richardin toivomat ainekset kokonaiseen kappaleeseen kertosäkeineen ja väliosineen. Tiedossa ei ole, kuinka monta uutta asiakasta kappaleen We've only just begun hittiversio toi Crocker bankin tiskille, mutta Carpenters-yhtyeelle mm. USA:n listakakkoseksi noussut kappale oli uusi askel kohti supertähteyttä.
Carpentersin toinen albumi, listaykkösen mukaan nimetty Close to you oli siltä julkaistujen kappaleiden tapaan suurmenestys, ja näin Carpenterin sisarukset olivat muutamassa kuukaudessa nousseet tuntemattomuudesta Amerikan suosituimmaksi lauluyhtyeeksi. Ensimmäisellä albumilla vielä hapuileva tyyli loksahti kohdalleen nopeasti, ja yhtyeen millintarkkoihin sovituksiin ja kristallinkirkkaiosiin lauluharmonioihin perustuva soundi oli valmis toisen albumin julkaisuun mennessä.

Close to you oli muiden hyvien albumien tapaan täynnä hienoja kappaleita. Vielä parin vuoden ajan Carpentersin hiteiksi valikoitui lainakappaleita, mutta alusta alkaen Richard Carpenter osoitti taitonsa tuottajan ja sovittajan lisäksi laulunkirjoittajana. Richardin tekstittäjäkumppanina toimi opiskelukaveri John Bettis, jonka kanssa hän sävelletty Maybe it's you muistutti jo paljon pari vuotta myöhemmin kaverusten kirjoittamia hittejä Goodbye to love ja Yesterday once more.
Kolme vuotta veljeään nuoremman Karen Carpenterin ääni oli ainutlaatuinen. Close to you -albumin julkaisun aikoihin vasta 20-vuotiaan Karenin ääni oli kypsä, sävykäs, tarkka ja lämmin, ja Richardin kohtalona oli jäädä yleisön silmissä sisarensa varjoon. Hieno I kept on loving you oli yritys nostaa Richard parrasvaloihin, Karenin tukiessa häntä rumpujen ja taustalaulun muodossa.
Yhtyeen ensimmäisiltä albumeilta löytyneitä veli Carpenterin laulamia kappaleita ei kuitenkaan noteerattu. Richardin lauluääni oli suhteellisen väritön mutta teknisesti yhtä tarkka ja puhdas kuin Karenilla ja sisarusten äänet soivat yhdessä hämmästyttävän hyvin. Hyvänä esimerkkinä tästä on kappaleen Mr. Guder jazzahtava väliosa, jota kuunnellessa on vaikea uskoa että se on tehty vuosikymmeniä ennen sekvenssereiden, samplereiden tai autotunen käyttöä levytysstuioissa.
Mr.Guder -kappaleessa Richard ja John Bettis vinoilivat entisen pomonsa kustannuksella, joka oli antanut Disneylandissa työskentelevälle trubaduuriparille potkut heidän soitettuaan huvipuistoyleisölle vääränlaista musiikkia. Myöhemmin Richard pahoitteli kappaleen ivallista tekstiä, mutta tiettävästi herra Guder oli vain otettu siitä, että hän pääsi suositun duon kappaleen aiheeksi.

Close to you -albumin kansi osoitti jälleen kuinka vaikea A&M-levy-yhtiöllä oli markkinoida puhtoisesta ja vaarattomasta musiikistaan tunnettua sisarparia. Kansi muistutti lähinnä hengellisen nuorisolehden kansikuvaa, eikä se yhtyeen jäsenten mielestä antanut oikeaa kuvaa kunnianhimoisesta muusikkoparista.
Menestyshittien ja -albumien tauoton sarja jatkui 1970-luvun puoliväliin asti, ja studiotyöskentelyn lomassa Richard ja Karen konsertoivat ahkerasti sekä Yhdysvalloissa että ympäri maailmaa. Tiukka rytmi vaati veronsa ja 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kaupallinen menestys alkoi laskea ja sisarusten henkinen terveys kärsiä. Carpentersin ura katkesi surullisesti Karenin ennenaikaiseen kuolemaan vasta 32-vuotiaana vuonna 1983.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 26. elokuuta 2018

260. Abba: Arrival (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kolme vuotta linjaansa etsinyt Abba löysi lopullisesti äänensä vuonna 1976, jolloin julkaistu albumi Arrival teki yhtyeestä lopullisesti 70-luvun suosituimman popilmiön. Levyn menestys ei ollut pelkästään kolmen massiivisen hitin varassa, vaan se oli täynnä tarttuvia popkappaleita. Vaikka albumi oli laskelmoidun laadukas alusta loppuun saakka, oli esiintymisen ilo ja musiikillinen monipuolisuus läsnä levyn kaikilla kymmenellä raidalla.

Vuonna 1973 ensimmäisen levynsä julkaisseen Abban tavoite oli alusta asti mahdoton, nousta kylmästä ja kaukaisesta pohjoismaasta maailman poptaivaalle brittiläisten ja amerikkalaisten artistien rinnalle ja kenties jopa niiden yläpuolelle. Waterloon menestys Eurovision laulukilpailuissa ja sen jälkeen levylistoilla mm. Britanniassa ja Yhdystalloissa oli hyvä alku, mutta kun sitä seuranneet singlet So Long ja I do I do I do I do I do eivät menestyneet vastaavasti, alettiin Abbaa pitää yhden hitin ihmeenä monien muiden viisuvoittajien tapaan.

Tilanne muuttui radikaalisti vuosien 1975 ja 1976 vaihteessa, jolloin singlet SOS, Mamma Mia ja Fernando nousivat kukin Britannian singlelistan top 10:een ja kaksi jälkimmäistä aina listan kärkeen asti. Muuallakin Euroopassa Abba alkoi olla kaikkien huulilla, ja Australiassa yhtyeen suosio lähenteli 1960-luvun beatlemaniaa. Kun yhtyeen neljäs albumi julkaistiin loppuvuodesta 1976 aiemmin naureskelun kohteena olleesta ruotsalaisyhtyeestä oli tullut maailman suurin popilmiö. Täydellisenä alkusoittona uuden albumin julkaisulle oli single, jonka kantta koristi ensimmäisen kerran kahdella vastakkain asetetulla B-kirjaimella ja ®merkillä varustettu uusi Abba-logo.
Syyskuussa 1976 julkaistu Dancing queen oli ja on edelleen SE kappale, josta Abba parhaiten muistetaan ja joka monien menestyskappaleiden joukossa menestyi kaikkein parhaiten. Britannian singlelistan kärkipaikka oli selviö, ja vuoden 1977 alkupuolella se nousi listaykköseksi myös Yhdysvalloissa, mikä oli koko yhtyeen uran ajan vaikea markkina ruotsalaisnelikolle.

 Dancing queen -singlen huikean menestyksen maksimoimiseksi olisi voinut olettaa, että kappale olisi sijoitettu  pari kuukautta myöhemmin ilmestynen Arrival-levyn aloituskappaleeksi. Menestyksen makuun päässeet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pitivät kuitenkin pään kylmänä, ja asettivat tälle kunniapaikalle tarinan koululaistytön rakastumisesta opettajaansa (laulu sijoitettin osuvasti myös Mamma Mia! Here we go again -elokuvan alkuun).

Abban pyrki tietoisesti välttämään albumeitä, jotka rakentuisivat yksinomaan hittien varaan. Arrivalilla ja sitä seuranneilla albumeilla riitti tarttuvia kappaleita ja laadukasta tuotantoa koko 12 tuumaisen vinyylilevyn jokaiselle raidalle

Uusi albumi ja sitä ennen jukaistu Fernando-single muuttivat yhtyeen dynamiikkaa merkittävästi. Agnetha Fältskog oli ollut yhtyeen menestynein sooloartisti, ja hänen laulamiensa kapplaiden määrä aiemmilla Abba-levyillä oli selkeästi isompi kuin vaatimattomammin soolourallaan menestyneellä Anni-Frid Lyngstadilla. Fernando oli Fridan ensimmäinen sooloesitys kansainvälisellä menestyssinglellä ja hän lauloi sooloa myös hiteillä Money money money ja Knowing me knowing you. Arrival-albumilla Agnethan oli tyytyminen albumiraitoihin.

Ei Agnethan laulamissa kappaleissa mitään vikaa ollut. Jos When I kissed the teacher olisi julkaistu albumin neljäntenä singlenä, olisi menestys ollut taattu. Toinen vaikuttava Agnetha Fältskog -tulkinta on kappaleessa My love my life, joka sijoitettiin taitavasti Mamma mia -elokuvan kakkososan koskettavaan kastekohtaukseen. Hieman raikkaammin tuotettuna tässäkin kappaleessa olisi ollut aineista singlehitiksi.
Vaikka Arrival oli selkeästi Anni-Frid Lyngstadin läpimurto yhtyeen tasaveroisena laulusolistina yhtyetoverinsa kanssa, oli yhtyeen soundi parhaimmillaan heidän laulaessa yhdessä (Björnin ja Bennyn osa Abban lauluharmonioissa oli huomaamattomampi mutta silti merkittävä). Dancing queenin ohella levyn huippuhetkiä on Money money money -singlen b-puolelle piilotettu pop-helmi That’s me. Tämä harvoin kuultu albumiraita on yksi omista Abba-suosikeistani, ja se julkaistiinkin singlenä Japanissa.
Arrivali oli täydellinen pop-albumi ja Abban uran kulminaatiopiste. Se on viihdyttävä ja musikaalisesti kunnianhimoinen kokonaisuus alusta loppuun saakka, eikä yhtye turvautunut sen missään vaiheessa helppoihin ratkaisuihin. Edellämainittujen hitten ja hittipotentiaalia sisältäneiden albumiraitojen lisäksi yhtye muisteli hieman glam-rock-menneisyyttään (Tiger), antoi kunniaa juurilleen (levyn päättävä Arrival-instrumentaali oli kuin jatkoa Bennyn keikoilla soittamalle Vanhalle virrelle Taalainmaan karjamajoilta) ja päästi ääneen myös yhä enemmän taustalle siirtyneen Björn Ulvaeusin (Why did ithave to be me oli yllättävä mutta onnistunut valinta Mamma Mia elokuvan jatko-osaan). 

Korkea laatu ulottui myös levyn kanteen. Abban uuden logon suunnitellut Rune Söderqvist vastasi albmin ikonisesta helikopterikannesta, joka myös visuaalisesti teki Abbasta osan kansainvälistä popeliittiä. Vuodesta 1976 eteenpäin Söderqvist huolehti levykansien lisäksi yhtyeen visuaalisesta ilmeestä myös kiertueilla.
 
Vuonna 1976 Abba oli menestyksensä huipulla. Jos jotain alamäkeä Arrivalin jälkeen oli havaittavissa, se oli hyvin, hyvin loivaa. Kuten aiemmista Abba-arvioistani voit lukea, yhtye lopetti yhteisen uransa ennen sitä kovasti odotettua epäonnistumista.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

maanantai 16. heinäkuuta 2018

257. Bonnie Raitt: Bonnie Raitt (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

90-luvulla Grammy-palkintoja kahmineen Bonnie Raittin ura käynnistyi hitaasti. Vaikka hänen vuonna 1971 julkaistu ensialbuminsa sai kriitikoilta peukkuja, kesti lähes 20 vuotta ennenkuin hänet palkittiin kaupallisella menestyksellä. Taitavan kitaristin ja tulkintavoimaisen laulajan ensimmäinen levy on kuitenkin kiehtova ja juureva blues-pop-folk-levy, joka kolminkuultavan pienestä tuotantobudjetistaan huolimatta toimii erinomaisesti edelleen.

1960-luvun lopulla naiskitaristit olivat harvassa, ja moni taitava naispuolinen muusikko törmäsi ennakkoluulojen luomaan lasikattoon. 20-vuotias Bonnie Raitt haastoi tätä asetelmaa. Monilla festareilla ja tunnettujen bluesmuusikkojen lämmittelijänä soittanut punatukkainen slide-kitaristi nousi nopeasti keskustelunaiheeksi muusikkopiireissä ja hänelle syntyi nopeasti vankka fanikunta blues-ihmisten keskuudessa.

Myös levy-yhtiö Warner kiinnostui ja tarjosi lupaavalle tähdelle levytyssopimusta. Raittin ensimmäinen albumi äänitettiin kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kesällä 1971. Studio muistutti lähinnä autotallia, ja käytössä ollut 8-raitanauhuri ei enää vastannut sen hetken standardeja.
Vaikka studiokustannuksissa säästettiin, sai Raitt taustalleen hyvän muusikkotiimin, jota veti Willie and the Bees -yhtyeestä tuttu tuottaja Willie Murphy. Levyn aloituskappale, Stephen Stillsin säveltämä Bluebird oli soittamisen riemua parhaimmillaan. Raitt itse soitti viittä erilaista kitaraa ja pianoa, ja nuoren laulajan äänessä oli jo tässä vaiheessa bluesin kaipaamaan karheutta.

Yksi Raittin esikuvista oli jo 1920-luvulla uransa aloittanut musta blueslaulaja Sippie Wallace, jonka kanssa hän oli myös esiintynyt uransa ensimmäisinä vuosina. Wallace ja Raitt tekivät yhteisiä keikkoja aina bluesmamman kuolemaan saakka 1980-luvun puolivälissä. Konserttien huippukohta oli kappale Women be wise, joka löytyi Raittin ensialbumin lisäksi liveversiona hänen myöhemmin julkaistulta kokoelma-albumiltaan. Valitettavasti en löytänyt tästä huikeasta duetosta videotallennetta.
1970-luku oli singer-songwritereiden kulta-aikaa. Vaikka Raitt äänitti pääasiassa muiden lauluntekijöidsen sävellyksiä, teki hän tasaiseen tahtiin myös omia kappaleitaan. Tällä levyllä Raittin omaa tuotantoa edusti balladi Thank you, joka hienon kitaroinnin lisäksi on esimerkki Raittin pienieleisen tyylikkäästä tulkinnasta laulajana.
Raitt ja tuottaja Willie Murphy käänsivät vaatimattomat äänitysolosuhteet edukseen. Levyn siloittelemattomat ja kulmikkaat soundit lisäävät albumin viehätysvoimaa, ja kappaleiden maanläheiset sovitukset soivat kuin erämaan keskelle puhjenneet kukat. Levyn äänitykset kuullostavat viimeistellyiltä kotiäänityksiltä, enkä kuulijana kaipaa sen särmien siloitteluun lainkaan hiekkapaperia.
Jo ensimmäisellä levyllään Raitt ei juuri piitannut genrerajoista, ja tätä levyä (kuten Bonnie Raittin levyjä ylensäkään) on hyvin vaikea lokeroida vain bluesiin, folkiin tai perus pop-rockiin. Raittin lämmin ja ymmärtävä ääni sopii niin rytmikkääseen blues-revittelyyn kuin herkkään tunnelmointiinkin. Kappaleessa Since I fell for you on hieman jazz-vaikutteitakin.
Kriitikot ihastuivat tähän tyylien saumattomaan yhdistelmään ja nuoren artistin monipuolisuuteen seekä soittajana että laulajana. Liekö naisten alistettu asema rock- ja bluesmaailmassa syynä siihen, että nuoren naiskitaristin kaupallinen menestys jäi vaisuksi ensilevystä alkaen. Lavoilla ja festareilla Bonnie Raitt oli kuitenkin suosittu ja hän jatkoi uraansa vaisuista levymyynnistä huolimatta.

Ennen vuonna 1989 tapahtunutta kaupallista läpimurtoaan hän teki albumin Nine lives, joka oli kaupallinen katastrofi ja jolle myös arvosteljat näyttivät peukaloa alaspäin. Minusta se on kuitenkin yksi hänen parhaista levyistään ja arvostelenkin sen seuraavaksi.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 21. joulukuuta 2017

254. Carpenters: A Song for you (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Karen ja Richard Carpenterin muodostama duo Carpenters ui popmusiikin vastavirtaan epämuodikkaan sliipatulla ja siirappisella käytttöpopillaan. Karenin tumman sävykäs ääni yhdistettynä Richardin laulu- ja instrumentaalisovituksiin ja täydellisen onnistuneisiin lauluvalintoihin tekivät yhtyeestä aikuispopin kestotähden 1970-luvun alusta aina Karen Carpenterin ennenaikaiseen kuolemaan saakka.

1970-luvun alkupuolella rock- ja popmusiikin muotisuuntaukset osoittiat kohti rosoista rockia (à la Led Zeppelin) ja singer-songwriterien (kuten James Taylor ja Carole King) sovituksiltaan riisuttua ja pohdiskelevaa laulelmaa. Tässä ympäristössä Karen ja Richard Carpenterin perheyhtye Carpenters oli hyvin kaukana katu-uskottavuudesta. A&M levy-yhtiön perustaja Herb Albert uskoi kuitenkin Richard Carpenterin luomaan runsaasti sovitettuun soundiin ja Karen Carpenterin sävykkääseen ääneen ja antoi yhtyeelle mahdollisuuden. Hapuilevien ensilevyjen jälkeen singlet Close to you ja We've only just begun nostivat yhtyeen raketin lailla radioiden soittolistoille ja myyntilistojen jälkeen.

Tämän jälkeen tuntui siltä kuin vain taivas olisi ollut rajana. Grammy-palkinnot ja ykköshitit seurasivat toisiaan. Yhtyeen menestys perustui kolmeen ydintekijään, jotka yhdistyivät parhaiten Carpentersin neljännellä albumilla A Song for you.
Näistä ydintekijöistä ilmeisin oli nuoren Karen Carpenterin lämmin ja tulkintavoimainen lauluääni. Alunperin rumpuja soittaneen Karenin ääntä ei voinut verrata ns. vahvoihin laulajiin. "Vahvan", "kantavan" ja "sielukkaan" äänen sijaan hänen äänensä oli enemmänkin hento ja herkkä. Mutta kuten monet yhtyeen äänittäjistä ja tuottajista totesivat, mikrofoni rakasti Karen Carpenteria. Kun se sijoitettiin hyvin lähelle vain hieman yli 20-vuotiaan Karenin huulia, tallentui nauhalle tumma ja sävyrikas ääni joka vetosi välittömästi kuulijoihinsa. 
Karen Carpenterin ääni oli kaiken muun lisäksi puhdas ja tarkka, mitä Richard hyödynsi äärimmille viritettyjä lauluharmonioita luodessaan. Carpentersin levyillä nämä harmoniat yhdistyivät yhtä tarkkaan harkittuihin ja yksityiskohtia pursuileviin orkesterisovituksiin. Siinä missä muualla popmusiikissa pyrittiin hakemaan särmää, Carpenters hioi sovituksista ja soundeista kaikki kulmat pois. Suuri osa yleisöstä piti yhtyeen musiikkia liian siirappisena mutta vähintään yhtä moni nautti sen ainutlaatuisen virheettömästä äänimaailmasta. 
Countrysta innoituksensa saanut Top of the world oli Carpentersin toinen USA:n listaykkönen. (Suomessa sen levyttivät ainakin Fredi ja Ami Aspelund).

Vaikka Richard oli yhtyeen musiikillinen moottori, monet pitivät Carpentersia Karenin yhtyeenä ja Richardia vain mukana hengailevana pianistina. Tämä vaivasi ja masensi kunnianhimoista muusikkoa. Hän yritti suhtautua asiaan huumorilla (kuten kappale Piano picker osoittaa), mutta hän ei kauaa jaksanut vain hymyillä sisarensa vierellä.
Isoveljen panos Carpentersin menestykseen oli kuitenkin korvaamaton. Yhtyeen soundin ja sovitusten lisäksi hän valitsi yhtyeelle tarkasti kappaleet, jotka parhaiten sopivat Karenin äänelle ja joista pystyttiin sovituksilla rakentamaan radioiden ja myyntilistojen lemmikkejä. Jos tarpeeseen ei löytynyt hyviä lainakappaleita, hän sävelsi niitä itse opiskelukaverinsa John Bettisin teksteihin.

Top of the world -hitin lisäksi albumin Carpenter/Bettis -originaaleihin kuului kappale Goodbye to love, jonka rock-henkinen kitarasoolo nostatti kulmakarvoja sekä AOR- että rock-piireissä. Myös tämän kappaleen tekstissä on havaittavissa viittauksia säveltäjänsä omaan elämäntilanteeseen. Kuten edellisessä kappaleessa todettiin, ei Richardilla ollut aikaa muulle kuin musiikille ja orastavat romanssit kaatuivat levy-yhtiön, sisaren ja vanhempien vaatiessa häntä keskittymään musiikkiin ja yhtyeeseen.
Song for you -albumi oli lähes täydellinen hittikavalkadi, eikä levyn korkea laatu dyykannut pienemmälle huomiolle jääneiden albumiraitojenkaan kohdalla. Oma suosikkini on albumin päättävä Road Ode, jonka arvoituksellinen melodia ja rakenne erottaa sen levyn muista kappaleista. Hienon sovituksen kruunaa lopun oboesoolo.
Katkeamatonta menestystä jatkui vielä muutaman vuoden ajan, kunnes henkilökohtaiset ongelmat hidastivat sisarusten tahtia. Sisarensa varjoon jäänyt Richard haki lohtua lääkkeistä eikä jaksanut panostaa yhtä paljon laulujen kirjoittamiseen ja musiikin laatuun. Vastentahtoisesti rumpujen takaa parrasvalojen loisteeseen siirtyneen Karenin heikko itsetunto johti pakkomielteiseen laihduttamiseen. Richard onnistui taistelemaan itsensä kuiville, mutta Karenin kohtalo oli surullisempi, Hän kuoli vuonna 1983 anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen vain 32 vuotiaana.

Niinkuin monien muidenkin salaa rakastettujen mutta julkisesti paheksuttujen artistien kohdalla Carpentersin musiikki on kestänyt aikaa, ja yhtyeellä on nykyisin kunniapaikka amerikkalaisen popmusiikin laajassa kirjossa. Jos pidät hienoista melodioista ja kauniista ja virheettömästä laulamisesta etkä karsasta siirappisuutta sopivina annoksina, on the Carpenters täydellinen valinta.

Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

perjantai 15. syyskuuta 2017

249. Electric Light Orchestra: Out of the blue (1977)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Popmusiikin tupla-albumit ovat harvoin täyttä tavaraa alusta loppuun asti. Electric Light Orchestran Out of the blue on onnistunut poikkeus tästä säännöstä, joidenkin mielestä vähempikin olisi riittänyt. Ajoittaisesta mammuttitaudista kärsivä levy on osoitus siitä, kuinka tuottelias lauluntekijä Jeff Lynne oli ja kuinka taitavasti hän pystyi yhdistämään samalle albumikokonaisuudelle kunnianhimoista pop-kerrontaa, maailmoja syleileviä sovituksia ja  tarttuvia pophittejä. 

1970-luvun loppupuolella Electric Light Orchestran tuotanto oli päätynyt kauas metsästystorvien, kontrabassojen, sellojen ja fagottien säestämässtä musiikista, jota yhtye teki ensimmäisillä levyillään. Jeff Lynnen johtama yhtye oli levy levyltä siirtynyt määrätietoisesti kohti keskitien poppia, jossa "sinfonisuutta" edusti eksoottisten soittimien sijaan klassisista soittajista koottu perinteinen orkesteri. Tätä muutosta oli seurannut huikea menestys, joka oli huipentunut vuonna 1976 julkaistuun albumiin New World Record (jonka esittelin numerolla 204). Ensimmäistä kertaa aiemmin Yhdysvalloissa hyvin menestynyt yhtye nousi listojen kärkisijoille myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Menestyksen inspiroima Lynne pursui energiaa ja ideoita. Kun ELO seuraavan kerran asteli studioon uuden levyn äänityksiä varten oli Lynnellä materiaalia yli tarpeen, ja edellisen albumin menestys päätettiin tuplata.
Jos yhtyeen aiemmilla levyillä oli ollut yksi täydellinen ja iskevä aloituskappale, riitti 1977 vahvoja aloituskappaleita tuplalevyn kaikille neljälle puolelle. Tässä esimerkkinä kiistaton mestariteos Night in the city, joka aloitti ensimmäisen levyn jälkimmäisen puoliskon. Kapellimestari Louis Clarkin johtamalla jousisektiolla oli täysi työ sahata näppärän popkappaleen taustalle sovitettuja sävelkulkuja.

Samalla kun ELO:n soundi kasvoi, yhtyeen jäsenmäärä väheni. Vaikka levyn kannessa oli vielä sellisti Melvyn Galen ja Hugh McDowellin sekä viulisti Mik Kaminskin kuvat, ainostaan Kaminski soitti levyllä. Kaikki kolme soittivat vielä levyn julkaisua seuranneella kiertueella, mutta sen jälkeen ei heillä ollut enää paikkaa yhtyeen riveissä.
Suosikkikappaleeni Out of the blue -albumilla on a-puolen kakkospaikalta löytyvä It's over -balladi, jossa Jeff Lynnen monipolvista sävellystä täydentävät täydellisyyttä hipovat lauluharmoniat. Sama laatu jatkui läpi albumin, oli kysymyksessä sitten balladi tai menevämpi raita. Mik Kaminskin viulusoololla käynnistyvä Sweet talking woman oli yksi levyn neljästä singlejulkaisusta.
Tällä levyllä ELOn käkkärätukkainen yksivaltias halusi tehdä kaiken hienommin ja mahtavammin kuin edellisellä levyllä. Tässä hän onnistui sekä hyvässä että pahassa. Syntetisaattorien ja orkesterin pauhun keskellä ei voi kuin ihmetellä kuinka paljon ääntä yhdelle levylle on saatu mahtumaan ilman että lopputulos kuullostaa muodottamalta puurolta.

Mammuttitaudista ajoittain kärsivältä levyltä ei löydykään samaa henkilökohtaisuutta ja yhteyttä artistin ja kuulijan välillä, kuin New world recordilla. Ainoa kappale, jossa päästiin edes lähelle edellisen levyn Shangri-la tai Mission -kappaleiden koskettavuutta ja herkkyyttä on levyn paras balladi I'm stepping out, joka päättää ykköslevyn.
Olen monen popartistin tuplalevyn kohdalla sanonut, että niissä riittää hyvää musiikkia yhden levyn verran ja toinen puolisko on täytetavaraa. Tämä ei päde Out of the blue -albumiin, jonka laatu puutteineen kantaa a-puolen ensimmäisestä kappaleesta d-puolen loppuun. Tuplalevyn ensimmäinen osa on selkeästi hittivetoisempi ja helpommin avautuva.

Kakkoslevyn ensimmäiselle puoliskolle Lynne rakensi 20-minuuttisen kokonaisuuden Concerto for a rainy day, joka koostui neljästä sää-aiheisesta kappaleesta tuoden mieleen kolme vuotta aiemmin julkaistun teema-albumin Eldorado (a symphony by Electric Light Orchestra), jonka esittelin numerolla 44. Kunnianhimoisen rock-sinfonian päätöskappaleesta Mr. Blue Sky tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä.
Out of the blue menestyi edeltäjänsä tavoin erinomaisesti ja se on yksi yhtyeen myydyimmistä albumeista ja kaikkien aikojen myydyimmistä tupla-albumista. Virheineen se on ihan pätevä levy, josta saa tasaisen hyvää viihdykettä 80 minuutin automatkalle.

Albumin päättävä Wild west hero on hyvä kiteytys leyvn hyvistä ja huonoista puolista. Hieno melodia kantaa laulua, joka kasvaa ja kasvaa alun yksinkertaisesta tinttipienointrosta kohti ylitsepursuavan ylisovitettua loppukliimaksia. Ähkyä helpottavat hienot yksityiskohdat (varsinkin loppukertauksen a-capella-osuus) ja taitavasti kevennetty lopetus. Kappaleesta ja koko albumista jää täysi, ähkyä lähentelevä olo. Hieman herkkyyttä ja rosoa olisi tehnyt tästä albumista täydellisen kokonaisuuden.
Out of the blue -tupla-albumi oli Electric Light Orchestran uran selkeä kulminaatiopiste, jonka jälkeen Jeff Lynne tyytyi jatkamaan yhtyeen menestystä vähemmän mahtipontisesti. Menestyksestä yhtye sai nauttia vielä kymmenen vuoden ajan, kunnes kolmihenkiseksi kutistunut kokoonpano lopetti yhteisen uransa vuonna 1986 julkaistun Balance of power -albumin jälkeen.

Lynne keskittyi tämän jälkeen George Harrisonin, Roy Orbisonin, Paul McCartneyn ja Del Shannonin kaltaisten rock-legendojen levyjen tuottamiseen. Kun The Beatlesin elossaolevat jäsenet Harrison, McCartney ja Ringo Starr kokoontuivat tekemään uusia kappaleita Real Love ja Free as a bird kutsuttiin Lynne tuottamaan kappaleet John Lennonin demonauhojen pohjalta. Harrisonin, Orbisonin, Tom Pettyn ja Bob Dylanin kanssa Lynne perusti kaverikimppayhtyeen Traveling Wilbury's. Lynne julkaisi lisäksi kaksi sooloalbumia omissa nimissään (mm. numerolla 75 esittelemäni erinomainen Armchair theatre) ja kaksi Electric Light Orchestra -nimen alla.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nana Mouskouri osa 2 (1972-2011): Laulu vapaudelle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla.
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman menestyineimpiä laulajia, ja joidenkin arvioiden mukaan hänen levynmyyntinsä on verrattavissa Madonnan, Michael Jacksonin ja Céline Dionin huippulukuihin (Mouskourin eduksi). Vuonna 2009 levy-yhtiö Universal arvioi maailmassa myydyn 350 miljoonaan Nana Mouskouri -albumia. Mouskourin menestyksen salaisuus ei ole ollut miljoonia myyneet jättihitit vaan pitkäjänteinen ja rajoja rikkova ura kolmella mantereella, kymmenellä kielellä ja lähes kaikilla mahdollisilla populaarimusiikin tyyleillä. Kirjoitukseni toinen osa vie meidät tärkeään vedenjakajaan Mouskourin uralla, jonka seurauksena hän muuttui leimallisesti kreikkalaisesta laulajasta lähemmäs yleiseurooppalaista supertähteä. Tähän osaan hänen uraansa sisältyvät hänen uransa suurimmat hitit.

Vuonna 1972 Lontoossa matkalla olleet tätini pääsivät Nana Mouskourin todennäköisesti loppuunmyytyyn konserttiin ja palatessaan toivat tuliaisena sisarelleen albumin Turn on the sun. Sisar piti levystä, mutta levystä tuli erityisen tärkeä 2-vuotiaalle veljenpojalle, joka aina mummolavierailullaan vaati saada kuunnella juuri tätä levyä.

Näihin aikoihin Mouskouri oli yksi maailman kansainvälisimmistä tähdistä, joka sukkuloi levytysstudioiden ja konserttilavojen välillä hengästyttävällä tahdilla. Eräs Mouskourin levy-yhtiön johtajista arvioi osuvasti Nanan käyttävän lentokonetta yhtä sujuvasti kuin toiset Pariisin metroa. Yksi Mouskourin bravuureista konserteissa oli ranskankielinen versio Bob Dylanin kappaleesta A Hard rain's gonna fall, joka oli kohokohtia myös vuoden 2005 Helsingin konsertissa, jota edellämainitun veljenpojan oli ilo päästä kuulemaan.
Yhteen maahan Nanan kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet. Mouskouri ei ollut konsertoinut kotimaassaan Kreikassa vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Laulaja joutui hankalaan rakoon, sillä poliittisesti kokemattomana henkilönä hän ei halunut Melina Mercourin tapaan ottaa julkisesti kantaa Kreikkaa hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan (ja hän oli myös huolissaan Kreikkaan jääneen perheensä turvallisuudesta) eikä toisaalta osoittaa tukeaan uudelle hallinnolle esiintymällä kotimaassaan. Hän halusi ajaa kreikkalaisten asiaa tuomalla maansa musiikkia tunnetuksi maailmalla, mutta monet paheksuivat hänen näennäistä välinpitämättömyyttään.

Kaksi vuotta ennen juntan kaatumista Nana matkusti Kreikkaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levyttämään albumin kreikkalaiselle levy-yhtiölle. Vaikka hän oli menestynyt maailmalla kreikkalaisella musiikilla, tämä levy oli suunnattu hänen kotimaansa markkinoille ja omien maanmiestensä levyhyllyihin. Aviomies Yorgos Petsilasin tuottamalta albumilta Spiti mou spitaki mou puuttui hänen kansainvälisten levyjensä ylikansalllinen soundi ja kotoisesta levystä tuli yksi hänen parhaista levyistään, jota myytiin paljon myös Kreikan ulkopuolella. Toinen tunnettu nimi levyllä oli vanha ystävä Manos Hadjidakis, joka kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista. Hadjidakisin käsialaa ovat muun muassa allaolevat esimerkkikappaleet lukuunottamatta kappaletta O mavros aitos. "Mustasta kotkasta" kertova israelilainen sävelmä on Suomessa tunnettu adventtivirtenä Tiellä ken vaeltaa.
Tiivis avioparin yhteistyö vaati kuitenkin veronsa. Yorgos väsyi maailmankansalaisena elämiseen ja halusi muuttaa takaisin Kreikkaan kaksilapsisen perheensä kanssa. Nana ei ollut valmis uhraamaan ammattiaansa ja uraansa, ja kahden muusikon tiet erosivat.

Avioliiton hajoaminen oli suuri pettymys Nanalle ja se vaikutti välittömästi myös hänen musiikkiinsa. Yorgosin johtama Nanan taustalla soittanut The Atheniens hajosi, ja sen muusikoista vain muutama jatkoi Mouskourin livebändissä. Tuottajansa André Chapelle'in tuella huippusuosittu laulaja uusi tyyliään etsimällä uusia yhteistyökumppaneita. Yksi näistä oli uransa alussa ollut englantilainen lauluyhtye The King Singers, josta tuli vakiovieras Nanan BBC:lle tekemässä tv-sarjassa.
The Atheniensin menetyksen seurauksena kreikkalaisen musiikin osuus Mouskourin musiikissa väheni. Hän täytti kreikkalaisen musiikin jättämän aukon muiden maiden kansanmusiikilla. Nana levytti kaksi menestysalbumillista vanhaa ranskalaista kansanmusiikkia, ja samalla reseptillä tehty brittiläistä kansanmusiikkiaarteistoa penkonut albumi onnistui niin ikään erinomaisesti. Yhä kansainvälisempi artisti haki innoitusta myös Aasiasta ja levytti mm. japanilaisen kehtolaulun Aka tombo
1970-luvun puolivälissä mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kun Mouskouri pitkän tauon jälkeen palasi kansainvälisen suosionsa alkulähteille Saksaan, oli vastaanotto hurmioitunut. Albumi Sieben schwarze Rosen, joka sisälsi lähinnä Nanan aiempiä hittejä saksaksi laulettuna, oli huippusuosittu, ja Nana sai pian nimensä eteen liitteen Die Stimme.
Vuodesta 1975 alkaen Mouskouri levytti vuorotellen levyjä ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kierrätystä hyödyntäen julkaisi suuresta osasta kappaleitaan versiot kaikilla kolmella kielellä. Menestyksen taustalla työskenteli André Chapelle, joka oli tuottanut laulajan levyjä jo kymmenen vuoden ajan. 1970-luvun lopulle tultaessa Chapellesta oli tullut Mouskourin kumppani myös yksityiselämässä. Varovainen pariskunta julkisti suhteensa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja 40 vuotta toisensa tuntenut pari meni lopullisesti naimisiin vuonna 2003.

1970-luvun loppupuolen suurimpia hittejä olivat englanninkielisillä markkinoilla suosiota niittänyt country-albumi Roses and sunshine sekä Ranskassa menestynyt Quand tu chantes, joka menestyi saksankielisillä markkinoilla nimellä Guten Morgen Sonnenschein. 
Mitä pitemmälle 1970-luvun tuotannossa päästään, sitä vähemmän itse pidän Nana Mouskourin levyistä. Vaikka die Stimme oli edelleen kohdallaan, tuntuu siltä kuin osa hänen herkkyydestään katosi avioeron ja modernimman levytystekniikan myötä. Jättihittejä ei Mouskouri 1970-luvulla saanut, mutta runsas tuotanto useilla kielillä ja uskollinen fanikunta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa takasivat sen, että Nana sai alvariinsa ripustella kultalevyjä Genevessä sijaitsevan kotinsa seinälle.

Jo yli 20 vuotta kestäneen uran suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvulle, joka antoi hänelle hänen uransa kaksi suurinta kansainvälistä hittiä. Näiden kappaleiden avulla Nana Mouskourin nimi tuli tunnetuksi myös niille, jotka eivät olleet seuranneet hänen uraansa 1960-luvulta saakka.
Kun Mouskouri esitti Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan orjien kuorosta versioidun Je chante avec toi liberté -kappaleen Ranskan televisiossa, alkoivat valot televisioyhtiön puhelinvaihteessa vilkkua. Nanan levy-yhtiön johtajien mielestä klassinen musiikki ei sopinut Mouskourille, ja kappale oli vain yksi raita albumilla Qu'il est loin l'amour. Yleisön voimakas reaktio sai levy-yhtiön muuttamaan mieltään. Kappale julkaistiin singlenä ja siitä tuli laulajan uran suurin menestyskappale. Kappale julkaistiin ranskalaismenestyksen siivittämänä myös mm. englanniksi, saksaksi ja espanjaksi.

Neljä vuotta myöhemmin menestyksen salama iski uudelleen. Tällä kertaa hitin taustalla oli monikansallinen televisiosarja Taiteilijan tytär (Mistral's daughter/L'amour en héritage), jonka tunnusmelodian laulajaksi monikielinen Mouskouri kutsuttiin. Sarjasta ja sen tunnusmelodiasta tuli suurmenestyksiä ympäri maailmaa (myös Suomessa, jossa kappaleesta oman versionsa levytti Lea Laven), ja Nana levytti kappaleen ainakin kuudella kielellä. Kappale nousi Britanniassa parhaillaan singlelistan kakkossijalle.
Kreikkalaislaulajan muu 1980-luvun tuotanto on jäänyt edellämainittujen megahittien varjoon. Viisikymppisen artistin tahti jatkui kuitenkin kiivaana niin konserttilavoilla kuin studiossakin. Ranska-Saksa-Britannia-akselin lisäksi hän vieraili myös kotimaansa Kreikan konserttilavoilla ja studiossa. Esimerkkeinä tämän ajanjakson levytyksistä on Nikos Gatsosin runoon levytetty I endekati endoli (säveltäjänä Manos Hadjidakisin sijaan nuorempi popsäveltäjä Giorgos Hatzinasios), Leonard Cohenin The Guests ja Ranskankielisissä maissa suosittu Il n'y a pas que l'amour.
Aina uusista haasteista nauttinut laulajatar ei hämmentynyt iän ääneen tuomia vääjäämättömiä muutoksia, vaan kokeili musiikkityylejä mihin diivamaisempi ja värisevämpi ääni oli omiaan. Albumilla Oh Happy day hän tulkitsi Mahalia Jacksonin ja muiden gospeldiivojen tunnetuksi tekemiä hengellisiä lauluja. Je chante avec toi liberté-kappaleen menestyksen innoittamana hän levytti myös kaksi albumillista klassisia aarioita. 
Vuonna 1991 Nana jatkoi kansamusiikkiprojektia, jonka hän oli aloittanut 1970-luvun Britannian ja Ranskan vanhaa musiikkia sisältäneillä albumeillaan. Levy Côte sud, côte coeur kokosi yhteen välimeren alueen musiikki Israelista Korsikaan, Kreikasta Italiaan ja Espanjaan. Levystä tuli Mouskourin uran jälkipuoliskon suurimmista menestyksistä. Albumilta löytyi mm. aiemmin Spiti mou spitaki mou -albumilla kreikaksi laulettu israelilaiskappale Erel shel shoshanim, jota Suomessa lauletaan ahkerasti adventtikirkoissa.
Etno-, Gospel- ja oopperaprojektien ohella jatkoi perinteisempien popmusiikin parissa. Pääosin elämänkumppani André Chapelle'in tuottamana Mouskouri levytti useamman albumin vuositahdilla sekä ranskankielistä, englanninkielistä, saksankielistä että kreikankielistä musiikkia. Maininnan arvoisia ovat poikkeuksellisesti Tony Viscontin (David Bowien hovituottaja) tuottama albumi Nana (jolta esimerkkinä kappale Moondance) sekä elokuvasävelmiä sisältänyt albumi Hollywood (jolta kappale A day in the life of a fool), jonka sovituksista vastasi Michel Legrand, vanha ystävä Cherbourgin sateenvarjojen ajoilta. Levy oli myös kunnianosoitus Nanan vanhemmille, joiden pyörittämän ulkoilmateatterin kankaalta hän oli tyttönä saanut ensimmäisen kosketuksensa amerikkalaiseen elokuvamusiikkiin ja jonka lavalla hän oli laulanut kuvitteeliselle yleisölleen. 
Kun politiikkaa aina vieroksunutta artistia pyydettin Kreikan EU-kansanedustajaksi, Nana mietti kahteen kertaan. Hän ei pitänyt itseään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja hänen hiljaisuuttaan Kreikan vallankumouksen aikoihin oli moitittu rankasti. Tällä kertaa Mouskouri kuitenkin koki, että hänen tehtävänsä oli auttaa kotimaataan, ja suostui. Pääosan vuosista 1994-1999 edustaja Ιωάννα Μούσχουρη vietti konserttilavojen sijaan Euroopan parlamentin istuntosalissa osallistuen mm. kulttuuri- ja koulutuskomitean ja naisten oikeuksien komitean toimintaan. Mouskouri kieltäytyi kuitenkin jatkokaudesta pettyneenä EU:n kyvyttömyyteen estää Bosnian ja Kosovon sotien kaltaisia konflikteja. Enemmän kotonaan Mouskouri oli Unicefin hyväntahdonlähettiläänä, joksi hänen kutsuttiin vuonna 1993.

Vuonna 2004 Universal-levy-yhtiö palkitsi 70-vuotta täyttäneen laulajan 34 cd:n boksilla, joka sisälsi hänen kaikki ranskankieliset levytyksensä sekä suuren osan hänen muilla kielillä levytetystä tuotannostaan. Samaan aikaan Mouskouri ilmoitti lopettavansa uransa. Neljä vuotta kestäneellä jäähyväiskiertuella rakastettu laulaja esiintyi yli 130 konsertissa yli 20 eri maassa. Itse pääsin kuuntelemaan lapsesta asti ihailemaani laulajaa Helsingin konsertissa (mahtavan kokoisen 34 cd:n boksin olin ostanut hyllyyni jo aiemmin). Jäähyväiskiertue päättyi historialliselle Ateenan Herodes Atticus -konserttilavalle heinäkuussa 2008. Vuotta myöhemmin Universal myönsi laulajalle kunnialaatan yli 350 miljoonan albumin myynnistä.
Loppuunmyytyjen jäähyväiskonserttien jälkeen näytti siltä, että eläkkeelle siirtynyt artisti olisi tyytynyt elämäänsä aviomiehensä kanssa Sveitsin Genevessä. Kolme vuotta jäähyväisten jälkeen Mouskouri oli kuitenkin uudelleen lavalla juhlimassa ensimmäisen kansainvälisen hittinsä Weisse Rosen aus Athen 50-vuotispäivää, ja 83-vuotiaan lauajan viimeisin Euroopankiertue päättyi kesällä 2016. Viimeisin albumi, jolle hän levytti duettoversioita vanhoista hiteistään, julkaistiin vuonna 2011. Levyllä duettoparina esiintyi mm. tytär Lenou Petsilas, joka on tehnyt myös omaa uraansa laulajana.
Ensi vuonna tulee 60 vuotta Nana Mouskouri ensimmäisistä levytyksistä, eikä hänen uransa näytä vieläkään olevan lopussa. Vaikka eniten kuuntelen Mouskourin 1960-luvun ja 1970-luvun alkupuoliskon levytyksiä, on upeaa seurata kuinka paljon hienoa musiikkia tämä Ateenan kasvatti on faneilleen antanut 1950-luvun lopulta uudelle vuosituhannelle asti. Vaikka uusia kappaleita on tullut ja kielet ovat vaihtuneet, on yksi kappale ollut Nanalle rakkain hänen uransa alusta alkaen. Manos Hadjidakis ja Nikos Gatsos kirjoittivat Nanalle kappaleen Hartino to fengaraki 1950-luvun lopulla ja kappale on seurannut hänen konserteissaan ja levyillään kaikki vuosikymmenet. Seuraavassa kappaleen kuusi versiota uran eri vaiheissa. Vaikka Mouskouri näinä vuosina muuttui nuoresta laulajanalusta yhdeksi maailman menestyneimmistä artisteista, on herkkyys ja tulkinta pysynyt ennallaan. Ja ne iänikuiset silmälasit.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)