Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1970-luku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja. 
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

The Abba Factor osa 2 - Abba muiden artistien taustalla


Ennen Abban huippuvuosia Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat Polar-levy-yhtiön vakiotuottajat ja he käyttivät lahjojaan nuorien ja lupaavien artistien taustalla. Heidän sävellyksensa alkoivat pikkuhiljaa kelvata myös muille artisteille. Kun vielä Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad silloin tällöin osallistuivat miestensä projekteihin, oli Abba-soundi kuultavissa usein myös Abba-tuotteiden ulkopuolella.

Vaikka People need love -single lupaili nelikolle Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad & Björn Ulvaeus yhteistä menestystä, ei Abba vielä työllistänyt jäseniään täysipäiväisesti. Niinpä Agnetha ja Frida jatkoivat soolouriaan, ja Benny ja Björn kirjoittivat lauluja myös muille artisteille ja tuottivat heidän levyjään. The Abba Factor -artikkelin toisessa osassa esittelen levytyksiä, joiden taustalla oli selkeästi kuultavissa Abba-soundi ja joihin osallistui Bennyn ja Björnin lisäksi vähintään toinen yhtyeen naisjäsenistä.

Yksi Stig "Stikkan" Andersonin Polar-levy-yhtiön lupaavista kyvyistä oli teini-ikäinen Lena Andersson (ei sukua Bennylle eikä Stikkanille), jonka herkkä lauluääni inspiroi kymmenisen vuotta vanhempia tuottajia. Andersson ja Ulvaeus tuottivat Lenalle kolme albumia ja sävelsivät muutaman kappaleenkin. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Säg det med en sång, jolla B & B yrittivät jo vuonna 1972 päästä edustamaan Ruotsia Eurovision laulukilpailuihin. Kappaleelle irtosi Melodifestivalenissa pronssisija ja se oli vuoden kilpailijoista ehdottomasti suurin hitti.

Agnetha ja Frida eivät osallistuneet levytykseen, mutta vuotta aiemmin vuonna 1971 heidän taustaharmoniansa värittivät Lenan toista sooloalbumia. Esimerkikappaleista yksikään ei ollut peräisin Bennyn ja Björnin kynästä, mutta sovitus- ja soundimaailma on tuttua varhais-Abbaa. B&B tuottivat Lena Anderssonille kolme albumia, ja myöhemmin Andersson osallistui Abban maailmankiertueille taustalaulajana.
Samana vuonna yksi Ruotsin suosituimmista laulajista Lill Babs levytti Andersson/Ulvaeus -kappaleen Välkommen till världen, jonka taustakuorossa lauloivat kaikki neljä tulevaa Abbalaista.
Eniten Abba-tuesta soolourallaan sai nauttia Polarin toinen teinitähti Ted Gärdestad. Benny ja Björn tuottivat Gärdestadin uran neljä ensimmäistä albumia vuosina 1972-1977. Levyjä äänitettiin rinnan Abba-albumien kanssa, ja Tedin taustalla soittava bändi mikrofonien takana laulavaa perheyhtyettä myöten oli sama kuin Abba-levyillä.  Andersson/Ulvaeus-sävellyksiä Gärdestad ei levyilleen tarvinnut, sillä lahjakas teini-ihme sävelsi itse laulunsa Kenneth-veljen teksteihin.
Kun Abban vauhti kiihtyi ja menestystä alkoi tulla myös Ruotsin rajojen ulkopuolella havaitsivat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog, ettei heillä ollut aikaa edistää soolouriaan. Ennen keskittymistään täysin Abbaan he levyttivät vuonna 1975 viimeiset 70-luvun sooloalbuminsa. Björn ja morsiamensa levyn Frida ensam tuottanut Benny sävelsivät Fridalle kappaleen Fernando, josta tuli niin suuri hitti, että kappale julkaistiin seuraavana vuonna englanninkielisenä Abba-levytyksenä. Vastaavasti levy-yhtiö ehdotti että Agnethan sooloalbumille Elva kvinnor i ett hus otettaisiin mukaan ruotsinkielinen versio Abba-hitistä SOS. Fältskog, joka oli tuottanut ja säveltänyt albumin kaikki muut kappaleet itse, joutui vastahakoisesti suostumaan vaatimukseksi muuttuneeseen ehdotukseen.
Vuonna 1976 Fernando, Dancing queen ja muut hitit tekivät Abbasta maailmanlaajuisen sensaation, eikä muille töille ollut aikaa. Abban viimeisinä vuosina Benny Andersson ehti kuitenkin tekemään yksittäisiä tuottajakeikkoja. Yksi onnekkaista artisteista oli norjalainen Finn Kalvik, joka Anderssonin hyvänä ystävänä sai sopimuksen Polar-levy-yhtiön kanssa. Benny tuotti albumin Kom ut kom fram vuonna 1978, jonka taustalta Agnethan ja Fridan äänet on helposti tunnistettavissa. Erityisesti maininnan arvoinen kappale on Alle som blir igjen, norjankielinen versio Elton John hitistä Song for a guy, jolla Norjasta kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Frida sai laulaa taustoja alkuperäisellä äidinkielellään.

Ted Gärdestadin sooloura ei toipunut Abba-yhteistyön päättymisestä. Stikkan Anderson yritti tehdä hänestä Abban-kaltaista maailmantähteä, mutta Yhdysvalloissa isolla rahalla äänitetty englanninkielinen albumi Blue virgin isles ei tavoittanut yleisöään maailmalla eikä edes Ruotsissa. Vuoden 1979 euroviisuedustus ei korjannut Gärdestadin uran laskevaa kurssia.

Gärdestadin viimeinen hitti ennen 1990-luvun comebackia oli hyvin Abba-vaikutteinen Låt kärleken slå rot, jonka Benny Andersson tuotti kesken Super trouper -albumin äänitysten. Super Trouperista tuttu syntetisaattorisoundi, Anderssonin aina yhtä nerokas sovitus ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu tekivät kappaleesta Tedin uran Abbamaisimman levytyksen. Sekään ei kuitenkaan auttanut, ja Gärdestadin ura hukkui henkilökohtaisten ongelmien ja unohduksen kurimukseen. Hän teki paluun listoille 1990-luvun puolella muutama vuosi ennen kuolemaansa (lisää Gärdestadin elämästä ja urasta aiemmissa kirjoituksissani).
Norjalaisen Finn Kalvikin yhteistyö Bennyn kanssa jatkui vuonna 1981. Albumin Natt og dag tekoon ehtivät Visitors-sessioista myös Frida ja Agnetha. Vahvin Abba-factor oli kappaleessa Aldri i livet, jolla Kalvik edusti Norjaa Eurovision laulukilpailuissa. Kalvikin kaunis ja herkkä sävellys sai ansaitsemansa Abba-käsittelyn tyylikkään sovituksen ja helposti tunnistettavan taustakuoron muodossa. Valitettavasti Bennyn, Agnethan ja Fridan tuki puuttui Dublinin livetapahtumasta, ja kappale jäi ansiotta kilpailun viimeiseksi. Yhteistyö Abban kanssa päättyi, ja Kalvikin ura notkahti, onneksi vain tilapäisesti.
Myös Abban taru oli pikku hiljaa lopussa. Yhtyeen jäsenten tiet erkanivat Under Attack -singlen jälkeen vuonna 1982, eikä yhtye ole sen jälkeen palannut yhteen kuin valikoiduissa yksityistilaisuuksissa. Abba-kemian viimeinen reaktio tapahtui 15 vuotta sen jälkeen kun Benny ja Björn kirjoittivat Fridalle kappaleen Peter Pan. Sama kolmikko oli asialla vuonna 1984, jolloin Benny ja Björn sävelsivät entiselle yhtyetoverilleen kappaleen Slowly. Viimeisen Abba Factor -leiman annan siis kappaleelle, joka julkaistiin Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Shine. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat kappaleesta oman versionsa Gemini-yhtyeen albumille vuotta myöhemmin.
Tänään Benny Andersson on Abban ainoa aktiivista musiikkiuraa jatkava jäsen. Chess, Kristina från Duvemåla ja Hjälp sökes -musikaalien lisäksi hän on tuottanut yksittäisiä levyjä muille artisteille, tehnyt kaksi sooloalbumia ja julkaissut levyllisen linnunlauluja. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen hän on kiertänyt Ruotsin tanssilavoja Benny Andersson Orkester -kokoonpanon kanssa, joka on julkaissut kuusi albumillista johtajansa sävellyksiä. Björn Ulvaeus on osallistunut kaikkiin edellämainittuihin projekteihin sanoittajana. Kesäkuussa 2016 Andersson ja Ulvaeus juhlivat yhteistyönsä 50:ttä juhlavuotta. Juhliin osallistuivat myös ex-vaimot Lyngstad ja Fältskog. Nelikko nähtiin yhdessä myös aiemmin samana vuonna Mamma Mia! the Party -tapahtuassa. Videotallenteet tapahtumista todistavat vääriksi ne epäilyt että yhtyeen jäsenten huonot välit olisivat esteenä Abban paluulle.

Agnetha Fältskogin luultiin jo lopullisesti poistuneen julkisuudesta, joten yllätys olikin suuri kun hän julkaisi kaksi uutta sooloalumia vuosina 2004 ja 2013. Näistä jälkimmäistä hän myös markkinoi ahkerasti osallistumalla television keskusteluohjelmiin ja jopa laulaen kappaleita livenä televisiossa ja gaalatilaisuuksissa. Näiden yllätysten jälkeen on vaikea sanoa, onko menneisyytensä haamuista selvästikin eroon päässeeltä laulajalta vielä luvassa uutta tuotantoa.

Anni-Frid Lyngstad on mitä ilmeisemminkin siirtynyt kokonaan eläkkeelle musiikkielämästä. Vuonna 1996 julkaistu sooloalbumi Djupa andetag herätti toiveita Fridan paluusta, mutta aviomiehen ja tyttären kuolema pian albumin julkaisun jälkeen saivat hänen muuttamaan suunnitelmiaan, eikä uutta Lyngstad-albumia liene enää luvassa. Viimeisen kerran Frida levytti uutta materiaalia vuonna 2004, jolloin hän lauloi Jon Lordin albumilla Beyond the notes kappaleen The sun will shine again.

Yhtyeen taika elää edelleen Abban kahdeksalla albumilla ja, kuten The Abba Factor -kirjoitukseni todistavat, monilla muillakin levyillä. Abba ei tule takaisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , ,

lauantai 7. tammikuuta 2017

243. The Beatles: Let it be (1970)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,

perjantai 5. elokuuta 2016

234. Kate Bush: Lionheart (1978)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bushin toinen albumi tehtiin kiireellä hyödyntämään debyyttialbumin menestystä. Kiire kuuluu levyn epätasaisessa laadussa, eikä albumi sisällä Wuthering Heightsin kaltaista megahittiä. Levy muistutti kuitenkin jälleen 20-vuotiaan laulajan ja lauluntekijän lahjakkuudesta, ja albumin parhaat kappaleet ovat Bushin tuotannon kärkeä.

Vuoden 1978 alussa Kate Bush yllätti brittiläisen musiikkiyleisön täysin. Täysin tuntematon 19-vuotias nousi tyhjästä singlelistan kärkeen vastustamattomalla Wuthering heights -kappaleellaan ja erinomainen esikoisalbumi The Kick inside (joka minun listallani on Bushin paras albumi) vakuutti yleisön ja musiikkilehdistön siitä, että kysymys ei ollut tähdenlennosta. Levy-yhtiö EMI oli kuitenkin epävarma suosion jatkosta ja usutti nuoren tähtensä pikapikaa uudelleen studioon varmistamaan ettei momentum mene hukkaan

Vain kahdeksan kuukautta ensialbumin jälkeen julkaistiin single Hammer Horror. Kiehtovasta tarinasta ja, jälleen kerran, minimalistisen nerokkaasta videosta huolimatta kappale jätti leyvjä ostavan yleisön kylmäksi, kahden top 10 -sijoituksen jälkeen Bushin kolmas pikkulevy mahtui vaivoin Britannian 50 myydyimmän singlen joukkoon.
Notre damen kellonsoittajan pääosan esittäjä on kuollut, ja laulun päähenkikö on pestattu näytelmän uudeksi tähdeksi. Jostain syystä kuolleen näyttelijän haamu ei hyväksy tätä vaan alkaa vainota seuraajaansa. Kappaleessa on mielestäni kaikki mitä olisi vaadittu kolmannelta Kate Bush -menestyssingleltä: mystinen tarina ja melodiaa hienosti tukeva jousisovitus ovat täydellinen pohja tulkinnalle, jonka vain Kate Bush voi tehdä.

Yleisö ei kuitenkaan ollut unohtanut nuorta tähteään. Albumi Lionheart julkaistiin marraskuussa ja Bush aloitti uransa toistaiseksi ainoan konserttikiertueensa puoli vuotta myöhemmin. Tämä antoi tarvittavan buustin singlelle Wow joka ahkeran radiosoiton myötä nosti Bushin Brittien singlelistan 14. sijalle, jonka vanavedessä albumikin nousi lopulta top 10:een. Menestystä ei taatusti haitannut se, että kappale (ja siihen tehty musiikkivideo) olivat selkeää jatkoa ykköshitti Wuthering Heightsille. Wow on Bushin uran alkupään vakuuttavimpia hittejä.
Britanniaa ja Eurooppaa kiertänyt Tour of life oli monipuolinen näytös Kate Bushin taidoista. Tanssia aiemmin opiskellut Bush suunnitteli jokaiseen kappaleeseen tarkan koreografian, jonka hän toteutti yhdessä kahden ammattitanssijan kanssa. Tanssimista edesauttoi rautalankahenkarista muotoiltu mikrofoniteline joka jätti laulajan kädet vapaiksi. Lavan sivussa soitti Katen veljien Paddyn ja Johnin sekä Del Palmerin (josta tuli myöhemmin hänen kumppaninsa ja äänittäjänsä) muodostama KT Band, joka soitti myös Lionheart-albumilla.

Konsertti julkaistiin myöhemmin videona, mutta dvd- tai BluRay-julkaisua saadaan odottaa edelleen. Konsertti löytyy vaihtelevantasoisina tallenteina YouTubesta.
Korkealta ja kovaa rokkaava Don't push your back on the Heartbrake oli Bushin konserttien huippukohtia, jossa yhdistyivät hieno ja monipolvinen kappale, siihen hyvin sopiva lavastus ja koreografia sekä Bushin tulkinta, joka ei juurikaan kärsinyt lava-actionista.

Don't push... toi tervetullutta vaihtelua myös Lionheart-albumille. Kiire-aikataulu jolla Lionheart-albumi tehtiin ei antanut Bushille juurikaan aikaa kirjoittaa uusia kappaleita, joten levy koostui pääasiassa The Kick inside -albumilta ylijäämäkappaleista. Lopputuloksena oli hieman tasapaksu kokoelma enemmän tai vähemmän hitaita kappaleita, joten annos revittelyä piristä albumia merkittävästi.

Vaikka levy ei Kick Insiden nerokkuuteen yltänytkään, oli Lionheart jälleen osoitus nuoren laulajan lahjakkuudesta. Ensimmäisen levyn tuottanut Andrew Powell osoitti tälläkin kertaa ymmärtävänsä Bushin musikaalisia ideoita. Nimen albumille lainanneessa kappaleessa Oh England my Lionheart Bushin melodiaa ja herkkää tulkintaa säestää aistikas kelttisovitus.
Vaikka yhteistyö Bushin ja Powellin välillä toimi hyvin toisen kerran saman vuoden aikana, Bush kaipasi lisää itsenäiyyttä. Kolmannen levynä Bush tuotti äänittäjänsä John Kellyn kanssa ja sen jälkeen hän kantoi itse vastuun leyjen tuotannosta kokonaan. Lionheart unohdetaan helposti, kun Bushin uran merkkiteoksia listataan, mutta se silti on kelvollinen jatko-osa hänen nerokkaalle debyytytialbumilleen ja askel kohti taiteellista itsenäisyyttä ja 1980-luvun Kate Bush -mestariteoksia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

232. Queen: Sheer heart attack (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Queenin kolmas albumi oli käännekohta yhtyeen uralla monella tavalla. Ensimmäistä kertaa yhtye onnistui kanavoimaan kunnianhimonsa ja luovuutensa raikkaan radioystävällisiin popkappaleisiin, jotka aukenivat myös yleisölle. Killer Queen -hitin myötä machokuningatar vakiinnutti paikkansa yleisön suosikkina ja kriitikkojen inhokkina. Laadukkaasti tuotetun ja tasalaatuisen albumin myötä kulttimaineessa ollut yhtye nousi suuren yleisön suosikiksi.

Vuonna 1974 ilmestynyt Queen II -albumi lokeroi Queenin glam- ja hard-rockin välimaastoon yhtyeeksi, jonka musiikki oli epämuodikkaan teatraalista, synkkää ja vaikeasti ymmärrettävää. Albumin a-puoli koostui Brian Mayn alakuloisen mahtipontisista balladeista, ja levyn jälkimmäinen puolisko oli Freddie Mercuryn lauluaihioista koostuva rock-ooppera, josta oli vaikea poimia hittejä radiosoittoon. Levyllä oli kuitenkin faninsa ja albumin päättävä Seven seas of Rhye tunkeutui Brittien single listan top 10:een.

Myöhemmin samana vuonna ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi pyrki tietoisesti lähemmäs tavallista popyleisöä. Vaikka Queenin omintakeinen linja jatkui, olivat kappaleet nyt lyhyempiä ja rakenteeltaan yksinkertaisempia.
Albumin b-puolen aloittava In the lap of the Gods on hyvä esimerkki Mercuryn uudesta lähestymistavasta popmusiikkiin. Kappaleen dramaattinen alku (Roger Taylorin koirapillikorkeudelta laulaman alkufanfaari, Mercuryn pianoarpeggiot ja Mayn kitarariffi) sekä ylinopeudella äänitetty Mercuryn laulu toivat kappaleeseen kaikuja yhtyeen ensimmäisiltä levyiltä. Kuuden minuutin sijaan kappale oli kuitenkin vain reilun 3 minuutin mittainen ja rakentui perinteiseen säkeen ja kertosäkeen vuorottelun varaan. Tämä oli merkittävä kädenojennus radiokanavien ja yhtyettä aiemmin oudoksuneen yleisön suuntaan.

Levyn tunnetuin kappale oli Freddie Mercurya helpoimmillaan ja nerokkaimmillaan. Kappaleen tarttuva melodia sai vahvaa tukea yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneelta studiostemmalaululta (jota Queen ei koskaan pystynyt toistamaan konserttilavalla), jäntevältä pianonkilkutuksella ja Brian Mayn oivaltavan ilkikuriselta kitarasoololta. Kappaleesta tuli suuri hitti ja Queen muuttui yhdessä yössä keskinkertaisesti menestyvästä rock-yhtyeestä listahirmuksi.
Levyn tekoa ja koko yhtyeen toimintaa varjosti vuonna 1974 Brian Mayn sairastuminen. Amerikan kiertue (Queen oli tarkoitus toimia Mott the Hoople -yhtyeen lämmittelijänä) keskeytyi kitaristin sairastuttua maksatulehdukseen. Levyn äänitysten aikana pohjukaissuolen haava vei Mayn uudelleen sairaalaan ja aiemmin puoliksi Mercuryn kanssa yhtyeen kappaleista vastannut May saii sävellettyä levylle vain muutaman kappaleen. Studiotyöskentelyyn hän osallistui vain sen verran kuin jaksoi.

Mayn vähäistä osallistumista kompensoi rumpali Roger Taylorin ja basisti John Deaconin entistä isompi panos. Roger Taylorin kynästä syntyi yksi levyn parhaista kappaleista, rockballadi Tenement Funster, joka varmasti olisi ollut vahva ehdokas singlejulkaisuksi, jos sen sooloa olisi laulanut rock-diiva Mercury. Queenin uran alkupuoliskolla Taylor huolehti omien laulujensa soolo-osuuksista itse, ja hänen karhea rock-äänensä toi rosoista vaihtelua yhtyeen soundiin. Ensimmäistä Taylorin säveltämää Queen-singleä (Radio Ga Ga) saatiin odottaa vielä kymmenen vuotta.
Aiemmilla levyyillä bassonsoittoon tyytynyt John Deacon innostui hänkin laulunteosta. Hänen osuutensa levyn kappalevalikoimasta on Karibian rytmeistä innoituksensa saanut Misfire, jonka Freddie Mercury tulkitsee sopii vähäeleisesti. Jo tässä vaiheessa Deacon näytti kykynsä yksinkertaisen jäntevien popkappaleiden kirjoittajana, mistä esimerkkejä löytyi tulevina vuosina useamman kerran singlelistojen kärkisijoilta (ensimmäinen Deaconin säveltämä Queen-single I'm your best friend julkaistiin jo seuraavana vuonna). Mayn sairastaessa basisti vastasi itse kaikista kitaraosuuksista loppuhäivytyksen kitarasooloa lukuunottamatta, jonka May lisäsi kappaleeseen myöhemmin.
Työparin sairastellessa Mercury sai mellastaa vapaammin kuin millään muulla levyllä tätä ennen tai tämän jälkeen, ja hän esittelikin tyylipalettinsa koko kirjon. Kappale Lily of the valley on mahtipontisten extravaganzojen sijaan myyttiseen Rhyen valtakuntaan (jota Mercury käsitteli myös edellisillä Queenin albumeilla) sijoittuva herkkä balladi, joka toi esiin rokkikukon haavoittuvamman puolen.
Suuri osa Sheer heart attack -albumista äänitettiin Mercuryn, Taylorin ja Deaconin yhteistyönä. Muiden vaivojensa lisäksi vakavasta masennuksesta kärsinyt May pelkäsi joutuvansa syrjään, mutta yhtyeen muut jäsenet kielsivät koskaan edes harkinneensa kitaristin vaihtoa. Päästyään sairaalasta May osallistui albumin äänityksiin voimiensa mukaan ja osaan kappaleista hän lisäsi kitarasoolon jälkeenpäin. Queen joutui vastaavaan asetelmaan 16 vuotta myöhemmin, kun yhtyeen muut jäsenet joutuivat tukemaan kuolemansairasta Freddie Mercurya ja paikkailemaan hänen osuuksiaan. 

Mayn lyhyt ja koskettava Dear friends on hänen kiitoksensa tuesta yhtyekavereilleen. Paljon asiaa mahtuu yhteen minuuttiin.
Brian Mayn kontribuutiot Queenin kolmannelle albumille ovat vähäiset mutta sitäkin harkitummat, eikä Mayn vähäistä läsnäoloa juuri asiaa tuntematon huomaa. Eniten voimiensa tunnossa kitaristi oli kappaleella Now I'm here, joka levytettin Sheer heart attack -sessioiden loppupuolella. Kappale on perus-Queen-rockia parhaimmillaan ja se julkaistiinkin albumin toisena singlenä korostaen samalla yhtyeen monipuolisuutta. Yhtäläisyydet Killer Queeniin ovat vähäiset.
Jos Sheer heart attack oli osoitus yhtyeen jäsenten taidosta kehittää bändinsä imagoa ja repertuaaria paremmin suurelle yleisölle sopivaksi vaikeassa tilanteesta huolimatta, oli se myös yhtyeen tuottajan Roy Thomas Bakerin taidonosoitus. Baker leipoi kolmestatoista tyyleiltään ja soundeiltaan hyvin erilaisesta kappaleesta hienosti etenevän ja soundeiltaan tasalaatuisen albumikokonaisuuden, jossa kappaleiden väliset tauot trimmattiin minimiin. Vaikka Queen jatkoi menestysalbumien tekoa aina Mercuryn kuolemaan saakka, yhtyeen levyistä vain harva soljuu yhtä vaivattomasti tunnelmasta toiseen.

Vaikka levyn päätuöskappale nimensä puolesta viittaa aiemmin esittelemääni In the lap of the Gods -kappaleeseen, on kysymyksessä aivan oma teoksensa. Sana "teos" sopii tähän powerballadiin, joka on We are the championsiin verrattava singanlong-hymni. Tämäkin kappale olisi ollut rautaa singlejulkaisuna.
Singlejä Queenin kolmannelta albumilta julkaistiin vain kaksi. Kaksi hittiä ja tasaisen laadukas albumi riittivät kuitenkin nostamaan levyn Englannin singlelistan kakkossijalle (Killer queen saavutti saman sijan Britannian singlelistalla).

Kun Queen saavutti supertähden aseman kotimaassaan pääsi yhtye myös brittilehtien popkriitikkojen silmätikuksi. Toimittajien oli vaikea sulattaa yhtyettä, joka ei noudattanut popmusiikin selkeitä genrerajoja ja jonka laulusolisti keimaili, pröystäili, irstaili ja esitti yleisön rakastamaa musiikkia vailla nöyryyden häivää. Tämä viha-rakkaussuhde jatkui aina Mercuryn kuolemaan saakka.

Queen ei kuitenkaan välittänyt lehdistön nirppanokkatoimittajista. Sheer heart attackin jälkeen yhtye oli voimissaan ja valmistautui tekemään albumin josta yhtye edelleen parhaiten muistetaan. A night of the opera yhdisti onnistuneesti Queen II -albumin monipolviset popteokset Sheer heart attackin helposti pureskeltavaan mutta silti täysin omintakeiseen Queen-poppiin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 14. maaliskuuta 2016

230. Boney M.: Nightflight to Venus (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Saksalaisjamaikalainen poptuote Boney M. oli uransa huipulla vuonna 1978. Yhtyeen kolmas albumi oli virheetön poplevy, jonka laatu kantoi aina miljoonahiteistä vähemmälle huomiolle jääneisiin kappaleisiin asti. Levy osoitti myös sen, että viimeisen päälle tuotettu ja laskelmoitu levy saattaa olla samaan aikaan musiikillisesti vivahteikas ja paikoin koskettavakin paketti.

Jos unohdamme Britannian ja Yhdysvaltojen musiikkituotannon, tulivat 1970-luvun suurimmat hitit Ruotsista ja Saksasta. Abba oli tietenkin vuosikymmenien 1970-80 vaihteen suurin nimi, mutta harva muistaa nykyään kuinka tiukan vastuksen saksalainen Boney M. antoi Ruotsin popihmeelle. Kun aloin itse ostamaan levyjä omalla rahalla hyllyyni, olivat Boney M. ja Abba tasapuolisesti edustettuina.
Venäjän viimeisen tsaarittaren rakastajasta Rasputinista kertova laulu oli yhtyeen suurimpia hittejä, ja se tuli Suomessa tunnetuksi myös Mona Caritan viattomana versiona. Yhtyeen tuottajan Frank Farianin yhdessä Fred Jayn ja George Reyamin kirjoittama kappale oli hyvä esimerkki yhtyeen musiikista, jossa yhdistyivät perusteellisesti rakennettu tarttuva melodia ja yhtyeen laulajien äänille ja perinteisille soittimille rakennettu nerokas sovitus. Tässä kappaleessa ei syntetisaattoria tarvittu.

Toisin kuin orgaanisesti neljän ystävyksen ja kahden lemmenparin yhteistyöstä syntynyt Abba, Boney M. oli lähes teollisesti tuotettu kokoonpano. Laskukoneen takana hääräsi saksalaistuottaja Farian. Soolourasta unelmoinut mutta samalla julkisia esiintymisiä kammonnut Farian palkkasi julkisivukseen neljä Karibialta kotoisin olevaa laulajaa ja tanssijaa. Yhtyeen menestys yllätti Farianinkin, ja väliaikaiseksi tarkoitettu kokoonpano julkaisi levyjä kymmenen vuoden ajan. Uran suurin hitti osui vuoteen 1978, jolloin Nightflight to Venus -albumin b-puolen avausraita nousi mm. Britannian singlelistan kärkeen.
Kappale oli hyvä esimerkki Farianin tavasta poimia lauluja eksoottisista lähteistä ja taidosta muokata niistä kansainvälisiä hittejä. Rivers of Babylon oli alunperin jamaikalainen reggae-laulu, jonka tekstissä yhdistyivät rastafari-uskonnon ja kristinuskon opinkappaleet. Farian siivosi kappaleesta rastafari-vaikutteet ja onnistui luomaan kokonaisuuden, joka ei vieraannuttanut edes niitä kuulijoita, jotka eivät piitanneet sen raamatullisista viitauksista.

Laulun soolo-osuudet lauloi itseoikeutetusti yhtyeen laulusolisti Liz Mitchell, johon yhtyeen toinen laulaja Marcia Barrett ja matalista lauluosuuksista vastannut Farian yhtyivät. Yhtyeen muut jäsenet, Maizie Williams ja Bobby Farrell tyytyivät tässä, niinkuin yhtyeen muillakin levyillä, aukomaan mykkinä suitaan.

Rasputin ja Rivers of Babylon olivat albumin tunnetuimmat kappaleet, ja ne ovat jääneet elämään myös uudella vuosituhannella. Nightflight to Venus -albumin menestys ei kuitenkaan ollut vain singlehittien varassa, vaan levy oli nautittava ja onnistus kokonaisuus alusta loppuun. Kappale He was a steppenwolf oli erinomainen esimerkki kappaleessa, joka ei mahdu kolmen minuutin hittikaavaan. Se oli polveilevine sovituksineen lähes seitsemänminuuttinen taideteos, jonka teossa kunnianhimoa ei pidetty säästöliekillä.
1970-luvun pop- ja diskolevyissä minua on aina kiehtonut niiden soundi, joka rakennettiin rikkailla bändi ja orkesterisovituksilla. Syntetisaattorit ja muut efektit rantautuivat Boney M.:n levyille vasta lähempänä vuosikymmenen vaihdetta. Nightflight to Venus oli täynnä kitaroita, akustisia lyömäsoittimia, puhaltimia, jousia ja lauluharmonioita.

Vaikka Liz Mitchell lauloi sooloa lähes kaikilla yhtyeen hiteistä, pidän itse enemmän yhtyeen toisen laulajan Marcia Barrettin soulahtavasta äänestä. Tällä albumilla Barret pääsi laulamaan sooloa kahdella kappaleella. 
Uusien kappaleiden ja ylikansallisten sävellainojen ohella tuottaja Farian ei kainostellut koskea pop-klassikoihin. Diskomuottiin puristettu mutta samalla Marcia Barretin sielukkaalla tulkinnalla siunattu versio Roger Millerin 60-luvun hitistä King of the road kohotti varmasti joitan kulmakarvoja, mutta voin vain kuvitella mitä paheksuntaa aiheutti kun tanssilattioiden suosikki otti versioitavakseen Neil Youngin ikivihreän Heart of gold. Itselläni ei ole kummoistakaan suhdetta Neil Youngin tuotantoon, joten pidän Boney M. versiota kappaleesta erinomaisena. Jos ei muuta, niin albumin tyylikkäästi päättävä kappale osoittaa, kuinka saumattomasti Mitchellin, Barrettin ja Farianin äänet sointuivat yhteen.
Siltä irroitettujen singlekappaleiden tapaan, Nightflight to Venus nousi listojen kärkeen ympäri Eurooppaa, mukaanlukien Iso-Britannia. Boney M oli näinollen ainoa Britannian ulkopuolelta tuleva eurooppalainen yhtye, joka 70-luvulla antoi kunnon vastuksen Abballe saarivaltakunnan levylistoilla.

1980-luvun puolivälin jälkeen 70-luvun diskomusiikki muuttui epämuodikkaaksi, ja yhtye hajosi useaksi lavoja kiertäväksi Boney M.-nimiseksi nostalgia-kokoonpanoksi. Farian eikä hänen luomansa yhtye saa edelleenkään mielestäni osakseen sitä arvostusta, minkä se ansaitsisi.  Erittäin onnistuneista albumikokonaisuuksista huolimatta Boney M.:n musiikkia edustaa radioaalloilla vain sen tunnetuimmat hittisinglet.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)