Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

251. Sam Brown: 43 minutes... (1992)

Kuuntele koko albumi YouTube soittolistalta.
Muusikkoperheen tytär Sam Brown oli 1990-luvun alussa kuuma laulaja-lauluntekijätähti Britanniassa. Stop-hitin ja kahden hyvin menestyneen sooloalbumin hemmottelema levy-yhtiö odotti kuumeisesti uutta menestyslevyä nuorelta suojatiltaan. Sen sijaan perhetragediasta selvinnyt Brown tuotti synkän ja sisäänpäinkääntyneen mestariteoksen, josta puuttuivat Stopin ja Kissing gaten kaltaiset hitit. Kiittämätön levy-yhtiö käänsi selkänsä entiselle tähtiartistilleen ja omakustanteena julkaistua albumia sai vain suurimmista Lontoon levykaupoista. Ne harvat jotka levyn onnistuivat löytämään eivät pettyneet.

Armeija-aikanani tutustuin Sam Brownin ensimmäisiin albumeihin, ja Stop-hitillä listoille noussut laulaja oli pian kärjessä minunkin suosikklistallani. Odotin monen muun Sam Brown -fanin tavoin kärsimättömänä uutta levyä, mutta sitä ei kuulunut. Netin uutispalstoilla kerrottiin levystä 43 minutes, mutta onnistuin löytämään levyn vasta vierailtuani lontoolaisessa levykaupassa pari vuotta levyn julkaisun jälkeen. Levy ei ollut sitä mitä odotin.

45 minutes... avautui hitaasti. Perinteisen rakkauslaulun sijaan Sam kutsui levyn avausraidalla kuulijan sisään omaan maailmaansa, jossa kaikki ei ollut niin hyvin kuin menestyneeltä laulajalta odotettiin. Kappaleessa viulua soitti isä Joe Brown.
Vaikka April moon -albumi ei ollut myynyt aivan Stop-albumin tapaan, pidettiin Brownia edelleen lupaavana laulaja-lauluntekijänä. Hän pyysi A&M-levy-yhtiöltä rahaa uuden levyn valmistelua varten. Samoihin aikoihin Samin äiti, suosittu studiomuusikko ja keski-Euroopassa soololevyillään menestynyt Vicki Brown sairastui vakavasti, ja tämä muutti albumin suunnan täysin. Uuden levyn kirjoitus- ja äänityssessioista tuli Brownin (ja äänityksiä johtaneen Pete-veljen) keino käsitellä ja selvitä perhettä kohdanneesta tragediasta.

Siinä missä Come in to my world oli kuulijoille osoitettu kutsu, kuvaa kappale In the rain yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Oliko kappale osoitettu sitten kuolleelle äidille vai kadonneelle rakkaudelle jäi kuulijan tulkittavaksi. 
Aiemmilla levyillä Sam oli saanut sävellysapua ammattilauluntekijöiltä, mutta tällä kertaa hän halusi ottaa vastuun sisällöstä yksin. Äitinsä kuihtumista avuttomana seurannut tytär purki tuskaansa hyvin henkilökohtaisiin kappaleisiin. Albumin ainoa singlekappale Fear of life käsitteli vääjäämätöntä, omaa ja läheisten ihmisten kuolevaisuutta. 
Onneksi koko albumi ei ollut yhtä lohduton. Synkän alkupuoliskon jälkeen levyn tunnelma kirkastui ja tekstit saivat toiveekkaampia sävyjä. Kappaleessa One candle on lapsuuden nostalgiaa ja kodin lämpöä.
Vaikka Sam Brown käsitteli 43 minutes...-albumin kappaleissa äitinsä sairauden ja kuoleman synnyttämiä ajatyksia, ei niiden teksteissä suoraan viitattu Brownin perheen suruun. Ainoana poikkeuksena tästä on levyn vaikuttavin kappale Letting go. Kappaleessa Sam muisteli unta, jossa kuollut äiti lohduttaa surevaa tytärtään, rohkaisee päästämään menneestä irti ja katsomaan rohkeasti tulevaisuuteen.
Albumi päättyy kappaleeseen, joka kurkottaa varovaisen onnellisena kohti uutta. Sam Brown synnytti ensimmäisen lapsensa pian albumin julkaisun jälkeen. Lapsi nimettiin Vickyksi edesmenneen isoäitinsä mukaan.
Tuottajaveljen ja äänittäjäpoikaystävän tuella äänitetty demo oli viimeiseen asti hiottu kokonaisuus. Brownin yllätykseksi ja katkeraksi pettymukseksi A&M Records kieltäytyi julkaisemasta levyä. ja vaati sille hittejä henkilökohtaisen tuskan sijaan. Brown ei ollut valmis kompromisseihin. Katkeran kiistelyn jälkeen hän osti ääniraidat itselleen ja julkaisi demolevyn sellaisenaan omakustanteena. 
Levy-yhtiön penseyttä on vaikea ymmärtää. Brown oli edellisillä levyillään tuottanut A&M:lle sievoiset voitot ja todistanut, että hänellä oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Uutta levyä varten tehty demo oli laadukas ja sellaisenaan julkaisukelpoinen. Jos levy-yhtiö olisi halunnut ja yrittänyt, siltä olisi löytynyt useampikin kappale, jotka oikein markkinoituna olisi menestyneet singlelistoilla. Yksi näistä kappaleista on kappale Your time is your own, joka erottui muuten varsin riisutun albumin kappaleista polveilevalla jousi- ja laulusovituksellaan. 

Sen sijaan aiemmmilla levyillään miljoonalukuihin päässeen laulajan kolmatta albumia myytiin joidenkin arvioiden mukaan vain 4000 kappaletta, ja erinomainen levy hukkui levyteollisuuden kylmien lakien jalkoihin.

Brown julkaisi tämän jälkeen vielä kolme sooloalbumia ilman mainittavaa menestystä. Brown palasi uransa alkulähteille ja jatkoi uraansa muiden artistien taustalaulajana laulaen mm. Pink Floydin Division Bell -albumilla ja sitä seuranneella maailmankiertueella. Televisioyleisölle  Brown tuli tutuksi Jools Hollandin televisio-ohjelmasarjan laulusolistina. George Harrisonin perheystävänä Brown sai kunnian olla ainoa naissolisti Harrisonin muistokonsertissa vuonna 2002.

Vaikka 43minutes siis floppasi täysin, pitävät uskollisimmat Sam Brown -fanit sitä edelleen suosikkialbuminaan. Levyä ei löydy Spotifysta, mutta se on kuunneltavissa YouTuben kautta ja ostettavissa edelleen Sam Brownin kotisivulta. 

Brownin laulajanura päättyi yllättäen vuonna 2007, kun äänihuulten sairaus vei hänen laulukykunsä lähes kokonaan. Tämän jälkeen Brown on toiminut laulutekniikan- ja ukulelensoitonopettajana.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nana Mouskouri osa 2 (1972-2011): Laulu vapaudelle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla.
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman menestyineimpiä laulajia, ja joidenkin arvioiden mukaan hänen levynmyyntinsä on verrattavissa Madonnan, Michael Jacksonin ja Céline Dionin huippulukuihin (Mouskourin eduksi). Vuonna 2009 levy-yhtiö Universal arvioi maailmassa myydyn 350 miljoonaan Nana Mouskouri -albumia. Mouskourin menestyksen salaisuus ei ole ollut miljoonia myyneet jättihitit vaan pitkäjänteinen ja rajoja rikkova ura kolmella mantereella, kymmenellä kielellä ja lähes kaikilla mahdollisilla populaarimusiikin tyyleillä. Kirjoitukseni toinen osa vie meidät tärkeään vedenjakajaan Mouskourin uralla, jonka seurauksena hän muuttui leimallisesti kreikkalaisesta laulajasta lähemmäs yleiseurooppalaista supertähteä. Tähän osaan hänen uraansa sisältyvät hänen uransa suurimmat hitit.

Vuonna 1972 Lontoossa matkalla olleet tätini pääsivät Nana Mouskourin todennäköisesti loppuunmyytyyn konserttiin ja palatessaan toivat tuliaisena sisarelleen albumin Turn on the sun. Sisar piti levystä, mutta levystä tuli erityisen tärkeä 2-vuotiaalle veljenpojalle, joka aina mummolavierailullaan vaati saada kuunnella juuri tätä levyä.

Näihin aikoihin Mouskouri oli yksi maailman kansainvälisimmistä tähdistä, joka sukkuloi levytysstudioiden ja konserttilavojen välillä hengästyttävällä tahdilla. Eräs Mouskourin levy-yhtiön johtajista arvioi osuvasti Nanan käyttävän lentokonetta yhtä sujuvasti kuin toiset Pariisin metroa. Yksi Mouskourin bravuureista konserteissa oli ranskankielinen versio Bob Dylanin kappaleesta A Hard rain's gonna fall, joka oli kohokohtia myös vuoden 2005 Helsingin konsertissa, jota edellämainitun veljenpojan oli ilo päästä kuulemaan.
Yhteen maahan Nanan kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet. Mouskouri ei ollut konsertoinut kotimaassaan Kreikassa vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Laulaja joutui hankalaan rakoon, sillä poliittisesti kokemattomana henkilönä hän ei halunut Melina Mercourin tapaan ottaa julkisesti kantaa Kreikkaa hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan (ja hän oli myös huolissaan Kreikkaan jääneen perheensä turvallisuudesta) eikä toisaalta osoittaa tukeaan uudelle hallinnolle esiintymällä kotimaassaan. Hän halusi ajaa kreikkalaisten asiaa tuomalla maansa musiikkia tunnetuksi maailmalla, mutta monet paheksuivat hänen näennäistä välinpitämättömyyttään.

Kaksi vuotta ennen juntan kaatumista Nana matkusti Kreikkaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levyttämään albumin kreikkalaiselle levy-yhtiölle. Vaikka hän oli menestynyt maailmalla kreikkalaisella musiikilla, tämä levy oli suunnattu hänen kotimaansa markkinoille ja omien maanmiestensä levyhyllyihin. Aviomies Yorgos Petsilasin tuottamalta albumilta Spiti mou spitaki mou puuttui hänen kansainvälisten levyjensä ylikansalllinen soundi ja kotoisesta levystä tuli yksi hänen parhaista levyistään, jota myytiin paljon myös Kreikan ulkopuolella. Toinen tunnettu nimi levyllä oli vanha ystävä Manos Hadjidakis, joka kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista. Hadjidakisin käsialaa ovat muun muassa allaolevat esimerkkikappaleet lukuunottamatta kappaletta O mavros aitos. "Mustasta kotkasta" kertova israelilainen sävelmä on Suomessa tunnettu adventtivirtenä Tiellä ken vaeltaa.
Tiivis avioparin yhteistyö vaati kuitenkin veronsa. Yorgos väsyi maailmankansalaisena elämiseen ja halusi muuttaa takaisin Kreikkaan kaksilapsisen perheensä kanssa. Nana ei ollut valmis uhraamaan ammattiaansa ja uraansa, ja kahden muusikon tiet erosivat.

Avioliiton hajoaminen oli suuri pettymys Nanalle ja se vaikutti välittömästi myös hänen musiikkiinsa. Yorgosin johtama Nanan taustalla soittanut The Atheniens hajosi, ja sen muusikoista vain muutama jatkoi Mouskourin livebändissä. Tuottajansa André Chapelle'in tuella huippusuosittu laulaja uusi tyyliään etsimällä uusia yhteistyökumppaneita. Yksi näistä oli uransa alussa ollut englantilainen lauluyhtye The King Singers, josta tuli vakiovieras Nanan BBC:lle tekemässä tv-sarjassa.
The Atheniensin menetyksen seurauksena kreikkalaisen musiikin osuus Mouskourin musiikissa väheni. Hän täytti kreikkalaisen musiikin jättämän aukon muiden maiden kansanmusiikilla. Nana levytti kaksi menestysalbumillista vanhaa ranskalaista kansanmusiikkia, ja samalla reseptillä tehty brittiläistä kansanmusiikkiaarteistoa penkonut albumi onnistui niin ikään erinomaisesti. Yhä kansainvälisempi artisti haki innoitusta myös Aasiasta ja levytti mm. japanilaisen kehtolaulun Aka tombo
1970-luvun puolivälissä mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kun Mouskouri pitkän tauon jälkeen palasi kansainvälisen suosionsa alkulähteille Saksaan, oli vastaanotto hurmioitunut. Albumi Sieben schwarze Rosen, joka sisälsi lähinnä Nanan aiempiä hittejä saksaksi laulettuna, oli huippusuosittu, ja Nana sai pian nimensä eteen liitteen Die Stimme.
Vuodesta 1975 alkaen Mouskouri levytti vuorotellen levyjä ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kierrätystä hyödyntäen julkaisi suuresta osasta kappaleitaan versiot kaikilla kolmella kielellä. Menestyksen taustalla työskenteli André Chapelle, joka oli tuottanut laulajan levyjä jo kymmenen vuoden ajan. 1970-luvun lopulle tultaessa Chapellesta oli tullut Mouskourin kumppani myös yksityiselämässä. Varovainen pariskunta julkisti suhteensa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja 40 vuotta toisensa tuntenut pari meni lopullisesti naimisiin vuonna 2003.

1970-luvun loppupuolen suurimpia hittejä olivat englanninkielisillä markkinoilla suosiota niittänyt country-albumi Roses and sunshine sekä Ranskassa menestynyt Quand tu chantes, joka menestyi saksankielisillä markkinoilla nimellä Guten Morgen Sonnenschein. 
Mitä pitemmälle 1970-luvun tuotannossa päästään, sitä vähemmän itse pidän Nana Mouskourin levyistä. Vaikka die Stimme oli edelleen kohdallaan, tuntuu siltä kuin osa hänen herkkyydestään katosi avioeron ja modernimman levytystekniikan myötä. Jättihittejä ei Mouskouri 1970-luvulla saanut, mutta runsas tuotanto useilla kielillä ja uskollinen fanikunta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa takasivat sen, että Nana sai alvariinsa ripustella kultalevyjä Genevessä sijaitsevan kotinsa seinälle.

Jo yli 20 vuotta kestäneen uran suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvulle, joka antoi hänelle hänen uransa kaksi suurinta kansainvälistä hittiä. Näiden kappaleiden avulla Nana Mouskourin nimi tuli tunnetuksi myös niille, jotka eivät olleet seuranneet hänen uraansa 1960-luvulta saakka.
Kun Mouskouri esitti Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan orjien kuorosta versioidun Je chante avec toi liberté -kappaleen Ranskan televisiossa, alkoivat valot televisioyhtiön puhelinvaihteessa vilkkua. Nanan levy-yhtiön johtajien mielestä klassinen musiikki ei sopinut Mouskourille, ja kappale oli vain yksi raita albumilla Qu'il est loin l'amour. Yleisön voimakas reaktio sai levy-yhtiön muuttamaan mieltään. Kappale julkaistiin singlenä ja siitä tuli laulajan uran suurin menestyskappale. Kappale julkaistiin ranskalaismenestyksen siivittämänä myös mm. englanniksi, saksaksi ja espanjaksi.

Neljä vuotta myöhemmin menestyksen salama iski uudelleen. Tällä kertaa hitin taustalla oli monikansallinen televisiosarja Taiteilijan tytär (Mistral's daughter/L'amour en héritage), jonka tunnusmelodian laulajaksi monikielinen Mouskouri kutsuttiin. Sarjasta ja sen tunnusmelodiasta tuli suurmenestyksiä ympäri maailmaa (myös Suomessa, jossa kappaleesta oman versionsa levytti Lea Laven), ja Nana levytti kappaleen ainakin kuudella kielellä. Kappale nousi Britanniassa parhaillaan singlelistan kakkossijalle.
Kreikkalaislaulajan muu 1980-luvun tuotanto on jäänyt edellämainittujen megahittien varjoon. Viisikymppisen artistin tahti jatkui kuitenkin kiivaana niin konserttilavoilla kuin studiossakin. Ranska-Saksa-Britannia-akselin lisäksi hän vieraili myös kotimaansa Kreikan konserttilavoilla ja studiossa. Esimerkkeinä tämän ajanjakson levytyksistä on Nikos Gatsosin runoon levytetty I endekati endoli (säveltäjänä Manos Hadjidakisin sijaan nuorempi popsäveltäjä Giorgos Hatzinasios), Leonard Cohenin The Guests ja Ranskankielisissä maissa suosittu Il n'y a pas que l'amour.
Aina uusista haasteista nauttinut laulajatar ei hämmentynyt iän ääneen tuomia vääjäämättömiä muutoksia, vaan kokeili musiikkityylejä mihin diivamaisempi ja värisevämpi ääni oli omiaan. Albumilla Oh Happy day hän tulkitsi Mahalia Jacksonin ja muiden gospeldiivojen tunnetuksi tekemiä hengellisiä lauluja. Je chante avec toi liberté-kappaleen menestyksen innoittamana hän levytti myös kaksi albumillista klassisia aarioita. 
Vuonna 1991 Nana jatkoi kansamusiikkiprojektia, jonka hän oli aloittanut 1970-luvun Britannian ja Ranskan vanhaa musiikkia sisältäneillä albumeillaan. Levy Côte sud, côte coeur kokosi yhteen välimeren alueen musiikki Israelista Korsikaan, Kreikasta Italiaan ja Espanjaan. Levystä tuli Mouskourin uran jälkipuoliskon suurimmista menestyksistä. Albumilta löytyi mm. aiemmin Spiti mou spitaki mou -albumilla kreikaksi laulettu israelilaiskappale Erel shel shoshanim, jota Suomessa lauletaan ahkerasti adventtikirkoissa.
Etno-, Gospel- ja oopperaprojektien ohella jatkoi perinteisempien popmusiikin parissa. Pääosin elämänkumppani André Chapelle'in tuottamana Mouskouri levytti useamman albumin vuositahdilla sekä ranskankielistä, englanninkielistä, saksankielistä että kreikankielistä musiikkia. Maininnan arvoisia ovat poikkeuksellisesti Tony Viscontin (David Bowien hovituottaja) tuottama albumi Nana (jolta esimerkkinä kappale Moondance) sekä elokuvasävelmiä sisältänyt albumi Hollywood (jolta kappale A day in the life of a fool), jonka sovituksista vastasi Michel Legrand, vanha ystävä Cherbourgin sateenvarjojen ajoilta. Levy oli myös kunnianosoitus Nanan vanhemmille, joiden pyörittämän ulkoilmateatterin kankaalta hän oli tyttönä saanut ensimmäisen kosketuksensa amerikkalaiseen elokuvamusiikkiin ja jonka lavalla hän oli laulanut kuvitteeliselle yleisölleen. 
Kun politiikkaa aina vieroksunutta artistia pyydettin Kreikan EU-kansanedustajaksi, Nana mietti kahteen kertaan. Hän ei pitänyt itseään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja hänen hiljaisuuttaan Kreikan vallankumouksen aikoihin oli moitittu rankasti. Tällä kertaa Mouskouri kuitenkin koki, että hänen tehtävänsä oli auttaa kotimaataan, ja suostui. Pääosan vuosista 1994-1999 edustaja Ιωάννα Μούσχουρη vietti konserttilavojen sijaan Euroopan parlamentin istuntosalissa osallistuen mm. kulttuuri- ja koulutuskomitean ja naisten oikeuksien komitean toimintaan. Mouskouri kieltäytyi kuitenkin jatkokaudesta pettyneenä EU:n kyvyttömyyteen estää Bosnian ja Kosovon sotien kaltaisia konflikteja. Enemmän kotonaan Mouskouri oli Unicefin hyväntahdonlähettiläänä, joksi hänen kutsuttiin vuonna 1993.

Vuonna 2004 Universal-levy-yhtiö palkitsi 70-vuotta täyttäneen laulajan 34 cd:n boksilla, joka sisälsi hänen kaikki ranskankieliset levytyksensä sekä suuren osan hänen muilla kielillä levytetystä tuotannostaan. Samaan aikaan Mouskouri ilmoitti lopettavansa uransa. Neljä vuotta kestäneellä jäähyväiskiertuella rakastettu laulaja esiintyi yli 130 konsertissa yli 20 eri maassa. Itse pääsin kuuntelemaan lapsesta asti ihailemaani laulajaa Helsingin konsertissa (mahtavan kokoisen 34 cd:n boksin olin ostanut hyllyyni jo aiemmin). Jäähyväiskiertue päättyi historialliselle Ateenan Herodes Atticus -konserttilavalle heinäkuussa 2008. Vuotta myöhemmin Universal myönsi laulajalle kunnialaatan yli 350 miljoonan albumin myynnistä.
Loppuunmyytyjen jäähyväiskonserttien jälkeen näytti siltä, että eläkkeelle siirtynyt artisti olisi tyytynyt elämäänsä aviomiehensä kanssa Sveitsin Genevessä. Kolme vuotta jäähyväisten jälkeen Mouskouri oli kuitenkin uudelleen lavalla juhlimassa ensimmäisen kansainvälisen hittinsä Weisse Rosen aus Athen 50-vuotispäivää, ja 83-vuotiaan lauajan viimeisin Euroopankiertue päättyi kesällä 2016. Viimeisin albumi, jolle hän levytti duettoversioita vanhoista hiteistään, julkaistiin vuonna 2011. Levyllä duettoparina esiintyi mm. tytär Lenou Petsilas, joka on tehnyt myös omaa uraansa laulajana.
Ensi vuonna tulee 60 vuotta Nana Mouskouri ensimmäisistä levytyksistä, eikä hänen uransa näytä vieläkään olevan lopussa. Vaikka eniten kuuntelen Mouskourin 1960-luvun ja 1970-luvun alkupuoliskon levytyksiä, on upeaa seurata kuinka paljon hienoa musiikkia tämä Ateenan kasvatti on faneilleen antanut 1950-luvun lopulta uudelle vuosituhannelle asti. Vaikka uusia kappaleita on tullut ja kielet ovat vaihtuneet, on yksi kappale ollut Nanalle rakkain hänen uransa alusta alkaen. Manos Hadjidakis ja Nikos Gatsos kirjoittivat Nanalle kappaleen Hartino to fengaraki 1950-luvun lopulla ja kappale on seurannut hänen konserteissaan ja levyillään kaikki vuosikymmenet. Seuraavassa kappaleen kuusi versiota uran eri vaiheissa. Vaikka Mouskouri näinä vuosina muuttui nuoresta laulajanalusta yhdeksi maailman menestyneimmistä artisteista, on herkkyys ja tulkinta pysynyt ennallaan. Ja ne iänikuiset silmälasit.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    torstai 8. joulukuuta 2016

    Wilson Phillips, lauluharmonioita toisessa polvessa

    Pop- ja rock-tähtien jälkikasvu yrittää aika ajoin omaa uraa musiikkimarkkinoilla, mutta harvemmin menestys seuraa sukulinjaa. Yksi myönteisistä poikkeuksista on The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkeläisistä koottu yhtye Wilson Phillips. Carnie ja Wendy Wilsonin sekä Chynna Phillipsin muodostaman yhtyeen suurin menestys jäi lyhyeksi, mutta vanhemmilta peritty stemmalaulun taito on pitänyt kolmikon yhdessä huippupäivien jälkeenkin.

     Wilson Phillips sai alkunsa kun The Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin tyttäret Carnie ja Wendy Wilson kutsuivat muita tuntemiaan 60-luvun poppareiden lapsia levyttämään yhteistä hyväntekeväisyyssingleä. Vain The Mamas & the Papas -yhtyeen Michelle ja John Phillipsin tytär Chynna ja samassa yhtyeessä laulaneen Cass Elliotin tytär Owen vastasivat kutsuun. Lapsuuden naapurit ja leikkikaverit huomasivat yhteislaulun sujuvan samaan malliin kuin 1970-luvun kotijuhlissa, ja singleprojektin sijaan yhtye alkoi suunnitella kokonaista albumia.

    Elliot jättäytyi yhtyeestä pois juuri ennen äänitysten alkua, ja kolmihenkiseksi supistuneen yhtyeen ensimmäinen yhteinen single Hold on ilmestyi helmikuussa 1990. Laulussa sooloa lauloi 22-vuotias Chynna Phillips, joka oli kirjoittanut kappaleen (tuottaja Glen Ballardin ja Carnie Wilsonin avustuksella) itselleen selviytymislauluksi huume- ja alkoholivieroituksen jälkeen.
    Enemmän kuin tarttuvaan melodiaan yleisö kiinnitti huomionsa uuden yhtyeen moniääniseen stemmalauluun. Markkinoinnissa ei salailtu sitä, että yhtyeen jäsenten vanhemmat olivat 1960-luvulla laulaneet yhtyeissä, jotka olivat kuuluisia moniäänisistä laulusovituksistaan, eivätkä Carnie, Wendy ja Chynna takuulla antaneet yhtään haastattelua, jossa laulutaidon periytymistä edelliseltä polvelta ei olisi otettu puheeksi. Ja haastatteluja riitti, sillä Wilson Phillisin ensisingle Hold on nousi USA:n listaykköseksi ja menestyi erinomaisesti myös muualla maailmassa.

    Kuuntele Spotifyssa
    Yhtyeen ensimmäinen albumi oli täysosuma. Sen kappaleet eivät kurottaneet taivaita, mutta niiden tasainen laatu ja hutien puuttuminen antoi hyvän pohjan menestykselle, jonka kolmen laulajan saumaton yhteistyö sinetöi. Albumilta löytyi yhteensä kolme listaykköstä, ja muutkin singlet menestyivät hyvin. Wilson Phillipsin nimeton esikoisalbumi on edelleen viihdyttävä ja korvia hivelevän virheetön laululevy, Tästä esimerkkeinä levyn toinen singleykkönen, yhtyeen jäsenten yhdessä kirjoittama ja laulama Release me, sekä henkilökohtainen suosikkini Impulsive, jossa sooloa laulaa kolmikosta nuorin, 21-vuotias Wendy.

    Räjähtävällä nopeudella suosioon noussutta yhtyettä pyydettiin vuonna 1991 mukaan Elton Johin ja Bernie Taupinin tribuuttilevylle Two rooms, jossa yhtye esitti kappaleen Daniel. Kappaletta ei julkaistu singlenä, mutta se nousi USA;ssa listoille pelkästään runsaan radiosoiton perusteella.
    Vuosikymmenen vaihtuessa Wilson Phillips oli maailman suosituin tyttöyhtye. Odotukset olivatkin kovat, kun yhtye julkaisi toisen albuminsa Shadow and light vuonna 1992. Carnie, Wendy ja Chynna osallistuivat edellistä levyä enemmän laulujen kirjoittamiseen, ja levy oli edeltäjäänsä paljon henkilökohtaisempi. Carnie ja Wendy ruotivat vaikeata suhdetta isäänsä Brian Wilsoniin singlekappaleessa Flesh and blood, joka oli laulun muotoon kirjoitettu avoin kirje omaisistaan eristäytyneelle nerolle. Vastaavasti kappaleessa All the way from New York Chynna muistelee miten hän vaikeiden vuosien jälkeen oli löytänyt yhteyden isäänsä John Phillipsiin. Kappale It's only life on onnistunut esimerkki kappaleesta jolla yhtye yritti tuoda vaihtelua balladivoittoiseen repertuaariin.
    Kuuntele Spotifyssa
    Vaikka kauppa kävi edelleen oli sekä albumin että siltä irrotettujen single-kappaleiden menestys selkeästi huonompi kuin kaksi vuotta aiemmin. Pettymys sattui pahiten Chynna Phillipsiin, joka ilmoitti eroavansa yhtyeestä uupumukseen vedoten. Carnie ja Wendy jatkoivat esiintymistä yhdessä ja julkaisivat vuonna 1993 joululevyn Hey Santa.

    Levy-yhtiö EMI uskoi kuitenkin enemmän Chynna Phillipsin tähtipotentiaaliin ja tarjosi hänelle miljoonadiiliä. Vuonna 1995 julkaistu Phillipsin soololevy ei kuitenkaan täyttänyt sille asetettuja korkeita odotuksia, vaikka laulajattaren tueksi palkattiin amerikkalaisen popmusiikin huippunimiä Diane Warrenista Desmond Childiin. Carnien ja Wendyn lauluharmonioiden puutteen lisäksi levyn suurin ongelma oli itse lauluissa, jotka kuullostivat leipääntyneiden lauluntekijöiden hengettömiltä ruutiinisävellyksiltä.
    Wilsonin sisarilla ei levymyynnillisesti mennyt sen paremmin. Carnien ja Wendyn elämän tärkein tapahtuma oli kuitenkin yhteyden löytyminen erakoituneeseen Brian Wilsoniin. Sisarukset julkaisivat vuonna 1997 albumin nimellä The Wilsons, jossa Brian vieraili sekä laulajana että lauluntekijänä.

    Epätasaiselta albumilta löytyi kolme erinomaista kappaletta, Carole Kingin säveltämä Monday without you, cover-versio Brian Wilsonin kirjoittamasta Beach Boys -kappaleesta 'til I die ja Brianin yhdessä Pet sounds -aikaisen yhteistyökumppaninsa Tony Asherin kanssa kirjoittama Everything I need, mutta muuten levy osoitti Chynnan soololevyn tavoin, että Wilson Phillips -taikaa ei voinut jakaa osiin. Kaupallisesti Wilsonin sisarusten levystä tuli pannukakku,
    Vuosituhannen vaihduttua kolmekymppisiksi kasvaneet leikkikaverit löysivät jälleen toisensa. Heidän ensimmäinen yhteinen esiintymisensä kymmeneen vuoteen tapahtui Brian Wilsonin kunniaksi järjestetyssä konsertissa, jossa he esittivät yhdessä Beach Boys klassikon You're so good to me.
    Kuuntele Spotifyssa
    Onnistunut paluu innosti yhtyettä levyttämään koko albumillisen länsirannikolta peräisin olevia pop-klassikoita. Peter Asherin tuottama albumi California ei onnistunut palauttamaan yhtyettä listojen kärkeen, mutta se keräsi sopivasti radiosoittoa ja myönteistä huomiota osakseen.  Levy onkin lähes debyyttialbumin kaltainen hyvän tuulen levy täynnä tuttuja ja tarttuvia kappaleita ja soljuvia harmonioita. Esimerkkeinä Eagles-cover Already Gone, Fleetwood Macin alunperin tunnetuksi tekemä Go your own way sekä mm. the Byrdsin repertuaarista löytyvä Pete Segerin Turn turn turn.
    California-levyn julkaisun aikoihin Carnie, Wendy ja Chynna olivat kukin tahoillaan menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä yhtye jatkoi yhteisiä esiintymisiä, Carnie Wilson juonsi televisio-ohjelmia ja toimi freelance-viihdetoimittajana. Chynna Phillips puolestaan levytti country-henkisen gospel-albumin One Reason laulaja-lauluntekijä Vaughan Pennin kanssa.
    Kuluvan vuosikymmenen alussa Wilson Phillips aktivoitui jälleen myös levyrintamalla. Vuonna 2010 he äänittivät ja julkaisivat yhteisen joululevyn Christmas in harmony, jonka kappale I wish it could be christmas everyday nousi Yhdysvalloissa pienoiseksi jouluhitiksi. 
    Joululevyn jälkeen yhtye alkoi valmistella viidettä yhteistä albumiaan. California-albumilla Wilson Phillips oli versioinut muiden ikivihreiden hittien ohella vanhempiensa tunnetumpia kappaleita, ja tällä kertaa Carnie, Wendy ja Chynna halusivat levyttää koko albumillisen The Beach Boys ja The Mamas & the Papas -yhtyeiden musiikkia.

    Dedicated-albumin (2012) kappaleet olivat tasaisen yllätyksettömiä uusintaversioita tutuista kappaleista, mutta kolmikon lauluharmoniat ja kappaleiden ajaton laatu tekivät tästäkin levystä hienosti soivan kokonaisuuden. Suurimman riskin Wilson Phillips otti tekemällä acapella-version the Beach Boysin suurimmasta hitistä Good vibrations.  Muut esimerkkikappaleet ovat hieno herkistelyversio BB-hitistä Don't worry baby, sekä MaP:n Twelve thirty ja Dedicated to the one I love. Jälkimmäisessä kappaleessa väliosan soolo-osuuden lauloi yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut Cass Elliotin tytär Owen Elliot.
    Kuuntele Spotifyssa
    Levyä markkinoitiin tositelevisiosarjalla Wilson Phillips: Still holding on, jossa seurattiin levyn äänityksiä ja sitä seuraavan kiertueen alkutahteja. Draamaa ja ristiriitoja sarjassa aiheuttivat mm. Carnien laihdutusleikkaus ja Chynnan valmistautuminen Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun. Wendyn tehtävänä läpi sarjan oli luovia ja rakentaa rauhaa vanhempien yhtyetovereidensa välisten kiistojen keskellä.

    Dedicated-levyää myytiin kohtalaisesti, mutta paluuta ei toki ollut 1990-luvun alun menestykseen. Wilson Phillips onkin muuttunut listaykkösiä takovasta kaksikymppisten ystävien lauluyhtyeestä keski-ikäisten perheenäitien harrastusprojektiksi. Vanhemmilta peritty lauluharmonioiden taju ja lapsuudesta asti kestänyt ystävyys on kantanut yhtyettä vuosikymmenten yli. Toivottavasti yhteistyö jatkuu edelleen ja Carnien, Wendyn ja Chynnan laulua kuullaan levyillä myös jatkossa.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    keskiviikko 21. syyskuuta 2016

    237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

     
    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

    Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

    Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
    Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
    Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

    Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
    Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
    Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
    Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

    Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
    Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

    Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    lauantai 20. kesäkuuta 2015

    219. Ted Gärdestad: Äntligen på väg (1994)

     
    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    1980-luvulla julkisuudesta vetäytynyt teinitähti Ted Gärdestad teki voitokkaan paluun levylistoille 1993 menestyskokoelmalla ja hiteillä För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå. Vaikeista vuosista huolimatta uusi albumi oli Gärdestadin vanhojen levyjen tapaan täynnä toisaalta positiivista energiaa ja naivia elämänuskoa ja toisaalta sisäänpäin kääntynyttä pohdiskelua. Huolien haurastama ääni ja ikäistään vanhemmat kasvot levyn kannessa kertoivat kuitenkin toista tarinaa.

    Opiskellessani Vaasan yliopistossa katsoin paljon Ruotsin kolmea televisiokanavaa, jotka näkyivät opiskelijakylän kaapeliverkossa. Eräänä päivänä vuonna 1994 katseeni (ja korvani) kiinnittyivät keski-ikäiseen laulajaan. Kesti hetken tajuta, että kysymyksessä oli sama teini-idoli, joka oli edustanut Ruotsia Eurovision laulukilpailuissa. Nyt 15 vuotta myöhemmin väsyneeltä näyttävän laulajan musiikissa oli sama positiivinen ote kuin 1970-luvullakin.
    Äntligen på väg -albumin positiivinen yleissävy kätki taakseen suuret ongelmat, joihin laulaja oli joutunut 1980-luvulla. Uran hiivuttua vain 25-vuotias Ted Gärdestad oli hylännyt musiikin, läheiset ihmisensä ja vetäytynyt itämaisen kultin suojiin Yhdysvaltain Oregoniin. Palattuaan Ruotsiin hänet liitettiin täysin perusteetta Olof Palmen murhaan ja jotkin mediat spekuloivat hänen ja maahanmuuttajia jahdanneen Lasermiehen yhteyttä. Jo valmiiksi mielenterveydeltään heikko Ted sairastui skitsofreniaan ja masentui vakavasti.

    Uudella levyllä esiintyi kuitenkin varovasti hymyilevä ja tulevaisuuteen uskova laulaja. Kenneth Gärdestadin tekstit olivat esittäjälleen terapiaa ja haurastuneesta äänestä huolimatta Tedin äänestä kuului usko siihen, että kaikki muuttuisi paremmaksi.
    Gärdestad oli yrittänyt veljensä ja lauluntekijäparinsa Kennethin kanssa tehdä come-back-albumia jo paria vuotta aiemmin. Tuottaja Anders Glenmark ei kuitenkaan kestänyt vainoharhaisen laulajan oikuttelua, ja yhteistyön tuloksena syntyi vain erinomainen single För kärlekens skull (jonka esittelin numerolla 52).

    Vuotta myöhemmi veljekset yrittivät uudelleen. Tuottajaksi suostui vanha ystävä, jo Tedin ensimmäisillä levyillä (ja lähes kaikilla Abban levyillä) kitaraa soittanut Janne Schaffer. Gärdestad ei suostunut tulemaan studioon, joten häneen osuuksian varten äänityspaikka rakennettiin laulajan kotiin, jossa hän lauloi studiossa tehtyjen taustanauhojen päälle. Kappaleet kuten Hoppets eld kertoivat siitä, kuinka synkät vuodet ovat takanapäin.
    Vanhojen levyjen tapaan positiivisten rallien joukossa oli myös pohdintaa, johon vuosien kokemukset olivat tuoneet synkempiä sävyjä. Isoveli Kenneth onnistui teksteissään hienosti tulkitsemaan Tedin mielenmaisemaa. Hieno esimerkki tästä on kappale Tid faller hårt, jossa menneiden vuosien vastoinkäymisiä peilataan valoisammalta näyttävää tulevaisuutta vasten. Duettoparina laulussa on upea ruotsalainen laulaja Marie Bergman.
    Ruotsalaiset ottivat julkisuuteen palanneen Tedin avosylin vastaan. 1970-luvun hitit nousivat listoille kokoelmalevyjen muodossa ja myös hänen uusi musiikkinsa meni hyvin kaupaksi. Ja miksi ei, Äntligen på väg ja sitä edeltäneet singlehitit För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå esittelivät teinivuotensa taakse jättäneen kypsän artistin, joka ei kuitenkaan ollut menettänyt uskoaan ihmiseen ja elämään.

    Kenneth Gärdestad oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista eikä Tedin sävellystaito ollut kadonnut minnekään. Janne Schaffer onnistui levyn tuotannossa erinomaisesti, ja studiossa Schafferin kanssa työskenteli Ruotsin studiomuusikoiden kerma. Näytti siltä, että 80-luvun varjot olivat kaikonneet ja 38 vuotiaalla Tedillä oli uusi onnellisempi elämä edessään.
    Toinen muistikuvani Vaasan opiskeluvuosiltani koskee SVT:n Rapport-uutislähetyksen uutista vuodelta 1997, joka kertoi Ted Gärdestadin jääneen junan alle kotikaupungissaan Sollentunassa. Kenneth Gärdestad on veljensä kuoleman jälkeen kertonut avoimesti Tedin sairaudesta ja siitä pelosta mikä hänellä aina oli sekä toisaalta niistä viimeistenkin vuosien hyvistä hetkistä jolloin yhteistyö sujui ja veljekset saivat aikaiseksi yhdessä hyvää musiikkia.

    Kauneimman kuvauksen kahden veljen välisistä suhteista Kenneth kirjoitti kappaleeseen, joka kuultiin Tedin viimeisen albumin viimeisenä raitana. Kenneth ei koskaa saanut tietää ymmärsikö hänen veljensä että lauluun kirjoitetut tuskan, onnen, toivon ja pelon rivit kertoivat hänestä itsestään.
    Lue myös:

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    lauantai 16. elokuuta 2014

    207. Kylie Minogue: Rhythm of love (1990)

    .
    Australialainen superdiiva Kylie Minogue aloitti laulajanuransa brittiläisen Stock-Aitken-Waterman-tallin menestyneimpänä tuotteena. Muutaman suurhitin ympärille kyhätyt albumit eivät päässeet kehuskelemaan tasalaatuisuudellaan, mutta parhaimmillaan SAW-Minogue-yhteistyö tuotti pistämättömän tarttuvia popkappaleita, jotka kompensoivat albumin huonomman kaksi kolmasosaa riittävästi. Kylien alku-uran parhaat kappaleet löytyvät hänen kolmannelta albumiltaan Rhythm of love.

    Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ajaa tesomalaisen teippifirman pakettiautoa ja kuskata tuotteita asiakkaille ympäri Tamperetta ja lähiseutua ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1990. Radio oli päällä koko ajan. Muistan edelleen hetken, jolloin kuulin Kylie Minoguen kappaleen Better the devil you know ensimmäisen kerran Radio Musa -paikallisradioasemalta.

    Siihen asti olin yrminyt australialaisen saippuaoopperanäyttelijän nasaalia lauluääntä ja Stock-Aitken-Waterman-hittitehtaan liukuhihnapoppia. Tämä kappale sekä albumi jolla se julkaistiin olivat viimeinen niitti (muita niittejä olivat samoihin aikoihin ilmestyneet Jason Donovanin, Sonian ja Donna Summerin SAW-albumit) ja minun oli pakko tunnustaa, että minä pidin kappaleesta paljon. Ja pidän edelleen.
    Better the devil you know sopi täydellisesti autoradioon. Renkaitten jylistessä ja auton puhaltimen puhistessa on turha yrittää kuunnella hienosti sovitettua ja akustisia yksityiskohtia vilisevää "laatumusiikkia", jonka hienoudet jäävät tien päällä kuulematta.

    Brittiläiset musiikkituottajat Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman löysivät 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestyskaavan, jolla syntyi toimivaa ja halvalla tuotettua käyttöpoppista autoihin, limudiskoihin ja yökerhoihin. Yksinkertaista melodiaa koristeltiin sopivasti melodisilla koukuilla ja sointumuutoksilla. Tausta koostui pääasiassa syntetisaattorista ja rumpukoneesta ja sitä maustettiin pienillä annoksilla sähkökitaraa ja jousia.

    Lopuksi studioon marssitettiin laulaja, joka sai korviinsa valmiin taustanauhan ja eteensä sopivan harmittoman tekstin, ja hitti oli valmis. Neighbours-televisiosarjasta studioon poimitun Kylie Minoguen ensimmäiset kaksi albumia tuotettiin tämän kaavan mukaan, mutta levyistä kolmannella oli jo kuultavissa laulajan omaa näkemystä siitä mitä hän halusi laulaa.
    Albumin kolmas singlejulkaisu What do I have to do vahvisti Better the devil...-kappaleen tavoin, että Minoguen musiikki oli siirtymässä radiopopista lähemmäs modernia (24 vuotta sitten) tanssimusiikkia, jota Minogue itse halusi esittää. SAW-tiimi pistämätön tarttuvan melodian taju oli edelleen tallella, mutta tuotanto oli astunut askeleen kohti uutta vuosituhatta, ja Kylie sai tulkinnassaan tilaa monipuolisempaan ja dynaamisempaan ilmaisuun. Musiikkivideossa esiintyi kiltin naapurintytön sijaan viekoitteleva ja provosoiva discodiiva. Valitettavasti kappaleen musiikkivideossa käytettiin huomattavan suttuista tanssimiksausta joka häviää jämäkälle albumiversiolle kirkkaasti.

    Jos levyn kaksi edellä esiteltyä kappaletta veivät kuulijan 90-luvun discosceneen, oli levyn kolmas hitti selkeä kunnianosoitus 1970-luvulle. Vaikka kappale soundeiltaan oli edelleen uutta Kylietä, neuvottiin kappaleessa kääntämään kelloja taaksepäin ja tanssimaan vanhan kunnon funk-musiikin tahtiin.
    Hittiosastoltaan Kylie Minoguen kolmas albumi on minun mielestäni hänen SAW-kautensa paras. Valitettavasti albumi on kuitenkin koottu samalla periaatteella kuin useimmat Stock-Aitken-Waterman-levyt: 3-4 hittiä sekä 6-7 selkeää täyteraitaa, joiden tuotantoa eikä melodiaa ole edes yritetty tehdä samoilla laatukriteereillä. Levyn neljäs singlelohkaisu Shocked kuuluu mielestäni tähän täyteraitojen sarjaan. Vaikka sekin menestyi tanssimiksauksen ansiosta listoilla hyvin, siitä puuttui se melodiallinen tarttuvuus ja kiehtovuus, mikä teki levyn muista singleistä niin viihdyttäviä. Kappale on mielestäni tylsä.
    Shocked oli joka tapauksessa osoitus siitä minne Minogue oli matkalla, pois Stock-Aitken-Waterman tuotannon liukuhihnamaisesta tehotuotannosta kohti vapaampaa ilmaisua. Rhythm of love -albumin jälkeen Minogue ja SAW-tekivät yhdessä enää yhden albumin. Tämän jälkeen Minogue jatkoi uraansa uusien yhteistyökumppanien kanssa nousten tähtitaivaalla aivaan uusiin sfääreihin. Kylie Minogue lienee ainoa SAW-tallin artisti, jonka ura jatkui menestysekkäänä ja nousujohteisena yhteistyön päättymisen jälkeen.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    perjantai 7. helmikuuta 2014

    202. Dusty Springfield: Reputation (1990)

     
    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    Pitkään parrasvalojen loisteen ulkopuolella aikaansa viettänyt Dusty Springfield palasi julkisuuteen Pet Shop Boys -yhtyeen vetoavun turvin. Yhteissingle What have I done to deserve this ja sitä seuranneet muut singlet ja albumi Reputation palauttivat Springfieldin hittilistojen kärkeen ja tanssilattioiden taustamusiikiksi. Odottamaton menestys oli ansaittu, sillä 1980-lopulla syntyneet levytykset ovat erinomaisia ja osoittivat, että vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja.

    Vuonna 1994 julkaistussa Dusty Springfield Full Circle -dokumentissa on hupaisa kohtaus, jossa dokumentin juontajat Dawn French ja Jennifer Saunders lähestyvät laulajalegendaa lehtiön kanssa. "Olemme suuria ihailijoita, meidän pitäisi saada nimikirjoitus. Voisitko..." - tässä vaiheessa ilahtunut Springfield kaivaa kynää esiin - "...pyytää Pet Shop Boysilta nimmarit tähän? Sinähän tunnet heidät." Dustyn hymy lässähtää korvinkuultavasti. Vaikka kysymyksessä oli sketsi, oli tilanne selvästi Springfieldille tuttu.

    1980-luvun puolivälissä Duty Springfield oli "entinen" tähti. Vaikka hän oli tehnyt hienoa musiikkia koko 1970-luvun ja myös 1980-luvun alussa, hänet muistettiin vain 60-luvun hiteistään eikä kukaan enää uskonut hänen paluuseensa. Pet shop boys edusti tätä päivää ja oli huikean suosittu eri puolilla maailmaa. Toisiaan ihailevien artistien kohtaaminen muutti kaiken.

    Dustyn vierailu Pet Shop Boys -hitillä What have I done to deserve this vuonna 1987 nosti hänet takaisin parrasvaloihin ja muistutti ihmisille, että menneiden vuosikymmenien tähti oli palannut. Kappale nousi listakakkoseksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. 

    Dustyn ja Pet Shop -poikien Neil Tennant ja Chris Lowe yhteistyö jatkui kappaleella Nothing has been proved, joka yhdisti 80-luvun popsoundit tarinaan 1960-luvulla Britannia kuohuttaneesta seksiskandaalista. Kappale esitettiin elokuvassa Scandal, joka perustui tositapahtumiin ajalta, jolloin Dusty aloitti uraansa Englannissa.
    Upealla jousisovituksella varustettu kappale nosti Dustyn jälleen listoille ja menestys sementoi Springfieldin takaisin brittipopin kärkinimeksi. Kappale sisällytettiin Springfieldin uudelle albumille, joka jatkoi samalla modernilla tyylillä
    Yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa piristi levymyynnin lisäksi myös laulajaa henkilökohtaisesti. Uudelle albumille hän pyysi yhteistyökumppaneikseen Neil Tennantin ja Chris Lowen lisäksi joukon muita popmusiikin kärkinimiä. Yksi levyn parhaista kappaleista, albumin aloittava nimikappale Reputation todisti omalta osaltaan, että Springfield pärjäsi myös ilman eläinkaupan poikia. Laulu osoitti levyn muiden kappaleiden tapaan että 60-luvun poplegenda Dusty Springfield oli kotonaan myös 80-luvun soundien kanssa. Ja ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun ostava yleisö oli samalla aaltopituudella.

    Albumin toisena singlenä julkaistiin Chris Lowen ja Neil Tennantin yhdessä Julian Mendehlsonin kanssa kirjoittama ja tuottama In private. Kappaleen tarttuva melodia ja eloisa bassomelodia ovat tehneet kappaleesta oman suosikkilauluni albumilla.
    Vaikka Dusty sulautuikin levyllään onnistuneesti 1980- ja 90-lukujen vaihteen teknopopmaailmaan, löytyy levyltä myös kunnianosoitus hänen uransa akuaikojen musiikille. 1960-luvulla Springfield oli yksi amerikkalaisen lauluntekijäpariskunnan Carole King - Gerry Goffin suosituimmista ja menestyneimmistä artisteista (mm. hitit Some of your loving ja Goin' back). Reputation-albumilla Springfield esitti päivitetyn version 1960-luvun alussa julkaistusta Goffin/King pikkuhitistä I want to stay here rakentaen näin sillan kahden vuosikymmenen yli.
    Lähes kaksi vuosikymmentä kaupallisessa paitsiossa eläneellä Dusty Springfieldillä meni nyt lujaa. Kolmen vuoden aikana hän oli ollut mukana kolmen hittisinglen ja menestyvän albumin teossa ja samalla kun uudet hitit soivat jatkuvasti diskoissa, radioissa ja MTV:llä myös hänen vanha tuotantonsa nousi listoille uusien kokoelmalevyjen muodossa. 1970-luvun alkuvuosina Yhdysvaltoihin muuttanut ja siellä uransa luomisessa epäonnistunut laulaja palasi viimein takaisin kotimaahansa Englantiin viettämään kuudetta vuosikymmentään.

    Modernilla tanssipopilla takaisin listoille nousseen Dustyn seuraavaa siirtoa odotettiin mielenkiinnolla. Yllättäen Springfield ei kuitenkaan jatkanut yhteistyötään Pet Shop Boysin kanssa vaan matkusti Nashvilleen levyttämään tyylitajuisen aikuisen naisen popalbumin. Dustyn viimeiseksi albumiksi jääneen Very fine love -albumin esittelin blogissani jo numerolla 23.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)