Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 25. maaliskuuta 2016

231. Paul Simon: The Paul Simon Songbook (1965)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kun Simon & Garfunkel -duon ensimmäiset levytykset eivät johtaneet menestykseen duo hajosi, ja Paul Simon siirtyi luomaan uraa Britanniaan. Siellä hän levytti hyvin henkilökohtaisen ja Bob Dylan -vaikutteisen folk-albumin, jossa monet dueton myöhemmät hitit kuultiin ensimmäistä kertaa. Kun Simon & Garfunkel alkoi menestyä, Simonin ensimmäinen sooloalbumi unohdettiin moneksi vuosikymmeneksi.

Miljoonia levyjä myyneen Simon & Garfunkel -duon uran alku ei ollut loistokas. Parivaljakon ensimmäinen albumi, vuonna 1964 julkaistu Wednesday morning 3am oli erinomainen (esittely tulossa myöhemmin) ja levyltä löytyi muun muassa akustinen versio myöhemmin suurhitiksi nousseesta The Sound of silence -kappaleesta. Albumi jäi Beatlemanian jalkoihin ja myi surkeasti. Duo hajosi ja Paul Simon siirtyi jatkamaan soolouraansa Isossa Britanniassa.

Simonin ensimmäinen soololevy äänitettiin Lontoossa hyvin vaatimattomasti. Simon säesti itseään kitaralla ja esitys tallennettiin vain yhdellä mikrofonilla. Tuloksena oli intiimi ja henkilökohtainen levy, joka korosti Simonin taitoa lauluntekijänä ja omien laulujensa tulkitsijana.
Dylanhenkinen albumi alkaa Simonin akustisella tulkinnalla kappaleesta I am a rock, joka on sisäänpäin kääntyneen ihmisen puolustuspuhe. Simon & Garfunkel teki kappaleesta hienon rock-version vuotta myöhemmin, mutta Simonin sooloversiossa on oma viehätyksensä. Laulu kuulostaa omakohtaisen hauraalta, aivan kuin hän oikeasti kuvaisi omaa suhdettaan muihin ihmisiin ja maailmaan.

Albumin kapplaista lähes kaikki kuultiin myöhemmin menestysduon hittialbumeilla. The Paul Simon Songbook -albumin kantaaottavimmat ja rankimmat kappaleet löytyvät kuitenkin vain tältä levyltä. Kappale A Church is burning on lauluntekijän vihainen kannanotto Yhdysvaltain eteläosien synkkään ihmisoikeustilanteeseen. Kappaleessa on kaikuja vuoden 1964 "Vapauden kesän" tapahtumista, jolloin kolme mustien oikeuksien puolesta kampanjoinutta nuorta murhattiin Missisippin osavaltiossa. Samaan aiheeseen viittaa kappale He was my brother, jonka Simon & Garfunkel oli julkaissut ensimmäisellä soololevyllään.
Levyn herkempää puolta edustavat kappaleet Kathy's song ja April come she will, jotka julkaistiin vuotta myöhemmin jokseenkin muuttamattomina duettoalbumilla. Simonin sooloversiossa on kuitenkin jotain herkkyyttä ja konstailemattomuutta joka erottaa ne edukseen Simon & Garfunkel -versioista. Kappaleen Kathy's song päähenkilö oli Simonin brittiläinen tyttöystävä, joka esiintyy myös levyn kannessa.
Bob Dylanin vaikutus Paul Simonin musiikkiin on parhaiten hvaittavissa kappaleessa The side of a hill, jonka ainoaksi julkaisuksi Simonin ensimmäinen sooloalbumi jäi. Laulun aiheena on sodan mielettömyys ja seitsemänvuotiaan lapsen kohtalo sen jaloissa, aihe joka olisi hyvin sopinut myös Dylanin levylle kuten laulun akustinen säestyskin.
Jos levyn äänitysolosuhteet olivat vaatimattomat niin vaatimaton oli myös levyn menestys. Se julkaistiin aluksi vain Isossa Britanniassa kadoten saman tien. Yhdysvalloissa levyä ei julkaistu lainkaan.

Vaikka menestys ei ollut merkittävä, olisi Simonista voinut tulla soololaulajana yksi folk- ja protestilaulubuumin menestyneimmistä artisteista, ellei Atlantin toisella tapahtunut jotain mikä muutti popmusiikin historiaa. Simonin ja Art Garfunkelin tietämättä levy-yhtiö lisäsin duon ensimmäisen albumin akustiseen The Sounds of silence -kappaleeseen (jonka Simon oli levyttänyt myös soololevylleen) sähkökitara- ja rumputaustan. Asia tuli duon tietoisuuteen vasta kun julkaistu single oli noussut Yhdysvaltain singlelistan kärkeen.
Yllättävä menestys laittoi Paul Simonin soolouran telakalle, duo Simon & Garfunkel palasi yhteen ja aloitti viisi vuotta kestävän menestysuran. Simonin soololevy julkaistiin lyhyesti Yhdysvalloissa vuonna 1969, mutta vedettiin pian markkinoilta laulajan vaatimuksesta. Vuonna 1981 albumi julkaistiin osana Paul Simon -boksia ja cd:nä vuonna 2004.

The Paul Simon Songbook jäi laulajansa ainoaksi puhtaaksi folklevyksi. Aloitettuaan varsinaisen soolouransa Simon & Garfunkel -duon hajoamisen jälkeen laulaja-lauluntekijän tyyli oli lähempänä sen ajan popmusiikkia kuin 60-luvun riisuttua folktyyliä. Menestyneimmän sooloalbuminsa hän teki vuonna 1986, jolloin Etelä-Afrikassa levytetty Graceland palkittiin vuoden parhaan albumin Grammy-palkinnolla.

lauantai 7. marraskuuta 2015

224. The Mamas & the Papas: Deliver (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
The Mamas & the Papas yhtyeen lyhyt ura tuotti viisi albumia, joista neljä ensimmäistä olivat tyylitajuisia kokoelmia täynnä hiveleviä lauluharmonioita, John Phillipsin upeita melodioita ja hyvällä maulla valittuja ja sovitettuja coverkappaleita. Yhtyeen albumeista kolmas ei ollut tästä poikkeus. Levyn lauluista löytyi niin hersyvää itseironiaa ja haikeaa itsetutkiskelua yhtyeeltä, joka tiesi pian hajoavansa.

Lapsesta saakka kuoroissa laulaneena olen aina ollut heikkona virheettömälle stemmalaululle, ja se värittää myös levyhyllyäni. Electric Light Orchestra, the Beatles, Abba, The Beach Boys ja Queen ovat muutama esimerkki suosikkiyhtyeistäni, jotka ymmärsivät aistikkaasti sovitettujen lauluharmonioiden päälle. Siksi onkin mielestäni yllättävää, että yksi stemmalaulun mestareista, amerikkalainen the Mamas & the Papas löysi tiensä sydämeeni ja levyhyllyyni vasta muutama vuosi sitten.

Siinä missä esimerkiksi the Beach Boysin ja ELOn harmoniat koostuivat samankaltaisten äänten yhteissoinnista, the Mamas and the Papas -yhtyeen laulusoundin avain oli yhtyeen jäsenten äänten erilaisuus. Voimakasääniset Cass Elliot ja Dennis Doherty dominoivat yhtyeen laulujen soolo-osuuksia, mutta yhteislaulussa John ja Michelle Phillipsin hennomat äänet toivat niihin toivottavaa kontrastia ja pakottivat kovaääniset kollegansa hallitsemaan ja hillitsemään auditiivista egoaan. Tämä on erinomaisesti havaittavissa albumin The Mamas & the Papas Deliver aloituskappaleessa, jonka soolon poikkeuksellisesti lauloi Michelle Phillips.
Phillipsin valinta laulun solistiksi osoittaa yhtyeen nerokkuuden. Vaikka Michelle Phillipsin soolo kappaleessa on haavoittuva ja heiveröinen kuin haavanlehti, se sopii tähän lauluun erinomaisesti. Yhteislauluosuus osoittaa, että vaikka Phillips ja Cass ovat laulajina täysin eri planeetalta kuin heidän yhtyetoverinsa, nelikon äänet täydentävät toisiaan erinomaisesti. 

Vuosi 1966 oli ollut yhtyeelle vauhdikas mutta samalla vaikea. Saman vuoden aikana yhtye oli julkaissut kaksi erinomaista albumia (jotka esittelin numeroilla 96 ja 149), Michelle Phillips oli erotettu yhtyeestä petettyään Johnia yhtyetoveri Dennisin kanssa (joka aiemmin oli seurustellut Cass Elliotin kanssa), ja myöhemmin samana vuonna Michelle palasi yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi. Alunperin kahdesta pariskunnasta koostunut yhtye ei koskaan toipunut tästä neliödraamasta, ja yhtyeen omien sanojen mukaan lähtölaskenta alkoi jo ensimmäisen albumin julkaisun aikoihin.

Kolmannella levyllä tämä ristiriita ei kuitenkaan näkynyt. Phillipsin pariskunnan yhdessä kirjoittama Creeque Alley kertoo humoristisesti yhtyeen syntyhistorian. Laulun tunnetuin, Elliot "Mama" Cassin ylipainoon suoraan viittaava lause "No-one's getting fat except Mama Cass" otettiin mukaan Cassin suostumuksella. Tekstissä viitataan myös Lovin spoonful -yhtyeen Zal Yanovskyyn ja John Sebastianiin, Byrdsin kitaristi Roger McQuinniin ja Eve of Gestruction -kappaleesta tunnettu Barry MacGuireen, joilla kaikilla oli roolinsa yhtyeen syntyhistoriassa.
Hyvällä huumorintajulla ja upealla äänellä varustettu Cass Elliot oli yhtyeen tähti. Muiden yhtyeen albumien tapaan tälläkin levyllä on yksi Cassin soolona esittämä viihdeklassikko. The Boys from Syracuse -musikaalista poimittu Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin kappale Sing for your supper sopi jälleen Cassin tyyliin ja ääneen erinomaiasesti. 
Vaikka Rodgers/Hart-klassikot olivat the Mamas & the Papas -yhtyeen suosikkimateriaalia, tulivat yhtyeen tärkeimmät kappaleet John Phillipsin kynästä. Tämän levyn ja ehkä yhtyeen koko tuotannon vaikuttavin kappale on Look through my window, jossa Phillipsin melodia sovituksineen ja jäsenten yhteislaulu muodostavat haikean kauniin kokonaisuuden. Laulun tekstissä Philips tuntuu surevan jo etukäteen sekä yhtyeen että avioliittonsa kajastavaa hajoamista.
The Mamas & the Papas Deliver -albumi oli yhtyeen aiempien levyjen tapaan epäyhtenäinen ja laadultaan vaihteleva albumi, mutta kokonaisuus ei onneksi ollut pelkästään singlehittien varassa. Yhtyeen menestys siis jatkui, vaikka sisäinen kuohunta teki yhteistyöstä vaikeaa. Yhtye sai vielä aikaiseksi yhden menestysalbumin (joka mielikuvituksettomasti sai nimen The Papas & the Mamas), mutta sen jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille soolourilleen. 

Lue myös:

perjantai 14. elokuuta 2015

221. James Taylor: Before this world (2015)

 


Kuuntele albumi Spotifyssa
Vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä James Taylor yllätti ystävänsä julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän albuminsa 13 vuoteen. Uutta levyllä ovat sävelmät ja sanat, trubaduurin tyyli on pysynyt samana jo lähes 50 vuotta. Uskolliset fanit palkitsivat Taylorin nostamalla hänen levynsä ensimmäisen kerran USA:n albumilistan kärkeen.

James Taylorin tuotannosta minulle on tullut tärkeimmäksi sen ensimmäiset ja viimeiset tuotokset. 1980-luvulla hieman jo puisevaksi käynyt James Taylorin musiikki sai uutta valoa kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut albumit Hourglass ja October road palkittiin hyvin arvosteluin, Taylorin uran parhain myyntiluvuin ja lopulta vielä Grammy-palkinnoin. Vaikka Taylor konsertoi ahkerasti myös 2000-luvun puolella, ei kuusikymmpiseltä artistilta odotettu enää uusia levyjä. Siksi tämän vuoden keväänä julkaistu Before this world -album tuli Taylorin faneille yllätyksenä.


Itse levyltä on kuitenkin turha etsiä yllätyksiä tai muutosta. Vahvasti akustisen kitaran ja Taylorin konstailemattoman laulun varaan rakennettu musiikki jatkaa suoraan siitä mihin vuonna 2002 julkaistu October road lopetti. Joidenkin kappaleiden kohdalla voi miettiä onko mikään muuttunut sitten Taylorin läpimurtolevyn Sweet Baby James.
Veteraanitrubaduuri kuullostaa tosiaan hämmästyttävän paljon samalta kuin 22-vuotias äkilliseen suosioon noussut laulaja-lauluntekijä vuoden 1970 läpimurtoalbumillaan. Myös sävellystyyli ja kitarasoundi ovat pysyneet samana lähes 50 vuotta kestäneen uran ajan. Melodiat ovat selkeitä ja Taylorin konstailematon laulusoundi toimii hyvin yhteen hänen kitaransa kanssa. Tuottaja Dave O'Donnelin ansioksi laskettakoon aistikkaasti tehdyt laulu ja instrumentaalisovitukset. Levyä on helppo kuunnella ja tasaisen laadukkaasta kappalemateriaalista jää mieleen mukavasti yksityiskohtia, kuten Snowtime-kappaleen haitarisoolo.

Iän myötä trubaduurin teksteihin on tullut viehättävää perspektiiviä menneeseen aikaan, joka näkyy kauneimmillaan singlenäkin julkaistussa kappaleessa Angels of Fenway. Laulu kertoo baseballfani-isoäidistä, joka koko elämänsä on viettänyt aikaa Bostonin Fenway Park -stadionin pesäpallokatsomossa. Lapsenlapsi (jota laulussa esittää Jamesin poika Henry Taylor) muistelee laulussa baseballreissuja mummonsa kanssa sekä hetkeä, jolloin isoäiti kuolinvuoteellaan kuulee joukkueensa Boston Red Soxin lopultakin voittaneen maailmanmestaruuden. 

Nostalgisen muistelun ja kauniiden tunnelmapalojen lisäksi Taylor ei kaihda myöskään vakavampia aiheita. Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Taylor asettuu indianalaisen nuoren miehen elämään, joka komennetaan sotilaana Afganistaniin.

 Valmistauduin pelkoon ja valmistauduin hulluuteen.
Odotin koti-ikävää, pahempaa kuin koskaan aiemmin.
Olin valmis vihaan ja loukkaaviin huutoihin,
mutta mikään ei valmistanut minua sen paikan kauneuteen.

James Taylor on artisteja joilta ei kaivatakaan muutosta. Fanit ottivat tutun ja turvallisen trubaduurin takaisin iloiten, ja albumista tuli hänen uransa ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. 67-vuotias laulaja itse on kertonut levyn olevan näillä näkymin hänen uransa viimeinen. Niin hän tosin sanoi myös vuonna 2002 October Road -albumin julkaisun yhteydessä.

Lue myös:

perjantai 17. heinäkuuta 2015

220. James Taylor: Sweet baby James (1970)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lähes 50-vuotisen uran Amerikan rakastetuimpana trubaduurina tehnyt James Taylor on tänä kesänä juhlinut uransa ensimmäistä USA:n albumilistan kärkeen noussutta albumiaan. Taylorin läpimurto tapahtui 45 vuotta sitten, joka osoittaa että miehen musiikki ei ole vuosikymmenien aikana muuttunut juuri mitenkään. Välittömästi tunnistettava kitara- ja laulutyyli hallitsevat tätä levyä, jonka kappaleet ovat muodostuneet ikivihreiksi.

James Taylorin tie levyhyllyyni tapahtui kahden suosikkiartistini avittamana. Vuonna 1968 Paul McCartneyn vävyehdokas, tuottaja Peter Asher kiinnitti 20-vuotiaan Taylorin the Beatlesin perustaman Apple-levy-yhtiön artistikaartiin. Beatlesin edesottamuksista kiinnostuneena tutustuin Taylorin Apple-albumiin, joka runsain jousi- ja kuorosovituksin nousi välittömästi yhdeksi suosikkilevyistäni.

Levy jäi kuitenkin Beatlesin ja Applen hajoamistaisteluiden jalkoihin eikä hyvästä musiikistaan huolimatta löytänyt yleisöään. Harmia aiheuttivat myös Taylorin huumeongelmat. Tuottaja Peter Asher kuitenkin luotti artistiinsa ja ryhtyi Taylorin henkilökohtaiseksi manageriksi ja tuottajaksi, muutti hänen kotimaahansa ja otti tehtäväkseen nuoren lupauksen kuivilla pitämisen ja tämän lahjojen kanavoimisen menestyslevyn tekoon. Kaverusten ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä jo toinen Taylorin ja Asherin tuotos löi läpi.
Taylorin toisen albumin nimikkoraita on kehtolaulu hänen veljensä ensimmäiselle lapselle joka peri setänsä etunimen. Pianoa kappaleella soittaa toinen linkkini Tayloriin, kaikkien aikojen suosikkiartistini Carole King, juuri soolouraansa aloitteleva lauluntekijä joka oli 1960-luvun menestyneimpiä hittitehtaita ex-miehensä Gerry Goffinin kanssa.

Kingin ja Taylorin vuosikymmeniä kestänyt syvä ystävyys oli puhtaasti platoninen ja ammatillinen. Taylor rohkaisia Kingiä nousemaan taustavaikuttajaksi lavan eteen, ja 1970-luvun ensimmäisten vuosien aikana ystävykset soittivat toistensa levyillä ja osallistuivat muusikkoina toistensa kiertueille. Vuonna 2007 King ja Taylor palasivat yhteiselle esiintymislavalle Troubadour-kiertueellaan, jolla esitettiin lukuisia Sweet baby James -albumin kappaleita. Country road -kappaleesta löytyy kaksi videotallennetta samalla kokoonpanolla 36 vuoden aikaerolla.
Kun kuulin ensimmäisen kerran albumia Sweet baby James, olin hieman pettynyt. Olin ihastellut Taylorin Apple-yhtiölle tekemää albumia sen runsaiden sovitusten ja mahtailun vuoksi. Taylor ja Asher eivät kuitenkaan kokeneet tätä tyyliä omakseen ja toisesta albumista eteenpäin Taylorin musiikkia taustoitettiin paljon karsitummalla sovituksella. Kesti hetken ennenkuin opin arvostamaan tyyliä, jolla Taylor tekee musiikkia edelleen. Itse asiassa laulajan tänä keväänä julkaistu albumi Before this world kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta kuin hänen musiikkinsa 45 vuoden takaa.

Sweet baby James albumin tunnetuin kappale Fire and rain sai innoituksensa kolmesta Taylorin elämää mullistaneesta asiasta. Laulu sivuaa hänen lapsuudenystävänsä itsemurhaa, hänen huumeriippuvuuttaan ja vieroituksen rankkoja kokemuksia ja toisaalta yhteen levyyn kilpistynyttä yhteistyötään the Beatlesin Apple-levy-yhtiön kanssa.
Fire and rain oli Taylorin ensimmäinen suuri hitti ja se osaltaan siivitti Sweet baby Jamesin menestystä ja Taylorin nousua uuden singer-songwriter-genren kärkiartistiksi. Albumi onkin tasaisen miellyttävä kokoelma harkittuja sävellyksiä ja hyvin omakohtaisia tekstejä. Laulajan konstailusta vapaa lauluääni ja ainutlaatuinen tapa soittaa akustista kitaraa tekevät albumista soundimaailmaltaan raikkaan ilmavan, ja sama tyyli on jatkunut näihin päiviin saakka hyvin pienin päivityksin. Taylorin kitara ja taustalaulu ovat helposti tunnistettavissa myös Carole Kingin ensimmäisillä soololevyillä Writer ja Tapestry, jotka olen arvioinut tässä blogissa muutama vuosi sitten.
Trubaduuri Taylorin ura jatkui menestyksekkäänä Sweet baby James -albumin jälkeenkin. Lehdistö innostui laulajasta lisää kun tämä avioitui singer-songwriter-kollega Carly Simonin kanssa vuonna 1972 (pari erosi yhdeksän vuotta myöhemmin, josta lehdistö sai jälleen komeita otsikoita lööppeihinsä). 1970-luvun lopun jälkeen Taylorin levyt eivät enää myyneet entiseen malliin, kunnes vuonna 1997 julkaistu albumi Hourglass ja 2002 tehty October road palauttivat hänet sekä yleisön että kriitikoiden suosioon.

Tänä keväänä (2015) jo eläkeläiseksi luultu Taylor yllätti levyttämällä ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin 13 vuoteen. Levy nousi suoraan USA:n albumilistan kärkeen antaen Taylorille hänen uransa ensimmäisen albumilistaykkösen. Tämän 67-vuotiaan Taylorin comeback-levyn esittelen piakkoin.

perjantai 20. helmikuuta 2015

217. Bonnie Tyler: Hide your heart/Notes from America (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
1980-luvun alun powerballadeilla maailmantähdeksi noussut Bonnie Tyler vaihtoi vuosikymmenen lopulla sifonkihuivit nahkatakkiin ja tyylin lähemmäksi rockia. Supertuottaja Desmond Childin tallissa menestyksen piti olla taattu, ja yhteistyön tuloksena syntyikin varsin katu-uskottava pop-rock-albumi. Levy ei kuitenkaan pysäyttänyt Tylerin uran alamäkeä ja se ohitettiin pääasiassa olankohautuksella. Muille artisteille Hide your heart -albumi (joka julkaisitiin Yhdysvalloissa nimellä Notes from America) osoittautui cover-hittien aarreaitaksi.

Walesilaisen Bonnie Tylerin aaltoilevan uran ensimmäinen nousuvaihe oli 1970-luvun puolivälissä, jolloin raspiääninen laulaja nousi Euroopassa hittilistoille kappaleilla It's a heardache ja Lost in France. Näiden kappaleiden noste ei kuitenkaan riittänyt pitämään laulajaa pinnalla vuosikymmenen loppuun saakka. 80-luvulla Tyler löi hynttyyt yhteen amerikkalaisen, Meat Loafin taustavoimana tunnetuksi tulleen Jim Steinmanin kanssa, joka tuotti Tylerille menestysalbumin Faster than the speed of night. Maailmanlaajuinen ykköshitti Total eclipse of a heart teki Tyleristä supertähden Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa.

Tämä Tylerin uran toinen nousukausi oli kuitenkin ensimmäisen tavoin lyhyt. Toinen Steinmanin kanssa tehty albumi Secret dreams and forbidden fire ei toistanut edellisen levyn menestystä vaikka kappale Holding out for a hero olikin jälleen suuri hitti. Albumi menestyi kohtalaisesti Euroopassa, mutta menestys Amerikassa vaikutti hiipuvan yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Tyler yritti palauttaa suosionsa Yhdysvalloissa vaihtamalla tuottajakseen Desmond Childin ja tekemällä selkeän rock-levyn, jonka teemana oli rockin kotimaa.
Desmond Child oli menestynyt mm. Kissille (esim. I was made for lovin' you) ja Bon Joville (esim. Living on a prayer ja You give love a bad name) kirjoittamillaan hiteillä ja hän oli ollut mukana tekemässä lauluja myös Tylerin kahdelle edelliselle albumille. Uudella albumilla pyrittiin jättämään Steinmanin mahtaileva hienostelu vähemmälle ja hyödyntämään laulajan tulkintavoimaa rock-henkisissä kappaleissa. Albumin avausraita (joka antoi myös nimen albumin amerikkalaisversiolle) kertoo Tylerin hittivuosien pyörityksestä ympäri Amerikan mannerta.

Levyn toinen singlejulkaisu jatkoi albumin Amerikka-teemaa. Kissin Paul Stanleyn ja Childin yhteistyönä syntyneessä kappaleessa Bonnie Tyler sukeltaa jengiväkivallan ja siellä kielletyn rakkauden maailmaan 30 vuotta West Side Story -musikaalin jälkeen. Kiss teki kappaleesta oman versionsa vuotta myöhemmin.
Bonnie Tyler oli kotonaan Childin luomassa kasarirokmaailmassa, ja kappaleesta tehty playback-tallenne (linkki yllä) osoittaa että Tyler myös nautti uudesta niittikoristellussa nahkatyylistä. Ostava yleisö ei kuitenkaan ollut samalla aallonpituudella, eikä radiosoittokaan riittänyt tekemään kappaleesta hittiä. Kappale herätti kuitenkin huomiota ja Kissin lisäksi siitä tekivät omat versionsa Molly Hatchet ja Robin Beck

Balladit olivat Hide your heart/Notes from America -albumilla vähemmistönä. Levyn kahdesta tunnelmapalasta selkeästi Tylerille henkilökohtaisempi oli New Yorkiin sijoittuva kappale Streets of little Italy.
USA-teemasta huolimatta albumi ei enää herättänyt amerikkalaisyleisöä. Eurooppalaiset lämpenivät uudelle rock-Bonnielle paremmin, mutta Total eclipse of a heart -kappaleen miljoonamyynnistä oltiin täälläkin kaukana. 

Suurimman menestyksen levy toi Tylerin aikalaisartisteille, jotka poimivat levyn kappaleita omille levyilleen. Kissin ja Molly Hatchetin esimerkkiä seuraten Cher ja Robin Beck levyttivät albumilta löytyvän Save up all your tears -kappaleen. Aswad ja Ace of Base nostivat puolestaan kappaleen Don't turn around (jonka Tina Turner oli levyttänyt jo vuonna 1986) hittilistojen kärkisijoille. Uusien hittiversioiden myötä Bonnie Tylerin levytykset kappaleista jäivät unholaan.

Menestyneimmin Bonnie Tyler -coverin teki Tina Turner. Harva muistaa, että kappale jonka Turner vei listojen kärkeen ympäri maailmaa ja josta sittemmin tuli Turnerin nimikkokappale, oli alun perin Hide your heart -albumin ensimmäinen singlejulkaisu, joka vaivoin nousi listan top 100:aan ja jota ei USA:n listoilla nähty lainkaan.
Albumin menestys ei kuitenkaan korreloinut sen laadun kanssa, ja pian  Tylerille käänsi selkänsä Amerikan lisäksi kotimaa Iso-Britannia. Muualla Euroopassa Tylerin ura jatkui lähinnä vanhojen hittien voimalla. Tylerin uran painopiste siirtyi Saksaan, jossa hän teki muutaman albumin Dieter Bohlenin ja Giorgio Moroderin tuella menestyen kohtalaisesti keski-Europaan lisäksi pohjoismaissa. Ystävyys Desmond Childin kanssa jatkui, ja Child sävelsi vuonna 2013 kappaleen Believe in me, jolla Tyler edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa, tosin ilman mainittavaa menestystä. 

Huonosta menestyksestä huolimatta Hide your heart/Notes from America on mielestäni Tylerin poukkoilevan uran paras albumi, levy joka toisin kuin hänet muut albuminsa, on kestänyt hyvin aikaa. Levy on täynnä hienoja kappaleita (minkä niistä tehdyt lukuisat cover-versiot osoittavat) ja tyyli sopii Bonnie Tylerille erinomaisesti. Valitettavasti laatu ja menestys eivät aina käy käsi kädessä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

213. Beautiful - The Carole King Musical - Original Broadway Cast Recording (2014)


Kuuntele koko albumi Spotifysta tai esittäjien kommentein YouTubesta.
Carole Kingin musiikkiin pohjautuva musikaali Beautiful on ollut vuoden 2014 suurimpia Broadway-menestyksiä. Kingin elämäntarina teini-ikäisestä laulunkirjoittajasta maailmankuuluksi laulajatähdeksi kerrotaan Kingin ja hänen kumppaninsa Gerry Goffinin  kirjoittamien laulujen avulla. Omat sävelensä ja tarinansa musikaaliin tuovat toisen lauluntekijäpariskunnan Cynthia Weil ja Barry Mann laulut. Hienoa musiikkia sisältävä musikaali saa Lontoon ensi-iltansa alkuvuodesta 2015.

Kuten blogini lukijat ovat huomanneet, Carole King ja hänen 1970-luvulla alkanut soolouransa ovat levysoittimeni vakio-ohjelmistoa. King tunnetaan parhaiten vuonna 1971 julkaistusta albumistaan Tapestry, joka on edelleen yksi maailman myydyimmistä pop-levyistä. 1960-luvulla King tuli kuitenkin tunnetuksi muille artisteille yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa kirjoittamistaan hiteistä. Tämä osa hänen urastaan on tullut minulle rakkaaksi vasta myöhemmin. Kingin elämä ja ura iloineen ja murheiheen sai ensi-iltansa musikaalin muodossa Broadwaylla alkuvuodesta 2014. Pitkän etäisyyden vuoksi tyydyin lippujen ostamisen sijaan hankkimaan musikaalin soundtrack-cd:n, joka osoittautui odotuksiakin paremmaksi korvikkeeksi.

Näytelmän Beautiful - The Carole King musical avainkohta sijoittuu vuoteen 1960, jolloin 18-vuotiaan Kingin säveltämästä ja pari vuotta vanhemman Goffinin (jonka kanssa avioitunut King oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa aiemmin samana vuonna) sanoittamasta Will you love me tomorrow -kappaleesta tuli Goffin/Kingin ensimmäinen listaykkönen tyttöyhtye The Shirellesin esittämänä. Musikaalissa kappale kuullaan sekä Kingiä esittävän Jessie Muellerin versiona (joka muistuttaa sovitukseltaan Kingin Tapestry-albumilla julkaisemaa versiota) että The Shirellesiä näyttelevän mustan naiskolmikon esittämänä. Musikaalin virallisen YouTube-kanavan videosikermässä nähdään ja kuullaan pätkät molemmista versioista.
Will you love me tomorrow ei jäänyt Goffinin pariskunnan ainoaksi hitiksi tai edes ainoaksi listaykköseksi. 1960-luvun aikana he kirjoittivat kymmeniä hittejä eri artisteille ja USA:n listan ykköspaikan valloitti näistä neljä. USA:n listan kärkeen nousi muiden muassa the Loco-motion, jonka laulajaksi pestattiin Goffinin ja Kingin lastenhoitaja Eva Boyd. Vaikka kappale jäi Little Evan ainoksi hitiksi, se on yksi Carole Kingin levytetyimmistä kappaleista (King itse sisällytti kappaleen albumilleen Pearls ja hän on esittänyt sen useasti konserteissaan.). 
Beautiful-musikaalissa esiintyy myös toinen tunnettu lauluntekijäpariskunta. Samalle kustantajalle Goffin/King-parin kanssa lauluja kirjoitti aviopari Barry Mann ja Cynthia Weil. Vaikka pariskunnat kilpailivat verisesti seuraavasta hittisinglestä, he olivat siviilielämässä toistensa lähimmät ystävät.

Musikaalissa esitetään Mann/Weil-pariskunnan suurimman hitin syntyhistoria. Säveltäjä Barry Mann (jota esittää Jarrod Spector) ei saa laulua You've lost that loving feeling toimimaan, kunnes sanoittaja Cynthia Weil (Annika Larsen) ehdottaa sävellajin laskemista ja esittäjäksi miesduo the Righteous Brothersia. Tuloksena laulu, josta tuli amerikkalaisen television ja radion 1900-luvun soitetuin kappale.
Menestyvän säveltäjäparin perheidylli alkoi murtua, kun Gerry Goffin turhaantui keskiluokkaiseen lähiöelämään ja sen sovinnaisiin rajoituksiin. The Monkees -yhtyeelle kirjoitetussa laulussa Pleasant Valley Sunday Goffin kuvaa amerikkalaisen ihanneperheen kulissia suorin sanoin. Kitkerät sanat ja Kingin iloinen melodia tekivät kappaleesta poikkeuksellisen hitin. Musikaalissa laulun esittää Goffin (Jake Epstein) yhdessä rakastajattarensa kanssa. Myös tätä laulua sen säveltäjä Carole King on esittänyt konserteissaan vielä 2000-luvun puolella.
Goffinin uskottomuuden lisäksi Carole Kingin maisemaa tummensi myös Goffinin ongelmat huumeiden ja mielenterveyden kanssa. Musikaalin synkkiin käänteisiin tuo kaivattavaa helpotusta Barry Mannin ja Cynthia Weilin suhteen kepeämpi kuvaus ja musiikki. Musikaalin yksi parhaista tulkinnoista (ja ainoa selkeä rock-kappale) on Mannia esittävätn Jarrod Spectorin tulkinta the Animals-hitistä We gotta get out of this place. Laulusta tuli aikoinaan Vietnamissa taistelleiden sotilaiden tunnuslaulu.
Täysin ilman kriisejä ei Mann/Weil parinkaan ollut, mutta muutamista parisuhteen karikoista selvittyään pari on pysynyt yhdessä näihin päiviin saakka. Cynthia Weil ja Barry Mann ovatkin olleet aktiivisesti mukana Beautiful-musikaalin teossa (ja myös albumin YouTubessa julkaistulla kommenttiraidalla).

Musikaalin päähenkilölle suhtautuminen itsestä kertovaan näytelmään on ollut vaikeampaa. Näytelmä ehti pyöriä Broadwaylla kolmen kuukauden ajan ennenkuin Carole King uskaltautui sitä katsomaan tuntemattomaksi naamioituneena. Esityksen päätteeksi King yllätti musikaalin näyttelijät täydellisesti nousemalla lavalle heidän kanssaan.

Myös itse näytelmässä King joutuu kohtaamaan tuskallisen menneisyytensä. Äänittäessään toista sooloalbumiaan Tapestry hän epäröi laulaa entisen miehensä kanssa kirjoittamaa, alunperin Aretha Franklinin levyttämää kappaletta Natural woman. Jessie Muellerin esittämä kappale muistuttaa sovitukseltaan enemmän Franklinin versiota kuin Kingin levyttämää versiota, mutta tämä sallittakoon taiteellisen vapauden nimissä.
Ylitettyään oman arkuutensa ja menneisyytensä haamut Carole Kingin sooloura alkoi toden teolla. Tapestry-albumista tuli suurmenestys ja se piti maailman myydyimmän naislaulajan albumin titteliä aina Whitney Houstonin Bodyguard -levyn julkaisuun asti. King ei enää ollut riippuvainen Gerry Goffinin lyriikoista, vaan hän oli oppinut kirjoittamaan itse omat laulutekstinsä.

Goffin puolestaan jatkoi menestyvänä sanoittajana kirjoittaen tekstit muun muassa hitteihin Saving all my love for you (Whitney Houston) ja Nothing's gonna change my love for you (Glenn Medeiros). King ja Goffin pysyivät hyvinä ystävinä ja kirjoittivat yhdessä lauluja Goffinin vuonna 2014 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.

Musikaali päättyy Tapestry-albumin julkaisuun. Albumilla julkaistu musikaalin nimikappale Beautiful (jonka tekstin King kirjoitti itse) julistaa Kingin uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa.
Beautiful - The Carole King musical:in äänite on niin onnistunut ja viihdyttävä, että koen että olen nähnyt koko näytelmän, vaikka en Brodwayn lähellä ole koskaan käynytkään. Levyllä ei ole yhtään täyteraitaa, vaan jokainen hetki on hittitavaraa Goffin/Kingin tai Mann/Weilin aarteistosta, joten esimerkkikappaleiden valinta tähän blogiinkin oli vaikeaa. Levy toimii parhaiten kokonaan kuunneltuna.

Yhdysvalloissa suuren suosion saanutta musikaalia valmistellaan parhaillaan Lontoon West Endin ensi-iltaa varten, jonka on määrä tapahtua helmikuussa 2015. Ehkä pääsen katsomaan musikaalin siellä.

Lue myös:




lauantai 27. syyskuuta 2014

211. Donna Summer: Donna Summer (1982)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Donna Summerin 1980-luvun tuotanto on syyttä jäänyt hänen aiempien hittiensä varjoon. Vaikka menestys ei jatkunut samanlaisena kuin 1970-luvulla, teki Summer edelleen hienoja albumikokonaisuuksia. Yksi unohdetuista levyistä on hänen omaa nimeään kantava albumi vuodelta 1982, joka on hänen uransa parhaita sen taustalla velloneista ristiriidoista huolimatta.

Diskon kuningattareksi 1970-luvulla kruunattu Donna Summer oli vuosikymmenen vaihtuessa uusiutumisen edessä. 70-luvun disko oli menettänyt suurimman suosionsa ja hengellisen kotinsa uudelleenlöytänyt Summer halusi eroon I feel love:n ja Love to love you baby:n kaltaisten kappaleiden luomasta eroottisesta imagosta. Uutta suuntaa tarjosi uusi levy-yhtiö, joka kutsui uuden albumin tuottajaksi veteraani Quincy Jonesin, jonka juuri oli tuottanut Michael Jacksonin menestysalbumit Off the wall ja Thriller.

Odotukset olivat korkealla kun albumi ja sen ensisingle Love is in control julkaistiin. Kappaleen sävelsi yhdessä Quincy Jonesin kanssa Rod Temperton, jonka tuotantoa olivat muun muassa Jackson-hitit Rock with you ja Thriller. Soundeiltaan ja tyyliltään Love is in control muistuttikin enemmän Michael Jacksonin amerikkalaista pop-soulia kuin Summerin aiempaa eurodiskoa. Summerin aiempien musiikkivideoiden viettelevän tyylin rinnalla väririkas ja viaton video toi mieleen lähinnä Pikku kakkosen.
Michael Jackson -maisesta mikkihiirikuorostaan ja naivista videostaan huolimatta Love is in control käynnistää albumin erinomaisen energisesti. Levyn mielestäni paras kappale tulee kuitenkin heti toisena. Mystery of love on sävellyksenä levyn paras, Quincy Jonesin sovitus ja tuotanto ykkösluokkaa ja laulu sopii uutta aikuisempaa tyyliä hakeneelle Summerille täydellisesti.
Levyn omalaatuisin ja tunnetuin kappale on cover-versio elokuva- ja syntetisaattorimusiikistaan tunnetun Vangelisin pikkuhitistä State of independence. Kappaleessa yhdistyvät reggae- ja ska-rytmit tuhtiin syntetisaattoritaustaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Erinomaisesti, jälleen kerran, laulun tulkitsevan Donna Summerin taustalla esiintyy supertähtiä vilisevä taustakuoro, jossa laulaa Summerin lisäksi mm. Michael Jackson, Dionne Warwick, Stevie Wonder ja Lionel Richie.
Donna Summer -albumi oli Quincy Jonesin millintarkka taidonnäyte, mutta myös osoitus siitä kuinka hyvin Summer sopeutui uuden vuosikymmenen vaatimuksiin. 70-luvun ähisevä ja huokaileva diskodiiva oli menneisyyttä, ja tilalle oli tullut aikuinen poptähti joka taipui soulin, gospelin, rockin lisäksi perinteisiin rakkauslauluihin. Esimerkkinä
 levyn kahdesta balladista singlenäkin julkaistu The woman in me.
Tyylikkään lopputuloksen taustalla oli kuitenkin ristiriitoja. Edellisen levyn menestykseen tyytymätön levy-yhtiö oli sanellut uuden levyn ehdot ja hylännyt osan Summerin itsensä kirjoittamista lauluista. Aiemmilla albumeillaan Summer oli kirjoittanut suuren osan kappaleistaan itse, mutta tälle levylle pääsi vain kaksi kappaletta, joiden tekoon laulaja itse osallistui. Toinen näistä, Summerin aiempien levyjen tyyliä heijasteleva Love is just a breath away, on albumin kohokohtia.
Myös Quincy Jonesin valinta tuottajaksi tehtiin vastoin laulajan tahtoa. Summer oli jo aloittanut äänitykset hänen aiemmat levynsä tuottaneiden Pete Bellotten ja Giorgio Moroderin kanssa, mutta Geffen hyllytti nämä äänitykset ja määräsi Summerin jatkamaan yhteistyötä Jonesin kanssa. Summer kertoi myöhemmin, että levyn teko oli vaikeaa ja hän joutui sietämään temperamentikkaan tuottajan komentelua. "Tuntui siltä että olin vieraileva artisti Quincy Jonesin levyllä", Summer muisteli.

Albumi on kuitenkin kestänyt aikaa hienosti, ja levyn laulut ovat paria keskinkertaista poikkeusta lukuunottamatta hienosti sävellettyjä ja tulkittuja popkappaleita. Myöhemmin 1980-luvulla muotiin tulleiden rumpukoneiden ja samplereiden sijaan levyllä kuullaan oikeita kitaroita, rumpuja ja hienosti sovitettuja jousia. Kapellimestari Quincy Jones pitää paketin hienosti kasassa.

Levy-yhtiö odotti Jonesin ja Summerin yhteistyöstä suurta menestystä, mutta hienosta musiikista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa levy sai hyvän vastaanoton, mutta tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suurella rahalla tuotettu levy jäi kauas tavoitteistaan, eikä ollut omiaan parantamaan Summerin ja levy-yhtiön Geffenin vaikeita suhteita.


Summer sävelsi seuraavan albuminsa kappaleet kaikki itse, mutta jälleen Geffen kieltäytyi julkaisemasta sitä. Aiempien sopimusten täyttämiseksi She works hard for the money -levy annettiin Polygram-levy-yhtiölle ja siitä tuli, Geffenin suureksi harmiksi, Donna Summerin menestynein albumi 1980-luvulla.

Lue myös:


tiistai 23. syyskuuta 2014

210. Mamma Mia! på svenska/The Movie Soundtrack (2005/2008)


Kuuntele The Movie Soundtrack kokonaan Spotifyssa.
Mamma Mia!, maailman menestynein musikaali, saa teatteriensi-iltansa Suomessa 15 vuotta Lontoon ensi-illan jälkeen. Suomalaisversion kunniaksi esittelen musikaalin kymmenistä levytyksistä kaksi, joiden tekoon Abba-herrat Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuivat aktiivisesti. Ruotsinkielinen musikaaliversio avaa uuden ikkunan Abba-lyriikoihin, ja elokuvan soundtrack on kuin vanhojen Abba-muusikoiden luokkakokous.

Mamma Mia! -musikaalista on tehty jo kymmeniä levytyksiä monilla kielillä ja monilla kokoonpanoilla. Vanhana Abba-fanina olen pitänyt näitä levytyksiä jokseenkin turhina; miksi ostaa teatterilevytystä, kun kappaleiden alkuperäiset ja ylittämättömät esitykset löytyvät Abba-levyiltä?

Abba-miesten Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuminen levyntekoon erottaa Mamma Mia på svenska -levyn ja elokuvasta tehdyn soundtrackin muista levytyksistä. Musikaalin ruotsalaisversio julkaistiin cd:llä vuonna 2005, ja Ulvaeus vastasi tekstien ruotsintamisesta yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa (Strömstedt myös tuotti levyn). Vaikka joistain lauluista oli jo olemassa ruotsinkielinen Abba-versio, käännettiin ne nyt uudelleen musikaalin tarinaa silmälläpitäen. Esimerkiksi Abban 1974 levyttämä ruotsinkielinen teksti kappaleeseen Honey Honey kirjoitettiin nyt uusiksi.

Musikaalissa naimisiin menevä Sofie (Nina Lundseie/Amanda Seyfried) lukee äitinsä päiväkirjaa ja kertoo ystävättärilleen kolmesta isäehdokkaasta. Vertailun vuoksi alla linkit molempien Mamma Mia -levytysten versioihin sekä Abban kahteen originaaliversioon.
Elokuva musikaalista tehtiin yhdeksän vuotta teatteriensi-illan jälkeen. Laulavasta tähtikaartista (mm. Meryl Streep, Pierce Brosnan & Colin Firth) huolimatta soudtrack-albumin mielenkiintoisin nimi löytyy tuottajan pallilta. Alkuperäiset Abba-levytykset Björn Ulvaeusin kanssa tuottanut Benny Andersson vastasi siitä, että uudet versiot tehtiin kaikkia Abba-laatukriteerejä kunnioittaen. Koskettimia soittavan Anderssonin lisäksi myös monet levyn muut soittajat olivat mukana jo alkuperäisillä Abba-äänitteillä, mikä tekee elokuvan soundtrackista erityisen mielenkiintoisen. Esimerkiksi basisti Rutger Gunnarsson oli mukana esittämässä Waterloota Brightonin euroviisuissa 40 vuotta sitten ja Lasse Wellander vastasi monien Abba-hittien kitarasooloista. Tämän lähemmäksi alkuperäistä Abba-soundia ei levyllä tulla koskaan pääsemään.
En juurikaan ole kuunnellut ajatuksella Björn Ulvaeusin (ja osittain manageri Stig Andersonin) kirjoittamia Abba-laulujen alkuperäistekstejä, ehkä sen vuoksi että aktiivisimpina Abba-fanitusvuosinani en englantia vielä osannut. Uudet ruotsinkieliset käännökset ovatkin avanneet laulujen merkitystä minulle aivan uudella tavalla. Strömstedt ja Ulvaeus ovat onnistuneet käännöksissä erinomaisesti pitämään kiinni niiden alkuperäisestä merkityksestä menettämättä kuitenkaan niiden luontevuutta ja laulettavuutta. Itse yllätyin siitä, kuinka paljon tunnetta ja asiaa näihin kappaleisiin sisältyy. Samoja Strömstedt/Ulvaeus -tekstejä kuunnellaan myös Svenska teaternin Mamma Mia! -versiossa.

Musikaalin kaikki kappaleet eivät kuulu Abban hitteihin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Oman lapsensa kasvamista seurannut Ulvaeus kirjoitti Slipping through my fingers -kappaleen jo 34 vuotta sitten yhtyeen viimeiselle The Visitors -albumille. Nyt nimellä Kan man ha en solkatt i en bur (=Voiko auringonsäteen vangita häkkiin) ruotsinkielinen versio tuo tuoreen, mutta aina yhtä riipaisevan näkökulman vanhemmuuteen ja siihen, että lapset ovat lapsia vain vähän aikaa. Laulu on musikaalin nessuhetki.
Elokuvasoundtrackillä Benny Anderssonin sormenjälki on kuultavissa laulujen päivitetyissä mutta silti vanhoja äänityksiä kunnioittavissa sovituksissa. Vuoden 1978 salaperäinen hitti The name of the game on yhä Abban kiehtovimpia levytyksiä ja se toimii musikaalin molemmissa levytyksissä hienosti. Kohtaus, jossa Sofie yrittää udella kolmelta isäehdokkaalta kuka heistä olisi se oikea, leikattiin pois lopullisesta elokuvasta, mutta onneksi Amanda Seyfriedin tulkinta kappaleesta on kuitenkin soundtrack-albumilla mukana.
Esittelemilläni Mamma mia levytyksillä on kummallakin mukana pari kappaletta, jota ei toiselta löydy. Ruotsinkielisessä levytyksessä Abban viimeinen single Under attack toimii erinomaisena ääniraitana Sofien painajaiselle, jossa häistä tulee kolmen isäehdokkaan välinen tappelu.
Yhtälailla onnistunut on elokuvan bilekohtaukseen lisätty Gimme, gimme, gimme, joka julkaistiin myös soundtrackin singlenä. Musiikkivideolla piipahtaa cameo-roolissa tuottaja-säveltäjä Benny Andersson itse.
Molemmat Mamma Mia! -musikaalilevytykset ovat hienoja muistoja mukavasta musikaalielämyksestä ja toimivat myös viihdyttävinä äänitteinä sellaisenaan. Uskon että moni näiden levyjen kuuntelun jälkeen tarttuu myös alkuperäisiin Abba-levyihin, joilla nämä kappaleet ovat parhaimmillaan.

Levytyksiä ei kannata vertailla alkuperäisiin Abba-levytyksiin kovin kireä pipo päässä. Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog ovat alkuperäistulkinnoissaan ylittämättömiä, mutta näyttelijät eivät versioissaan pyrikään korvaamaan alkuperäisesityksiä.

Musikaalissa laulujen tarkoitus on viedä tarinaa eteenpäin ja kuvata musiikin ja lyriikan keinoin päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Suurin tulkintavastuu on päähenkilö Donnan esittäjällä. Vaikein ja samalla vaikuttavin tunteiden, tulkinnan ja laulusuorituksen yhdistelmä on Donnan esittämä The winner takes it all. Sekä Meryl Streep että Gunilla Backman onnistuvat siinä erinomaisesti. Kappaleessa on haastetta myös Mia Hafrénille, joka esittää Donnan roolin Svenskanin tuotannossa.
Mamma Mia saa Suomen ensi-iltansa ruotsinkielisenä Svenska Teaternissa 27. syyskuuta, ja lippuja on myyty jo ennen ensi-iltaa 75 000 kappaletta. Toivottavasti musikaalin ruotsinkielinen menestys Suomessa rohkaisee jonkin suomenkielisen teatterin sijoittamaan varsin kalliiseen tuotantoon. Mamma Mia! olisi kiva kuulla ja kokea myös suomenkielellä. 

Lue myös:

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

205. Little Shop of Horrors - Original Soundtrack (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Viimeisten vuosikymmenin omalaatuisimpia musikaaleja oli Oscareilla palkittujen Disney-säveltäjien musta kauhukomedia Pieni kauhukauppa. Pienissä New Yorkin teattereissa ensi-iltansa saanut musikaali sai uutta puhtia elokuvaversiossa, joka yhdisti maukkaasti 60-luvun mustaa poppia ja makaaberia huumoria. Ensiluokkaiset näyttely- ja laulusuoritukset tekivät elokuvasta ja sen soundtrack-albumista nautittavaa viihdettä, joka tosin ei sovi niille jotka pelkäävät vihaisia lihansyöjäkasveja ja hammaslääkärillä käymistä.

Musikaalisäveltäjäpari Howard Ashman ja Alan Menken tunnetaan parhaiten Walt Disney -elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö sekä Aladdin tekemästään musiikista, josta heidät palkittiin yhteensä kuudella Oscar-palkinnolla (Menken sai kaksi Oscaria lisää elokuvan Pocahontas musiikista Ashmanin kuoleman jälkeen). Ennen Disney-menestytä Ashmanin ja Menkenin tunnetuin työ oli kuitenkin verta tihkuva kauhumusikaali, jota ei todellakaan voi suositella pienille lapsille.

Roger Cormanin samannimiseen kulttielokuvaan perustuva Pieni kauhukauppa sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1982. Musta komedia pienestä viattomasta lihansyöjäkasvista joka lopulta syö suihinsa koko maailman siirtyi valkokankaalle neljä vuotta myöhemmin. Vaikka se ei noudattanut perinteisen sovinnaista musikaalielokuvan kaavaa, tuli elokuvasta nopeasti suunnattoman suosittu ja sen seurauksena myös teatterimusikaali sai uutta ilmaa siipiensä alle.
Musikaalin kertojahahmoina toimii kolmen nuoren naisen muodostama trio, jonka laulama nimikappale rakentaa tapahtumille miljöön ja aikakehyksen. Olemme presidentti John F. Kennedyn Amerikassa, New Yorkin köyhällä esikaupunkialueella, ja radioissa soivat mustien laulajien muodostamien tyttöyhtyeiden musiikki.

Tapahtumat keskittyvät kituliaaseen kukkakauppaan, jossa työskentelevät nuori Seymor (Rick Moranis) ja hänen salaisesti rakastamansa Audrey (roolin jo teatterissa esittänyt Ellen Greene). Kauppa käy huonosti eikä elämä slummissa anna lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiiria kuvataan hyvin kappaleessa Skid row, jonka kolmen laulajan trio aloittaa tyylikkäästi. 
Huonosti menestyvän kaupan lisäksi elokuvan pääparilla on muitakin huolia. Yksi näistä on Audreyn väkivaltainen poikaystävä, joka tyttelinsä pahoinpitelyn ohessa on keksinyt tavan saada ihmisten epäinhimillisestä kohtelusta palkkaa. Roolissa mainio Steve Martin.
Hammaslääkärimiehensä kaltoin kohtelema Audrey unelmoi paremmasta elämästä yhdessä salaisesti rakastamansa Seymourin kanssa. Audreyn soolo Somewhere that's green todistaa, että Ellen Greene on piipittävästä puhetavastaan huolimatta erinomainen laulaja.
Onni kääntyy kun Seymour löytää pienen omituisen kärpäsloukkua muistuttavan kasvin, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän nimeää kukan rakastamansa työkaverin mukaan Audrey II:ksi ja ruokkii sitä ahkerasti omilla veritipoillaan. Kauppa alkaa kukoistaa Mushnikin pienessä kukkakaupassa, kun asiakkaat tulevat katsomaan outoa ja nopeasti kasvavaa rehua. Kolmen naislaulajaa toimivat jälleen erinomaisina kertojina, ja kuulijan on vaikea olla tanssimatta mukana.
Kasvaessaan Audrey II saa äänen (Four Tops yhtyeen laulusolisti Levi Stubbs), eikä ravinnoksi kelpaa enää veritipat. Musikaalihistorian taatusti omalaatuisimmassa duetossa viherkasvi vakuuttaa kasvattajalleen, että nälkäisen plantun ruokkiminen ihmislihalla on aivan oikeutettua. 
Kun ilkeä hammaslääkäri on saatu pois kuvioista (eikä hän jää ainoaksi Audrey II:n suupalaksi) voivat Audrey ja Seymour lopultakin tunnustaa rakkautensa toisilleen. Onnellisen lopun tiellä on kuitenkin huoneen kokoiseksi kasvanut Audrey II, joka vaatii yhä enemmän liharuokaa suureen suuhunsa. Seymour tajuaa että kasvin tarkoituksena on jatkaa kasvamista, kunnes koko maailma on sille vain yksi suupala.

Elokuvan huippukohtaan, jossa Seymour ja Audrey II ottavat mittaa toisistaan, Ashman ja Menken sävelsivät uuden kappaleen Green mean mother from outer space, joka menetti täpärästi Oscar-palkinnon Top Gun -elokuvan tunnusmelodialle. Kappale on sekä erikoistehosteiden (Audrey II:ta ohjattiin mekaanisesti ilman digiefektejä) että Levi Stubbsin huippunäytös.
Lopulta kaikki päättyy hyvin, ja Audrey ja Seymour saavat toisensa. Vai saavatko? Alkuperäisen teatterimusikaalin päätteeksi Audrey II syö suihinsa lemmenparin ja lopulta koko teatteriyleisön. Myös itse elokuvan piti päättyä pahanilkisen lihansyöjäkasvin maailmanvalloitukseen.
Viisi miljoonaa dollaria maksanut loppukohtaus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, sillä elokuvan lemmenparin syöminen ja maailman tuhoutuminen suurien lihansyöjäkasvien mellastaessa oli liikaa ennakkonäytöksen yleisölle. Tämän seurauksena elokuvan julkaistu versio päättyy Audreyn ja Seymourin häihin. Elokuvan alkuperäinen, kieltämättä aika hurja loppukohtaus julkaistiin virallisesti vasta pari vuotta sitten elokuvan Director's cut dvd- ja blu-ray-julkaisuilla.

Päättyi elokuva kummin tahansa, on Pieni kauhukauppa nykyaikaisen elokuvamusikaalin merkkiteoksia. Mikä parasta, elokuvan soundtrack toimii erinomaisesti myös itsenäisenä äänitteenä. Alan Menkenin musiikki on onnistunut pastissi 1950-60-lukujen vaihteen do-wopille ja kunnianosoitus tuona aikana suosituille tyttöyhtyeille. Mestarisanoittaja Howard Ashman (joka vastasi myös musikaalin käsikirjoituksesta) onnistuu näppärästi tiivistämään lyhyisiin lauluihin asiaa ja tunnetta.

Myös esityksiltään soundtrack on ykköstavaraa. Elokuvan kaikki näyttelijät laulava itse laulunsa (toisin kuin elokuvamusikaalin kultakaudella 1950-60-luvuilla) ja tähdet Rick Moranis, Ellen Greene ja Steve Martin vetävät lauluroolinsa taidolla, vaikka he jäävätkin nälkäisen kasvin lauluista vastaavan Levi Stubbsin jalkoihin. Musikaalin tähti on kuitenkin Tichina Arnoldin, Michelle Weeksin ja Tisha Campbellin lauluyhtye, jonka energinen meininki antaa sielun koko elokuvalle sen ensimmäisistä sekunneista loppuun saakka. Valitettavasti kolmen naislaulajan yhteistyö jäi tähän elokuvaan, heidän lauluyhtyeellään olisi varmasti ollut tulevaisuutta myös elokuvan ulkopuolella.

perjantai 27. joulukuuta 2013

197. Elvis Presley: How great Thou art (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Gospelmusiikki ei ollut vain Elvis Presleyn tapa julistaa maailmankatsomustaan. Sekä valkoinen että musta hengellinen musiikki olivat osa hänen lapsuuttaan syvästi uskonnollisessa Yhdysvaltain etelässä, ja Presley ammensi molemmista lähteistä vaikutteita koko uransa ajan. Hänen kolmesta gospelalbumistaan toinen yhdisteli onnistuneesti eri hengellisen musiikin genrejä ja rockin kuningas sai siitä uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon. 

Elvis Presleyn lapsuudessa kirkko ja hengellinen musiikki olivat tärkeitä. Enemmän kuin tietoinen valinta, kirkossakäynti oli 1930-1940-luvuilla etelävaltioissa tapa jota kaikki noudattivat. Raja mustien ja valkoisten yhteisöjen välillä oli tuolloin hyvin tiukka, mutta se ei estänyt nuorta Elvistä livahtamasta valkoisten perinteisemmästä jumalanpalveluksesta katsomaan ja kuuntelemaan mustien kirkkojen huomattavasti riehakkaampaa meininkiä. Näillä kokemuksilla oli keskeinen merkitys Elviksen musiikkityylin syntymisessä.

Vaikka rock'n'roll ja myöhemmin hillitympi aikuispoppi teki Presleystä suositun, hän piti aina gospelia suosikkimusiikkityylinään. Ensimmäisen gospelalbumin hän julkaisi jo vuonna 1960. His hand in mine -albumin sessioissa hän äänitti oman versionsa gospelklassikosta Crying in the chapel. Jostain syystä kappale jätettiin albumilta pois ja julkaistiin singlenä vasta viisi vuotta myöhemmin. 
Monien yllätykseksi tämä vain pianon, basson ja the Jordanaires lauluyhtyeen säestämä hengellinen laulu nousi USA:n singlelistan kolmoseksi ja se valtasi peräti ykköspaikan Englannin listoilla. Kappale lisättiin myöhemmin myös yhdeksi uuden gospelalbumin raidoista.

1960-luvun puolivälissä Elvis Presleyn ura ei ollut parhaimmillaan. Viimeisen studioalbumin hän oli tehnyt vuonna 1962, ja sen jälkeen hänen aikansa oli mennyt toinen toistaan tylsempien elokuvien ja niiden mitättömien soundtrack-albumien tekoon. Presley näki gospelin pakotieksi tästä keskinkertaisuuden noidankehästä ja otti ensimmäisen kerran vuosiin itse aktiivisen otteen uuden levyn äänityksissä. Hän yhdisteli uudella levyllä Crying in the chapel -kappaleen tapaisia hengellisiä lauluja sekä lapsuutensa pakomatkoilla kuulemaansa mustien sielukasta gospelia.
Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Elvis koki levyttävänsä musiikkia jonka takana hän itse myös seisoi. Tämä kuuluu mm. hienossa kappaleessa Where could I go but to the Lord, jossa Presleyn hienon tulkinnan lisäksi loistavat taustalaulajat, joiden stemmat hän todennäköisesti myös itse sovitti. Elvis palasi kappaleeseen myös vuosi myöhemmin televisiospesiaalissaan.

Vaikka Presley oli herättänyt paheksuntaa ja vihaa konservatiivisissa piireissä, armeijavuodet sekä 1960-luvun elokuvat olivat luoneet hänestä uuden joka äidin mallivävyn. Vaikka päälle päin ei nuoruuden kapinasta ollut enää jälkeäkään, oli How great Thou art -albumi Presleyn tapa vastustaa sitä elokuvien ja elokuvasoundtrackien kierrettä johon hän oli joutunut. Ensimmäisen kerran vuosiin hän sai itse päättää mitä lauloi ja miten.
Gospelalbumi osoitti maailmalle ja myös Elvikselle itselleen, että hän pystyi edelleen monipuoliseen ja omakohtiseen tulkitaan. Albumin tyyli vaihteli Where no one stands alone -tyyppisestä hartaudesta ronskimpaan revittelyyn, jollaiseen hän oli ihastunut kotikaupunkinsa mustien köyhissä kirkoissa. Hyvä esimerkki tästä on kappale By and by, jonka Presley muokkasi negro spiritualista itselleen sopivaksi.
Rockin kuninkaan toinen hengellinen levy oli suuri menestys omassa sarjassaan ja nousi korkealle jopa sekulaarin musiikin myyntilistoilla. How great Thou art oli tärkeä askel Elvis Presleyn uralla halveksitusta elokuvatähdestä takaisin varteenotettavaksi levyartistiksi. Presleyn paluun sinetöi vuonna 1968 lähetetty televisiokonsertti ja vuonna 1969 julkaistu From Elvis in Memphis -albumi.

Lue myös:

perjantai 20. joulukuuta 2013

196. The Beach Boys: The Beach Boys' Christmas album (1964)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Joulun lähestyessä on aika poimia esiteltäväksi jälleen yksi jouluaiheinen levy. En aiemmin pitänyt The Beach Boys -yhtyeen joululevyä kuuntelun arvoisena kokoelmana, mutta nyttemmin minua on alkanut kiehtoa se lähes 50 vuotta vanha amerikkalainen joulutunnelma, jonka yhtye on hienosti saanut vangittua tälle äänitteelle.

Wilsonin perheessä joulutraditioihin kuului perheen poikien Brianin, Dennisin ja Carlin moniäänisesti laulamat joululaulut. Usein lauluun yhtyi kylässä käynyt serkkupoika Mike Love. Ei siis ihme, että kun pojat aikuisuuden kynnyksellä perustivat koulukaverinsa Al Jardinen kanssa yhtyeen the Beach Boys, oli yksi yhtyeen menestysvuosien levyistä juuri joululevy.

The Beach Boys' Christmas Album julkaistiin yhtyeen seitsemäntenä albumina loppuvuodesta 1964. Vaikka the Beatlesin johdolla maahan vyörynyt brittiläisen popin invaasio olikin jättänyt yhtyeen varjoonsa, ei the Beach Boysin suosio ja levymyynti siitä juurikaan kärsinyt. Heidän joululevy on myynyt ja soinut radioissa tasaisesti joka joulu puolen vuosisadan ajan.

Yhtyeen johtaja Brian Wilson kokosi albumin harkiten. Vinyylilevyn a-puolelle Brian Wilson sävelsi viisi uutta joululaulua, jotka yhtye soitti ja lauloi itse. Levyn suurin hitti oli Wilsonin säveltämä ja Mike Loven sanoittama kertomus joulupukin reestä, joka oli noussut singlehitiksi ja vuotta aiemmin. Tämä kaikki Beach Boys -hitin ainekset sisältävä kappale liitettiin itseoikeutetusti albumin avausraidaksi.
Joulupukkien, tonttujen ja lahjojen lisäksi joulu on rakkauden aikaa. Brian Wilson sanoitti itse oman sävellyksensä Merry Christmas baby, jonka päähenkilö suree tyttöystävän lähtöä. Voisiko joulu saada aikaan sovinnon?
Levyn B-puolella tunnelma siirtyy pukkien ja teinirakkauden sävyttämästä joulupopista hartaampaan tyyliin. Omien soittimien sijaan yhtyettä säestää orkesteri, jonka jouset on sovitettu yhtä taivaallisesti kuin yhtyeen laulustemmat. 1800-luvulta peräisin oleva joululaulu We three kings of orient are vie kuulijat pois tavaratalojen joulukiireestä ja kulkusten kilinästä. Tätä laulu kuunnellessa voi kuvitella Wilsonin veljeksiä laulamassa joulukuusen äärellä serkku ja koulukaveri seuranaan.
Vaikka albumin b-puolen tunnelma on jouluisen harras, vain edellämainittu We three kings of orient are viittaa joulun hengelliseen sanomaan. Muut orkesteritaustaiset laulut ovat amerikkalaisille tuttuja (mutta suomalaisille vieraampia) joululauluja joulun tunnelmasta sekä kaipauksesta. Laulut Blue christmas ja I'll be home for christmas koskettivat amerikkalaisia erityisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Vietnamin sota erotti rakkaat toisistaan myös joulun aikaan.
Itse sain The Beach Boysin joululevyn lahjaksi joskus 1980-luvun puolivälissä, kun olin kaivannut kotimme levyhyllyyn lisää uutta joulumusiikkia. Levyn jäi silloin parin kuuntelun jälkeen hyllyyn, kunnes innostuin yhtyeen musiikista enemmän 1990-luvun loppupuolella. The Beach Boys' Christmas albumin hienouden löysin vasta aivan äskettäin, enkä ihmettele lainkaan että levystä on yhdessä Phil Spectorin ja Elvis Presleyn joululevyjen ohella tullut amerikkalaisten joulujen kestohitti.

Levy on merkittävä yhtyeen katalogissa toisellakin tapaa. Albumi oli yhtyeen menestyskauden (->1966) viimeinen levy, jolla yhtyeen jäsenet soittivat itse soittimiaan. Vuonna 1965 ylirasittunut Brian Wilson jäi pois yhtyeen kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn ammattimuusikoiden (ns. the Wrecking crew) kanssa. Dennis ja Carl Wilson, Al Jardine, Mike Love ja Brianin kiertueilla korvannut Bruce Johnston äänittivät vokaaliosuutensa kiertueiden aikana äänitettyihin soitintaustoihin. Seuraavan kerran yhtyeen jäsenet palasivat levytystensä pääasiallisiksi muusikoiksi vasta vuoden 1967 lopulla, jolloin yhtyeen kaupallinen menestys oli jyrkässä alamäessä. Joulualbumi oli myös yhtyeen viimeinen albumi ennen vuotta 1968 joka julkaistiin stereona.

Lue myös:

perjantai 6. joulukuuta 2013

194. Lara Fabian: I will love again (single 2000)

Ranskankielisellä popmusiikilla menestynyt Lara Fabian sai lupaavan alun englanninkieliselle uralleen singlehitillä I will love again. Tarttuva ja vahvasti laulettu tanssikappale nousi tanssilistojen kärkeen eri puolilla maailmaa, ja belgialais-italialais-kanadalainen laulaja sai ensimmäistä kertaa jalansijaa myös Yhdysvaltain markkinoilla. Jostain syystä kappale jäi kuitenkin Fabianin ainoaksi englanninkieliseksi hitiksi.

Belgiasta kotoisin oleva ja Kanadaan muuttanut Lara Fabian nousi ranskakielisten maiden listoille 1990-luvun puolivälissä, ja on pysynyt tämän kielialueen kärkiartistina tästä lähtien. Hänen viimeisin albuminsa Le Secret nousi sekä Belgian että Ranskan listaykköseksi keväällä 2013, ja syksyllä 2014 Fabian saapuu konsertoimaan ensimmäistä kertaa Suomeen.

Kanadalaisen virkasisarensa Céline Dionin tapaan Fabian on yrittänyt tehdä uraa myös englanninkielisellä musiikilla. Fabianin englanninkielisestä tuotannosta elämään on kuitenkin jäänyt vain hänen suurin jenkkihittinsä I will love again, jota soitetaan edelleen aika ajoin kotimaisilla radioasemilla.
I will love again on tarttuva tanssikappale, ja taitavana laulajana Lara Fabian erottuu edukseen tusinadiskoilijoiden joukossa. Kappale erosi merkittävästi hänen aiemmasta ranskankielisestä tuotannostaan, ja kysymyksessä olikin mitä ilmeisimminkin yritys laajentaa yleisöä kielirajojen lisäksi myös genrerajojen yli. Erinomainen yritys, jos minulta kysytään.

Valitettavasti  Lara Fabianin englanninkielinen menestys on jäänyt tähän yhteen singleen. Singlen kanssa samaan aikaan julkaistu englanninkielinen albumi menestyi kohtalaisesti, mutta vuonna 2004 julkaistu erinomainen Wonderful life -albumi (jonka olen esitellyt numerolla 142) katosi julkaisunsa jälkeen musiikkimarkkinoiden mustaan aukkoon.

Fabian ei kuitenkaan lannistunut takaiskusta. Ura omalla kielialueella jatkui ja sittemmin hän on noussut yhdeksi ranskalaisen kielialueen suurimmista tähdistä. Hänen viimeisin aluevaltauksensa on ollut itä-Eurooppa ja hän onkin noussut suureen suosioon etenkin Venäjällä ja Ukrainassa. Uutta yleisöä hän hakee nyt Suomesta, esiintymällä Finlandia-talossa lokakuun 25. päivä 2014.

Lue myös: