keskiviikko 31. lokakuuta 2012

138. Marie Fredriksson: Efter stormen (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun Marie Fredriksson ja Per Gessle aloittivat yhteistyön Roxette-yhtyeessä, oli Fredriksson jo suosittu naislaulaja ja lauluntekijä kotimaassaan. Hän jatkoikin soolouraansa rinnan Roxetten kanssa, kunnes The Look, Joyride ja muut suurhitit tekivät yhtyeestä maailmankuulun. Efter stormen -albumi oli laulajan viimeinen soololevy ennen maailmanmainetta, ja sillä on hyvin vähän yhteistä iloisten englanninkielisten renkutusten kanssa, joista Roxette tulisi pian tunnetuksi. Levyn voima ovat laulajan omat hienot sävellykset ja pohdiskelevat tekstit. Seuraavaa soololevyä häneltä saatiin odottaa viisi vuotta.

Vaikka en koskaan ole kovin paljoa perustanut Roxetten poppisralleista (toki yhtyeellä on myös minua miellyttävää materiaalia), on yhtyeen naisjäsen yksi suosikkilaulajistani. Aiemmin esittelin jo hänen parhaan albuminsa Den ständiga resan, joka oli Marie Fredrikssonin  tapa toipua Roxetten julkisuusrumbasta. Vuonna 1987 tilanne oli hyvin toisenlainen. Roxette oli Fredrikssonin ja Per Gesslen yhteistyönä tehnyt juuri ensimmäisen albuminsa, ja maailmanmenestys oli vielä vain hämyinen unelma.

Albumin Efter stormen tehnyt Marie Fredriksson oli kahden edellisen levynsä ansiosta noussut Ruotsin naislaulajien kärkikaartiin. Niille jotka tuntevat Fredrikssonin lähinnä Roxetten iloisista kappaleista tyyliin Joyride tai balladeista kuten Fading like a flower, vuonna 1987 ilmestynyt albumi esittelee tyystin erilaisen laulajan. Pitemmän hiusmallin lisäksi Fredriksson myös kuullostaa erilaiselta. Levyn aloittava Om du såg mig nu on hyvä esimerkki laulusta, jossa Fredriksson ei himmaile, vaan antaa äänensä raikua lähes kristallit särkevällä volyymilla. Tästä huolimatta tämä kuolleelle isälle kirjoitettu laulu on levyn kauneimpia ja koskettavimpia kappaleita.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Roxetten kaikki kappaleet ovat yksinomaan Per Gesslen säveltämiä. Tämäkin albumi (myöhemmistä sooloalbumeista puhumattakaan) osoittaa, kuinka myös Marie Fredriksson oli taitava tekemään tarttuvia popkappaleita. Efter stormen -albumin nimikappale on hyvä esimerkki tästä. 
Niille, jotka väittävät että ruotsinkieli on rumaa, neuvon kuuntelemaan tämän albumin. Levyn tunnelmapala Aldrig som främlingar on ruotsinkieltä kauneimmillaan. Kuten olen aiemmin todennut Céline Dionin kohdalla, on äidinkielellään laulavan Marie Fredrikssonin tulkinnassa enemmän aitoutta ja voimaa kuin niissä englanninkielisissä Roxette-kappaleissa, joista hänet paremmin tunnetaan.
Vuonna 1988 julkaistu Roxetten toinen albumi Look Sharp ja etenkin sen hittisingle The Look muuttivat Ruotsin hittilistoilla viihtyneen naislaulajan maailmantähdeksi. Onneksi hän ei kuitenkaan Abban naistähtien tapaan hylännyt soolouraansa vaan jatkoi soololevyjen tekoa myös Roxetten läpimurron jälkeen. 
Kappale Längtan osoittaa, kuinka Marie Fredrikssonin soololevyjen tyyli erosi merkittävästi Roxetten tyylistä. Tätä tyyliä seurasi myös seuraavaa Marie Fredrikssonin soololevy Den ständiga resan, jota saatiin kuitenkin odottaa viisi vuotta. Tämän levyn esittelin blogissani jo aiemmin. Yhdeksän vuotta Efter stormen -levyn jälkeen maailmanmaineen koulima laulaja julkaisi albumin I en tid som vår, jonka esittelen blogissani piakkoin.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

137. The Move: Message from the country (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Birminghamista kotoisin oleva The Move yhdisti 1960-1970-lukujen vaihteessa perinteiseen rockiin psykedeelisiä sävyjä sekä häivähdyksiä progesta ja heavy metalista. Bändin johtohahmo Roy Wood oli multi-instrumentalisti, joka ei yhtyeensä levyillä kaihtanut sellaisiakaan soittimia kuin nokkahuilu, oboe, fagotti tai sello. Viimeisinä vuosina yhtyeen rivistöön liittyi lahjakas lauluntekijä Jeff Lynne. Parivaljakko alkoi yhdessä suunnitella seuraajaa The Beatlesille, yhtyettä joka yhdistäisi rockiin klassisen musiikin elementtejä. Ennen Electric Light Orchestran perustamista Wood, Lynne ja rumpali Bev Bevan tekivät The Moven parhaan albumin, joka oli selvää esimakua yhtyeestä, josta tuli 1970-luvun suurimpia menestystarinoita.

Vaikka The Movea pidettiin the Beatlesin ja the Rolling Stonesin ohella yhtenä kolmesta suuresta 1960-luvun brittiyhtyeestä, ei siitä ole noussut yhtä suurta legendaa kuin näistä kahdesta muusta. Osittain syynä tähän on ollut se, että yhtyeen kokoonpano vaihteli viisivuotisen toimintansa aikana useasti, eikä sen tuotanto ollut yhtä laajaa ja arvostettua kuin Rolling Stonesilla ja Beatlesilla. Edellämainituista yhtyeistä poiketen Roy Woodin johtama yhtye ei koskaan saanut jalansijaa USA:n levylistoilla.

Aiemmin Idle Racessa soittanut Jeff Lynne liittyi yhtyeeseen vuonna 1970, ja näin The Move sai oman lauluntekijäparivaljakkonsa Beatlesin (Lennon/McCartney) ja Stonesien (Jagger/Richards) tapaan. Lynnen liittyessä The Moven ura oli jo loppusuoralla. Pari suunnitteli tässä vaiheessa jo uutta yhtyettä, joka jatkaisi siitä mihin heidän ihailemansa The Beatles oli I am the Walrus -kappaleessa päässyt: popyhtyettä, joka ennakkoluulottomasti yhdistäisi rock-ilmaisun klassisen musiikin elementteihin. The Move oli apinoinut liverpoolilaisyhtyettä jo vuoden 1968 ykköshitillään Blackberry way, mutta nyt oli tarkoitus mennä paljon pitemmälle.

Yhtyeen muut jäsenet eivät projektista innostuneet, ja the Move supistui kolmihenkiseksi. Electric Light Orchestra -projektiin osallistui Woodin ja Lynnen lisäksi rumpali Bev Bevan. The Move oli vielä velkaa levy-yhtiölleen yhden albumin, jota levytettiin samanaikaisesti ELO:n ensilevyn kanssa.
Vaikka The Moven viimeinen albumi Message from the country syntyikin ELO-projektin sivutuotteena, on kysymyksessä erinomainen levy, allekirjoittaneen mielestä yhtyeen paras. Jeff Lynnen säveltämä levyn nimikkokappale voisi hyvin olla peräisin Elon debyyttilevyltä, siinä missä tämän levyn moni kappale olisi sopinut hienosti The Moven repertuaariin.

Jeff Lynne ei peitellyt Beatles-vaikutteitaan. Levyn hienoimmassa kappaleessa Lynne kuullostaa kovasti John Lennonilta, rumpurytmi on kuin Ringo Starrin kapuloista ja Lynnen ja Woodin laulustemmat ovat kuin suoraan Abbey Roadilta. 
Kaksi erinomaista säveltäjää oli The Movelle ja sitä seuranneelle Electric Light Orchestralle kaksiteräinen miekka. Säveltäjäparilla ei ollut vaikeuksia täyttää levyjä hienoilla lauluilla, mutta nämä kaksi egoa ajautuivat aika ajoin myös törmäyskurssille. Moven viimeisellä levyllä Lynnen ja Woodin tyylit erosivat voimakkaasti toisistaan. 
Siinä missä Lynne nojasi vahvoihin melodioihin, oli Woodin tyyli lähempänä 1960-luvun loppupuoliskon pyskedeelistä rockia. Lähimpänä perinteistä rockia Wood pääsi kappaleella Ella James. Kappale It wasn't my idea to dance on Roy Woodin näkemys progesta ja hän käyttää siinä hyväksi monipuolista soitinarsenaaliaan.
Jeff Lynnen ja Roy Woodin toisistaan poikkeavat tyylit tekevät albumista varsin hajanaisen paketin. Laulut ovat kuitenkin niin hienoja, että tyylien sekametelisopan syö mielellään. Lynne, Wood ja Bevan levyttivät Message from the countryn kanssa samanaikaisesti Electric Light Orchestran ensilevyä, joka julkaistiinkin vain kaksi kuukautta myöhemmin.

Parin vuonna 1972 julkaistun singlen jälkeen The Move kuopattiin lopullisesti. Kahden vahvan muusikon ja lauluntekijän yhteiselo ei kauaa kestänyt, ja Roy Woodin ja Jeff Lynnen tiet erkanivat pian ELO:n ensilevyn jälkeen. Lynnen johdolla Electric Light Orchestrasta tuli yksi 1970-luvun menestyneimmistä yhtyeistä, jonka ensilevyn esittelen tässä blogissa piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

tiistai 16. lokakuuta 2012

136. Dschinghis Khan: Moskau/Rocking Son Of Dschinghis Khan (single 1979)

Saksalainen Dschinghis Khan -yhtye tuli tunnetuksi maansa Euroviisuedustajana vuonna 1979. Hyvän menestyksen innoittamana yhtye teki liudan muitakin hittejä, jotka Suomessa tulivat tunnetuksi lähinnä käännösiskelminä. Värikkäät asut ja nykysilmin katsottuna äärimmäisen kornit koreografiat saavat helposti unohtamaan, että Ralph Siegelin yhtyeelle säveltämät kappaleet ovat kulutusiskelmää parhaimmillaan. Yksi näistä kappaleista on Moskau, joka Suomessa tuli tunnetuksi nimellä Volga.

Vuoden 1979 Eurovision laulukilpailut on minulle yksi elämäni suurimmista televisiokokemuksista. Kahdeksanvuotiaan tuoreen euroviisufanin innolla katselin kisoja, joissa oli poikkeuksellisen korkeatasoinen kappalevalikoima, tyylikäs lava ja kisat järjestettiin eksoottisessa Jerusalemissa. Kilpailun eksoottisimpia esityksiä oli Saksan Dschinghis Khan, jonka esitti kilpailua varten koottu yhtye, joka kantoi samaa nimeä kuin esittämänsä laulu. Värikkäästi pukeutunut yhtye huh hah huutoineen ei juuri tehonnut minuun, mutta korni esitys ja tarttuva melodia nosti laulun lopputuloksissa neljänneksi. Suomessa kappaleen lauloi hitiksi omalla machoenergiallaan Frederik.

Yhtyeen Dschinghis Khan kokosi saksalainen popsäveltäjä Ralph Siegel, jonka alan harrastajat tuntevat ahkerana euroviisusäveltäjänä. Vuosien 1974-2012 aikana hänen säveltämänsä kappaleet ovat edustaneet viittä eri maata Eurovision laulukilpailuissa yhteensä 20 kertaa, ennätys jota tuskin tulee rikkomaan kukaan muu kuin Siegel itse.

Hyvän viisumenestyksen innoittamana Dschingis Khan -yhtye jatkoi uraansa 1980-luvun puoliväliin saakka suosion painottuessa ensimmäisiin pariin vuoteen. Tuolta ajalta ovat peräisin yhtyeen suurimmat hitit, jotka meillä Suomessa tunnetaan käännöshitteinä.
En itse tunne juurikaan yhtyeen muuta tuotantoa, mutta tämä kappale on soinut päässäni siitä lähtien, kun kuulin sen radiosta joskus 1979-1980 paikkeilla. Tämä yhtyeen toinen single oli mielestäni paljon parempi ja kestävämpi kuin sitä edeltävä euroviisuhitti. Kappale nousi myös Suomessa hitiksi Juhamatin versiona (ylläolevassa linkissä myös Åke Blomqvistin tanssiohjeet kyseiseen kappaleeseen)

Siinä missä suomenkielinen Raul Reimanin teksti kertoo jännittävän tarinan luvattomasta rakkaudesta ja rakastavaisten pakomatkasta, hehkuttaa Berndt Meinungerin alkuperäisteksti Venäjän värejä, mystiikkaa ja nostalgiaa niinkuin vain kylmän sodan aikaisessa Saksassa osattiin kauniita naisia ja vodkaa unohtamatta.

Yhtyeen ulkoasu oli nerokas. Ylivärikkäät vaatteet, löysät lahkeet, liehuvat hihat, kruunut ja turbaanit loivat värikkään mutta samalla kuvitteellisen habituksen, jonka voi yhdistää niin Mongoliaan, Venäjälle kuin lähi-itäänkin. Lähi-itään sijoittuikin yhtyeen seuraava hitti Hadschi Halef Omar, joka Suomessa tunnetaan Frederikin esittämänä nimellä Sheikki Ali-Hassan.

Yhtyeen televisioesitykset koreografioineen ovat silkkaa 1970-lukua, camppia parhaimmillaan, jota katsoessa jää helposti huomaamatta että yhtyeen kappaleet ovat sovitusta ja melodiaa myöten nerokkaita pophittejä.

Kolmen edellämainitun hitin jälkeiseen Dschinghis Khan -tuotantoon en ole tutustunut, mutta mielenkiintoni heräsi uudelleen tätä kirjoitusta tehtäessä. Varmaan Amazon.de:sta löytyisi joku edullinen kokoelmalevy.

Jos löytyy, niin siltä toivottavasti puuttuu tämä Moskau-singlen b-puoli, mikä ei todellakaan ole yhtyeen eikä säveltäjä Ralph Siegelin uran huippuhetkiä. Allaolevan englanninkielisen televioesityksen saa katsoa vain omalla vastuulla.
Jos järkytykseltänne selvisitte (tai viisaasti skippasitte nuo ylläolevat linkit), niin tässä vielä lopuksi kaunis Dschinghis Khan -balladi. Komm doch Heim, joka löytyi Hadschi Halef Omar -singlen b-puolelta. Vielen Dank für die 1970er Jahren und der deutsche Schlager!
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 13. lokakuuta 2012

135. The Beach Boys: That's why God made the radio (2012)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Harvassa ovat ne rock- ja popyhtyeet jotka voivat juhlistaa 50 vuotispäiväänsä uutta musiikkia sisältävällä albumilla, joka ei juurikaan kalpene noiden vuosikymmenten aikana tehtyjen muiden levyjen rinnalla. Kun The Beach Boys yhtyeen elossa olevat alkuperäisjäsenet unohtivat riitansa ja yhdistivät voimansa uuden albumin tekoon, ei moni jaksanut uskoa että levy olisi kovinkaan kaksinen. Brian Wilson, Mike Love, Al Jardine, Bruce Johnstone ja David Marks kuitenkin yllättivät. Ei uusi albumi ihan Pet Sounds ole, mutta selkeästi yhtyeen paras levy 40 vuoteen.

The Beach Boysin levytysurassa 1970-luvun puolivälistä eteenpäin ei juurikaan ollut hurraamista. Kokoelmalevyt myivät edelleen, ja yhtye oli suosittu live-esiintyjä, mutta vuoden 1988 ykköshittiä, Coctail-elokuvassa esitettyä Kokomoa lukuunottamatta ei levyiltä juuri mainitsemisen arvoisia kappaleita löydy. Suurimman osan tuosta ajasta yhtyeen sielu Brian Wilson osallistui yhtyeen toimintaan vain satunnaisesti. Ristiriidat yhtyeen jäsenten, erityisesti Mike Loven ja Al Jardinen välillä hajoittivat yhtyeen ajoittain kahdeksi eri kiertäväksi ja yhtyeen nimestä riiteleväksi muusikkoryhmäksi. Dennis ja Carl Wilsonin kuolemia 1983 ja 1998 pidettiin viimeisenä niittinä yhtyeen arkkuun.

Asiat eivät kuitenkaan olleet niin huonosti. Brian Wilson pääsi 1990-luvulla irti päihderiippuvuudesta sekä häntä kyseenalaisin menetelmin kuntouttaneesta terapeutista ja alkoi jälleen tosissaan tehdä musiikkia. Vuonna 2011 vihdoin loppuun saatettu, vuonna 1966 aloitettu Smile-albumiprojekti toi yhtyeen elossaolevat jäsenet yhteen ja he päättivätkin jättää syrjään henkilökohtaiset ristiriitansa ja levyttää yhdessä yhtyeen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Laulut kirjoitti pääosin yhtyeen suurista hiteistä alun perin vastannut Brian Wilson joka myös tuotti albumin ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun. Alkuperäisten jäsenten Wilsonin, Loven ja Jardinen lisäksi mukaan tuli 1960-luvun puolivälissä kiertueilta pois jääneen Brian Wilsonin korvannut Bruce Johnston ja ensimmäisillä levyillä kitaraa soittanut David Marks.

Levyn ensimmäinen julkisuuteen päästetty kappale That's why God made the radio antoi lupauksia laadukkaasta levystä. Häpeilemättömän nostalginen kappale palaa takaisin kultaisille 1950- ja 1960-luvuille, jolloin autojen monoradiot toivat päivän uudet hitit nuorten kuulijoidensa korviin.
The Beach Boysin edellinen uutta musiikkia sisältänyt cd julkaistiin 20-vuotta sitten. Tätä Summer in paradise -albumia pidetään yleisesti yhtyeen kaikkein aikojen huoinpana levynä, joten hyppäys vuodesta 1992 tähän päivään on huima. Brian Wilson osoittaa jo avauskappaleella, että hän osaa edelleen säveltää, ja yhtyeineen hän todistaa myös sen hämmästyttävän tosiseikan, että 70-vuotiaiden miehenköriläiden äänet soivat yhtä puhtaina ja lähes yhtä kirkkaina kuin niillä kaksikymppisillä, jotka tekivät ensilevynsä vuonna 1962.
Yhtyeen laulusoundissa suurin puute on Carl Wilsonin hunajaisen kaunis tenoriääni, joka oli yhtyeen vahvimpia tuntomerkkejä. Vuonna 1998 syöpään kuollut Wilsonin veljessarjan nuorin esiintyi yhtyeen kanssa loppuun saakka ja varmasti olisi ollut mukana myös tällä levyllä, jos olisi saanut elää.

Jos edellä esitellyt kaksi laulua ovat aikamatka yhtyeen alkuvuosien tuotantoon, muistuttavat seuraavat kaksi laulua 1960-luvun loppupuoliskon Pet Sounds ja Smile -projektien teoksia. 
From there to back again ja Pacific Coast Highway -kappaleissa yhdistellään eri melodiakulkuja samalla mielikuvituksella kuin Good Vibrations -kappaleessa ja sovitukset kertovat samasta neroudesta kuin mitä Pet Sounds -albumi vuonna 1966.
Tässä vaiheessa on vaikea arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. On hyvin mahdollista että juhlan kunniaksi tehty laskutavasta riippuen 25.-30. Beach Boys -albumi jää yhtyeen viimeiseksi, jolloin se parhaalla mahdollisella tavalla kuittaa yhtyeen uran jälkipuoliskon keskinkertaisen levytuotannon. Harvoin kuitenkaan levyllä kuullaan yhtä luomisvoimaista ja energistä 50-vuotiasta yhtyettä, joten en hämmästyisi lainkaan jos levyjä tulisi vielä lisää. Pitkää ikää!
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

132. Eva Dahlgren: Finns det nån som bryr sig om (1978/1979)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Eva Dahlgrenin Suomesta pian alkavan pohjoismaiden kiertueen kunniaksi muistellaan hieman Ruotsin merkittävimmän naislaulajan uraa kahden albumin verran. Ensimmäinen Eva Dahlgren -albumi julkaistiin 34 vuotta sitten, eikä se silloin vielä hetkauttanut ruotsalaisia suomalaisista puhumattakaan. Tämä unohtunut helmi sisältää kuitenkin monta hienoa kappaletta 18-vuotiaalta laulaja-lauluntekijälupaukselta, josta kymmenessä vuodessa tuli suurtähti myös Suomessa.

Kun innostun artistista, kiinnostun hittilevyjen lisäksi yleensä myös heidän muusta tuotannostaan, aina ensimmäisistä harhalaukauksista uran päättäviin floppeihin. Eva Dahlgrenin kohdalla tämä oli vaikeaa, sillä hänen varhaista tuotantoaan ei juuri levykaupoista löytynyt, eikä näitä levyjä ole julkaistu cd:llä lainkaan. Tutustumistani Dahlgrenin ensimmäisiin levyihin helpotti opiskeluaikani kaksikielisessä Vaasassa, jonka kirjastoista nämä levyt onneksi löytyivät. Dahlgrenin uran alussa ei harhalaukauksista voida todellakaan puhua.

Eva Dahlgren ei arvosta uransa varhaisia äänitteitä, mistä johtuen niitä ei siis cd:llä ole koskaan julkaistu, eikä niiden kappaleita juurikaan ole kelpuutettu ruotsalaislaulajan kokoelmalevyille. Tämä on valitettavaa, sillä varsinkin Dahlgrenin debyyttilevy Finns det nån som bryr sig om on vahva kokoelma erinomaisia lauluja. 18-vuotiaan laulajan ääni on vielä hento ja kaukana siitä varmuudesta ja voimasta, josta Dahlgren myöhemmin tuli tunnetuksi, mutta sävelmät ja tekstit todistavat ainutlaatuisesta lahjakkuudesta jo uran tässä vaiheessa.
Glenmusic-levy-yhtiön perustaja Bruno Glenmark ihastui nuoreen laulajaan nähtyään tämän esiintyvän Ruotsin televisiossa ja yhdessä veljenpoikansa Anders Glenmarkin kanssa hän tuotti Dahlgrenin ensimmäisen albumin. Anders Glenmark toimi Dahlgrenin tuottajana aina 1990-luvulle asti. Ensimmäinen albumi sisälsi sekä ruotsin- että englanninkielisiä kappaleita, joista suurimman osan sävelsi ja sanoitti Dahlgren itse. Levyn tunnetuin kappale oli Jenny Mattress, kuvaus nuoren ilotytön ilottomasta elämästä.

Levyn kappaleet ovat pääasiassa vakavia ja surumielisiä. Hieman ilon pilkahduksiakin laulujen seasta löytyy. Levyn aloituskappale You my friend on rokkaava rakkaudenosoitus parhaalle ystävälle. Tyylikäs saksofonisovitus kompensoi kankeaa englanninkielistä tulkintaa.
Omien tekstiensä lisäksi Dahlgren on urallaan tulkinnut myös ruotsalaisten naisrunoilijoiden tekstejä. Tällä levyllä hän sävelsi Karin Boyen runon Blomman bitterhet, joka on levyn kauneimpia lauluja. Jo tässä vaiheessa uraansa Dahlgren ei kuitenkaan suostunut liian hempeisiin esityksiin, Blomman bitterhet -kappaleen tulkinnassa on mukana aimo annos laulajan omaa katkeruutta.
Eva Dahlgrenin debyyttialbumi menestyi kohtalaisesti nousten parhaimmillaan Ruotsin albumilistan kakkoseksi. Ruotsissa paras tapa artistille tulla tunnetuksi oli, ja on edelleen, osallistua Melodifestivaleniin, Ruotsin euroviisukarsintoihin. Dahlgren teki tämän vastahakoisesti kaksi vuotta peräkkäin vuosina 1979 ja 1980. Molemmissa MF-esiintymisissään laulajan jokainen ele kertoo siitä, kuinka vastenmielisenä hän piti osallistumista kilpailuun, joka ei edustanut sitä musiikkia jota hän halusi tehdä. Vuoden 1979 kilpailussa hän sijoittui kolmanneksi ja sen kunniaksi Finns det nån...-albumi julkaistiin uudelleen MF-kappaleella ehostettuna.
Finns det nån som bryr sig om on minun mielestäni yksi ehdottomasti parhaita Eva Dahlgren -albumeja ja on harmi, että sitä tuskin koskaan enää cd:llä julkaistaan. Onneksi levyn remasteroitu versio on vihdoin ostettavissa digitaalisessa muodossa ja kaikkien muiden Dahlgren-albumien tavoin kuunneltavissa Spotifyn kautta. 

Eva Dahlgren juhlii ensi vuonna 35-vuotistaiteilijajuhlaansa. Pidän suuresti arvossa hänen uransa ensimmäisen puoliskon yhdeksää albumia, mutta jostain syystä hänen kolme viimeistä levyään eivät ole avautuneet minulle edeltäjiensä tapaan. Dahlgrenin parhaat levyt osuvat 1980-90-lukujen vaihteeseen. Hänen parhaan albuminsa, vuonna 1991 ilmestyneen En blekt blondins hjärta -levyn esittelin jo aiemmin. Piakkoin kerron blogissani vuoden 1987 levystä Ung och stolt, joka viimeistään takasi tekijänsä supertähtistatuksen myös meillä Suomessa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)