perjantai 17. heinäkuuta 2015

220. James Taylor: Sweet baby James (1970)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lähes 50-vuotisen uran Amerikan rakastetuimpana trubaduurina tehnyt James Taylor on tänä kesänä juhlinut uransa ensimmäistä USA:n albumilistan kärkeen noussutta albumiaan. Taylorin läpimurto tapahtui 45 vuotta sitten, joka osoittaa että miehen musiikki ei ole vuosikymmenien aikana muuttunut juuri mitenkään. Välittömästi tunnistettava kitara- ja laulutyyli hallitsevat tätä levyä, jonka kappaleet ovat muodostuneet ikivihreiksi.

James Taylorin tie levyhyllyyni tapahtui kahden suosikkiartistini avittamana. Vuonna 1968 Paul McCartneyn vävyehdokas, tuottaja Peter Asher kiinnitti 20-vuotiaan Taylorin the Beatlesin perustaman Apple-levy-yhtiön artistikaartiin. Beatlesin edesottamuksista kiinnostuneena tutustuin Taylorin Apple-albumiin, joka runsain jousi- ja kuorosovituksin nousi välittömästi yhdeksi suosikkilevyistäni.

Levy jäi kuitenkin Beatlesin ja Applen hajoamistaisteluiden jalkoihin eikä hyvästä musiikistaan huolimatta löytänyt yleisöään. Harmia aiheuttivat myös Taylorin huumeongelmat. Tuottaja Peter Asher kuitenkin luotti artistiinsa ja ryhtyi Taylorin henkilökohtaiseksi manageriksi ja tuottajaksi, muutti hänen kotimaahansa ja otti tehtäväkseen nuoren lupauksen kuivilla pitämisen ja tämän lahjojen kanavoimisen menestyslevyn tekoon. Kaverusten ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä jo toinen Taylorin ja Asherin tuotos löi läpi.
Taylorin toisen albumin nimikkoraita on kehtolaulu hänen veljensä ensimmäiselle lapselle joka peri setänsä etunimen. Pianoa kappaleella soittaa toinen linkkini Tayloriin, kaikkien aikojen suosikkiartistini Carole King, juuri soolouraansa aloitteleva lauluntekijä joka oli 1960-luvun menestyneimpiä hittitehtaita ex-miehensä Gerry Goffinin kanssa.

Kingin ja Taylorin vuosikymmeniä kestänyt syvä ystävyys oli puhtaasti platoninen ja ammatillinen. Taylor rohkaisia Kingiä nousemaan taustavaikuttajaksi lavan eteen, ja 1970-luvun ensimmäisten vuosien aikana ystävykset soittivat toistensa levyillä ja osallistuivat muusikkoina toistensa kiertueille. Vuonna 2007 King ja Taylor palasivat yhteiselle esiintymislavalle Troubadour-kiertueellaan, jolla esitettiin lukuisia Sweet baby James -albumin kappaleita. Country road -kappaleesta löytyy kaksi videotallennetta samalla kokoonpanolla 36 vuoden aikaerolla.
Kun kuulin ensimmäisen kerran albumia Sweet baby James, olin hieman pettynyt. Olin ihastellut Taylorin Apple-yhtiölle tekemää albumia sen runsaiden sovitusten ja mahtailun vuoksi. Taylor ja Asher eivät kuitenkaan kokeneet tätä tyyliä omakseen ja toisesta albumista eteenpäin Taylorin musiikkia taustoitettiin paljon karsitummalla sovituksella. Kesti hetken ennenkuin opin arvostamaan tyyliä, jolla Taylor tekee musiikkia edelleen. Itse asiassa laulajan tänä keväänä julkaistu albumi Before this world kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta kuin hänen musiikkinsa 45 vuoden takaa.

Sweet baby James albumin tunnetuin kappale Fire and rain sai innoituksensa kolmesta Taylorin elämää mullistaneesta asiasta. Laulu sivuaa hänen lapsuudenystävänsä itsemurhaa, hänen huumeriippuvuuttaan ja vieroituksen rankkoja kokemuksia ja toisaalta yhteen levyyn kilpistynyttä yhteistyötään the Beatlesin Apple-levy-yhtiön kanssa.
Fire and rain oli Taylorin ensimmäinen suuri hitti ja se osaltaan siivitti Sweet baby Jamesin menestystä ja Taylorin nousua uuden singer-songwriter-genren kärkiartistiksi. Albumi onkin tasaisen miellyttävä kokoelma harkittuja sävellyksiä ja hyvin omakohtaisia tekstejä. Laulajan konstailusta vapaa lauluääni ja ainutlaatuinen tapa soittaa akustista kitaraa tekevät albumista soundimaailmaltaan raikkaan ilmavan, ja sama tyyli on jatkunut näihin päiviin saakka hyvin pienin päivityksin. Taylorin kitara ja taustalaulu ovat helposti tunnistettavissa myös Carole Kingin ensimmäisillä soololevyillä Writer ja Tapestry, jotka olen arvioinut tässä blogissa muutama vuosi sitten.
Trubaduuri Taylorin ura jatkui menestyksekkäänä Sweet baby James -albumin jälkeenkin. Lehdistö innostui laulajasta lisää kun tämä avioitui singer-songwriter-kollega Carly Simonin kanssa vuonna 1972 (pari erosi yhdeksän vuotta myöhemmin, josta lehdistö sai jälleen komeita otsikoita lööppeihinsä). 1970-luvun lopun jälkeen Taylorin levyt eivät enää myyneet entiseen malliin, kunnes vuonna 1997 julkaistu albumi Hourglass ja 2002 tehty October road palauttivat hänet sekä yleisön että kriitikoiden suosioon.

Tänä keväänä (2015) jo eläkeläiseksi luultu Taylor yllätti levyttämällä ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin 13 vuoteen. Levy nousi suoraan USA:n albumilistan kärkeen antaen Taylorille hänen uransa ensimmäisen albumilistaykkösen. Tämän 67-vuotiaan Taylorin comeback-levyn esittelen piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 20. kesäkuuta 2015

219. Ted Gärdestad: Äntligen på väg (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifyssa
1980-luvulla julkisuudesta vetäytynyt teinitähti Ted Gärdestad teki voitokkaan paluun levylistoille 1993 menestyskokoelmalla ja hiteillä För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå. Vaikeista vuosista huolimatta uusi albumi oli Gärdestadin vanhojen levyjen tapaan täynnä toisaalta positiivista energiaa ja naivia elämänuskoa ja toisaalta sisäänpäin kääntynyttä pohdiskelua. Huolien haurastama ääni ja ikäistään vanhemmat kasvot levyn kannessa kertoivat kuitenkin toista tarinaa.

Opiskellessani Vaasan yliopistossa katsoin paljon Ruotsin kolmea televisiokanavaa, jotka näkyivät opiskelijakylän kaapeliverkossa. Eräänä päivänä vuonna 1994 katseeni (ja korvani) kiinnittyivät keski-ikäiseen laulajaan. Kesti hetken tajuta, että kysymyksessä oli sama teini-idoli, joka oli edustanut Ruotsia Eurovision laulukilpailuissa. Nyt 15 vuotta myöhemmin väsyneeltä näyttävän laulajan musiikissa oli sama positiivinen ote kuin 1970-luvullakin.
Äntligen på väg -albumin positiivinen yleissävy kätki taakseen suuret ongelmat, joihin laulaja oli joutunut 1980-luvulla. Uran hiivuttua vain 25-vuotias Ted Gärdestad oli hylännyt musiikin, läheiset ihmisensä ja vetäytynyt itämaisen kultin suojiin Yhdysvaltain Oregoniin. Palattuaan Ruotsiin hänet liitettiin täysin perusteetta Olof Palmen murhaan ja jotkin mediat spekuloivat hänen ja maahanmuuttajia jahdanneen Lasermiehen yhteyttä. Jo valmiiksi mielenterveydeltään heikko Ted sairastui skitsofreniaan ja masentui vakavasti.

Uudella levyllä esiintyi kuitenkin varovasti hymyilevä ja tulevaisuuteen uskova laulaja. Kenneth Gärdestadin tekstit olivat esittäjälleen terapiaa ja haurastuneesta äänestä huolimatta Tedin äänestä kuului usko siihen, että kaikki muuttuisi paremmaksi.
Gärdestad oli yrittänyt veljensä ja lauluntekijäparinsa Kennethin kanssa tehdä come-back-albumia jo paria vuotta aiemmin. Tuottaja Anders Glenmark ei kuitenkaan kestänyt vainoharhaisen laulajan oikuttelua, ja yhteistyön tuloksena syntyi vain erinomainen single För kärlekens skull (jonka esittelin numerolla 52).

Vuotta myöhemmi veljekset yrittivät uudelleen. Tuottajaksi suostui vanha ystävä, jo Tedin ensimmäisillä levyillä (ja lähes kaikilla Abban levyillä) kitaraa soittanut Janne Schaffer. Gärdestad ei suostunut tulemaan studioon, joten häneen osuuksian varten äänityspaikka rakennettiin laulajan kotiin, jossa hän lauloi studiossa tehtyjen taustanauhojen päälle. Kappaleet kuten Hoppets eld kertoivat siitä, kuinka synkät vuodet ovat takanapäin.
Vanhojen levyjen tapaan positiivisten rallien joukossa oli myös pohdintaa, johon vuosien kokemukset olivat tuoneet synkempiä sävyjä. Isoveli Kenneth onnistui teksteissään hienosti tulkitsemaan Tedin mielenmaisemaa. Hieno esimerkki tästä on kappale Tid faller hårt, jossa menneiden vuosien vastoinkäymisiä peilataan valoisammalta näyttävää tulevaisuutta vasten. Duettoparina laulussa on upea ruotsalainen laulaja Marie Bergman.
Ruotsalaiset ottivat julkisuuteen palanneen Tedin avosylin vastaan. 1970-luvun hitit nousivat listoille kokoelmalevyjen muodossa ja myös hänen uusi musiikkinsa meni hyvin kaupaksi. Ja miksi ei, Äntligen på väg ja sitä edeltäneet singlehitit För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå esittelivät teinivuotensa taakse jättäneen kypsän artistin, joka ei kuitenkaan ollut menettänyt uskoaan ihmiseen ja elämään.

Kenneth Gärdestad oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista eikä Tedin sävellystaito ollut kadonnut minnekään. Janne Schaffer onnistui levyn tuotannossa erinomaisesti, ja studiossa Schafferin kanssa työskenteli Ruotsin studiomuusikoiden kerma. Näytti siltä, että 80-luvun varjot olivat kaikonneet ja 38 vuotiaalla Tedillä oli uusi onnellisempi elämä edessään.
Toinen muistikuvani Vaasan opiskeluvuosiltani koskee SVT:n Rapport-uutislähetyksen uutista vuodelta 1997, joka kertoi Ted Gärdestadin jääneen junan alle kotikaupungissaan Sollentunassa. Kenneth Gärdestad on veljensä kuoleman jälkeen kertonut avoimesti Tedin sairaudesta ja siitä pelosta mikä hänellä aina oli sekä toisaalta niistä viimeistenkin vuosien hyvistä hetkistä jolloin yhteistyö sujui ja veljekset saivat aikaiseksi yhdessä hyvää musiikkia.

Kauneimman kuvauksen kahden veljen välisistä suhteista Kenneth kirjoitti kappaleeseen, joka kuultiin Tedin viimeisen albumin viimeisenä raitana. Kenneth ei koskaa saanut tietää ymmärsikö hänen veljensä että lauluun kirjoitetut tuskan, onnen, toivon ja pelon rivit kertoivat hänestä itsestään.
Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

218. Ted Gärdestad: Upptåg (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Olen blogissani jo aiemmin kertonut Ted Gärdestadin urasta yhtenä Ruotsin lupaavimmista laulaja-lauluntekijöistä sekä hänen surullisesta kohtalostaan. Esittelen nyt hänen kaksi albumiaan, jotka eivät ole kuin yö ja päivä, vaan pikemminkin kuin aamu ja ilta. Gärdestadin kolmannen albumin Upptåg julkaisuaikaan hän oli uransa huipulla. Kansansuosio ja kollegoiden tuki teki siitä yhden hänen parhaimmista albumeistaan.

Vuonna 1974 Ted Gärdestad oli Ruotsin suosituin mieslaulaja. 16-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut teini-idoli valmistautui kolmannen levynsä julkaisuun kovin odotuksin ja vankoin tukijoukoin. Kahdeksan vuotta vanhemman isoveljen Kennethin kanssa Ted sävelsi lauluja joissa yhdistyi 18-vuotiaan nuoren miehen naivi tulevaisuudenusko ja jo tässä vaiheessa syvällinen elämänpohdinta.
Tuottajan pallilla istui jälleen parivaljakko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (joiden sivuprojektina pyörittämä perheyhtye valmistautui samanaikaisesti vuoden 1974 Eurovision laulukilpailuihin). Taustalla hääräsi voimiensa tunnossa manageri ja Polar-levy-yhtiön omistaja Stig "Stikkan"Anderson, joka uskoi nuoreen tähteensä kuin vuoreen.

Upptåg-levyn kannessa esiintyi teinipojan sijaan jo aikuistuva toimintasankari. Aikuistuminen kuului myös levyn kappaleissa. Edellisen levyn (jonka esittelin numerolla 192) kappaleessa Vilken härlig dag laulaja tirkisteli ilkosillaan uiskentelevia naisia, mutta nyt Kenneth-veljen teksteissä pohdittiin parisuhdetta jo syvällisemmin. Hieno esimerkki tästä on kappale Öppna din himmel, jossa Bennyn ja Björnin sovitus tuo hienosti uusia tasoja Tedin yksinkertaiseen melodiaan. Kennethin teksti on ruotsalainen rakkausruno parhaimmillaan.
Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja äänittäjä Michael Tretow tekivät Ted Gärdestadin kolmatta albumia rinnan Abban Waterloo-levyn kanssa ja levyjen muusikot olivat pääasiassa samoja. Anderssonin koskettimien lisäksi molemmilla levyillä soittivat kitaristi Janne Schaffer ja rumpali Ola Brunkert, joten ei ihme että levylta löytyy paljon yhteisiä elementtejä. Waterloon glam-rock-vaikutteet ovat kuultavissa parhaiten kappaleessa Famtomen, jonka abbamaisen soundin viimeistelevät taustoja laulavat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog.

Ruotsin kulttuurielämää hallitsevat vasemmistolaiset piirit paheksuivat Stikkan Andersonin pop-tallin menestystä ja Gärdestad sai oman osansa loanheitosta. Yleisö kuitenkin rakasti nuorta ja vilpitöntä miestä, ja edellisten albumien tapaan Upptåg nousi listojen kärkeen.
Ted ja Kenneth Gärdestad unelmoivat kansainvälisestä menestyksestä ja jokaiselle albumilleen he kirjoittivat myös englanninkielisiä kappaleita. Nuoren suojattinsa menestyksestä innostunut Stikkan suunnitteli Gärdestadille Abban kaltaista maailmanmenestystä. Yhdysvalloissa suurella rahalla äänitetty albumi Blue virgin isles ei kuitenkaan menestynyt ja Tedin ura lähti laskuun.

Uran hiipuessa vasta 25-vuotias Gärdestad hylkäsi musiikkiuransa, ystävänsä ja perheensä ja muutti itämaisen uskonlahkon perässä Yhdysvaltoihin. Upptåg-albumin kappaleen Can't stop the train tekstiä voi näin jälkikäteen pitää synkkänä ennusteena siitä miten hänen elämänsä tulisi päättymään 23 vuotta myöhemmin.

Muiden Gärdestadin albumien tapaan Upptåg on erinomaisen hyvätuulinen ja hyvin tuotettu levy. Levyn tärkein ainesosa on kuitenkin Gärdestadin veljesten kirjoittamat laulut, joista monet ovat nousseet klassikon asemaan kotimaassaan.

Mielenterveysongelmista kärsinyt laulaja teki onnistuneen comebackin vuonna 1993. Vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen albumi Äntligen på väg jäi vuonna 1997 vasta 41-vuotiaana kuolleen laulajan viimeiseksi levyksi. Esittelen sen seuraavaksi.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 20. helmikuuta 2015

217. Bonnie Tyler: Hide your heart/Notes from America (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
1980-luvun alun powerballadeilla maailmantähdeksi noussut Bonnie Tyler vaihtoi vuosikymmenen lopulla sifonkihuivit nahkatakkiin ja tyylin lähemmäksi rockia. Supertuottaja Desmond Childin tallissa menestyksen piti olla taattu, ja yhteistyön tuloksena syntyikin varsin katu-uskottava pop-rock-albumi. Levy ei kuitenkaan pysäyttänyt Tylerin uran alamäkeä ja se ohitettiin pääasiassa olankohautuksella. Muille artisteille Hide your heart -albumi (joka julkaisitiin Yhdysvalloissa nimellä Notes from America) osoittautui cover-hittien aarreaitaksi.

Walesilaisen Bonnie Tylerin aaltoilevan uran ensimmäinen nousuvaihe oli 1970-luvun puolivälissä, jolloin raspiääninen laulaja nousi Euroopassa hittilistoille kappaleilla It's a heardache ja Lost in France. Näiden kappaleiden noste ei kuitenkaan riittänyt pitämään laulajaa pinnalla vuosikymmenen loppuun saakka. 80-luvulla Tyler löi hynttyyt yhteen amerikkalaisen, Meat Loafin taustavoimana tunnetuksi tulleen Jim Steinmanin kanssa, joka tuotti Tylerille menestysalbumin Faster than the speed of night. Maailmanlaajuinen ykköshitti Total eclipse of a heart teki Tyleristä supertähden Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa.

Tämä Tylerin uran toinen nousukausi oli kuitenkin ensimmäisen tavoin lyhyt. Toinen Steinmanin kanssa tehty albumi Secret dreams and forbidden fire ei toistanut edellisen levyn menestystä vaikka kappale Holding out for a hero olikin jälleen suuri hitti. Albumi menestyi kohtalaisesti Euroopassa, mutta menestys Amerikassa vaikutti hiipuvan yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Tyler yritti palauttaa suosionsa Yhdysvalloissa vaihtamalla tuottajakseen Desmond Childin ja tekemällä selkeän rock-levyn, jonka teemana oli rockin kotimaa.
Desmond Child oli menestynyt mm. Kissille (esim. I was made for lovin' you) ja Bon Joville (esim. Living on a prayer ja You give love a bad name) kirjoittamillaan hiteillä ja hän oli ollut mukana tekemässä lauluja myös Tylerin kahdelle edelliselle albumille. Uudella albumilla pyrittiin jättämään Steinmanin mahtaileva hienostelu vähemmälle ja hyödyntämään laulajan tulkintavoimaa rock-henkisissä kappaleissa. Albumin avausraita (joka antoi myös nimen albumin amerikkalaisversiolle) kertoo Tylerin hittivuosien pyörityksestä ympäri Amerikan mannerta.

Levyn toinen singlejulkaisu jatkoi albumin Amerikka-teemaa. Kissin Paul Stanleyn ja Childin yhteistyönä syntyneessä kappaleessa Bonnie Tyler sukeltaa jengiväkivallan ja siellä kielletyn rakkauden maailmaan 30 vuotta West Side Story -musikaalin jälkeen. Kiss teki kappaleesta oman versionsa vuotta myöhemmin.
Bonnie Tyler oli kotonaan Childin luomassa kasarirokmaailmassa, ja kappaleesta tehty playback-tallenne (linkki yllä) osoittaa että Tyler myös nautti uudesta niittikoristellussa nahkatyylistä. Ostava yleisö ei kuitenkaan ollut samalla aallonpituudella, eikä radiosoittokaan riittänyt tekemään kappaleesta hittiä. Kappale herätti kuitenkin huomiota ja Kissin lisäksi siitä tekivät omat versionsa Molly Hatchet ja Robin Beck. 

Balladit olivat Hide your heart/Notes from America -albumilla vähemmistönä. Levyn kahdesta tunnelmapalasta selkeästi Tylerille henkilökohtaisempi oli New Yorkiin sijoittuva kappale Streets of little Italy.
USA-teemasta huolimatta albumi ei enää herättänyt amerikkalaisyleisöä. Eurooppalaiset lämpenivät uudelle rock-Bonnielle paremmin, mutta Total eclipse of a heart -kappaleen miljoonamyynnistä oltiin täälläkin kaukana. 

Suurimman menestyksen levy toi Tylerin aikalaisartisteille, jotka poimivat levyn kappaleita omille levyilleen. Kissin ja Molly Hatchetin esimerkkiä seuraten Cher ja Robin Beck levyttivät albumilta löytyvän Save up all your tears -kappaleen. Aswad ja Ace of Base nostivat puolestaan kappaleen Don't turn around (jonka Tina Turner oli levyttänyt jo vuonna 1986) hittilistojen kärkisijoille. Uusien hittiversioiden myötä Bonnie Tylerin levytykset kappaleista jäivät unholaan.

Menestyneimmin Bonnie Tyler -coverin teki Tina Turner. Harva muistaa, että kappale jonka Turner vei listojen kärkeen ympäri maailmaa ja josta sittemmin tuli Turnerin nimikkokappale, oli alun perin Hide your heart -albumin ensimmäinen singlejulkaisu, joka vaivoin nousi listan top 100:aan ja jota ei USA:n listoilla nähty lainkaan.
Albumin menestys ei kuitenkaan korreloinut sen laadun kanssa, ja pian  Tylerille käänsi selkänsä Amerikan lisäksi kotimaa Iso-Britannia. Muualla Euroopassa Tylerin ura jatkui lähinnä vanhojen hittien voimalla. Tylerin uran painopiste siirtyi Saksaan, jossa hän teki muutaman albumin Dieter Bohlenin ja Giorgio Moroderin tuella menestyen kohtalaisesti keski-Europaan lisäksi pohjoismaissa. Ystävyys Desmond Childin kanssa jatkui, ja Child sävelsi vuonna 2013 kappaleen Believe in me, jolla Tyler edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa, tosin ilman mainittavaa menestystä. 

Huonosta menestyksestä huolimatta Hide your heart/Notes from America on mielestäni Tylerin poukkoilevan uran paras albumi, levy joka toisin kuin hänet muut albuminsa, on kestänyt hyvin aikaa. Levy on täynnä hienoja kappaleita (minkä niistä tehdyt lukuisat cover-versiot osoittavat) ja tyyli sopii Bonnie Tylerille erinomaisesti. Valitettavasti laatu ja menestys eivät aina käy käsi kädessä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 3. tammikuuta 2015

216. Abba: Super Trouper (1980)

Kuuntele albumi Spotifysta
Toiseksi viimeisellä albumillaan Abba siirtyi selkeästi 70-luvun tanssilattialta kohti seestyneempää menoa ja vakavampia aiheita. "Aikuisemman" Abban musiikki meni kaupaksi entiseen tapaan, vaikka monet moittivatkin albumia tasapaksuksi ja yllätyksettömäksi. Superhittien The Winner takes it all ja Super Trouper siivittämänä siitä tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

Aina kun kuuntelen Abban Super Trouper -albumia, joukko henkilökohtaisia muistoja ja tunnelmia palaa mieleen. Olin ollut Abba-fani reilun vuoden, ja hyllyssäni oli toistaiseksi vain pari yhtyeen levyä. 9-vuotiaalle pojalle ei tullut Suosikkia, eikä uutisia suosikkiartistien tulevista julkaisuista saanut netistäkään. Näinollen joskus syksyllä 1980 kuunnellessani radion Jokamiehen listaa (josta äänittelin kappaleita c-kasetille) yllätyin täysin, kun kuulin täysin uuden Abba-kappaleen.

Aluksi en meinannut tunnistaa kappaleen The Winner takes it all esittäjää. Vaikka en englantia ymmärtänytkään, tajusin että laulun aihe oli surullinen ja myös solistilleen Agnetha Fältskogille kivuliaan henkilökohtainen. Surullinen ääni oli hyvin kaukana siitä Agnethasta, joka vuotta aikaisemmin oli laulanut lempeästi Chiquititaa. Pian kuitenkin ymmärsin, että kappale oli täyttä Abbaa.
Edellisenä vuonna Fältskogista eronnut laulun tekstittäjä Björn Ulvaeus myönsi, että vaikka laulu ei suoranaisesti kertonut tähtiparin erosta ("avioerossamme ei ollut voittajia" kiteytti Ulvaeus vastauksensa), toimi pitkän parisuhteen kariutuminen The Winner takes it all -kappaleen tekstin innoittajana. Benny Anderssonin sulavasti soljuvat pianokuviot vievät eteenpäin kappaletta, joka ei jakaudu perinteisesti säkeistöön ja kertosäkeistöön vaan kasvaa orgaanisesti säe säeltä katkeraan loppuun asti. Anderssonin lisäksi päärooli on Fältskogilla, jonka suru kuuluu tekstin jokaisessa tavussa. Fältskog itse pitää edelleen laulua Abban uran parhaana.

Muualla levyä Anderssonin piano loistaa poissaolollaan, sillä Super Trouper -albumia dominoi hänen vastikään yli 300 000 kruunulla ostamansa Yamahan GX-1 -syntetisaattori. Sitä kuultiin runsaasti albumin toisella singlelohkaisulla, joka edeltäjänsä tavoin nousi nopeasti Britannian listaykköseksi. Tässä kappaleessa pääroolin saa Anni-Frid Lyngstad, joka eron sijaan laulaa kahden rakastavaisen jälleenkohtaamisesta. Myös tämän kappaleen kuulin ensimmäisen kerran ilman ennakkovaroitusta Jokamiehen lista -radio-ohjelmassa, ja se lisäsi odotuksia tulevaa albumia kohtaan entisestään.
Sain koko albumin käsiini lopulta jouluaattona 1980, ja joululoma kului tiiviisti levyn parissa. Edelleenkin aina levyä kuunnellessani muistan tuon joulun ja ne isot ja painavat kuulokkeet, jotka korvissani levyä kuuntelin olohuoneen sohvan nurkassa.

Super Trouprer -levyn tunnelma oli hyvin toisenlainen kuin sitä edeltävällä Voulez vous -albumilla. Iloisen bailumeiningin sijaan koko levyllä on tasaisen seestynyt tunnelma, mikä kautta levyn soivan syntetisaattorisoundin kanssa teki uudesta levystä yhtenäisen ja selkeästi uutta vuosikymmentä peilaavan kokonaisuuden. Ilon ja riemun sijaan levy oli mietteliäs ja rauhallinen, jopa hieman melankolinen.

Tästä samasta nostalgisesta melankoliasta ammentaa myös Björn Ulvaeusin nuoruudenromanssista aiheensa saanut Our last summer, josta myöhemmin tuli musikaalin Mamma Mia tärkeimpiä lauluja. Kappaleen tulkitsee ymmärtävästi yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad.
Levyn tasaisuus sai osan faneista myös vieroksumaan albumia. "Kaikki laulut ovat ihan samanlaisia" on kommentti, jonka minäkin muistan kuulleeni 34 vuotta sitten. Täysin samasta puusta ei levyn kaikkia lauluja ole veistetty.

Siinä missä Agnetha Fältskog on albumilla kadonneen rakkauden tulkki, on Fridan laulettavaksi annettu levyn iloiset, toivekkaat ja jopa hieman ilkikuriset kappaleet. Viimeksimainittua kategoriaa edustaa kappale Me and I, jossa Frida tuo esiin itsestään Eartha Kittin tyyppisen kissanaisen. Abban jokaiselta albumilta löytyy kappale, joka mielestäni olisi pitänyt julkaista singlenä ja näin nostaa yhtyeen hittien joukkoon. Super Trouper -albumilla se kappale on tämä.
Fridan hymy piilotti taakseen hänen ja Benny Anderssonin avio-ongelmat. Vuonna 1978 avioitunut pari ilmoitti erostaan vain pari kuukautta Super Trouper -albumin julkaisun jälkeen. Neljä itsenäistä artistia kokoontui yhteen vielä yhden albumin ja kahden singlen tekoa varten, joista viimeinen ilmestyi vuodenvaihteessa 1982-1983. Lyhyen, vuoden 1981 alussa tehdyn Japanin kiertueen jälkeen Abba esiintyi enää vain televisiossa ja silloinkin useimmiten suutaan aukoen valmiin taustanauhan tahdissa.

Vuosikymmenen vaihtuminen näkyi myös Super Trouper -albumin markkinoinnissa. Hulluttelevien vaatteiden tilalla oli tyylikkäästi pukeutunut neljän aikuisen ryhmä, ja myös kappaleiden musiikkivideot heijastivat laulujen vakavia sävyjä. Ostavaa yleisöä tämä ei haitannut, The Winner takes it all ja Super Trouper nousivat molemmat brittilistan kärkeen ja albumista tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

Tämän hienon albumin viimeisen musiikkinäytteen myötä toivotan kaikille blogini lukijoille hyvää uutta vuotta 2015.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)