sunnuntai 16. elokuuta 2015

222. Queen + Paul Rodgers: The Cosmos Rocks (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Queenin tarina ei päättynyt Freddie Mercuryn kuolemaan. Brian May ja Roger Taylor halusivat yhä esiintyä ja he pyysivät yhtyeen kolmanneksi jäseneksi Paul Rodgersin. Nimellä Queen + Paul Rodgers yhtye kiersi maailmaa vuosina 2005-2006. Uudella solistilla varustettu Queen otettiin vastaan hieman kurttuotsaisesti. Lavoilla Paul Rodgersia siedettiin, mutta kun yhtye julkaisi studioalbumin Cosmos Rocks oli vastaanotto jäätävä. Minusta kriitikoiden ja yleisön lyttäämällä albumilla on kuitenkin hetkensä.

Legendaarisen laulusolistin kuolema tappaa yleensä myös yhtyeen. Kuinka moni esimerkiksi muistaa, että The Doors jatkoi toimintaansa ja julkaisi peräti kolme albumia Jim Morrisonin kuoleman jälkeen? Queen oli samassa tilanteessa Freddie Mercuryn kuoltua syksyllä 1991. Jälkeenjääneistä äänityksistä John Deacon, Brian May ja Roger Taylor saivat leivottua kelvollisen (mutta mauttomasti nimetyn) Made in Heaven (1994) -albumin, mutta sen jälkeen yhtyeelle ei ollut näkyvissä tulevaisuutta. Singlen No-one but you (1997) jälkeen basisti John Deacon veti omat johtopäätöksensä ja vetäytyi täysin julkisuudesta.

Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halusivat kuitenkin jatkaa. Queen+:ksi nimetty yhtye esiintyi eri laulusolistien kanssa, plussan perässä on vuosien varrella nähty muun muassa George Michaelin ja Adam Lambertin nimet.

Varteenotettavin yhteistyö Queen+:lla on ollut kuitenkin Paul Rodgersin kanssa.
Aiemmin mm. Bad Company -yhtyeessä esiintynyt Paul Rodgers oli ihanteellinen yhtyekumppani May:lle ja Taylorille. Monipuolisena muusikkona hän pystyi lavalla hoitamaan laulajan lisäksi basistin ja kitaristin tehtäviä. Q+PR:n vuosien 2005-2006 maailmankiertue oli Queenin suurin operaatio sitten alkuperäisen yhtyeen Magic-kiertueen vuonna 1986. Vaikka Rodgers ei pystynyt (eikä pyrkinytkään) korvaamaan Mercurya, otettiin yhtye vastaan varovaisen innostuneesti. Samaa ei voi sanoa studioalbumista, jonka Q+PR julkaisi pari vuotta myöhemmin.
Brian Mayn ja Roger Taylorin motiiveja ei käy kiistäminen. Paul Rodgersin kanssa tehty kiertue ja albumi Cosmos Rocks osoittaa, että he olivat edelleen taitavia muusikoita ja olisi ollut epäoikeudenmukaista kieltää heitä tekemästä mitä he parhaiten osaavat. Levyn kappaleet osoittavat lisäksi, että Mercuryn kuolema ei vienyt heiltä taitoa kirjoittaa tarttuvia pop-teoksia.

Paul Rodgers oli erinomainen laulaja. Vaikka esimerkiksi edellä esitellyt kappaleet ovat hyvin queen-vaikutteisia, ei Rodgers yrittänyt toistaa Mercuryn maneereja vaan teki laulut omalla tavallaan. Uusi albumi antoi Maylle ja Taylorille mahdollisuuden tehdä myös täysin erilaista musiikkia kuin mitä Queenin levyllä kuultiin. Blues-sävyinen Voodoo on tästä erinomainen esimerkki.
Hyvästä yrityksestä huolimatta albumi Cosmos rocks sai jäätävän vastaanoton. Yleisö ei ollut valmis Queenin toiseen tulemiseen ilman haudasta kaivettua laulusolistiaan, eikä kriitikotkaan voineet olla vertaamatta albumia Queenin huippukauden tuotoksiin. Samalla yleisö ja kriitikot sulkivat korvansa levyn parhailta hetkiltä.
Levyn suurin ongelma ei ollut sen musiikissa vaan kannen vasemmassa yläkulmassa. Oli typerää kutsua Queeniksi (plussan kanssa tai ilman) yhtyettä, jossa oli jäljellä vain kaksi sen alkuperäistä jäsentä. Mercuryn ainutlaatuisen äänen lisäksi levyltä puuttuivat John Deaconin niin ikään helposti tunnistettavat bassokuviot ja molempien sävellykset. Vertailu entiseen oli itsestään selvä kohtalo levylle, jota yritettiin myydä vanhan legendan nimellä. Korrektimpi nimitys yhtyeelle olisi ollut Queen miinus.
Mutta jos levy olisi julkaistu jollain muulla nimellä (yhtyeestä käytetty lyhenne Q+PR ei olisi ollut hullumpi vaihtoehto), olisi yleisö ehkä huomannut että vaikka levy ei olekaan parasta Queenia, se on itse asiassa varsin hyvä. Mayn kitara soi entiseen tapaan ja Taylor on paikallaan rumpusetin takana. Kolmikon ainoaksi yhteiseksi studiotyöksi jäänyt albumi on sisällöltään epätasainen, etenkin levyn rock-kappaleet ovat mielestäni aika väkinäisiä. Parhaimmillaan Rodgersin, Mayn ja Taylorin yhteistyö on kuitenkin popahtavammissa kappaleissa sekä kauniissa balladeissa, jotka eivät häpeä Queenin kappaleiden rinnalla lainkaan. Toisaalta monet kriitikot pitivät rock-revittelyjä levyn ainoana siedättävänä sisältönä. Minä olen eri mieltä.
Kolmikon yhteistyö päättyi pian Cosmos Rocks -albumin jälkeen. Rodgersin mukaan yhteistyö oli alun perinkin tarkoitettukin väliaikaiseksi. Kunnianhimoisesti tehdyn levyn täysi lyttäys ostavan yleisön ja kriitikoiden taholta tuskin vaikeutti tuota päätöstä.

Cosmos Rocks on näin jäänyt kuriositeetiksi Queenin levykatalogissa. Kun Queen ilmoitti yhtyeen vinyylilevyjen uudelleenjulkaisusta kesällä 2015, ei Cosmos Rocks -albumi ollut mukana. Ilmeisesti yhtye ei itsekään pidä May-Taylor-Rodgers-trioa Queenin seuraajana vaan omana yhtyeenään jolla on vain samankaltainen nimi.

Ja sitä se onkin. Kysymyksessä ei ollut se vuodesta 1970 vuoteen 1991 ihastuttanut ja vihastuttanut megayhtye vaan kolmen eläkeikää lähestyvän rockmuusikon yhteisprojekti. Sen musiikissa toki oli paljon kaikuja menneisyydestä mutta se kuitenkin kieltäytyi takertumasta vanhoihin kaavoihin. Jos Brian May, Roger Taylor ja Paul Rodgers olisivat hyväksyneet tämän, olisi ehkä suuri yleisökin ottanut heidän levynsä vastaan suosiollisemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 14. elokuuta 2015

221. James Taylor: Before this world (2015)

 


Kuuntele albumi Spotifyssa
Vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä James Taylor yllätti ystävänsä julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän albuminsa 13 vuoteen. Uutta levyllä ovat sävelmät ja sanat, trubaduurin tyyli on pysynyt samana jo lähes 50 vuotta. Uskolliset fanit palkitsivat Taylorin nostamalla hänen levynsä ensimmäisen kerran USA:n albumilistan kärkeen.

James Taylorin tuotannosta minulle on tullut tärkeimmäksi sen ensimmäiset ja viimeiset tuotokset. 1980-luvulla hieman jo puisevaksi käynyt James Taylorin musiikki sai uutta valoa kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut albumit Hourglass ja October road palkittiin hyvin arvosteluin, Taylorin uran parhain myyntiluvuin ja lopulta vielä Grammy-palkinnoin. Vaikka Taylor konsertoi ahkerasti myös 2000-luvun puolella, ei kuusikymmpiseltä artistilta odotettu enää uusia levyjä. Siksi tämän vuoden keväänä julkaistu Before this world -album tuli Taylorin faneille yllätyksenä.


Itse levyltä on kuitenkin turha etsiä yllätyksiä tai muutosta. Vahvasti akustisen kitaran ja Taylorin konstailemattoman laulun varaan rakennettu musiikki jatkaa suoraan siitä mihin vuonna 2002 julkaistu October road lopetti. Joidenkin kappaleiden kohdalla voi miettiä onko mikään muuttunut sitten Taylorin läpimurtolevyn Sweet Baby James.
Veteraanitrubaduuri kuullostaa tosiaan hämmästyttävän paljon samalta kuin 22-vuotias äkilliseen suosioon noussut laulaja-lauluntekijä vuoden 1970 läpimurtoalbumillaan. Myös sävellystyyli ja kitarasoundi ovat pysyneet samana lähes 50 vuotta kestäneen uran ajan. Melodiat ovat selkeitä ja Taylorin konstailematon laulusoundi toimii hyvin yhteen hänen kitaransa kanssa. Tuottaja Dave O'Donnelin ansioksi laskettakoon aistikkaasti tehdyt laulu ja instrumentaalisovitukset. Levyä on helppo kuunnella ja tasaisen laadukkaasta kappalemateriaalista jää mieleen mukavasti yksityiskohtia, kuten Snowtime-kappaleen haitarisoolo.

Iän myötä trubaduurin teksteihin on tullut viehättävää perspektiiviä menneeseen aikaan, joka näkyy kauneimmillaan singlenäkin julkaistussa kappaleessa Angels of Fenway. Laulu kertoo baseballfani-isoäidistä, joka koko elämänsä on viettänyt aikaa Bostonin Fenway Park -stadionin pesäpallokatsomossa. Lapsenlapsi (jota laulussa esittää Jamesin poika Henry Taylor) muistelee laulussa baseballreissuja mummonsa kanssa sekä hetkeä, jolloin isoäiti kuolinvuoteellaan kuulee joukkueensa Boston Red Soxin lopultakin voittaneen maailmanmestaruuden. 

Nostalgisen muistelun ja kauniiden tunnelmapalojen lisäksi Taylor ei kaihda myöskään vakavampia aiheita. Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Taylor asettuu indianalaisen nuoren miehen elämään, joka komennetaan sotilaana Afganistaniin.

 Valmistauduin pelkoon ja valmistauduin hulluuteen.
Odotin koti-ikävää, pahempaa kuin koskaan aiemmin.
Olin valmis vihaan ja loukkaaviin huutoihin,
mutta mikään ei valmistanut minua sen paikan kauneuteen.

James Taylor on artisteja joilta ei kaivatakaan muutosta. Fanit ottivat tutun ja turvallisen trubaduurin takaisin iloiten, ja albumista tuli hänen uransa ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. 67-vuotias laulaja itse on kertonut levyn olevan näillä näkymin hänen uransa viimeinen. Niin hän tosin sanoi myös vuonna 2002 October Road -albumin julkaisun yhteydessä.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 17. heinäkuuta 2015

220. James Taylor: Sweet baby James (1970)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lähes 50-vuotisen uran Amerikan rakastetuimpana trubaduurina tehnyt James Taylor on tänä kesänä juhlinut uransa ensimmäistä USA:n albumilistan kärkeen noussutta albumiaan. Taylorin läpimurto tapahtui 45 vuotta sitten, joka osoittaa että miehen musiikki ei ole vuosikymmenien aikana muuttunut juuri mitenkään. Välittömästi tunnistettava kitara- ja laulutyyli hallitsevat tätä levyä, jonka kappaleet ovat muodostuneet ikivihreiksi.

James Taylorin tie levyhyllyyni tapahtui kahden suosikkiartistini avittamana. Vuonna 1968 Paul McCartneyn vävyehdokas, tuottaja Peter Asher kiinnitti 20-vuotiaan Taylorin the Beatlesin perustaman Apple-levy-yhtiön artistikaartiin. Beatlesin edesottamuksista kiinnostuneena tutustuin Taylorin Apple-albumiin, joka runsain jousi- ja kuorosovituksin nousi välittömästi yhdeksi suosikkilevyistäni.

Levy jäi kuitenkin Beatlesin ja Applen hajoamistaisteluiden jalkoihin eikä hyvästä musiikistaan huolimatta löytänyt yleisöään. Harmia aiheuttivat myös Taylorin huumeongelmat. Tuottaja Peter Asher kuitenkin luotti artistiinsa ja ryhtyi Taylorin henkilökohtaiseksi manageriksi ja tuottajaksi, muutti hänen kotimaahansa ja otti tehtäväkseen nuoren lupauksen kuivilla pitämisen ja tämän lahjojen kanavoimisen menestyslevyn tekoon. Kaverusten ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä jo toinen Taylorin ja Asherin tuotos löi läpi.
Taylorin toisen albumin nimikkoraita on kehtolaulu hänen veljensä ensimmäiselle lapselle joka peri setänsä etunimen. Pianoa kappaleella soittaa toinen linkkini Tayloriin, kaikkien aikojen suosikkiartistini Carole King, juuri soolouraansa aloitteleva lauluntekijä joka oli 1960-luvun menestyneimpiä hittitehtaita ex-miehensä Gerry Goffinin kanssa.

Kingin ja Taylorin vuosikymmeniä kestänyt syvä ystävyys oli puhtaasti platoninen ja ammatillinen. Taylor rohkaisia Kingiä nousemaan taustavaikuttajaksi lavan eteen, ja 1970-luvun ensimmäisten vuosien aikana ystävykset soittivat toistensa levyillä ja osallistuivat muusikkoina toistensa kiertueille. Vuonna 2007 King ja Taylor palasivat yhteiselle esiintymislavalle Troubadour-kiertueellaan, jolla esitettiin lukuisia Sweet baby James -albumin kappaleita. Country road -kappaleesta löytyy kaksi videotallennetta samalla kokoonpanolla 36 vuoden aikaerolla.
Kun kuulin ensimmäisen kerran albumia Sweet baby James, olin hieman pettynyt. Olin ihastellut Taylorin Apple-yhtiölle tekemää albumia sen runsaiden sovitusten ja mahtailun vuoksi. Taylor ja Asher eivät kuitenkaan kokeneet tätä tyyliä omakseen ja toisesta albumista eteenpäin Taylorin musiikkia taustoitettiin paljon karsitummalla sovituksella. Kesti hetken ennenkuin opin arvostamaan tyyliä, jolla Taylor tekee musiikkia edelleen. Itse asiassa laulajan tänä keväänä julkaistu albumi Before this world kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta kuin hänen musiikkinsa 45 vuoden takaa.

Sweet baby James albumin tunnetuin kappale Fire and rain sai innoituksensa kolmesta Taylorin elämää mullistaneesta asiasta. Laulu sivuaa hänen lapsuudenystävänsä itsemurhaa, hänen huumeriippuvuuttaan ja vieroituksen rankkoja kokemuksia ja toisaalta yhteen levyyn kilpistynyttä yhteistyötään the Beatlesin Apple-levy-yhtiön kanssa.
Fire and rain oli Taylorin ensimmäinen suuri hitti ja se osaltaan siivitti Sweet baby Jamesin menestystä ja Taylorin nousua uuden singer-songwriter-genren kärkiartistiksi. Albumi onkin tasaisen miellyttävä kokoelma harkittuja sävellyksiä ja hyvin omakohtaisia tekstejä. Laulajan konstailusta vapaa lauluääni ja ainutlaatuinen tapa soittaa akustista kitaraa tekevät albumista soundimaailmaltaan raikkaan ilmavan, ja sama tyyli on jatkunut näihin päiviin saakka hyvin pienin päivityksin. Taylorin kitara ja taustalaulu ovat helposti tunnistettavissa myös Carole Kingin ensimmäisillä soololevyillä Writer ja Tapestry, jotka olen arvioinut tässä blogissa muutama vuosi sitten.
Trubaduuri Taylorin ura jatkui menestyksekkäänä Sweet baby James -albumin jälkeenkin. Lehdistö innostui laulajasta lisää kun tämä avioitui singer-songwriter-kollega Carly Simonin kanssa vuonna 1972 (pari erosi yhdeksän vuotta myöhemmin, josta lehdistö sai jälleen komeita otsikoita lööppeihinsä). 1970-luvun lopun jälkeen Taylorin levyt eivät enää myyneet entiseen malliin, kunnes vuonna 1997 julkaistu albumi Hourglass ja 2002 tehty October road palauttivat hänet sekä yleisön että kriitikoiden suosioon.

Tänä keväänä (2015) jo eläkeläiseksi luultu Taylor yllätti levyttämällä ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin 13 vuoteen. Levy nousi suoraan USA:n albumilistan kärkeen antaen Taylorille hänen uransa ensimmäisen albumilistaykkösen. Tämän 67-vuotiaan Taylorin comeback-levyn esittelen piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 20. kesäkuuta 2015

219. Ted Gärdestad: Äntligen på väg (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifyssa
1980-luvulla julkisuudesta vetäytynyt teinitähti Ted Gärdestad teki voitokkaan paluun levylistoille 1993 menestyskokoelmalla ja hiteillä För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå. Vaikeista vuosista huolimatta uusi albumi oli Gärdestadin vanhojen levyjen tapaan täynnä toisaalta positiivista energiaa ja naivia elämänuskoa ja toisaalta sisäänpäin kääntynyttä pohdiskelua. Huolien haurastama ääni ja ikäistään vanhemmat kasvot levyn kannessa kertoivat kuitenkin toista tarinaa.

Opiskellessani Vaasan yliopistossa katsoin paljon Ruotsin kolmea televisiokanavaa, jotka näkyivät opiskelijakylän kaapeliverkossa. Eräänä päivänä vuonna 1994 katseeni (ja korvani) kiinnittyivät keski-ikäiseen laulajaan. Kesti hetken tajuta, että kysymyksessä oli sama teini-idoli, joka oli edustanut Ruotsia Eurovision laulukilpailuissa. Nyt 15 vuotta myöhemmin väsyneeltä näyttävän laulajan musiikissa oli sama positiivinen ote kuin 1970-luvullakin.
Äntligen på väg -albumin positiivinen yleissävy kätki taakseen suuret ongelmat, joihin laulaja oli joutunut 1980-luvulla. Uran hiivuttua vain 25-vuotias Ted Gärdestad oli hylännyt musiikin, läheiset ihmisensä ja vetäytynyt itämaisen kultin suojiin Yhdysvaltain Oregoniin. Palattuaan Ruotsiin hänet liitettiin täysin perusteetta Olof Palmen murhaan ja jotkin mediat spekuloivat hänen ja maahanmuuttajia jahdanneen Lasermiehen yhteyttä. Jo valmiiksi mielenterveydeltään heikko Ted sairastui skitsofreniaan ja masentui vakavasti.

Uudella levyllä esiintyi kuitenkin varovasti hymyilevä ja tulevaisuuteen uskova laulaja. Kenneth Gärdestadin tekstit olivat esittäjälleen terapiaa ja haurastuneesta äänestä huolimatta Tedin äänestä kuului usko siihen, että kaikki muuttuisi paremmaksi.
Gärdestad oli yrittänyt veljensä ja lauluntekijäparinsa Kennethin kanssa tehdä come-back-albumia jo paria vuotta aiemmin. Tuottaja Anders Glenmark ei kuitenkaan kestänyt vainoharhaisen laulajan oikuttelua, ja yhteistyön tuloksena syntyi vain erinomainen single För kärlekens skull (jonka esittelin numerolla 52).

Vuotta myöhemmi veljekset yrittivät uudelleen. Tuottajaksi suostui vanha ystävä, jo Tedin ensimmäisillä levyillä (ja lähes kaikilla Abban levyillä) kitaraa soittanut Janne Schaffer. Gärdestad ei suostunut tulemaan studioon, joten häneen osuuksian varten äänityspaikka rakennettiin laulajan kotiin, jossa hän lauloi studiossa tehtyjen taustanauhojen päälle. Kappaleet kuten Hoppets eld kertoivat siitä, kuinka synkät vuodet ovat takanapäin.
Vanhojen levyjen tapaan positiivisten rallien joukossa oli myös pohdintaa, johon vuosien kokemukset olivat tuoneet synkempiä sävyjä. Isoveli Kenneth onnistui teksteissään hienosti tulkitsemaan Tedin mielenmaisemaa. Hieno esimerkki tästä on kappale Tid faller hårt, jossa menneiden vuosien vastoinkäymisiä peilataan valoisammalta näyttävää tulevaisuutta vasten. Duettoparina laulussa on upea ruotsalainen laulaja Marie Bergman.
Ruotsalaiset ottivat julkisuuteen palanneen Tedin avosylin vastaan. 1970-luvun hitit nousivat listoille kokoelmalevyjen muodossa ja myös hänen uusi musiikkinsa meni hyvin kaupaksi. Ja miksi ei, Äntligen på väg ja sitä edeltäneet singlehitit För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå esittelivät teinivuotensa taakse jättäneen kypsän artistin, joka ei kuitenkaan ollut menettänyt uskoaan ihmiseen ja elämään.

Kenneth Gärdestad oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista eikä Tedin sävellystaito ollut kadonnut minnekään. Janne Schaffer onnistui levyn tuotannossa erinomaisesti, ja studiossa Schafferin kanssa työskenteli Ruotsin studiomuusikoiden kerma. Näytti siltä, että 80-luvun varjot olivat kaikonneet ja 38 vuotiaalla Tedillä oli uusi onnellisempi elämä edessään.
Toinen muistikuvani Vaasan opiskeluvuosiltani koskee SVT:n Rapport-uutislähetyksen uutista vuodelta 1997, joka kertoi Ted Gärdestadin jääneen junan alle kotikaupungissaan Sollentunassa. Kenneth Gärdestad on veljensä kuoleman jälkeen kertonut avoimesti Tedin sairaudesta ja siitä pelosta mikä hänellä aina oli sekä toisaalta niistä viimeistenkin vuosien hyvistä hetkistä jolloin yhteistyö sujui ja veljekset saivat aikaiseksi yhdessä hyvää musiikkia.

Kauneimman kuvauksen kahden veljen välisistä suhteista Kenneth kirjoitti kappaleeseen, joka kuultiin Tedin viimeisen albumin viimeisenä raitana. Kenneth ei koskaa saanut tietää ymmärsikö hänen veljensä että lauluun kirjoitetut tuskan, onnen, toivon ja pelon rivit kertoivat hänestä itsestään.
Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

218. Ted Gärdestad: Upptåg (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Olen blogissani jo aiemmin kertonut Ted Gärdestadin urasta yhtenä Ruotsin lupaavimmista laulaja-lauluntekijöistä sekä hänen surullisesta kohtalostaan. Esittelen nyt hänen kaksi albumiaan, jotka eivät ole kuin yö ja päivä, vaan pikemminkin kuin aamu ja ilta. Gärdestadin kolmannen albumin Upptåg julkaisuaikaan hän oli uransa huipulla. Kansansuosio ja kollegoiden tuki teki siitä yhden hänen parhaimmista albumeistaan.

Vuonna 1974 Ted Gärdestad oli Ruotsin suosituin mieslaulaja. 16-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut teini-idoli valmistautui kolmannen levynsä julkaisuun kovin odotuksin ja vankoin tukijoukoin. Kahdeksan vuotta vanhemman isoveljen Kennethin kanssa Ted sävelsi lauluja joissa yhdistyi 18-vuotiaan nuoren miehen naivi tulevaisuudenusko ja jo tässä vaiheessa syvällinen elämänpohdinta.
Tuottajan pallilla istui jälleen parivaljakko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (joiden sivuprojektina pyörittämä perheyhtye valmistautui samanaikaisesti vuoden 1974 Eurovision laulukilpailuihin). Taustalla hääräsi voimiensa tunnossa manageri ja Polar-levy-yhtiön omistaja Stig "Stikkan"Anderson, joka uskoi nuoreen tähteensä kuin vuoreen.

Upptåg-levyn kannessa esiintyi teinipojan sijaan jo aikuistuva toimintasankari. Aikuistuminen kuului myös levyn kappaleissa. Edellisen levyn (jonka esittelin numerolla 192) kappaleessa Vilken härlig dag laulaja tirkisteli ilkosillaan uiskentelevia naisia, mutta nyt Kenneth-veljen teksteissä pohdittiin parisuhdetta jo syvällisemmin. Hieno esimerkki tästä on kappale Öppna din himmel, jossa Bennyn ja Björnin sovitus tuo hienosti uusia tasoja Tedin yksinkertaiseen melodiaan. Kennethin teksti on ruotsalainen rakkausruno parhaimmillaan.
Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja äänittäjä Michael Tretow tekivät Ted Gärdestadin kolmatta albumia rinnan Abban Waterloo-levyn kanssa ja levyjen muusikot olivat pääasiassa samoja. Anderssonin koskettimien lisäksi molemmilla levyillä soittivat kitaristi Janne Schaffer ja rumpali Ola Brunkert, joten ei ihme että levylta löytyy paljon yhteisiä elementtejä. Waterloon glam-rock-vaikutteet ovat kuultavissa parhaiten kappaleessa Famtomen, jonka abbamaisen soundin viimeistelevät taustoja laulavat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog.

Ruotsin kulttuurielämää hallitsevat vasemmistolaiset piirit paheksuivat Stikkan Andersonin pop-tallin menestystä ja Gärdestad sai oman osansa loanheitosta. Yleisö kuitenkin rakasti nuorta ja vilpitöntä miestä, ja edellisten albumien tapaan Upptåg nousi listojen kärkeen.
Ted ja Kenneth Gärdestad unelmoivat kansainvälisestä menestyksestä ja jokaiselle albumilleen he kirjoittivat myös englanninkielisiä kappaleita. Nuoren suojattinsa menestyksestä innostunut Stikkan suunnitteli Gärdestadille Abban kaltaista maailmanmenestystä. Yhdysvalloissa suurella rahalla äänitetty albumi Blue virgin isles ei kuitenkaan menestynyt ja Tedin ura lähti laskuun.

Uran hiipuessa vasta 25-vuotias Gärdestad hylkäsi musiikkiuransa, ystävänsä ja perheensä ja muutti itämaisen uskonlahkon perässä Yhdysvaltoihin. Upptåg-albumin kappaleen Can't stop the train tekstiä voi näin jälkikäteen pitää synkkänä ennusteena siitä miten hänen elämänsä tulisi päättymään 23 vuotta myöhemmin.

Muiden Gärdestadin albumien tapaan Upptåg on erinomaisen hyvätuulinen ja hyvin tuotettu levy. Levyn tärkein ainesosa on kuitenkin Gärdestadin veljesten kirjoittamat laulut, joista monet ovat nousseet klassikon asemaan kotimaassaan.

Mielenterveysongelmista kärsinyt laulaja teki onnistuneen comebackin vuonna 1993. Vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen albumi Äntligen på väg jäi vuonna 1997 vasta 41-vuotiaana kuolleen laulajan viimeiseksi levyksi. Esittelen sen seuraavaksi.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)