torstai 8. joulukuuta 2016

Wilson Phillips, lauluharmonioita toisessa polvessa

Pop- ja rock-tähtien jälkikasvu yrittää aika ajoin omaa uraa musiikkimarkkinoilla, mutta harvemmin menestys seuraa sukulinjaa. Yksi myönteisistä poikkeuksista on The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkeläisistä koottu yhtye Wilson Phillips. Carnie ja Wendy Wilsonin sekä Chynna Phillipsin muodostaman yhtyeen suurin menestys jäi lyhyeksi, mutta vanhemmilta peritty stemmalaulun taito on pitänyt kolmikon yhdessä huippupäivien jälkeenkin.

 Wilson Phillips sai alkunsa kun The Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin tyttäret Carnie ja Wendy Wilson kutsuivat muita tuntemiaan 60-luvun poppareiden lapsia levyttämään yhteistä hyväntekeväisyyssingleä. Vain The Mamas & the Papas -yhtyeen Michelle ja John Phillipsin tytär Chynna ja samassa yhtyeessä laulaneen Cass Elliotin tytär Owen vastasivat kutsuun. Lapsuuden naapurit ja leikkikaverit huomasivat yhteislaulun sujuvan samaan malliin kuin 1970-luvun kotijuhlissa, ja singleprojektin sijaan yhtye alkoi suunnitella kokonaista albumia.

Elliot jättäytyi yhtyeestä pois juuri ennen äänitysten alkua, ja kolmihenkiseksi supistuneen yhtyeen ensimmäinen yhteinen single Hold on ilmestyi helmikuussa 1990. Laulussa sooloa lauloi 22-vuotias Chynna Phillips, joka oli kirjoittanut kappaleen (tuottaja Glen Ballardin ja Carnie Wilsonin avustuksella) itselleen selviytymislauluksi huume- ja alkoholivieroituksen jälkeen.
Enemmän kuin tarttuvaan melodiaan yleisö kiinnitti huomionsa uuden yhtyeen moniääniseen stemmalauluun. Markkinoinnissa ei salailtu sitä, että yhtyeen jäsenten vanhemmat olivat 1960-luvulla laulaneet yhtyeissä, jotka olivat kuuluisia moniäänisistä laulusovituksistaan, eivätkä Carnie, Wendy ja Chynna takuulla antaneet yhtään haastattelua, jossa laulutaidon periytymistä edelliseltä polvelta ei olisi otettu puheeksi. Ja haastatteluja riitti, sillä Wilson Phillisin ensisingle Hold on nousi USA:n listaykköseksi ja menestyi erinomaisesti myös muualla maailmassa.

Kuuntele Spotifyssa
Yhtyeen ensimmäinen albumi oli täysosuma. Sen kappaleet eivät kurottaneet taivaita, mutta niiden tasainen laatu ja hutien puuttuminen antoi hyvän pohjan menestykselle, jonka kolmen laulajan saumaton yhteistyö sinetöi. Albumilta löytyi yhteensä kolme listaykköstä, ja muutkin singlet menestyivät hyvin. Wilson Phillipsin nimeton esikoisalbumi on edelleen viihdyttävä ja korvia hivelevän virheetön laululevy, Tästä esimerkkeinä levyn toinen singleykkönen, yhtyeen jäsenten yhdessä kirjoittama ja laulama Release me, sekä henkilökohtainen suosikkini Impulsive, jossa sooloa laulaa kolmikosta nuorin, 21-vuotias Wendy.

Räjähtävällä nopeudella suosioon noussutta yhtyettä pyydettiin vuonna 1991 mukaan Elton Johin ja Bernie Taupinin tribuuttilevylle Two rooms, jossa yhtye esitti kappaleen Daniel. Kappaletta ei julkaistu singlenä, mutta se nousi USA;ssa listoille pelkästään runsaan radiosoiton perusteella.
Vuosikymmenen vaihtuessa Wilson Phillips oli maailman suosituin tyttöyhtye. Odotukset olivatkin kovat, kun yhtye julkaisi toisen albuminsa Shadow and light vuonna 1992. Carnie, Wendy ja Chynna osallistuivat edellistä levyä enemmän laulujen kirjoittamiseen, ja levy oli edeltäjäänsä paljon henkilökohtaisempi. Carnie ja Wendy ruotivat vaikeata suhdetta isäänsä Brian Wilsoniin singlekappaleessa Flesh and blood, joka oli laulun muotoon kirjoitettu avoin kirje omaisistaan eristäytyneelle nerolle. Vastaavasti kappaleessa All the way from New York Chynna muistelee miten hän vaikeiden vuosien jälkeen oli löytänyt yhteyden isäänsä John Phillipsiin. Kappale It's only life on onnistunut esimerkki kappaleesta jolla yhtye yritti tuoda vaihtelua balladivoittoiseen repertuaariin.
Kuuntele Spotifyssa
Vaikka kauppa kävi edelleen oli sekä albumin että siltä irrotettujen single-kappaleiden menestys selkeästi huonompi kuin kaksi vuotta aiemmin. Pettymys sattui pahiten Chynna Phillipsiin, joka ilmoitti eroavansa yhtyeestä uupumukseen vedoten. Carnie ja Wendy jatkoivat esiintymistä yhdessä ja julkaisivat vuonna 1993 joululevyn Hey Santa.

Levy-yhtiö EMI uskoi kuitenkin enemmän Chynna Phillipsin tähtipotentiaaliin ja tarjosi hänelle miljoonadiiliä. Vuonna 1995 julkaistu Phillipsin soololevy ei kuitenkaan täyttänyt sille asetettuja korkeita odotuksia, vaikka laulajattaren tueksi palkattiin amerikkalaisen popmusiikin huippunimiä Diane Warrenista Desmond Childiin. Carnien ja Wendyn lauluharmonioiden puutteen lisäksi levyn suurin ongelma oli itse lauluissa, jotka kuullostivat leipääntyneiden lauluntekijöiden hengettömiltä ruutiinisävellyksiltä.
Wilsonin sisarilla ei levymyynnillisesti mennyt sen paremmin. Carnien ja Wendyn elämän tärkein tapahtuma oli kuitenkin yhteyden löytyminen erakoituneeseen Brian Wilsoniin. Sisarukset julkaisivat vuonna 1997 albumin nimellä The Wilsons, jossa Brian vieraili sekä laulajana että lauluntekijänä.

Epätasaiselta albumilta löytyi kolme erinomaista kappaletta, Carole Kingin säveltämä Monday without you, cover-versio Brian Wilsonin kirjoittamasta Beach Boys -kappaleesta 'til I die ja Brianin yhdessä Pet sounds -aikaisen yhteistyökumppaninsa Tony Asherin kanssa kirjoittama Everything I need, mutta muuten levy osoitti Chynnan soololevyn tavoin, että Wilson Phillips -taikaa ei voinut jakaa osiin. Kaupallisesti Wilsonin sisarusten levystä tuli pannukakku,
Vuosituhannen vaihduttua kolmekymppisiksi kasvaneet leikkikaverit löysivät jälleen toisensa. Heidän ensimmäinen yhteinen esiintymisensä kymmeneen vuoteen tapahtui Brian Wilsonin kunniaksi järjestetyssä konsertissa, jossa he esittivät yhdessä Beach Boys klassikon You're so good to me.
Kuuntele Spotifyssa
Onnistunut paluu innosti yhtyettä levyttämään koko albumillisen länsirannikolta peräisin olevia pop-klassikoita. Peter Asherin tuottama albumi California ei onnistunut palauttamaan yhtyettä listojen kärkeen, mutta se keräsi sopivasti radiosoittoa ja myönteistä huomiota osakseen.  Levy onkin lähes debyyttialbumin kaltainen hyvän tuulen levy täynnä tuttuja ja tarttuvia kappaleita ja soljuvia harmonioita. Esimerkkeinä Eagles-cover Already Gone, Fleetwood Macin alunperin tunnetuksi tekemä Go your own way sekä mm. the Byrdsin repertuaarista löytyvä Pete Segerin Turn turn turn.
California-levyn julkaisun aikoihin Carnie, Wendy ja Chynna olivat kukin tahoillaan menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä yhtye jatkoi yhteisiä esiintymisiä, Carnie Wilson juonsi televisio-ohjelmia ja toimi freelance-viihdetoimittajana. Chynna Phillips puolestaan levytti country-henkisen gospel-albumin One Reason laulaja-lauluntekijä Vaughan Pennin kanssa.
Kuluvan vuosikymmenen alussa Wilson Phillips aktivoitui jälleen myös levyrintamalla. Vuonna 2010 he äänittivät ja julkaisivat yhteisen joululevyn Christmas in harmony, jonka kappale I wish it could be christmas everyday nousi Yhdysvalloissa pienoiseksi jouluhitiksi. 
Joululevyn jälkeen yhtye alkoi valmistella viidettä yhteistä albumiaan. California-albumilla Wilson Phillips oli versioinut muiden ikivihreiden hittien ohella vanhempiensa tunnetumpia kappaleita, ja tällä kertaa Carnie, Wendy ja Chynna halusivat levyttää koko albumillisen The Beach Boys ja The Mamas & the Papas -yhtyeiden musiikkia.

Dedicated-albumin (2012) kappaleet olivat tasaisen yllätyksettömiä uusintaversioita tutuista kappaleista, mutta kolmikon lauluharmoniat ja kappaleiden ajaton laatu tekivät tästäkin levystä hienosti soivan kokonaisuuden. Suurimman riskin Wilson Phillips otti tekemällä acapella-version the Beach Boysin suurimmasta hitistä Good vibrations.  Muut esimerkkikappaleet ovat hieno herkistelyversio BB-hitistä Don't worry baby, sekä MaP:n Twelve thirty ja Dedicated to the one I love. Jälkimmäisessä kappaleessa väliosan soolo-osuuden lauloi yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut Cass Elliotin tytär Owen Elliot.
Kuuntele Spotifyssa
Levyä markkinoitiin tositelevisiosarjalla Wilson Phillips: Still holding on, jossa seurattiin levyn äänityksiä ja sitä seuraavan kiertueen alkutahteja. Draamaa ja ristiriitoja sarjassa aiheuttivat mm. Carnien laihdutusleikkaus ja Chynnan valmistautuminen Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun. Wendyn tehtävänä läpi sarjan oli luovia ja rakentaa rauhaa vanhempien yhtyetovereidensa välisten kiistojen keskellä.

Dedicated-levyää myytiin kohtalaisesti, mutta paluuta ei toki ollut 1990-luvun alun menestykseen. Wilson Phillips onkin muuttunut listaykkösiä takovasta kaksikymppisten ystävien lauluyhtyeestä keski-ikäisten perheenäitien harrastusprojektiksi. Vanhemmilta peritty lauluharmonioiden taju ja lapsuudesta asti kestänyt ystävyys on kantanut yhtyettä vuosikymmenten yli. Toivottavasti yhteistyö jatkuu edelleen ja Carnien, Wendyn ja Chynnan laulua kuullaan levyillä myös jatkossa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

241. Sam Brown: Stop (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kaikki 1980-90-luvuilla popmusiikkia kuunnelleet muistavat Sam Brownin megahitin Stop, joka soi lähes tauotta MTV:llä ja radiossa. Hänen samanniminen albuminsa antoi hyvän kuvan nuoren laulaja-lauluntekijän taidoista, mutta se jäi tämän superhitin varjoon. Levy osoitti, että Brown oli muutakin kuin rakkauslaulujen traaginen päähenkilö. Valitettavasti Brownin monipuolisuus ei kiinnostanut yleisöä, joka kaipasi häneltä uusia Stop-kappaleen kaltaisia power-balladeja.

Sam Brown tuli minulle tutuksi armeijavuotenani 1990, jolloin hänen toinen albuminsa April moon (jonka esittelin blogini alkupuoliskolla) soi sotilaskodin levysoittimessa ja pian sen jälkeen myös omissa korvalappustereoissani. Toki tunsin hitin Stop, mutta samanniminen debyyttialbumin oli "vaikean" levyn maineessa, joten olin jättänyt sen väliin. April moon palautti mielenkiintoni ja ostin samalla kertaa molemmat albumit.
Brown oli musiikkiperheestä. Hänen isänsä Joe Brown oli aloittanut uransa 1960-luvun brittirock-buumin aikana, ja äiti Vicky Brown oli 1970-80-lukujen työllistetyimpiä taustalaulajia. Brownit kuuluivat George Harrisonin lähipiiriin ja olivat laulaneet myös hänen levyillään. Sam seurasi vanhempiensa jalanjälkiä ja aloitti ammattilaulajan uransa laulamalla tunnettujen artistien taustalla.

Vuosikymmenen lopulla 24-vuotias laulaja sai sopimuksen A&M-levy-yhtiön kanssa. Ensimmäinen single Walking back to me aloitti tymäkästi Brownin ensimmäisen sooloalbumin, mutta ei kiinnostanut yleisöä eikä radioasemia. Sama kohtalo näytti kohtaavan toisena singlenä julkaistua albumin nimikappaletta, joka nousi vaivoin Britannian singlelistan top 50:een.
Vaikka albumin singlet eivät listojen kärkiä kolkutelleet, sai Brownin debyyttialbumi kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Levy oli jännittävä ja monipuolinen. Tyylit vaihtelivat jazzahtavasta rokista perinteisempään poppiin, vanhojen klassikoiden uusintaversioista tuoreisiin rakkauslauluihin. Brownin äänessä oli sopivasti rosoa ja käheyttä ja siitä löytyi herkkyyden lisäksi voimaa, ilkikurisuutta ja tunnetta. Huomiota herätti myös se, että lähes kaikki levyn kappaleet olivat Brownin itsensä säveltämiä. Yksi levyn harvoin kuulluista kappaleista on jazzhelmi Piece of my luck.
Stop-single julkaistiin uudelleen vuonna 1989, ja tällöin myös yleisöllä oli korvat auki. Kappale nousi voimasoittoon musiikkikanaville ja kärkikymmenikköön singlelistoilla. Samaa reseptiä kokeiltiin kappaleella This feeling, josta ei kuitenkaan tullut toista menestyskappaletta.
Stop-kappaleen menestys oli kaksiteräinen miekka. Toisaalta se antoi tarvittavan buustin Sam Brownin uralla, mutta samalla se leimasi esittäjänsä dramaattisten rakkauslaulujen tulkiksi. Vaikka Brown oli erittäin taitava ja monipuolinen laulaja, hänen muu tuotantonsa ei koskaan yleisön silmissä yltänyt Stopin tasolle. Tämä oli erityisen harmittavaa esikoisalbumin kohdalla, joka hienona musiikkikokonaisuutena ei saanut sitä vastakaikua yleisöltä kuin minkä se olisi ansainnut. 
Nuoren laulajan toinen sooloalbumi, vuonna 1990 julkaistu April moon oli edeltäjäänsä tasapainoisempi albumikokonaisuus, mutta Stop-hitti varjosti myös sen menestystä. Sen muutamat hitit saivat vielä jonkinlaista radio- ja televisiosoittoa, mutta levy-yhtiössäkin huomattiin että kaupallinen alamäki oli alkanut. Kolmannen 43 minutes -nimisen albumin kohdalla Brown ja levy-yhtiö joutui avoimeen konfliktiin, ja laulaja julkaisi levyn lopulta omakustanteena, joka myi surkeasti.

Soolouransa menestysvuosien jäätyä vähiin Brown jatkoi suosittuna taustalaulajana. Hänen näkyvin esiintymisensä tapahtui George Harrisonin muistokonsertissa vuonna 2002, missä Brown teki upean tulkinnan Harrisonin viimeisestä sävellyksestä Horse to the water. 1990

43 minutes -albumin jälkeen hän teki vielä kolme sooloalbumia ilman suurempaa menestystä. Vuonna 2007 vain muutama kuukausi hänen viimeisen albuminsa julkaisun jälkeen sairaus äänihuulissa vei Brownilta lauluäänen lopullisesti. Sittemmin Brown on niittänyt mainetta taitavana ukulelen soittajana ja soitonopettajana.

Lue myös:
p.s. Muistathan että 300 levyä -blogin kaikki kappaleet löytyvät Spotifyn soittolistalta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ikivihreän tulkintoja: Goin' Back

Kun blogini 300:sta levystä on enää 60 jäljellä, aloitan uuden sarjan jossa käsittelen artistien uraa, kappaleita ja musiikin ilmiöitä niihin liittyvien levyjen kautta. Ensimmäisessä artikkelissa tutustun kappaleen Goin' back historiaan, sisältöön ja siitä tehtyihin eri levytyksiin. Mielestäni parhaan version kappaleesta teki säveltäjä itse, mutta laulusta on myös monta muuta hienoa tulkintaa.

Kappale Goin' back tuli minulle tutuksi parikymmentä vuotta sitten, kun innostuin laulaja-lauluntekijä Carole Kingin musiikista. Vuosi vuodelta olen kiintynyt tähän lauluun entistä enemmän ja samalla löytänyt uusia hienoja versioita olen laulusta. Kingin kotisivujen mukaan laulusta on tehty kolmisenkymmentä eri versiota. Tämän blogin esimerkit ovat siis vain jäävuoren huippu.

Laulussa solisti haluaa palata aikuiselämän kiireistä nuoruuden huolettomuuteen ja turvallisuuteen. Siinä missä toiset kauhistelevat menneiden vuosien määrää ja pakenevat pelkojaan, laulaja antaa itselleen luvan olla henkisesti nuori ja elää päivän kerrallaan.

Goin' Back syntyi lauluntekijäpariskunnan Carole King (sävel) ja Gerry Goffin (sanat) yhteistyönä. Vasta 24- ja 27-vuotiaitten lauluntekijöiden haikailu nuoruuden vuosiin saattaa tuntua hassulta, mutta vuonna 1966 heillä oli jo vuosiansa pitempi elämä takanaan. Vuonna 1958 toisiinsa collegessa tutustunut pari oli mennyt naimisiin Kingin ollessa vasta 17-vuotias. Vuonna 1966 parilla Goffin/King oli takanaan jo useampi USA:n listaykkönen, kymmeniä hittejä ja satoja eri artisteille kirjoitettuja lauluja.

Vuonna 1966 Carolen ja Gerryn (joilla yhteisen uran ja kodin lisäksi oli kaksi leikki-ikäistä tytärtä) kunnianhimo ja unelmat veivät eri suuntiin. Carole nautti turvallisesta elämästään New Yorkin esikaupunkiäitinä, jolla lisäksi oli menestysekäs ura hittejä takovana säveltäjänä. Teksteistä vastannut Gerry sen sijaan kaipasi pois ahdistavan esikaupunkielämän ja uran rajoitteista. Popsanoittajana hän koki lisäksi alemmuutta Bob Dylanin kaltaisten runoilijoiden rinnalla. Hänen kaipuunsa nuoruuden vapauteen on selvästi havaittavissa laulun tekstissä.

Ensimmäisen Goin' back -kappaleen ehti laulamaan Goldie, jonka tekemä levytys vedettiin kuitenkin pikaisesti markkinoilta laulajan otettua liikaa vapauksia laulun tekstin kanssa. Pian tämän jälkeen julkaisuvuoron sai kappaleen tunnetuin levytys, jonka teki Dusty Springfield. Springfieldin versiota ei kuitenkaan julkaistu Yhdysvalloissa singlenä, vaan kunnian siellä sai folkrock-yhtye The Byrds. Goffin muokkasi laulun sanat paremmin mieslaulajan suuhun sopivaksi vaihtaen tekstissä mainitut värityskirjat leikkijuniin ja hyppynarut lelupalikoihin. Pian Byrdsin version jälkeen kappaleen äänitti brittiläinen The Move.
Nämä varhaiset versiot ovat kukin ansiokkaita tavallaan, mutta itse pidän näistä parhaana Springfieldin levytystä, jonka sopivan mahtipontinen sovitus tuki hienosti käheä-äänisen laulajan tulkintaa. Carole Kingin kerrotaan purskahtaneen itkunsa liikutuksesta kuultuaan Springfieldin lähes täydellisen levytyksen hänen kappaleestaan. Kappale soi myös Dustyn hautajaisissa. Goldien versio puolestaan on minulle uusi tuttavuus, johon vielä en ole päässyt täysin sisälle.

The Byrds toi lauluun sopivasti country-vivahteita ja lauluharmonioita. Kappale aiheutti kuitenkin ristiriitaa yhtyeen sisällä, sillä yhtyeen kitaristi David Crosby ei pitänyt kappaleesta ja kieltäytyi sisällyttämästä sitä yhtyeen albumille. The Byrds ratkaisi riidan potkimalla Crosbyn pois yhtyeestä. The Moven levyttämä liveversio noudatti hyvin pitkälle The Byrdsin versiota, mutta jäi esikuvaansa tuntemattomammaksi.

Oma suosikkini kappaleen lukuisista versioista on Carole Kingin versio, jonka hän levytti vuonna 1970 ensimmäiselle sooloalbumilleen Writer. Levytyksessä Kingiä avustivat hänen elämänsä tärkeät miehet, äänittäjänä toimi sanoittaja ja ex-mies Goffin (kaksi vuotta aiemmin eronnut pariskunta oli hyvissä väleissä aina Goffinin kuolemaan asti) ja bassoa soitti uusi aviomies Charles Larkey. Kingiä säesti kitaralla ja taustalaululla James Taylor, jonka kanssa puhtaasti ammatillinen ystävyyssuhde on jatkunut näihin vuosiin saakka. King levytti kappaleen toistamiseen kymmenen vuotta myöhemmin albumille Pearls: Songs of Goffin and King. Molemmissa levytyksissään hän käytti laulun "poikamaista" tekstiversiota.
Suomeksi kappale on levytetty ainakin kerran. Maaritin vuonna 1973 julkaistulla debyyttialbumilla Goin' back sai Hectorin oivaltavasti käännetyn tekstin (samalta albumilta löytyy Hectorin niin ikään sanoittama klassikkostatuksen saanut Goffin/King -kappale Child of mine/Lainaa vain) ja edellä esiteltyjä versioita rokkaavamman sovituksen. Kappale toimii myös näin. 
Yksi kappaleen mielenkiintoisimmista versioista on vuodelta 1973, jolloin vielä tuntemattoman Queen-yhtyeen solistia Freddie Mercurya pyydettiin osallistumaan kokeelliseen studioprojektiin. Larry Lurex -salanimellä julkaistulla singlellä äänittäjä Robin Geoffrey Cable yritti parantaa tuottaja Phil Spectorin luomaa äänivallitekniikkaa. Testikappaleista toinen oli Goin' back, josta singlen a-puolen (Beach Boys ja Ronettes -hitti I can hear music) ohella tuli ensimmäinen kaupallisesti julkaistu Freddie Mercury -äänite. Kitaraan ja rumpuihin Mercury houkutteli bändikaverinsa Brian Mayn ja Roger Taylorin. Lurex-versiossa Mercury käyttää laulun "tyttömäistä" tekstiversiota.
Goin' back on antanut vuosikymmenien aikana monille artisteille mahdollisuuden kanavoida omaa nuoruuden- ja menneisyydenkaipuutaan, ja kappale löytyykin monien pitkän uran tehneiden artistien kokoelma- ja tribuuttilevyiltä. 1960-luvulla uransa aloittaneet Diana Ross ja Marianne Faithfull tekivät omat sielukkaat versionsa kappaleesta vuosina 2001 ja 2011. Genesis-rumpali ja 1980-luvulla megasuositun soolouransa aloittanut Phil Collins teki kappaleesta gospel-tyylisen version samaa nimeä kantaneella sooloalbumilleen vuonna 2010. Collins yhdisti esityksessään molempien tekstitysversioiden teemoja.
Goin' back ei noussut yhdelläkään versioistaan megahitiksi eikä edes Carole King itse ole esittänyt kappaletta konserteissaan. Sitä ei mainita Kingin elämänkerrassa eikä hänen elämästään tehdyssä musikaalissa Beautiful, mutta sen lukuisat onnistuneet ja kohtuullisesti menestyneet versiot ovat tehneet kappaleesta ikivihreän. Minulle se on yksi rakkaimmista lauluista maailmassa.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

240. Hector: Kadonneet lapset (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Nostalgialla, mystiikalla ja (hecto)rockilla tähdeksi noussut Hector pääsi kunnon synkistelyn makuun kuudennella soololevyllään. Kadonneet lapset -albumilla Heikki Harma osoitti syyttävällä sormella yhteiskuntaa ja viihdekulttuuria ja kuvasi vavisuttavin kielikuvin työttömien, yksinäisten ja kodittomien elämää. Upeat sävelmät ja rikkaat sovitukset tekivät vakavasta sisällöstä nautittavaa kuunneltavaa.

Kiinnostuin Hectorista 1990-luvun alkupuoliskolla. Tunsin häneltä muutamia hittejä, mutta cd-aika ja - jälleen kerran - Tampereen kaupunginkirjaston musiikkiosasto toivat hänen musiikkinsa olohuoneeseen ja kuulokkeisiin. Soololevyistä kuudes vetosi minuun vahvoilla melodioillaan ja runsailla sovituksillaan, mutta vasta nyt parikymmentä vuotta myöhemmin olen pysähtynyt kuuntelemaan laulujen sanoja.
Albumin aloitusraita veti nuoren kuulijansa sisään energisellä jousi-introlla ja vahvasti rullaavalla kompillaan. Kappaleesta tuli yksi Hector-suosikeistani. Vahvasti henkilökohtaisessa tekstissä Heikki Harma pohti parisuhdettaan, huolehtii lastensa tulevaisuudesta ja sohaisee yhteiskunnan päättäjien suutaan. Ehtiipä hän kappaleessa moittimaan iskelmämusiikin hellyysbuumia viitaten hittikappaleisiin Tahdon olla sulle hyvin hellä ja Rakkaus on hellyyttä (kansilehdessä Hector kiittää inspiraatiosta Armia & Dannya sekä Marion Rungia). Lauri Tähkä esitti mallikkaan version kappaleesta Vain elämää -ohjelmassa syksyllä 2016, mutta tekstin sanoman ymmärtämiseksi se on kuultava tekijänsä itsensä tulkitsemana,

Levyn alku oli vakava, mutta synkempää oli tulossa. Kepeän Hotelli Hannikainen -albumin jälkeen laulaja-lauluntekijä Harma koki selvästi tarpeelliseksi purkaa kaikki mieltä painavat asiat musiikin ja etenkin sanoitusten muotoon. Italialaisen Claudio Baglionin hitin Io me ne Andrei Hector muokkasi supisuomalaisen surulliseksi maalta kaupunkiin muuttaneiden ihmisten hautajaismarssiksi. Juurettomuus, yksinäisyys, työttömyys ja lohduttomuus soi laulun jokaisessa sanassa ja sävelessä.
Samaa lohdutonta linjaa jatkaa Kaj Westerlundin säveltämä Tuntematon sotilas, jossa sotaveteraanin elämästä riisutaan kaikki gloria. Alkoholisoituneen unohtuneen sankarin osaan Hector eläytyi tiettävästi terästämällä levytystä aimo annoksella miestä väkevämpää.
Aivan pelkkää synkistelyä ei tämä albumi onneksi ole. Hector onnistui kuvaamaan laman ja muiden ongelmien vaivaamaa yhteiskuntaa myös pilke silmäkulmassa. Laulussa Postitoimistojuttu elämän uuvuttama mies purkaa murheitaan kirjeeseen, jonka hän lopulta lähettää tasavallan presidentille.
Levyn kappaleista tunnetuin (tai ainakin mieliin parhaiten painunut) on Työttömän arkkiviisu Ei mittään, joka horjuu koomiseen, pateettisen ja lohduttomuuden välimaastossa. Julkaisuvuotensa ilmapiiriä kuvaa hyvin että laulu, jonka hittipotentiaalia on 2000-luvulla todella vaikea ymmärtää, oli yksi vuoden 1978 myydyimmistä ja soitetuimmista kappaleista Suomessa.
Kantaaottavien ja vakavien laulelmien seassa on myös helpommin lähestyttävää musiikkia. Albumin toisena singlenä julkaistiin Hectorin suomentama versio Al Stewartin hitistä Year of a cat.
Hector on tehnyt monia klassikkoalbumeja ja Kadonneet lapset yksi näistä. Laulaja-lauluntekijä oli levyä tehdessään vasta 30-vuotias, mutta hän osoitti levyllään kypsyyttä, jota harvalla on vielä 50-vuotiaanakaan. Levyn vakavista teemoista moni on edelleen tai uudelleen ajankohtainen. Kapellimestari Kaj Westerlundia ja kitaristi Antero Jakoilaa on Hectorin itsensä lisäksi kiittäminen levyn voimakkaasta ja rikkaasta soundimaailmasta, joka tekee sen synkkyydestä helpommin lähestyttävää. Vastaavanlaiseen onnistumiseen Harma pääsi vasta kymmenen vuotta myöhemmin timanttilevyn myyneellä albumilla Varjot ja lakanat.

Lue myös:
---

300 levyä -blogini kappaleet löytyvät nyt Spotifyn soittolistasta. Listasta puuttuvat vain ne kappaleet joita ei valitettavasti Spotifystä löydy lainkaan. Soittolista löytyy täältä.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

239. Hector: Tie jatkuu äärettömiin/Kuningatar (single 1969)

Hectorin uran alkuvuosien singlejulkaisut ovat jääneet Palkkasoturi-ensisinglen varjoon, osin syystäkin. Epätasaisten pikkulevyjen seasta löytyy kuitenkin helmi, joka ansaitsee esittelyn tässä blogissa, vaikka sen kappaleita ei kokoelmilta tai radioiden soittolistoilta löydy. Kappaleet Tie jatkuu äärettömiin ja Kuningatar ovat hienoja esimerkkejä Hectorin taidosta tulkita myös muiden lauluntekijöiden kappaleita.

18-vuotias lukiolainen Heikki Harma nousi vuonna 1965 julkisuuteen taidokkaasti suomennetulla versiolla Buffy Saint-Marien kappaleesta Universal soldier. Seuraajan löytäminen tälle hitille oli kuitenkin vaikeampaa. Levy-yhtiöt yrittivät sovittaa Hector-taiteilijanimellä esiintynyttä artistia jos jonkinlaisiin muotteihin, hänelle annettiin laulettavaksi countrya ja joutuipa hän jopa levyttämään version lastenlaulusta hämä-hämä-häkki.

Vasta vuosikymmenen vaihteessa perustetun Cumulus-yhtyeen tuotanto ja vuonna 1972 julkaistu ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia antoivat Hectorille mahdollisuuden ohjata uraansa sinne suuntaan minne hän itse halusi.

Hectorin 60-luvun singlet ovat jääneet unohduksiin osittain täysin ansiosta, mutta joukosta löytyy myös laadukasta tavaraa. Hectorin vuonna 1969 EMI-levy-yhtiölle äänittämä viides single oli erinomainen osoitus siitä mihin nuori muusikko pystyi. Näin siitä huolimatta, että pikkulevyn molemmat sävellykset olivat lainatavaraa ja tekstityksenkin Harma kirjoitti vain levyn b-puolelle.
Jimmy Webbin säveltämän Wichita Linemanin teki tunnetuksi hetken aikaa Beach Boysin riveissä esiintynyt Glen Campbell. Kappaleen suomensi Marjut Valakivi, eli kappale kuuluu niihin harvoihin Hector-julkaisuihin, joihin artisti itse ei kirjoittanut edes tekstiä. Levytyksestä löytyy hyvin vähän tietoa mistään, joten epäselväksi jää oliko kappale yksi niistä jotka nuori laulaja määrättiin levyttämään vastoin tahtoaan. Oli miten oli laulu ja sen teksti sopivat hyvin Hectorin suuhun ja tulkinta kuuluu hänen alku-uransa parhaimmistoon. Alkuperäisversiota mukaileva sovitus on upea.

Singlen b-puoli on paljon tunnetumpi, vaikka sen ensimmäistä levytystä kuulee harvoin. Kappale Where do you go to my lovely oli brittiläisen Peter Sarstedtin suurin menestyskappale. Suomalaisen tekstin kappaleeseen teki Hector itse, mutta hän ei koskaan ollut siihen kovin tyytyväinen. Hän päivitti sen 20 vuotta myöhemmin, ja kappale on sittemmin kuulunut hänen konserttiohjelmistoonsa. Alkuperäistä Tie jatkuu äärettömiin -singlen b-puolella kuultua versiota sen sijaan kuullaan harvoin. Minusta siinäkään ei ole mitään vikaa.
Hector ei erityisemmin tunnu arvostavan 1960-luvun tuotantoaan, eikä kumpaakaan hänen viidennen singlensä kappaleista julkaistu millään albumilla tai kokoelmalla (ainakaan cd-muodossa). Kappaleita ei löydy myöskään Spotify:sta. Tämän harvinaisen singlen puolet on onneksi julkaistu vuonna 2005 EMI:n kokoamassa kuuden cd:n mahtilaatikossa Hectobox, joka teki nämä äänitteet tutuiksi myös minulle.  Itseäni viehättää näissä kappaleissa hienojen sävelten ja sanojen lisäksi 60-70-lukujen vaihteen studiosoundi sekä tietenkin 22-vuotiaan artistin jo tässä vaiheessa henkevä tulkinta. Nämä kappaleet olisivat ansainneet paremman kohtalon.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)