lauantai 2. marraskuuta 2024

285. Nana Mouskouri: Couleur Gospel (1990)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Juhlin 90 vuotta täyttänyttä Nana Mouskouria vielä kolmannella levyllä, joka eroaa tyylinsä ja aikansa puolesta melkoisesti edellisten kirjoituksieni levyistä. Kypsää ikää lähestyvä miljoonia levyjä myynyt maailmankansalainen toteutti 1980-90-lukujen vaihteessa pitkän unelmansa ja levytti albumillisen gospel-klassikoita aftroamerikkalaisista spirituaaleista Mahalia Jacksonin tapaisten gospel-legendojen ikivihreisiin. Iän ja kokemuksen tuoma arvokkuus Mouskourin äänessä sopi näihin kappaleisiin erinomaisesti ja toi jälleen yhden lisäsävyn laulajan yli kolmen vuosikymmenen uran väripalettin.

Aiemmissa Nana Mouskouri -postauksissani käsittelin hänen tuotantoaan 1960- ja 1970-luvuilla, joita pidän hänen kultavuosinaan. 1970-luvun puolivälin jälkeen hänen ääneensä menetti mielestäni sen herkkyyden, joka vetosi minuun enkä ole kuunnellut hänen myöhempiä levyjään lainkaan niin paljoa kuin noita ensimmäisten kahden vuosikymmenen albumeja. Äänen muutoksen myötä suurimman muutoksen hänen tuotantoonsa aiheutti avioero kitaristi George Petsilasista, jonka The Athenians -yhtye oli säestänyt Mouskouria 1960-luvun puolivälistä alkaen. Athenians-yhteistyön jälkeen kreikkalaiset vaikutteet jäivät Nana Mouskourin tuotannossa minimiin, ja eri maiden musiikkikulttuurien synteesit vaihtuivat geneeriseen eurooppalaiseen iskelmään. 

Mouskourin ura etenkin Keski-Euroopan ranskan- ja saksankielisissä maissa sekä Britanniassa ja Kanadassa jatkui kuitenkin menestyksekkäästi antaen hänelle mahdollisuuden laajentaa tyyliskaalaa  schlagerin ulkopuolelle. Hänen myöhemmässä tuotannossaan yksi levyistä on minulle erityisen tärkeä.

Nana Mouskouri oli urallaan saanut innoitusta amerikkalaisesta iskelmästä, kreikkalaisesta ja eurooppalaisesta kansanmusiikista ja gospelista. Kuitenkin vasta vuonna 1990, yli 30 vuotta levytysuransa alkamisen jälkeen hän levytti koko albumillisen amerikkalaisen gospelmusiikin klassikoita. Ajoitus oli onnistunut. 60 vuoden ikää lähestyvän laulajattaren ääni oli menettänyt nuoruuden herkkyyden, mutta sen tilalle tullut mahtipontisuus ja tietynlainen diivamaisuus sopi gospelmusiikkiin erinomaisesti. Hieno esimerkki tästä on Couleur Gospel -albumin aloittava In the Upper Room, jonka gospel-legenda Mahalia Jackson oli säveltänyt jo vuonna 1952. Vaikka Nanalla ei ollut Yhdysvaltain etelävaltioiden gospeltaustaa, ei hänen tulkintansa häpeä Mahalian rinnalla.

Toinen esimerkkini Mouskourin gospeltuotannosta vie minut neljän kymmenen vuoden taakse lapsuuteni musiikintunneille. Pispan koulun musiikkiluokan repertuaariin kuuluivat muiden musiikkityylien lisäksi hengelliset laulut, joita Amerikan orjat lauloivat puuvillapelloilla 1800-luvulla. Yksi näistä kappaleista oli Go Down Moses, jonka "Let my people go!"-huudahdus yhdistää Egyptiin orjuutettujen juutalaisten ja Amerikkaan rahdattujen afrikkalaisorjien kohtalot toisiinsa. 
Olen koulun kuorotuntien jälkeen laulanut vuosia erilaisissa kuoroissa, ja gospel on aina kuulunut näiden kuorojen keskeiseen ohjelmistoon. Minulle tärkeissä gospellevytyksissä (mm. numerolla 271 esittelemäni Aretha Franklinin Amazing Grace) on usein solistiakin tärkeämpi rooli hänen kanssaan laulavalla kuorolla. Kuoron rooli on keskeinen myös tällä levyllä, johon Mouskouri keräsi joukon Ranskan ja Britannian käytetyimpiä taustalaulajia. Vaikka kuoro mitä ilmeisimminkin oli koottu vain tätä projektia varten, soivat kuorolaisten ja solistin äänet yhteen niinkuin he olisivat laulaneet yhdessä vuosia. 

Nanan ja kuoron saumaton yhteistyö huipentui alunperin 1700-luvulta peräisin olevaan virteen Oh Happy Day, jonka Edwin Hawkinsin gospelkuoro nosti hittilistojen kärkisijoille vuonna 1969. Kappaleesta tuli välittömästi gospelin ikivihreä, joka löytyy joka toisen gospelkuoron ohjelmistosta ja joka on yksi myös tämän hengellisen poplevyn huippukohtia.
Neljäs poiminta palauttaa kuulijan maanpinnalle siltä yläpilveltä, johon mahtipontiset sovitukset ja kohottavat tulkinnat ovat hänet nostaneet. Sometimes I Feel Like a Motherless Child on väsyneen ja henkisesti eksyneen ihmisen hiljainen hätähuuto, joka niinikään on peräisin Amerikan mustien pohjattomasta gospelperinteestä. Esityksen tunnelma on aito ja vilpitön, vaikka kappaleen esittääkin amerikkaisten orjien sijaan kreikkalainen laulajatar ja joukko Euroopan kysytyimpiä studiolaulajia.
Tätä levyä äänittäessä Nana Mouskourilla oli takanaan yli 30 vuoden ura. Kreikassa syntynyt, mutta suurimman menestyksensä Keski-Euroopassa rakentanut Mouskouri osoittaa tällä(kin) levyllä, että hän ei ollut vain tietyn musiikkityylin tai kulttuurin vanki. Parin vuoden sisällä hän levytti gospelin lisäksi albumillisen klassisia aarioita, saksalaisia ja kreikkalaisia iskelmiä sekä levyllisen tunnetuimpia elokuvasävelmiä vanhan ystävänsä Michel Legrandin johdolla. Mouskourin ura jatkui lähes tähän päivään asti.

Lokakuussa 2024 Nana Mouskouri ilmoitti lopettavansa lähes 70 vuotta kestäneen uransa, vain pari viikkoa ennen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Toivon pitkää ikää suosikkilaulajalleni, joka uransa aikana on julkaissut yli 200 albumia ja levyttänyt yli 1000 kappaletta. Joidenkin arvioiden mukaan hän on Madonnan kanssa maailman eniten levyjä myynyt naisartisti. 

Lue myös: 

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 13. lokakuuta 2024

284. Nana Mouskouri: Le Coeur Trop Tendre (1966)

Vuonna 1966 Mouskouri oli jättänyt amerikanvalloitusyrityksensä taakseen ja alkoi tosissaan rakentaa uraa uudessa kotimaassaan Ranskassa. Tukenaan hänellä oli kitaristiaviomiehen lisäksi joukko Ranskan nimekkäimpiä laulunkirjoittajia ja uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi Mouskourin vahvuudet ja kreikkalaisen taustan tuomat erikoisominaisuudet. 

Jatkan Nana Mouskourin 90-vuotispäivän juhlintaa yhdellä suosikkialbumeistani. Vuonna 1966 hänellä oli takanaan muutama hitti Saksassa ja Ranskassa, hän oli esiintynyt menestyneesti Pariisin tunnetuimmassa konserttisalissa Olympiassa, ja puolitiehen jääneestä amerikanvalloituksesta huolimatta Fontana-levy-yhtiö uskoi kreikkalaissyntyiseen 32 vuotiaaseen laulajaansa.

Suositun ja menestyneen popsäveltäjä André Poppin (joka tunnetaan parhaiten kappaleestaan Love is Blue ja euroviisuvoittajasta Tom Pillibi) säveltämä Le coeur trop tendre oli uusi hitti toistaiseksi lyhykäisessä Mouskouri-hittien sarjassa, ja siitä tuli yksi hänen ikivihreistään. 

Fontana-levy-yhtiö oli neljän vuoden ajan yrittänyt sijoittaa kreikkalaislaulajaa eri lokeroihin löytämättä sitä oikeaa. Oikea tyyli löydettiin vasta, kun Mouskourin tuottajaksi nimitettiin nuori André Chapelle ja Mouskourin aviomies Georges Petsilas alkoi vakituisesti soittaa kitaraa vaimonsa taustalla. Mouskouri oli aiemminkin levyttänyt kotimaansa musiikkia ranskalaisille levyilleen, mutta nyt hän yhdessä Chapellen ja Petsilasin kanssa alkoivat tietoisesti yhdistellä kreikkalaisia elementtejä keskieurooppalaisen tyylin kanssa. 
Hyvä esimerkki siitä, miten Mouskouri lähes salakavalasti toi kreikkalaista taustaansa ranskalaisille levyilleen oli Mikis Theodorakisin kappale Petits enfants du monde entier. Kappaleella Mouskouria säestää Petsilasin johtama The Atheniens -soitin- ja lauluyhtye, joka esiintyi Mouskourin taustalla aina 1970-luvun puoliväliin asti. Kappaleesta julkaistiin ranskassa myös kreikankielinen versio. 

George Petsilas soitti kitaraa myös muutamalla muulla levyn kappaleista tuoden kreikkalaista sävyä myös sellaisiin lauluihin joilla ei ollut mitään tekemistä Mouskouri-Petsilas-pariskunnan kotimaan kanssa. Albumin Kanadassa julkaistut painokset alkavat kappaleella Un canadien errant. Kanadan ranskalaisille tärkeä laulu protestoi tämän kansan syjintää 1800-luvulla. Un canadien errant sintöi lopulta Mouskourin suosion myös Kanadassa.
Vaikka Nana rakasti kreikkalaista musiikkia ja vaali omaa kulttuuriaan oli hän muutaman Pariisissa viettämänsä vuoden jälkeen kotiutunut Ranskaan täydellisesti. Hän oli verkostoitunut Ranskan musiikkielämään ja tutustunut merkittävimpiin lauluntekijöihin. Yksi tärkeimmistä yhteistyökumppaneisto oli Michel Legrand, joka oli saanut Oscar-palkinnon musiikistaan elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot (jonka tunnusmelodian Mouskouri oli menestyneesti myös levyttänyt). Legrand ja Mouskouri levyttivät yhdessä EP:llisen duettoja, joista jazzahtava Quand on s'aime sijoitettiin tämän albumin Ranska-painokselle. Mouskouri ja Legrand esittivät kappaleen myös televisiossa tarjoten samalla harvinaisen mahdollisuuden nähdä nämä kaksi artistia ilman silmälaseja.
Le cour trop tendre on yksi niistä albumeista, joilla Nana Mouskouri taustajoukkoineen yhdistävät onnistuneimmin kreikkalaista, ranskalaista ja ylikansallista musiikkia. Se oli lisäksi tärkeä askel Nanan uralla kohti kasvavaa menestystä. Seuraavana vuonna julkaistu Le jour où la colombe... (jonka esittelin blogissani numerolla 235) oli lopulta se albumi, joka sinetöi Nana Mouskourin aseman yhtenä Ranskan suurimmista tähdistä. Muu maailma seurasi perässä.

p.s. jostain syystä tätä albumia ei löydy Spotifysta, vaikka lähes kaikki muut Nana Mouskourin albumit sieltä löytyvät. 

Lue myös: 

 

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

283. Nana Mouskouri: Nana Mouskouri Sings (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Yksi maailman menestyneimmistä laulajista täyttää tänään 90 vuotta. Juhlan kunniaksi esittelen Nana Mouskourin kolme hyvin erilaista albumia, jotka kertovat laulajan monipuolisuudesta. Ennen suurimpia menestysvuosiaan laulaja etsi itselleen sopivaa tyyliä ja materiaalia eri puolilta maailmaa. Yhdysvalloissa hän tutustui nuoreen Bobby Scottiin. Scottin ja Mouskourin yhteistyönä syntyi ehkä Nanan kaunein levy (aina kanttaan myöten), joka on saanut ansaitsemaansa arvostusta vasta viime vuosina. Hidas ja hienostunut levy palkitsee keskittyneen kuuntelijan, mutta taustamusiikkina se jää tasapaksuksi äänimatoksi.

Lokakuun 13. päivä vuonna 1934 syntyi Haniassa, Kreetalla laulajatar, jonka merkitys minulle on ollut suurempi kuin kenenkään muun laulajan. Ensimmäistä kertaa kuulin Nana Mouskouria 1970-luvun alkuvuosina, kun isäni osti ranskanmatkaltaan albumin Une voix qui vient du coeur (jonka esittelin blogissani numerolla 28). Olin vasta muutaman vuoden ikäinen, mutta laulajan ääni ja hänen laulamansa kappaleet vetosivat minuun jostain syystä enemmän kuin mikään muu musiikki. Omistan vieläkin levyn, jonka repaleinen kansi kertoo lukuisista päiväunista jotka nukuin tätä levynkantta halaten.

1970-luvulla Mouskori oli yksi maailman menestyneimmistä naislaulajista. Hänen menestyksensä ei perustunut ympäri maailmaa soitettuihin superhitteihin (vaikka niitäkin hänen uraltaan löytyy), vaan hänen ainutlaatuiseen kykyynsä esiintyä eri maissa, eri kielillä ja eri tyyleillä näitä kaikkia sopivasti sekoitellen. Erityisen suosittu hän oli ranskan- ja saksankielisessä Euroopassa, Britanniassa ja Kanadassa, jossa hän vetosi maan molempiin kieliryhmiin. Pitkän, eri maissa ja eri kielillä tekemänsä uransa ansiosta Mouskouri on myynyt joidenkin arvioiden mukaan jopa 350 miljoonaa albumia.

1960-luvun alkupuoliskolla Mouskourin kansainvälinen ura oli vasta alussa. Kotimaassaan Kreikassa hän oli jo suuri tähti etenkin kansallissäveltäjä Manos Hadjidakisin sävelmien tulkitsijana, ja ura Ranskassa ja Saksassa oli parin menestyssävelmän ansiosta (etenkin miljoonamyyntiin yltänyt Weisse Rosen aus Aten ja hittiversio Cherbourhin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodiasta Les parapluies de Cherbourg) päässyt hyvään alkuun. Yhdysvalloissa Mouskouri työskenteli Quincy Jonesin ja Harry Belafonten kanssa, ja tämä johti Mouskourin Bobby Scottin luo.

Vain 28-vuotias Bobby Scott oli jo menestynyt lauluntekijä, sovittaja ja orkesterinjohtaja, joka oli palkittu Grammy-palkinnolla kappaleestaan Taste of Honey (jonka lukuisista levytyksistä mainittakoon The Beatlesin versio yhtyeen debyyttialbumilla Please please me). Scottin ja Mouskourin yhteistyönä syntyneen albumin aloittava Johnny antaa hyvän yleiskuvan siitä minkätyyppisestä levystä on kysymys. Laulun sovitus ja Nanan laulusuoritus on yhtä aikaa herkkä ja vahva, ja molemmat nostavat etualalle Scottin kauniin sävelmän ja koskettavan tekstin katkerasta rakkaustarinasta. 
Aloin kerätä Nana Mouskourin levyjä toden teolla ostettuani itselleni valmistujaislahjaksi 34 cd:n boksin, joka sisältää hänen kaikki ranskankieliset levynsä. Olen sen jälkeen pikkuhiljaa hankkinut myös suurimman osan hänen englannin- ja saksankielisistä levyistään, ja minulle onkin vuosien mittaan kertynyt yli sadan Nana Mouskouri -levyn kokoelma. Bobby Scottin kanssa levytetty Nana Mouskouri Sings on jäänyt hänen tunnetumpien levyjensä varjoon. Sen hienovaraiset ja eteeriset sovitukset ja aistikkaat tulkinnat eivät tee vaikutusta taustakuuntelussa (esimerkiksi autossa), ja kyseinen levy onkin minun korvissani jäänyt tasapaksuksi taustahyminäksi. 

Vasta kun äskettäin pysähdyin kuuntelemaan levyä keskittyen löysin sen hienot kappaleet, Bobby Scottin upean tuotannon ja ennenkaikkea Nana Mouskourin ainutlaatuisen tulkintavoiman. Yli viisiminuuttinen, vain kitaralla säestetty Half a Crown esimerkki kappaleesta, jonka hienoudet löytyvät vain keskittyneellä kuuntelulla. Laulussa köyhän kukkamyyjän rooliin ottanut Mouskouri kertoo surullisen tarinansa yrittäen samalla myydä kuulijalle edes yhtä kukkaa henkensä pitimiksi. 

Ainoan poikkeuksen levyn yltiörauhalliseen, hieman jopa unettavaan tunnelmaan tuo kappale He don't know me, joka ei sekään välttämättä herätä kuulijaa, jonka levyn aiemmat kappaleet ovat saaneet uneen.
Mouskourin, Scottin ja kaikkien muiden levyntekoon osallistuneiden taidosta huolimatta levy jäi vähälle huomiolle. Tämä ei ole mikään yllätys. Levy on kuulijalleen vaativa ja se palkitsee vain he kuulijat, jotka jaksavat keskittyä sen kaikkiin hienouksiin. Levy on Mouskourin sadoista levyistä ehkä kaunein ja esteettisesti hienostunein, mutta kaukana hittipotentiaalista. Nämä adjektiivit pätevät myös levyn kanteen, joka on yksinkertaisuudessaan yksi kauneimmista mitä tiedän.
Vaikka yhteistyö Quincy Jonesin, Harry Belafonten ja Bobby Scottin kanssa sai hyvän vastaanoton, ei Mouskourin ura Yhdysvalloissa lähtenyt odotettuun nousuun. Palattuaan kotimantereelleen alkoi hänen työnsä tuottaa hedelmää. Muutaman vuoden kuluttua hänen suosionsa levisi koko Länsi-Eurooppaan yltäen pian myös Kanadaan asti. 

Seuraavissa kirjoituksissa esittelen kaksi hyvin erilaista albumia tältä päivänsankarilta. Onnea Nana Mouskouri 90v.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Abba Top 110 osa 11 (1-10): The Winner Takes It All

Kuten olen aiemminkin todennut, Abban hitit eivät ole minulle ole välttämättä parempia, kuin unohduksiin jäävät albumiraidat tai single-levyjen b-puolet. Listani kymmenen kärki on tästä hyvä esimerkki. Kymmenestä kappaleesta vain neljä löytyy Abba Gold -kokoelmalta, jonka 17 kappaletta sijoittuvat koko rankingissani sijoille 3-98. Abban musiikissa arvostan tarttuvia hittikappaleita enemmän monikerroksisia levytyksiä, joiden sovituksiin piilotettuja herkkuja on nautinnollista bongata kymmenienkin kuuntelukertojen jälkeen. Tosin, kuten listan kärkikin osoittaa, mikään ei voita hienosti  rakennettua melodiaa. Abba-kappaleiden kymmenen kärki on sarja melodian, sovituksen, tuotannon ja tulkinnan täydellisiä paketteja, jotka eivät vanhene vaan palkitsevat jokaisella kuuntelukerralla. 

10. As Good As New (Voulez-Vous 1979) 

Voulez-Vous-albumin aloittaa 3 minuuttia ja 24 sekunttia briljanttia popneroutta. As Good As New -kappale tervehtii kuulijaa noin 15 sekunnin jousimenuetilla, joka kutsuu vastustamattomaan popmeininkiin. Kappaleen säkeistöissä rennon jäntevästi laulavaa Agnetha Fältskogia säestää kitaristin, basistin ja rumpalin tiukasti soittava kombo, johon Benny Anderssonin piano liittyy juuri oikealla hetkellä. Hyväksihavaittuun Abba-tapaan bändi hiljenee kertosäkeessä, ja Agnethan ja Anni-Frid Lyngstadin taustalla soittaa vain jo kappaleen alussa kuultu jousisektio. Pienintäkin yksityiskohtaa myöten harkittu kappale päättyy yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoikin, hyvissä ajoin ennenkuin kappale alkaa kyllästyttää. Ja mikä parasta, tältä minulle ristiriitaiselta albumilta löytyy vielä toinenkin yhtä perusteellisesti harkittu ja toteutettu pophelmi. 

9. Super Trouper (Super Trouper 1980)

Sovituksellisesta koukeroista riisuttua kertosäettä kuullaan myös Super Trouper -albumin avauskappaleessa, joka kertoo väsyneestä, kiertueella rakastaan kaipaavasta artistista. Vaikka omakohtaisen tekstin takana onkin uudelleen avioitunut Björn Ulvaeus, eläytyy Frida lämpimällä äänellään täydellisesti tähän kappaleeseen, joka päätti Waterloon aloittaman Britannian listaykkösten sarjan. Super Trouper aloittaa Abban "kypsemmän" 1980-luvun vakuuttavasti ja viihdyttävästi.

8. The Name Of the Game (The Album 1977)

Sijalla kahdeksan on kolmas peräkkäin kappale, jossa Abba hyödyntää korostetun yksinkertaisesti sovitettua kertosäettä. Kappale ei tyydy yhteen kertosäkeeseen, vaan siitä on erotettavissa peräti kolme toisistaan eroavaa kertosäeaihiota, jotka yhdessä varsinaisen säkeistön kanssa muodostavat Abban kunnianhimoisimman singlehitin. Kappale on myös ainoa kolmesta yhtyeen kappaleesta, jossa sekä Fridalla että Agnethalla on soolo-osuus. Tämä levytys on niin tuttu, että sen nerokkuus meinaa unohtua.

7. Lovers (Voulez-Vous 1979)

Lovers (Live a Little Longer) on Voulez-Vous-albumin kappaleista ainoa, mitä ei julkaistu singlenä missään puolella maailmaa (ei edes b-puolella), mutta minun listallani se nousee albumin kappaleista korkeimmalle sijalle vahvistaen takaperoisen suhtautumiseni kyseiseen albumiin (josta singleinä julkaistiin mielestäni kaikkein huonoimmat kappaleet). Lovers on kuin parannettu versio pari pykälää alempana löytyvästä As Good As New -kappaleesta. Kappaleen sovitus (etenkin jouset) on parasta mitä Abba-levyiltä löytyy. Jäntevä melodia saa täydellisen tulkinnalta viettelevästi sooloa laulavalta Fridalta ja harmonioita laulavalta Agnethalta, ja juuri ennen kuin harkitun jankuttava kertosäe alkaa ärsyttää, kappale nostaa sävellajia ja pistää lisää pökköä pesään. Vain reilun kolmen minuutin pituisessa kappaleessa jokainen sekunti käytetään hyvin, eikä niitä ole yhtään liikaa. Minun on vaikea käsittää, miksi tämä täysosuma on lähes täysin unohdettu.

6. Dancing Queen (Arrival 1976)

Tätä täysosumaa ei sen sijaan ole unohdettu, vaan sitä pidetään täysin ansaitusti Abban uran ja menestyksen kulminaatiopisteenä. Dancing Queen oli minulle pitkään ylihypetetty ja kyllästymiseen asti soitettu pakkopulla, mutta vanhemmalla iällä olen oppinut kuuntelemaan sitä uudella korvalla. Dancing Queenin levytys on sovituksellinen runsaudensarvi, josta löytyy eri kerroksia kuorimalla aina uusia hienoja yksityiskohtia. Mikä hienointa se ei runsaudestaan huolimatta ole tunkkainen, kuten jotkin muut lähes tukkoon sovitetut Abba-klassikot, vaan ilmava ja raikas. 

5. One Man One Woman (The Album 1977)

Myös tämä kappale löytyy harvojen Abba-fanien suosikkilistoilta, mutta minä olen rakastanut tätä siitä lähtien kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Abban muiden parisuhdeballadien tapaan One Man One Woman -kappaleen melodia, sovitus ja tulkinta tukevat kaikki surullista mutta varovaisen toiveikasta tarinaa naisesta, joka epätoivoisesti yrittää pitää ihmissuhdettaan kasassa. Kappaleen huipentava puoliminuuttinen instrumentaalifinaali sai kahdeksanvuotiaan Mikon itkemään, eikä sen teho ole vähentynyt 45 vuodessa tippaakaan. Nämä tarkasti harkitut 30 sekuntia muistuttavat siitä intohimosta hyvään musiikkiin, joka kuuluu Abban jokaisessa kappaleessa, ei vain niissä 20 tunnetuimmassa.

4. Move On (The Album 1977)

Iloisten tanssikappaleiden ja epätoivoisten eroballadien väliin mahtuu monta Abba-kappaletta, joita on vaikea kategorisoida mihinkään. Move on on malliesimerkki Bennyn ja Björnin taidosta kirjoittaa tarttuvia melodioita ja tuottaa niistä ilmavan raikkaita äänitekokonaisuuksia. Move on ei yritä olla suuri Abba-balladi tai tanssilattioiden hittikärpänen, vaan orgaanisesti syntynyt äärimmäisen miellyttävä laulu, jonka tuotantoon ja tulkintaan Abba on käyttänyt yhtä paljon voimavaroja kuin suurimpiin hitteihinsä. Hienon melodian ja dynaamisen tuotannon lisäksi tässä kappaleessa minua miellyttää erityisesti se, miten neljän laulajan äänet sulautuvat yhteen, mielestäni paremmin kuin missään muussa Abba-kappaleessa.

3. The Winner Takes It All (Super Trouper 1980)

Muistan vielä sen hetken, kun kuulin The Winner Takes It All -kappaleen ensimmäisen kerran radiosta, ja pystyn vieläkin tavoittamaan yhdeksänvuotiaan pojan mielentilan kuullessaan kauneimman kappaleen koskaan. Hienon melodian ja Abbamaisen täydellisen tuotannon ja sovituksen päällä on Agnetha Fältskogin paras laulutulkinta, jonka haastaa vain tämän listan ykkönen. Bennyn piano, Agnethan ja Fridan lauluharmoniat ja Björnin teksti tekevät tästä koskettavan viisiminuuttisen, jonka teho ei ole vähentynyt vuosikymmenien tai kymmenien kuuntelukertojen jälkeenkään.

2. When All Is Said And Done (The Visitors 1981)

Siinä missä The Winner Takes It All on Agnethan ja Björnin eron inspiroima mestariteos, on When All Is Said And Done yhtä nerokkaasti rakennettu kuvaus solistinsa Fridan ja Bennyn avioliiton kariutumisesta. Tässäkin kappaleessa Björn Ulvaeus on käsittämättömän rehellisesti saanut kirjattua ylös ystäväpariskunnan tunteet, jotka laulun päähenkilöt ovat saaneet kanavoitua sen alakuloiseen melodiaan ja katkeransuloiseen laulutulkintaan. Abba on saanut tiivistettyä reiluun kolmeen minuuttiin yhtyeen senhetkisen mielentilan tavalla mikä ei jätä mitään epäselväksi.

1. The Day Before You Came (single 1982)

Ennen jäämistään lähes 40 vuotta kestäneelle "tauolle" Abba kirjoitti ja äänitti syksyllä 1982 vielä yhden kappaleen, joka minun mielestäni on myös Abban kaikkien aikojen paras kappale. The Day Before You Came on pinnallisesti tarkasteltuna hyvin epäabbamainen kappale: se on sovitukseltaan askeettinen, tekstiltään karu kertomus yhden ihmisen yhden päivän tapahtumista ja pituudeltaan lähes kuusiminuuttinen eepos, jonka huono menestys singlelistoilla ei olisi pitänyt olla kenellekään yllätys. Kuitenkin jos kurkkaa pinnan alle, sieltä löytyy tarkasti harkittu hitaasti loppua kohti kasvava tarina, jossa Agnetha Fältskogin mestarillinen tulkinta kertoo enemmän kuin mitä sen tekstistä löytyy. Björn Ulvausin uran huippuhetki lyyrikkona osuu tähän tekstiin, jonka kerrontaa ja riimitystä en lakkaa koskaan ihmettelmästä. 


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

lauantai 2. maaliskuuta 2024

Abba Top 110 osa 10 (11-20): Sinkkujen parhaat b-puolet

 

The Beatles oli aikoinaan tunnettu siitä, että sen singlelevyjen b-puolet olivat lähes poikkeuksetta yhtä laadukkaita kuin a-puolelta löytyvät hittikappaleet. Abba ei tietetenkään ole The Beatles, mutta myös sen singlejen b-puolilta löytyy hienoja kappaleita, jotka syyttä ovat jääneet a-puolien varjoon. Näistä moni löytyy Abba-rankinglistani top 20:stä. Sieltä löytyy myös ainoa Voyage-albumin kappale, jonka kelpuutan Abban parhaiden hittien joukkoon.

20. Kisses of Fire (Voulez-Vous 1979)

Does Your Mother Know on yksi Abban vaatimattomimmista single-kappaleista. Sen b-puolelle sijoitettu Kisses of Fire on sen sijaan dynaaminen, sopivan vaihteleva ja pituudeltaan kompakti tanssipala, joka päättää Voulez-Vous-albumin energisesti.

19. Happy New Year (Super Trouper 1980)

1980-luvun alkaessa Abba pohti huolestuneena mutta silti varovaisen toiveikkaana, miltä uusi vuosikymmen näyttää. Agnetha Fältskogin tulkinta on ykkösluokkaa, ja yhdessä muun yhtyeen kanssa lauletut kerrossäkeen harmoniat ovat täyttä Abba-nirvanaa. Laulun lopun mietelmä siitä miltä maailma näyttää vuonna 1989 saa kuuntelijan tuntemaan itsensä vanhaksi. Eikä maailma 35 vuotta myöhemmin ole yhtään parempi.

18. Head Over Heels (The Visitors 1981)

The Visitors -albumin toinen singlelohkaisu yritti toistaa iloisten Dancing Queenin ja Take a Chance On Me -hittien reseptiä mutta näiden kappaleiden vilpitön ilo puuttui. Vaikka kappaleen kepeys ja hieman väkinäinen huumori istui huonosti parisuhdeongelmien ja yleisen kyllästymisen vaivaaman yhtyeen pirtaan, on lopputulos mielestäni silti onnistunut ja myös esimerkki siitä, ettei Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin kyky säveltää tarttuvia melodioita ja tuottaa sovitukseltaan nerokkaita levytyksiä ollut kadonnut minnekään.

17. When I Kissed the Teacher (Arrival 1976)

Maailmanluokan superhitti Dancing Queen olisi ollut itsestäänselvä avauskappale minkä tahansa muun yhtyeen uudelle albumille. Sen sijaan Abba sijoitti Arrival-albumin kärkeen tarinan opettajaansa ihastuneesta tytöstä. When I Kissed the Teacher -kappaleesta olisi varmasti tullut suuri hitti, jos se olisi singlenä julkaistu. Arrival-levyllä oli kuitenkin hiteistä ylitarjontaa, joten tämä takiaisen lailla tarttuva mestariteos jäi vain albumiraidaksi.

16. Cassandra (single 1982)

Vuonna 1982 Abba yritti äänittää kappaleita uutta albumia varten, mutta lopputuloksena oli vain kaksi singleä. Kyseisenä vuonna äänitetyistä kuudesta kappaleesta Cassandra on sovitukseltaan vähiten riippuvainen Bennyn syntetisaattorista (levyllä Benny soittaa syntikan lisäksi haitaria) ja tulkinnaltaan lämpimin. Yhtye ei itse arvostanut kappaletta, joten se piilotettiin The Day Before You Came -singlen b-puolelle, josta minä kaivan sen esiin tuon tuostakin. 

15. Should I Laugh Or Cry (single 1981)

Lisää myöhäisten Abba-pikkulevyjen b-puolia. One Of Us -singlen kääntöpuolelle sijoitettu Should I Laugh Or Cry on pohdiskelevan hidas paketti. Se on sovitettu näennäisen yksinkertaisesti, mutta siitä löytyy joka kuuntelukerralla uusia kerroksia. Anni-Frid Lyngstadin vahva tulkinta ja yhdessä Agnethan kanssa lauletut harmoniat ovat hunajaa.

14. That's Me (Arrival 1976)

Ja mitä sitten löytyi Dancing Queen -singlen b-puolelta, ellei upeasti sovitettu ja laulettu ja oivaltavasti sovitettu kappale, jonka hittipotentiaali on unohtunut kaikilta paitsi minulta. Arrival-albumin ehdoton huippuhetki, jos minulta kysytään.

13. The King Has Lost His Crown (Voulez-Vous 1979)

Myös Gimme Gimme Gimme -singlen b-puoli olisi ollut ehtaa a-puoliaineista. Tunnelmaltaan ja tulkinnaltaan upea kappale kärsii hieman Voulez-Vous-albumin muiden kappaleiden tapaan tukkoisesta stemmalaulusta, mutta muuten se on korvia hivelevä kokonaisuus. Tässä kappaleessa Frida tekee ehkä koko Abban uransa parhaan tulkinnan.

12. Our Last Summer (Super Trouper 1980)

Fridan tulkinta on avain myös tämän tarinan ymmärtämiseen. Björnin sanoittama kertomus romanttisesta Pariisista on luotu lauluajansa suuhun, ja melodia on kuin esimakua Bennyn ja Björnin tulevista musikaaliprojekteista. 

11. Don't Shut Me Down (Voyage 2021)

Olen aiemmin tässä blogissa moittinut Voyage-albumin kappaleita keskeneräisyydestä ja suoranaisesta laiskuudesta. Nämä moitteet eivät kuitenkaan päde albumin parhaaseen kappaleeseen. Dancing Queenista lainattu pianoglissando vie kuulijat rauhallisesta alusta miellyttävästi etenevään pop-kappaleeseen, missä joka tahdissa on makupaloja ja yllätyksiä. Loppua kohti rikastuvaan sovitukseen on käytetty aikaa ja mielikuvitusta. Lähes 70-vuotias Agnetha on elementissään kertoessaan tarinaa ja eläytyessään takaisin entisen rakkaansa luokse haikailevana naisena. Don't Shut Me Down -kappaletta kuunnellessa harmittaa vain se, että kappale ei ole tätä pitempi ja että muita Voyage-albumin kappaleita ei viimeistelty samalla pieteetillä. Don't Shut Me Down on uuden albumin kappaleista ainoa, jonka kelpuuttaisin päivitetylle Abba Gold -kokoelmalle. 


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)