Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

57. Edith Piaf: L'accordéoniste/L'escale (savikiekko 1940)

Edith Piaf on ehkä maailman tunnetuin ranskalaislaulaja, jonka ura alkoi 1930-luvulla, kesti sodan paineet ja jatkui aina kuolemaan asti vuonna 1963. Piafissa yhdistyi ennennäkemättömällä tavalla pienen naisen heiveröinen ulkomuoto ja voimakas dramaattinen ääni, jonka vetovoima ei rajoittunut vain ranskankieliseen maailmaan. Yksi laulajan tunnetuimmista kappaleista on L'accordéoniste, joka summaa hyvin sen mistä Piafin musiikissa oli kysymys: surullinen ja mahtipontinen laulu rakkaudesta, kaipauksesta, menetyksestä ja kuolemasta. Hyvin harvassa Pariisin varpusen laulussa on onnellinen loppu.

Lapsuudessani kuulin monta kertaa Edith Piafin L'hymne à l'amour -kappaleen, jonka dramaattinen sovitus ja tulkinta jäivät mieleeni. Piafiin palasin ranskanopiskelujeni myötä. Olen lukenut useamman elämänkerran, käynyt Pariisissa sijaitsevassa Piafin kotimuseossa ja hyllystäni löytyy toistakymmentä cd:llistä tämän hienon laulajan musiikkia. Olen siis Edith Piaf-fani par exellence.

Toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikana Piaf oli maan suosituimpia artisteja, joka jatkoi uraansa miehityksestä huolimatta ja auttoi salaa vastarintaliikettä salakuljettamaan sotavankeja maasta pois. Kappaleen L'accordéoniste kirjoitti Piafille nuori lauluntekijä Michel Emer, joka esitti kappaleen laulajalle ennen lähtöään rintamalle. Piaf ihastui lauluun, ja kappaleesta tuli yksi hänen suurimmista hiteistään. Michel Emeristä puolestaan tuli yksi Ranskan rakastetuimmista lauluntekijöistä, ja hän pysyi Piafin suosikkisäveltäjänä aina laulajan kuolemaan saakka.

L'accordéoniste julkaistiin äänilevyllä ensimmäistä kertaa vuonna 1940, juuri ennen saksan miehitystä. Kappale julkaistiin 15 vuotta myöhemmin live-tallenteena. Tämä uusi versio on mielestäni onnistuneempi, sillä laulun tarina on uskottavampi elämää kokeneen laulajan tulkitsemana.

Edithpiafmaiseen tyyliin samaan lauluun on tungettu paljon traagisen laulun elementtejä: ilotyttö, muusikko, sota, rakkaus, kuolema ja unelma. Laulun tarina menee pääpiirteissään näin (käännös allekirjoittaneen):

Kaunis ilotyttö seisoo kadunkulmassa
ja odottaa asiakkaitaan, jotka antavat hänelle elannon. 
Työvuoronsa päätyttyä hän lähtee etsimään unelmaansa
lähistön tanssipaikalla. 
Siellä soittaa hänen unelmiensa mies, 
joka soittaa haitarilla javaa.

Tyttö kuuntelee javaa 
ja katselee rakastunein silmin hanuristin pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy,
rakkaus tuntuu luissa ja ytimissä. 
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on surullinen, 
unelmien mies on lähtenyt sotaan. 
Tyttö unelmoi, että kun mies palaa, 
he perustavat yhteisen kodin. 
He elävät onnellista elämää, 
ja joka ilta mies soittaa haitarilla javaa.

Haaveissaan hän kuulee javan soiton 
ja unelmoi rakkaansa pitkistä ja vikkelistä sormista. 
Itkun seassa hän hyräilee musiikkia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
 kaipaus tuntuu luissa ja ytimissä.
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on yksin kadunkulmassa. 
Miehet eivät huoli itkevää tyttöä,
eikä itku tuo kuollutta rakasta takaisin. 
On hylättävä kaikki kauniit unelmat, 
elämässä ei ole enää mitään jäljellä. 
Väsynein jaloin hän kulkee tanssipaikalle, 
jossa Javaa soittaa nyt joku toinen.

Kuunnellessaan javaa hän näkee jälleen oman hanuristinsa. 
Silmät sulkien hän muistelee tämän pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
suru tuntuu luissa ja ytimissä... 
Mutta uni päättyy ja hän huutaa: "Lopettakaa soitto!"

Vuonna 1940 julkaistun savikiekon b-puolelta löytyvä Escale oli minulle tuntematon laulu ennen tämän blogin kirjoittamista. Tämä Marguerite Monnot'n sävelmä on osoittautunut jällen yhdeksi hienoksi Piaf-kappaleeksi. Monnot oli Piafin tuotteliain säveltäjä ja hyvä ystävä, jonka tunnetuin laulu on Hymne à l'amour (1950).
Piafin ura lähti rakettimaiseen nousuun sodan jälkeen. Hän esiintyi Euroopan lisäksi paljon Yhdysvalloissa, jossa kielimuurista huolimatta hänen suosionsa oli korkealla. Edith poltti kuitenkin kynttilää molemmista päistä, lukuisat epäonnistuneet ihmissuhteet, alkoholi, lääkkeet ja lopulta myös huumeet ruhjoivat heiveröistä naista, jonka ruumiissa ei ollut samaa voimaa kuin hänen äänessään. Pariisin varpunen kuoli vuonna 1963 vasta 48 vuotiaana.

L'accordéoniste löytyy tällä hetkellä useimmilta Piaf-kokoelmilta vuoden 1955 versiona. Polydor-levy-yhtiölle tehdyt vuosien 1932-1945 levytykset ovat muutenkin jääneet vähemmälle huomiolle ja ovat vaikeammin saatavissa, kuin hänen vuosina 1946-1963 EMI:lle tehdyt levytykset. Alkuperäinen, vuoden 1940 L'accordéoniste ja b-puoli Escale löytyvät ainakin cd-kokoelmalta L'intégrale 1936-1945.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 10. tammikuuta 2012

50. Fredericks, Goldman & Jones: Rouge (1993)

Jean-Jacques Goldman, yksi Ranskan tunnetuimmista laulaja-lauluntekijöistä loi uransa 1980-luvulla tehden useita menestysalbumeita. Uransa jatkoksi hän yhdisti voimansa taustalaulajansa Carole Fredericksin ja kitaristinsa Michael Jonesin kanssa. Trion toisen levyn huomiota herättävin piirre on sen alumiinista valmistettu kotelo. Oman elementtinsä levyn soundiin antaa Venäjän armeijan kuuluisa Alexandrov-kuoro, joka esiintyy levyn useassa kappaleessa. Levyn toinen teema oli maailmanmusiikki, jonka sävyjä löytyy eri puolilta albumia.

Jean-Jacques Goldmanin levyt ovat tärkeä osa vuonna 1996 Belgiassa viettämäni vaihto-opiskelijakauden ääniraitaa. Trion Fredericks-Goldman-Jones Rouge-albumia minulle soitti ensimmäisenä belgialainen kämppikseni, ja itselleni löysin albumin paikalliselta kirpputorilta. Tavallisissa levykaupoissa levy oli normaalia kalliimpi painavan, tyylikkäästi kaiverretun alumiinikuoren takia. Tämä oli jo toinen metallinen Goldmanin levyn kansi ja sama tyyli jatkui kahdeksan vuotta myöhemmin, jolloin hänen Chansons pour les pieds -albuminsa oli pakattu sikarirasiaan.

Carole Fredericks oli amerikkalainen gospeltaustan omaava laulaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1979 ja aloitti siellä menestyksekkään uran taustalaulajana (hän lauloi muun muassa Jean-Claude Pascalin taustalla Eurovision laulukilpailuissa 1981). Jean-Jacques Goldman ihastui amerikkalaislaulajan ääneen ja Fredericks oli pian vakiomiehistiöä Goldmanin levyillä ja kiertueilla. Goldmanin taustajoukkoihin kuului myös walesilais-ranskalainen kitaristi ja laulaja Michael Jones, jonka kanssa tehty kaksikielinen duetto Je te donne oli suuri hitti Ranskassa vuonna 1985.

Kolmen laulajan trio Fredericks-Goldman-Jones muodostettiin vuonna 1990 kun Goldman kyllästyi soololevyjen tekoon ja halusi kokeilla kolmen muusikon yhteistyötä.Yhtye teki kaksi studioalbumia ja kiersi menestyksellä ranskankielistä maailmaa. Rouge oli yhtyeen studioalbumeista jälkimmäinen.
Levyn kaikki laulut ovat Jean-Jacques Goldmanin käsialaa. Kappaleen Juste après inspiraationa oli dokumentti "Lääkärit ilman rajoja"-järjestöstä. Dokumentissa kätilö yrittää elvyttää afrikkalaisen äidin synnyttämää, kuolleelta näyttävää vauvaa. Video näyttää dokumentin kyseisen kohdan, ja laulu yrittää vastata kysymykseen mitä tämä kätilö voisi tämänkaltaisen järisyttävän tapahtuman jälkeen tehdä.

Amerikkalaisen, walesilaisen ja ranskalaisen laulajan yhteislevyllä tärkeässä osassa on myös venäläinen musiikki. Levyn nimi Rouge (=punainen) viittaa Neuvostoliittoon, ja levyn nimikappaleessa taustoja laulaa Puna-armeijan kuoro, Ensemble Alexandrova. Kappale Rouge ja sen video ovat kuin juuri hajonneen Neuvostoliiton historia viidessä minuutissa.
Rouge on täynnä viittauksia eri maiden musiikkiin. Värikäs laulu Que disent les chansons du monde (="Mitä maailman laulut kertovat") sisältää sekä tekstissä että taustoissaan viittauksia musiikkiin eri puolilta maailmaa. Puna-armeijan kuoro vierailee lyhyesti myös tämän kappaleen taustalla.

Albumin päätöskappale on Jean-Jacques Goldmania parhaimmillaan. Fermer les yeux on tunnelmallinen ja kiireettömän kaunis balladi, jossa albumin maailmanmusiikkiteema on myös läsnä.
Carole Fredericks, Jean-Jacques Goldman ja Michael Jones jatkoivat yhteistyötään konserttikiertueiden muodossa vielä kolmen vuoden ajan, jonka jälkeen laulajat jatkoivat uriaan omilla tahoillaan. Fredericks kuoli sydänkohtaukseen Senegalissa vuonna 2001 pitämänsä konsertin jälkeen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

maanantai 14. marraskuuta 2011

28. Nana Mouskouri: Une voix qui vient du coeur (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Nyt saavumme blogissa levyyn, jota ehkä olen kuunnellut enemmän kuin mitään muuta. Se oli lapsuuteni soundtrack, levy jota kuuntelin nukkumaan mennessä kaksivuotiaasta kouluikään. Vieläkin tallessa oleva vinyylilevyn kotelo on riekaleina, koska levyn kuuntelu sängyssä ei riittänyt, minun piti nukkua levynkannen kanssa. Silmälasipäinen Nana Mouskouri oli ensimmäinen rakkauteni. Eikä rakkaus ole kadonnut, albumi Une voix qui vient du coeur on edelleen mielestäni hieno albumi, jota kuuntelen yhä. En tosin enää nuku cd-kotelon kanssa.

Nana Mouskouri tuli elämääni välillisesti kahden isäni sisaren kautta, jotka olivat Lontoossa käyneet Mouskourin konsertissa ja ostaneet kotiinsa laulajan englanninkielisen levyn Turn on the sun (tämän hienon levyn esittelen todennäköisesti myöhemmin). Sisartensa innoittamana Pariisissa työmatkalla ollut isäni osti meille tämän silmälasipäisen laulajattaren ranskankielisen albumin. Siitä hetkestä kun isä toi levyn kotiin olimme erottamattomat, Nana ja minä. 30 vuotta myöhemmin, kun sain graduni valmiiksi, palkitsin itseni ostamalla Nana Mouskourin 34 albumin cd-boksin. Mukana oli myös tämä lapsuuteni ykköslevy.

Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman eniten levyjä myyneitä laulajia. Jos levymyyntiä pidetään mittarina, niin joidenkin arvioiden mukaan hän olisi maailman menestynein naislaulaja. Suuret myyntiluvut (400 miljoonaa myytyä levyä) perustuvat osittain siihen, että hän levytti säännöllisesti englanniksi, saksaksi, kreikaksi ja ranskaksi. Tämän lisäksi hän teki levytyksiä myös muilla kielillä.
Vuonna 1972 ilmestyneen Une voix qui vient du coeur (ääni joka tulee sydämestä) aloittaa kappale Soleil soleil, jonka ensitahdit tuovat heti lapsuuden mieleeni. Kappale teki hitiksi alun perin skottilaisyhtye Middle of the road. Myös Mouskouri levytti kappaleen englanniksi.
Suomessa Nana Mouskouri tunnetaan parhaiten vuoden 1985 hitistään Only love. Itse pidän kuitenkin eniten hänen 60-luvun ja 70-luvun alun levytyksistään, joissa laulajan tulkinta ei vielä ole saanut niitä diivamaisia maneereja, joista Mouskouri 80-luvulla tuli tunnetuksi.

Kreikkaislaulaja on aina vaalinut juuriaan ja tuonut kreikkalaista musiikkityyliä esille levytyksissään. Erityisen selkeästi kreikkalaisuus on läsnä näissä hänen ensimmäisten vuosikymmenien levyissään, joissa taustalla soitti hänen aviomiehensä yhtye Les Atheniens. Mouskouri lauloi myös ranskaksi ja englanniksi kymmeniä alunperin kreikkalaisia sävellyksiä, kuten tältä levyltä löytyvä kappale Je finirai par l'oublier.
Yksi Nanan suuren menestyksen syitä lienee se, että hän ylitti laulullaan kultuurirajat paremmin kuin kukaan muu tietämäni laulaja. Vaikka kreikkalainen musiikki oli hänen ominta aluettaan, hän lauloi ongelmitta ranskalaista chansonia, saksalaista schlageria ja englantilaisia iskelmiä kuullostamatta ulkomaalaiselta.

Ranskankielisillä levyillään hän versioi usein ranskalaisia kansanlauluja ja myöhemmin hän teki kokonaisen albumillisen historiallisia englantilaisia kansanlauluja. Aux marches du palais edustaa tällä albumilla ranskalaista kansanlauluperinnettä.
Kreikkalaisten ja ranskalaisten laulujen hiteistä. Mouskourin levyiltä löytyy muun muassa lukuisia hienoja ranskankielisiä versioita Bob Dylanin kappaleista.

Une voix...-levyn koskettavin kappale on levyn päättävä Le temps qu'il nous reste (=aika joka meillä on jäljellä), joka on käännösversio vuoden 1972 Italian euroviisusta I giorni dell'arcobaleno. Siinä missä alkuperäisversio on perinteinen rakkauslaulu, keikkuu kappaleen ranskalainen käännös liikuttavan ja pateettisen välimaastossa. Kappaleessa pariskunta pohtii tulevaisuuttaan ja sitä, mikä odottaa häntä joka puolisonsa kuollessa jää yksin. Dramaattista tekstiä korostaa mahtipontinen sovitus, joka sai minut itkemään jo 4-vuotiaana, vaikka en laulun tekstistä mitään ymmärtänytkään.
"Jonain päivänä toinen meistä lähtee ensimmäisenä,
ja sulkee silmänsä viimeiseen hymyyn.
Toinen, joka näin menettää puolet elämästään,
jää yksin yöhön loppuelämäkseen.
Hänen sydämensä lyö, mutta miksi ja kenelle?

Kuulen jalkojesi askeleet ja ovi avautuu,
minun sydämeni lyö voimakkaammin,
ja pääsen luoksesi jälleen.
Kun kätemme jälleen kohtaavat unohdan kaiken muun
ja aikakin pysähtyy.

Jonain päivänä toinen meistä on on liian väsynyt elämään,
ja lähtee pois ensimmäisenä ja lähes onnellisena.
Toinen jää odottamaan, että löytää rakkaansa uudelleen."

Lähes täydellinen teksti (ja minun vähemmän täydellinen käännökseni), jonka Nana tulkitsee käyttäen koko tunne- ja nyanssiskaalalla.

Yksi ympyrä sulkeutui kuusi vuotta sitten, kun pääsin katsomaan Nana Mouskouria hänen jäähyväiskiertueensa Helsingin konsertissa Finlandia-talolla. 70-vuotias Mouskouri äänessä oli vielä voimaa, vaikka 70-luvun kirkkaus oli jo mennyttä. Laulaja teki minuun erityisen vaikutuksen ranskankielisellä versiollaan Bob Dylanin kappaleesta A hard rain's gonna fall. Upea livetallenne kappaleesta Le ciel est noir löytyy täältä.

Nana Mouskouri on yksi eurooppalaisen iskelmän suuria ääniä, joka on meillä jäänyt liian tuntemattomaksi. Nanan (lähes) kaikki vanhat ranskalaiset levyt löytyvät mm. Spotifysta ja iTunesista. Joten jos kiinnostuit, niin sinne mars kuuntelemaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

13. Céline Dion: D'eux (1995)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Aiemmin vain äidinkielellään levyttänyt kanadanranskalainen Céline Dion iski kultasuoneen aloittaessaan englanninkielisen levytysuransa 1990-luvun alussa. Kolmen englanninkielisen, pääosin Yhdysvalloissa levytetyn menestysalbumin jälkeen Dion kääntyi ranskalaisen lauluntekijän Jean-Jacques Goldmanin puoleen, joka tuottajaparinsa Erick Benzin kanssa sävelsi ja tuotti albumin D'eux. Levystä tuli jättimenestys ympäri ranskankielistä maailmaa ja se on edelleen kaikkien aikojen myydyin ranskankielinen levy. Eikä syyttä, yhteistyö Dion-Goldman-Benzi toimii erinomaisesti, ja levy erottuu merkittävästi edukseen laulajan amerikkalaistuotoksista.

Suurimmalle osalle eurooppalaisista ensitapaaminen Céline Dionin kanssa oli huhtikuussa 1988, jolloin hän osallistui Eurovision laulukilpailuihin Sveitsin edustajana. Itse muistan ihmetelleeni miten 18-vuotiaalla laulajalla voi olla noin kantava ääni ja olinkin iloinen kun kappale Ne partez pas sans moi voitti kilpailut äärimmäisen jännittävän pisteenlaskun jälkeen.

Dion ei saanut voittokappaleesta suurta hittiä, mutta laulaja jäi kuitenkin mieleen. Kun nuori laulajatar pari vuotta myöhemmin aloitti englanninkielisen uransa, eurooppalaiset olivat valmiina ja ottivat hänet suosikikseen.

Dionin ranskankieliset levy eroavat englanninkielisistä kahdessa merkittävässä suhteessa. Ensinnäkin laulaessaan äidinkielellään Céline Dionilla on selkeästi enemmän tulkintavoimaa ja laajempi nyanssivalikoima, ja laulajan maneerit pysyvät paremmin aisoissa. Toiseksi levyjen soundi on selkeästi eurooppalainen. Jean-Jacques Goldmanin ja Erick Benzin tuotanto on selvästi tehty vanhan mantereen kohderyhmälle, toisin kuin siirapilla sokeroidut amerikkalaislevyt.
D'eux alkaa levyn suurimmalla hitillä Pour que tu m'aimes encore (="Jotta rakastat minua vielä"), joka osoittaa hyvin Dionin ilmaisuvoiman äidinkielellään. Laulaja on julkaissut kappaleesta myös englanninkielisen version, mutta se on huomattavasti laimeampi tulkinnaltaan.

Esimerkkikappaleiden valinta D'eux:ltä on huomattavan vaikeaa, sillä levy on laadukkaan tasainen. Dionin monipuolisuutta osoittaa Jean-Jacques Goldmanin kanssa duetoitu J'irai où tu iras (="Menen sinne minne sinäkin"), joka osoittaa siirappisiin balladeihin tottuneille kuulijoille, että Dion osaa myös rokata. Kappaleessa quebeciläinen laulajatar ja ranskalainen säveltäjä ylistävät maittensa ystävyyttä ja kulttuurien eroja ja yhtäläisyyksiä.

Goldmanin ja Dionin yhteistyö osoittautui niin hedelmälliseksi ja toimivaksi, että he tekivät tämän jälkeen yhteistyötä vielä kolmen levyn verran.

Levyn herkintä puolta edustaa J'attendais (="Odotin"), jolla Dion usein aloitti konserttinsa. Laulu todistaa, että pieni, on kaunista ja että mahtiballadeistaan tunnettu kanadalaislaulaja osaa olla myös aidosti ja hallitusti herkkä.
Suosittelen D'eux-albumia kaikille niille Céline Dionin musiikin ystäville, jotka eivät vielä ole uskaltautuneet tutustumaan laulajattaren ranskankieliseen tuotantoon. Rohkaisen myös niitä, jotka eivät Dionin amerikkalaislevyistä pidä, antamaan levylle mahdollisuuden. Saatatte yllättyä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

5. Jean-Jacques Goldman: En passant (1997)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ranskalainen lauluntekijä Jean-Jacques Goldman on Suomessa tunnettu lähinnä lauluistaan, jotka hän on säveltänyt Céline Dionille ja Patricia Kaasille. Ranskankielisissä maissa hän on kuitenkin vielä tunnetumpi pitkästä soolourastaan ja monista hiteistään. Vuonna 1997 julkaistu En passant on hänen ehjin albumikokonaisuutensa, jolta ei huonoa kappaletta löydy.

Jean-Jacques Goldmaniin tutustuin opiskellessani muutaman kuukauden ajan Belgian Monsissa keväällä 1996. Kämppikseni lainasi minulle JJG:n levyjä, ja näin pääsin tutustumaan tähän ranskalaismuusikkoon, jonka tähän asti olin tuntenut vain Céline Dionin lauluntekijänä. Suomeen palattuani kirjeystäväni lähetteli minulle JJG:n levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Goldmanista tuli nopeasti suosikkiartistini Ranskassa.

Pääosan urastaan Goldman teki 80-luvulla. 90-luvulla hän keskittyi live-esiintymisiin ja yhteislevyihin trion Fredericks, Goldman & Jones jäsenenä. En Passant oli hänen ensimmäisenen soololevynsä kymmeneen vuoteen ja ainoa, jonka hän julkaisi 90-luvulla.
Levyllä on vahvasti akustinen tunnelma, vaikka myös sähköisiä soittimia (erityisesti kitaraa) käytetään taitavasti. Tuotannossa on pyritty intiimiin tunnelmaan, ja laulaja tuleekin kuulijaa hyvin lähelle. Melodiat ovat vahvoja ja myös teksteissä pyritään pintaa syvemmälle. Jo parikymmentä vuotta uraansa tehdyt Goldman oli jo vakiinnuttanut paikkansa niin lauluntekijänä, laulaja kuin tuottajanakin, joten hänen ei tarvinnut turvautua helppoihin tai halpoihin ratkaisuihin.
Levyn uljain esitys on juoksijasta kertova Le coureur, joka alkaa yksinkertaisesta kitarariffistä, kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hiipuu sitten vahvan huipennuksen jälkeen alun yksinkertaisuuteen.
Koskettavin kappaleista on huikeaan tunnelmaan kasvava Juste quelques hommes. En täysin ymmärrä kappaleen tekstiä, mutta hienolla tulkinnalla ja  tuotannolla tämä kappale saa aina minut pysähtymään.
Jean-Jacques Goldman on yksi niistä artisteista, joka on ymmärtänyt cd-kotelon mahdollisuudet. Tätä levyä edeltävä Rouge (jota käsittelen myöhemmin omassa artikkelissaan) oli pakattu täysalumiiniseen cd-kuoreen ja vuonna 2001 julkaistu Chanson pour les pieds sikarirasiaan. En passantin kotelo on tavanomaisempi, mutta tekstivihkonen on kuvitettu toinen toistaan hienommilla mustavalkovalokuvilla.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)