keskiviikko 21. syyskuuta 2016

237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

keskiviikko 31. elokuuta 2016

236. Donna Summer: Crayons (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Donna Summer tunnetaan parhaiten 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta hän ei lopettanut uraansa hittiputken ehdyttyä. Vaikka Summerin viimeinen albumi ei maailmanlaajuisia hittejä sisältänytkään on se todiste hänen kyvystään sopeutua uuden vuosituhannen haasteisiin.

Niinkuin monille muillekin Donna Summer faneille myös minulle tutuinta ja rakkainta oli hänen 1970- ja 80-lukujen hittituotantonsa (kts. esimerkkejä kirjoituksista 10, 94, 95 ja 211). Menestysvuosien jälkeen hän katosi hittilistoilta ja radioaalloilta. Yksittäisiä singlejä ja kokoelmalevyjä hän teki edelleen, mutta kaupallisesti epäonnistuneen Mistaken identity-albumin (1990) jälkeen kesti 18 vuotta ennenkuin 70-luvun diskokuningatar palasi levylautaselle uutta musiikkia sisältävän albumin kanssa. Levyn ensisävelet todistivat välittömästi, että maailma, musiikki ja myös laulajatar itse olivat muuttuneet.
Vaikka levyn kannessa vuosien kuluminen oli saatu häivytettyä meikin ja efektien alle, kertoi albumin Crayons musiikki siitä kuinka kauas oltiin menty MacArthur Parkista tai This time I know for real:ista. Itse en tuohon aikaan juuri perustanut 1990- tai 2000-luvun tanssimusiikista, joten ensikuuntelulla Donnan uusi musiikki sai minussa aikaan hylkimisreaktion.

Muutaman vuoden sulattelun jälkeen annoin levylle ja sen singlehitille Stamp your feet uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa löysin tästäkin kappaleesta suosikkilaulajani sielukkaan (mutta samalla tyylikkäästi vanhentuneen) äänen kappaleessa, joka jäi repeatille sisäisessä levysoittimessani.

Kun lopulta hyväksyin Donna Summerin uuden tyylin, alkoi helmiä löytyä albumilta enemmänkin. Levyn toinen tanssimestariteos Science of love iski minua aluksi naamalle vihaamallani autotune-soundilla, mutta sen jälkeen kappale alkoi soida kuin uudelle vuosituhannelle päivitetty versio hänen parhaista 1980-luvun hiteistään.
Niin joustava en sentään minäkään ole, että olisin jaksanut kuunnella levyllisen autotune- ja tietokone-soundeilla toteutettua korkean energian uuden vuosituhannen tanssimusiikkia. Onneksi Summer ymmärsi myös meitä kasari- ja seiskari-ajan lapsia sisällyttämällä albumille muutaman seesteisemmänkin kappaleen. Levyn harvoista rakkauslauluista suorin on akustisella kitaralla maustettu Sand on my feet, jonka Summer oli miehelleen Bruce Sudanolle.
Kaksi vuosikymmentä kuuluu diivan äänessä, jossa soiva karheus oli uutta hänen aiempien vuosikymmenien faneilleen. Uusi roso oli selvästi kuultavissa Sand on my feet -kappaleessa, mutta hurjimman laulusuorituksen Summer antaa kappaleessa Slide over backwards. Kappaleen innoittajana toimi Summerin etelävaltioissa kohtaama kansannainen, joka oli köyhyydestä taistellut itsensä rankan elämän kautta oman baarin pitäjäksi. Miljoonien myytyjen leyvjen tuomasta menestyksestä nauttinut laulaja onnistuu ilmiömaisesti eläytymään tämän sitkeän naisen kohtaloon.
Kun muutaman vuoden torjunnan jälkeen tartuin Crayons-albumiin ilman ennakkoluuloja, alkoi tämä hieno levy avautua kuin ruusu paljastaen uusien terälehtien alta toinen toistaan kirkkaampia helmiä. Helmistä kaunein oli ehdottoman omaelämänkerrallinen, hivelevän kaunis ja riipaisevan koskettava Be myself again, jonka liitän Summerin parhaimpien balladien joukkoon. Vai olisiko se kenties parhaista parhain?
Aiemmin Giorgio Moroderin, Quincy Jonesin ja Stock-Aitken-Waterman-trion kanssa työskennelly Donna Summer todisti viimeisellä albumillaan kuinka hän jälleen kerran osasi valita täydelliset ja moderneimmat yhteistyökumppanit. Crayons-levyn tekijälistasta löytyy Rihannalle, Adelelle, Kylie Minoguelle, Shakiralle ja Pinkille lauluja tehneitä ja levyjä tuottaneita nuoren sukupolven muusikoita. Vaikka albumi ei uhannutkaan edellämainittujen artistien listamenestystä, nousi useampi sen kappaleista USA;n tanssilistoille. Entinen diskokuningatar ja uuden vuosituhannen diskoisoäiti oli palannut.
40 vuotta aiemmin saksankielisessä Hair-musikaalissa alkanut ura päättyi komeasti Crayons-albumiin. Se ei ole parasta Donna Summeria eikä myynniltään päässyt lähellekään huippuvuosien menestystä, mutta oli silti erinomainen jäähyväislevy jolla Summer osoitti että hän vielä 59-vuotiaana pystyi yllättämään faninsa. Valitettavasti neljä vuotta myöhemmin maailma yllättyi suru-uutiseen Summerin kuoltua keuhkosyöpään.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 28. elokuuta 2016

235. Nana Mouskouri: Le jour où la colombe... (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12)
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri rakensi uraansa 1960-luvun puolivälissä levyttämällä kreikkalaista kansanmusiikkia, amerikkalaista jazzia ja eurooppalaista iskelmää. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où la colombe... avasi uuden menestysuran Mouskourin uralla, kun hän yhdisti nämä kulttuuripiirteet samalle levylle. Muutaman vuoden sisällä Mouskouri löi itsensä lopullisesti läpi myös Britanniassa ja Saksassa tehden hänestä yhden maailman menestyneimmistä laulajista.

Olen blogini alkuvaiheessa (numeroilla 28 ja 63) kertonut, kuinka vanhempieni ja isovanhempieni levyhyllyistä löydetyt levyt tekivät Nana Mouskourista leikki-ikäisen taaperon suosikkilaulajan. Rakkaus Mouskouriin ei koskaan kadonnut. Kolmisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun olin pehmolevyn sijaan ottanut unilevykseni silmälasipäisen laulajattaren albumikannen tilasin valmistujaislahjaksi itselleni 34 cd:tä ja koko Mouskourin ranskankielisen tuotannon kattavan boksin. Näin pääsin tutustumaan moniin muihin hienoihin albumeihin jota hän oli tehnyt. Suosikkiperiodini oli 1960-luvun puoliväli, jolloin Mouskouri nousi ujosta kreikkalaislaulajasta maailmankuuluksi diivaksi.

Tällä kertaa esittelemäni levy vie meidät kreikkalaistähden uran käännekohtaan. 1960-luvun alkupuoliskolla ranskalaistunut artisti oli uuden kotimaansa lisäksi valloittanut Saksan singlehitillään Weiße Rosen aus Athen ja Yhdysvallat levyttämällä Harry Belafonten ja Quincy Jonesin kanssa. Hän ei kuitenkaan unohtanut kotimaataan. Ranskalaisten albumien lomassa hän levytti useamman albumin kreikkalaista musiikkia aviomiehensä Yorgos Petsilasin johtaman laulu- ja soitinyhtyeen The Atheniensin säestämänä. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où a colombe... yhdisti ensimmäistä kertaa nämä elementit samalle levylle.
Kappale Adieu Angelina on hyvä esimerkki uudesta tyylien yhdistelmästä. Kappale on ranskankielinen käännös Bob Dylanin säveltämästä kappaleesta Farewell Angelina, jonka tunnetuimman englanninkielisen version oli levyttänyt Joan Baez. Mouskourin levyllä kappale sai oman ominaisvärinsä The Atheniens -yhtyeen säestyksestä ja ranskankielisestä tekstistä. Kappaleesta tuli nopeasti Mouskourin nimikkokappale ja Dylanista hänen amerikkalainen suosikkisäveltäjänsä, jonka lauluja hän levytti toistakymmentä. Hänen lukuisista erinomaisista Dylan-covereistaan on aina pakko mainita järisyttävä ranskankielinen versio kappaleesta A Hard rain's gonna fall.

Tämän albmumin myötä The Atheniens -yhtyeestä tuli Mouskourin vakituinen taustakokoonpano, jonka säestys sopi erinomaisesti niin Dylanin protestilauluihin, keski-eurooppalaisiin iskelmiin kuin kreikkalaisiin pophitteihinkin.

Kreikkalaisten soundien lisäksi Mouskouri toi levyilleen mukaan entistä enemmän myös kreikkalaisia sävellyksiä. Kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakis sävelsi hänelle muun muassa herkän laulun Mon gentil pêcheur, johon ranskankielisen tekstin kirjoitti Ranskan Helismaa Pierre Delanoë. Mouskouri esitti kappaletta myös alkuperäiskielellä.
Mouskourin levyjen kulttuurikirjo laajeni merkittävästi tämän albumin myötä. Juutalaisia vaikutteita levyllä edusti israelilaisen Nachum Heimanin kirjoittama Le jour où la colombe.... Mouskouria ja aviomiehen kitara- ja lauluyhtyettä vahvistaa François Rauberin johtama orkesteri.
Vaikka Ranska oli 34-vuotiaan artistin tärkein kohdemarkkina, levytti hän suosituimmista kappaleistaan versiot parhaimmillaan jopa viidellä eri kielellä. Tällä levyllä paras esimerkki tästä on alunperin Tom Jonesin kirjoittama kappale Try to remember, jonka Mouskouri levytti ranskankielisen version lisäksi myös (ainakin) englanniksi, saksaksi ja italiaksi.
Eri kulttuurien sekoittaminen toimi erinomaisesti, ja Nana Mouskourin viides ranskankielinen albumi teki laulajasta supertähden uudessa kotimaassaan. Suunta jatkui kuitenkin edelleen ylöspäin. Vuonna 1963 Euroviisuissa Mouskouri ystävystyi BBC:n tuottajan Yvonne Littlewoodin kanssa, joka ehdotti monikulttuuriselle laulajalle omaa televisio-ohjelmaa.

BBC lähetti ensimmäinen jakson ohjelmasta Presenting... Nana Mouskouri vuonna 1968. Britit ihastuivat vahvasankaisissa silmälaseissaan esiintyvään eksoottiseen laulajaan, joka yhdisteli repertuaarissaan vaivatta kreikkalaisia, mannermaisia ja angloamerikkalaisia vaikutteita. Televisiosarja jatkui englannin televisiossa lähes kymmenen vuotta.

Suosikkikauteni Mouskourin tuotannossa päättyy 1970-luvun alkuvuosiin jolloin avioero Yorgos Petsilasista päätti hänen yhteistyönsä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Uusi onni löytyi kuitenkin läheltä; ranskalainen André Chapelle oli toiminut Nanan äänittäjänä jo vuodesta 1963 ja tuottanut hänen kaikki levynä vuodesta 1965. Kymmenen vuotta myöhemmin Nana ja André olivat pari myös töiden ulkopuolella. Naimisiin he ehtivät kuitenkin vasta vuonna 2003.

Mouskourin menestys jatkui ilman The Atheniens -yhtyettäkin. Ranskan, Britannian ja Kreikan lisäksi hän alkoi levyttää ja esiintyä vakituisesti myös Saksassa ja menestys oli samaa luokkaa kuin muissakin maissa. Mouskourin suurin maiden rajat ylittänyt menestyskappale oli televisiosarjan Mistral's daughter tunnuskappale Only love, jonka hän levytti englanninkielen lisäksi myös ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja saksaksi. Hänen tasainen levytystahtinsa ja menestys usealla kielialueella teki hänesta yhden maailman menestyneimmistä laulajista. Lopettaessaan uransa vuonna 2008 74-vuotias laulaja oli myynyt yli 300 miljoona albumia.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 5. elokuuta 2016

234. Kate Bush: Lionheart (1978)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bushin toinen albumi tehtiin kiireellä hyödyntämään debyyttialbumin menestystä. Kiire kuuluu levyn epätasaisessa laadussa, eikä albumi sisällä Wuthering Heightsin kaltaista megahittiä. Levy muistutti kuitenkin jälleen 20-vuotiaan laulajan ja lauluntekijän lahjakkuudesta, ja albumin parhaat kappaleet ovat Bushin tuotannon kärkeä.

Vuoden 1978 alussa Kate Bush yllätti brittiläisen musiikkiyleisön täysin. Täysin tuntematon 19-vuotias nousi tyhjästä singlelistan kärkeen vastustamattomalla Wuthering heights -kappaleellaan ja erinomainen esikoisalbumi The Kick inside (joka minun listallani on Bushin paras albumi) vakuutti yleisön ja musiikkilehdistön siitä, että kysymys ei ollut tähdenlennosta. Levy-yhtiö EMI oli kuitenkin epävarma suosion jatkosta ja usutti nuoren tähtensä pikapikaa uudelleen studioon varmistamaan ettei momentum mene hukkaan

Vain kahdeksan kuukautta ensialbumin jälkeen julkaistiin single Hammer Horror. Kiehtovasta tarinasta ja, jälleen kerran, minimalistisen nerokkaasta videosta huolimatta kappale jätti leyvjä ostavan yleisön kylmäksi, kahden top 10 -sijoituksen jälkeen Bushin kolmas pikkulevy mahtui vaivoin Britannian 50 myydyimmän singlen joukkoon.
Notre damen kellonsoittajan pääosan esittäjä on kuollut, ja laulun päähenkikö on pestattu näytelmän uudeksi tähdeksi. Jostain syystä kuolleen näyttelijän haamu ei hyväksy tätä vaan alkaa vainota seuraajaansa. Kappaleessa on mielestäni kaikki mitä olisi vaadittu kolmannelta Kate Bush -menestyssingleltä: mystinen tarina ja melodiaa hienosti tukeva jousisovitus ovat täydellinen pohja tulkinnalle, jonka vain Kate Bush voi tehdä.

Yleisö ei kuitenkaan ollut unohtanut nuorta tähteään. Albumi Lionheart julkaistiin marraskuussa ja Bush aloitti uransa toistaiseksi ainoan konserttikiertueensa puoli vuotta myöhemmin. Tämä antoi tarvittavan buustin singlelle Wow joka ahkeran radiosoiton myötä nosti Bushin Brittien singlelistan 14. sijalle, jonka vanavedessä albumikin nousi lopulta top 10:een. Menestystä ei taatusti haitannut se, että kappale (ja siihen tehty musiikkivideo) olivat selkeää jatkoa ykköshitti Wuthering Heightsille. Wow on Bushin uran alkupään vakuuttavimpia hittejä.
Britanniaa ja Eurooppaa kiertänyt Tour of life oli monipuolinen näytös Kate Bushin taidoista. Tanssia aiemmin opiskellut Bush suunnitteli jokaiseen kappaleeseen tarkan koreografian, jonka hän toteutti yhdessä kahden ammattitanssijan kanssa. Tanssimista edesauttoi rautalankahenkarista muotoiltu mikrofoniteline joka jätti laulajan kädet vapaiksi. Lavan sivussa soitti Katen veljien Paddyn ja Johnin sekä Del Palmerin (josta tuli myöhemmin hänen kumppaninsa ja äänittäjänsä) muodostama KT Band, joka soitti myös Lionheart-albumilla.

Konsertti julkaistiin myöhemmin videona, mutta dvd- tai BluRay-julkaisua saadaan odottaa edelleen. Konsertti löytyy vaihtelevantasoisina tallenteina YouTubesta.
Korkealta ja kovaa rokkaava Don't push your back on the Heartbrake oli Bushin konserttien huippukohtia, jossa yhdistyivät hieno ja monipolvinen kappale, siihen hyvin sopiva lavastus ja koreografia sekä Bushin tulkinta, joka ei juurikaan kärsinyt lava-actionista.

Don't push... toi tervetullutta vaihtelua myös Lionheart-albumille. Kiire-aikataulu jolla Lionheart-albumi tehtiin ei antanut Bushille juurikaan aikaa kirjoittaa uusia kappaleita, joten levy koostui pääasiassa The Kick inside -albumilta ylijäämäkappaleista. Lopputuloksena oli hieman tasapaksu kokoelma enemmän tai vähemmän hitaita kappaleita, joten annos revittelyä piristä albumia merkittävästi.

Vaikka levy ei Kick Insiden nerokkuuteen yltänytkään, oli Lionheart jälleen osoitus nuoren laulajan lahjakkuudesta. Ensimmäisen levyn tuottanut Andrew Powell osoitti tälläkin kertaa ymmärtävänsä Bushin musikaalisia ideoita. Nimen albumille lainanneessa kappaleessa Oh England my Lionheart Bushin melodiaa ja herkkää tulkintaa säestää aistikas kelttisovitus.
Vaikka yhteistyö Bushin ja Powellin välillä toimi hyvin toisen kerran saman vuoden aikana, Bush kaipasi lisää itsenäiyyttä. Kolmannen levynä Bush tuotti äänittäjänsä John Kellyn kanssa ja sen jälkeen hän kantoi itse vastuun leyjen tuotannosta kokonaan. Lionheart unohdetaan helposti, kun Bushin uran merkkiteoksia listataan, mutta se silti on kelvollinen jatko-osa hänen nerokkaalle debyytytialbumilleen ja askel kohti taiteellista itsenäisyyttä ja 1980-luvun Kate Bush -mestariteoksia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 4. heinäkuuta 2016

233. Queen: A kind of magic (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Sheer Heart Attack -albumin tapaan Queenin 12. albumi A kind of magic oli tärkeä merkkipaalu yhtyeen uralla. Ensimmäistä kertaa yhtyeen neljä jäsentä osallistuivat tasaveroisesti laulujen kirjoittamiseen. Lehdistö, jälleen kerran, vihasi Queenin levyä ja monet Queen-asiantuntijat eivät vieläkään arvosta levyä kovin korkealle sen hajanaisen tyylikeitoksen vuoksi. Minusta levyn monipuolisuus erottaa sen positiivisesti yhtyeen monista aiemmista levyistä. Myös yleisö oli Queenin puolella, levy myi erinomaisesti ja viimeiseksi jäänyt Magic tour oli yhtyeen suurin ja menestyksekkäin kiertue.

Kiinnostuin Queen-yhtyeestä kesällä 1986. Olin toki kuullut Bohemian Rhapsody -kappaleen aiemmin ja muistin nähneeni legendaarisen I want to break free -musiikkivideon telkkarista, mutta muuten yhtyeen musiikki oli jäänyt minulle tuntemattomaksi. Kiinostukseni heräsi kunnolla kun tamperelainen paikallisradio soitti juuri singlenä julkaistun kappaleen Friends will be friends. Itseäni kappaleessa miellytti erityisesti Queenin tavaramerkki, virheetön studiossa monistettu stemmalaulu joka huipentui laulun viimeisessä kertosäkeessä. Tästä Queen aloitti nousun musiikkirankingissani ja bändien listassa se kuuluu Top 3:een Abban ja the Beatlesin kanssa.
Alkutahdit Queenin 12. albumille lyötiin Lontoon Wembleyn stadionilla heinäkuussa 1985, jolloin Queen esiintyi yli 70000 ihmiselle Live Aid -tapahtumassa. Yhtyeen esiintymistä pidettiin yleisesti koko tapahtuman parhaana ja se inspiroi yhtyettä palaamaan studioon kahden vuoden tauon jälkeen.

Toinen innoittaja oli elokuva Highlander, joka kertoi kuolemattoman skotlantilaissoturin elämästä eri vuosisadoilla. Ohjaaja Russel Mulcahy pyysi Queenia kirjoittamaan elokuvan tunnusmelodian, ja elokuvaan ihastunut yhtye päätyi lopulta kirjoittamaan elokuvaan yhteensä kuusi kappaletta. Elokuvan lopputekstien aikana kuullaan albumin nimikappale A Kind of magic.
Vaikka rumpali Roger Taylor oli säveltänyt kappaleita kaikille Queenin levyille, oli A kind of magic vasta toinen singlenä julkaistu Taylor-sävelmä (edellinen oli vuoden 1984 suurhitti Radio Ga Ga).

A kind of magic oli ensimmäinen Queen-albumi, jossa yhtyeen kaikki neljä jäsentä osallistuivat hittitalkosiin tasapuolisesti. Aiemmin Brian May ja Freddie Mercury olivat dominoineet tällä saralla, mutta nyt tilanne oli toinen. Taylor ja  May sävelsivät kumpikin kaksi kappaletta. Mercury ja John Deacon tekivät yhteistyössä kaksi kappaletta jonka lisäksi kummankin kynästä syntyi yksi oma sävellys. Levyn aloitusraita One Vision oli yhtyeen koko uran toinen kappale, jonka tekijänoikeudet jaettiin tasan kaikkien neljän muusikon kesken. Myöhemmillä albumeilla kaikkien kappaleiden tekijänoikeudet kirjattiin Queen-nimen alle.

Neljän tasavahvan lauluntekijän yhteistyö johti laajaan tyylikirjoon, jota musiikkitoimittajat ja monet Queen-fanitkin vieroksuivat. Eniten kritiikkiä albumi sai John Deaconin säveltämästä kappaleesta One year of love.
Deaconin herkkä balladi oli käytänössä basistin ja laulusolisti Mercuryn duoprojekti, jonka rummuista huolehti rytmikone ja kitarasoolo oli korvattu kokonaan saksofonilla. Highlanderin rakkaustarinan innoittama kappale on mielestäni koskettava rakkauslaulu ja Mercuryn tulkinta on aidon teeskentelemätön. Musiikkilehdistölle ja monille faneille moinen siirappinen herkistely oli kuitenkin liikaa.

Vaikka yhtye näytti ulospäin yhtenäiseltä, albumia tehtiin pitkälti kahden muusikon ja yhden tuottajan tiimeissä. Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor työskentelivät uuden tuottajansa David Richardsin kanssa yhtyeen omilla studioilla Montreux:ssä samanaikaisesti kun Mercury ja Deacon linnoittautuivat vanhan tuottajansa Mackin kanssa Münchenin Musicland -studioille. Kappaleet toki viimeisteltiin yhdessä sessioiden päätteeksi.

Friends will be friends -laulun tapaan kappale Pain is so close to pleasure kirjattiin parivaljakon Mercury-Deacon nimiin. Kappale on hyvä esimerkki funkahtavasta tyylistä, joka yhdisti Mercurya ja Deaconia ja erotti heidät rock-henkisemmistä yhtyetovereistaan. Kappaleen juurevat bassokuviot eivät jätä epäselväksi kenen riffeistä kappale sai alkunsa. Mercuryn falsetissa lauletut soolo-osuudet sopivat hienosti kappaleen soul-tunnelmaan. May sentään sai lisätä kitarasoolon jälkikäteen. Myös tämä kappale sai tiukkapipoisimpien Queen-fanien kulmakarvat kurtistumaan.
Highlander-elokuvan kantava teema oli mahdoton rakkaus kuolevaisen ja kuolemattoman välillä. Tämän aiheen innoittamana syntyi eteerinen, Brian Mayn kirjoittama ja osin myös laulama Who wants to live forever, joka sai uusia merkityksiä Mercuryn kuoltua aidsiin viisi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa oli John Deaconin vuoro seurata sivusta kappaleen äänityksiä, sillä hän ei soita kappaleella nuottiakaan. Kappaleen hieno instrumentaaliversio Forever julkaistiin singlen b-puolella ja albumin cd-julkaisuilla.
Queenin levy-yhtiöillä eripuolilla maailmaa oli vaikeuksia markkinoida hyvinkin erilaisista aineksista koottua albumia. Tämän seurauksena eri maissa julkaistiin toisistaan täysin erilaisia singlepaketteja. Ainoastaan levyn avausraidat One vision ja A kind of magic julkaistiin singlenä maailmanlaajuisesti. Balladit Friends will be friends ja Who wants to live forever kelpasivat singlejulkaisuun vain Euroopassa. Yhdysvallat ei vieläkään ollut toipunut I want to break free -kappaleen drag-videosta, ja Capitol-levy-yhtiö yritti selvästi luoda yhtyeestä miehisempää kuvaa julkaisemalla singlenä albumin päätösraidan Princes of the universe. Kaiken kaikkiaan levyn yhdeksästä kappaleesta peräti seitsemän julkaistiin singlenä jossain päin maailmaa.
Capitolin yrityksistä huolimatta USA käänsi edelleen selkänsä sen popraameihin sopimattomalle yhtyeelle. Princes of the universe ei noussut listoille lainkaan ja albumikin pääsi parhaimmillaan Billboardin 42:lle sijalle. Muualla sen sijaan Queen oli yhtä suosittu kuin ennenkin, Englannissa albumi palautti yhtyeen listakärkeen kuuden vuoden tauon jälkeen. Lehdistön kritikki yhtyettä kohtaan jatkui entiseen malliin, muistan itse Helsingin Sanomien arvostelijan käyttäneen ilmaisua "Harvinaisen huono levy".

Puutteistaan huolimatta A Kind of magic on Queenin uran merkkipaaluja. Sitä seurannut Magic Tour -kiertue oli Queenin uran suurin kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi 26 kertaa. Unkarin Népstadionilla pidetty konsertti oli ensimmäinen kommunistimaissa järjestetty stadionkonsertti. Kiertue jäi kuitenkin yhtyeen viimeiseksi, sillä pian kiertueen päättymisen jälkeen yhtyeen laulaja sai tietää sairastavansa Aidsia. Vaikka Mercury kielsi asian julkisesti vuoteen 1991 asti, ei hänen kuntonsa riittänyt enää vastaaviin konserttiesiintymisiin. 

Studiossa Queen jatkoi edelleen hienojen ja menestyneiden levyjen tekoa. Albumit Miracle (1989) ja Innuendo (1991) nousivat edeltäjänsä tapaan Britannian listaykkösiksi, ja kuukausi Mercuryn kuolemaa ennen julkaistusta Greatest Hits II -albumista tuli maan kymmenenneksi eniten myyty albumi kautta aikojen. Suomessa Greatest Hits II on edelleen myydyin ulkomaisen artistin julkaisema albumi.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)