tiistai 15. tammikuuta 2013

152. West Side Story - The Original Sound Track Recording (1961)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musikaaliin perustuva West Side Story on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvamusikaaleja. Niin myös sen soundtrack-albumi, joka oli 1960-luvun menestynein amerikkalainen lp-levy ja joka vietti USAn albumilistan kärjessä huikeat 54 viikkoa. Albumin menestystä ei haitannut edes se julkinen salaisuus, että suurimman osan sen hittimelodioista tulkitsijana toimi joku muu levyn kannessa mainittu ja elokuvassa roolia esittänyt näyttelijä.

Kun näin West Side Story -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 1980-luvun puolivälissä, oli se musiikkia harrastavalle ja helposti liikuttuvalle koululaiselle järisyttävä kokemus. 1950-luvun New Yorkiin sijoittuva Romeo ja Julia -kertomus kielletystä rakkaudesta traagisine loppuineen oli vaikuttava jo sellaisenaan. Kun siihen lisättiin Leonard Bernsteinin svengaava musiikki, hienot näyttelijäsuoritukset ja elokuvan näyttävä kuvakieli, olin valmis julistamaan WSS:n maailman parhaaksi elokuvaksi.

Musikaalista tunnetaan parhaiten sen rakkauslaulut Maria ja Tonight sekä räiskyvä America. Esittelen tässä blogissa kuitenkin vähemmän tunnettua ja näinollen myös vähemmän kuultua elokuvamusiikkia tästä musikaaliklassikosta.

Elokuva ja sen musiikki vangitsevat heti alkutekstien aikana. Hitchcock-elokuvien (mm. Psycho, Vertigo, North by Nortwest) alkutekstigrafiikoista maineeseen noussut Saul Bass vastasi musikaalin minimalistisesta alusta, jossa New Yorkin siluetti vaihtaa väriä Bernsteinin musiikin tahdissa. Alkutekstin ainoat sanat, elokuvan nimi, nähdään vasta kohtauksen lopussa, jossa grafiikka sulautuu Manhattanin siluettiin. Ainutlaatuisen alkutekstiosion taustalla kuullaan tyylikäs sikermä musikaalin melodioista.
New Yorkin maisemat jatkuvat elokuvan alkukohtauksessa, joka koreografian keinoin ilman sanoja luo elokuvan pohja-asetelman, kahden jengin välisen sodan kaupungin kaduilla.

Elokuvan tekoon palkattiin poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa. Ohjaajista toinen koreografi Jerome Robbins (joka oli ohjannut musikaalin Broadway-version) vastasi näistä tanssiin perustuvista kohtauksista. Tämä ainoa aidoilla paikoilla kuvattu kohtaus on elokuvan näyttävimpiä. Elokuvan muut kohtaukset kuvattiin New Yorkin sijaan Hollywoodin studioilla.
Veteraaniohjaaja Robert Wisen roolina oli elokuvan visuaalinen puoli ja juonen eteenpäin vieminen. Hän olikin omimmillaan niissä henkilökuvauksissa, jotka eivät perustuneet tanssiin ja koreografiaan. Elokuvan toinen pääroolihahmo, Richard Beymerin näyttelemä Tony ei juurikaan tanssi, vaan esittelee tunteensa ja persoonansa laulaen. Hahmo esitellään laululla Something's coming, joka on suosikkikappaleitani musikaalissa. Tämä siitäkin huolimatta, että Beymer ei itse laulanut roolihahmonsa lauluja, vaan äänenä toimii Jim Bryant.
Nuorempana olin innostunut West Side Storyn lauluista, mutta nyt myöhemmin elokuvan instrumentaalit ovat vieneet huomioni. Syynä tähän todennäköisesti se, että DVD-aikana olen päässyt katsomaan elokuvaa hyvällä laadulla (ja koko laajakuvan mitalla) omassa televisioruudussani. Musiikki ja esiintyjien tanssisuoritukset toimivat niin hyvin yhteen, että laulun sijaan näyttelijät tuntuvat esittävän vuorosanansa pikemmin tanssin kuin tekstin muodossa. Elokuvan näyttävimpiä joukkokohtauksia on tanssisalikohtaus, jossa jengit mittelevät voimiaan tappeluringin sijaan tanssilattialla.
  • Mambo (ote elokuvasta, YouTube)
  • Dance at the gym (restauroitu soundtrack,Mambo kohdasta 2:35 eteenpäin, Spotify)
Tanssisalikohtauksen koreografiat ovat Jerome Robbinsin käsialaa, mutta hän ei ollut paikalla kohtauksen kuvauksissa. Koreografi-ohjaajan perfektionismi kävi elokuvan tuottajien ja rahoittajien hermoille, sillä tanssikohtauksia kuvattiin kerta toisensa jälkeen Robbinsin löytäessä niistä aina korjattavaa. Lopulta elokuvan toinen ohjaaja sai potkut ja porttikiellon kuvauspaikalle.

Elokuvan lopputuloksessa ohjaajaparin yhteistyö näyttää kuitenkin saumattomalta. Tarina etenee, ja elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset sulautuvat saumattomasti sen juoneen ilman kiusallista kertomuksen pysähtymistä. Yksi elokuvan tunnetuimmista laulu- ja tanssikohtauksista on puertoricolaisnuorten kiista siitä, oliko Amerikkaan muuttaminen loppujen lopuksi lainkaan hyvä idea. Alkuperäisessä teatteriversiossa laulu esitettiin vain tyttöjen kesken, elokuvassa lauluun osallistuvat myös jengin pojat, mikä lisää energiaa vähintään 50 prosentilla.
Anitaa näyttelevä Rita Moreno ja Sharks-jengin johtajaa esittänyt George Chakiris (joka teatteriversiossa oli esittänyt kilpailevan Jets-jengin Riff-johtajaa) saavat harvinaisen kunnian laulaa itse oman soolonumeronsa (tosin balladeissa Anitaa dubbasi Betty Wand).

1960-luvulla oli yleistä, että näyttelijät hoitivat näyttelemisen ja laulajat laulamisen, yksi ihminen teki harvoin molempia. Näin myös elokuvan pääpari Maria (Natalie Wood) ja Tony (Richard Beymer) vain aukoivat suurimmissa lemmenlauluissa suutaan Marni Nixonin ja Jim Bryantin huolehtiessa lauluosuuksista. Ehkä tämän vuosi elokuvan pääparin yhteistyö ei toimi niin hyvin kuin toivoisi.

Kappaleessa Somwhere Nixonin ja Bryantin duetointi on muodollisesti pätevää, mutta kemia ja rakkauden palo puuttuu. On ironista, että vaikka elokuvan lopputeksteissä ja miljoonia myyneen albumin kansiteksteissä annettiin kunniaa mm. musiikinopettajille ja harjoituspianisteille, ei laulujen varsinaisia esittäjiä mainittu kuin vasta 1990-luvun remasteroiduissa versioissa.
Tanssi-, joukko- ja toimintakohtauksissa ei herkästä kemiasta ole tietoakaan, tunteet räjähtävät niin valkokankaan kuin kaiuttimienkin läpi. Elokuvan hurjin tanssiesitys nähdään loppupuoliskolla, kun Jets-jengi toipuu johtajansa Riffin yllättävästä kuolemasta. Uudeksi johtajaksi noussut Ice (Tucker Smith, joka lauloi oman roolinsa lisäksi Riffin lauluosuudet) yrittää pitää joukkonsa kasassa järkytyksen jälkeen.

Parkkihallissa tapahtuvassa kohtauksessa Robbins ja tanssijat puristavat mestarillisesti nuoren vihan, pelon ja epätoivon tanssin muotoon. Täydellisyyteen pyrkivä koreografi kuvautti kohtauksen niin monta kertaa, että Baby Johnia näytellyt Eliot Feld joutui sairaalaan. Kun kohtaus lopulta saatiin purkkiin, polttivat näyttelijät polvisuojuksensa Jerome Robbinsin toimiston ikkunan alla.
Hienoja esimerkkejä West Side Story elokuvasta ja sen musiikista olisi vielä useita, mutta kaikkia en saa tähän, jo muutenkin pitkäksi venyneeseen kirjoitukseen mahtumaan. Suosittelen dvd:n/bluray:n hankkimista, sillä WSS on elokuvamusikaalin moderneja klassikoita (ja tämän kirjoituksen suhruiset YoutTube-linkit eivät todellakaan anna hyvää kuvaa elokuvan näyttävyydestä). Paras tietysti on, jos löydät elokuvateatterin, jossa ruutu laidasta laitaan tyylillä pakattu elokuva on nähtävissä suurella kankaalla.

Elokuva on legendaarinen monista syistä. Yksi harvemmin mainituista erikoisuuksista on Saul Bassin suunnittelema lopputekstiosio, joka on edelleen hienoin mitä olen missään elokuvassa nähnyt. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaivaa lopputekstien raapustamisessa tiiliaitoihin on ollut ilman nykyajan digitaalisia apuvälineitä. Lopputekstien aikana kuultava musiikki on alkumusiikin tapaan hienosti sovitettu potpuri musikaalin sävelmistä.
Elokuvan alkuperäiselle soundtrackille ei kaikki elokuvan musiikki mahtunut. Edellä esitellyt alku- ja lopputekstimusiikit sekä osa tanssisalikohtauksesta (mm. yllä esitelty Mambo) puuttuivat levyn vinyyliversiosta ja varhaisista cd-levyistä. Puuttuvat musiikit on lisätty 1990-luvulla remasteroituun cd-versioon joka peittoaa vinyylin myös äänenlaadultaan.

Musiikin säveltäjä Leonard Bernstein ei osallistunut elokuvan musiikin tekoon, ja hän julkaisi oman oopperalaulajien kanssa tehdyn levytyksen West Side Storysta 1980-luvulla. Myös teatteriversioista on tehty useampikin WSS-albumi. Minulle tämä elokuvan soundtrack-albumi on kuitenkin ainoa varteenotettava levytys tästä hienosta musikaalista.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

151. The Best of James Bond 30th Anniversary (1962-1989)

Kuuntele James Bond tunnusmelodioita Spotifyssa (playlist).
James Bond -elokuvat muodostavat ainutlaatuisen tähän mennessä 23 elokuvan sarjan. Puolen vuosisadan aikana tehdyistä elokuvista on muodostunut formaatti, jossa monet asiat ja teemat toistuvat samanlaisina hieman varioituina vuodesta vuoteen. Yksi elokuvien toistuvista elementeistä ovat Bond-elokuvien alkutekstit, joiden taustalla soivista tunnusmelodioista on tullut lähes poikkeuksetta hittejä. Nämä hitit on koottu albumiksi useaan kertaan muodostaen näin musiikillisesti mielenkiitoisen aikamatkan Matt Monron välimerellisestä balladista Adelen tuoreimpaan tunnusmelodiaan.

80-luvun alkupuoliskolla videonauhurit kuuluivat vain varakkaiden perheiden olohuoneisiin. Itse muistan, että jos jonkin kaverini kotiin hankittiin "videot", se oli uutinen koko luokassa. James Bond -elokuvat olivat uuden videovuokraamoliiketoiminnan kivijalka. Ensimmäinen kysymys tuoreen videoperheen lapselle olikin "montako Bondia olet katsonut". Ensimmäinen lähikosketus Bond-leffoihin (joiden ikäraja oli vielä yleisesti 16-vuotta) olikin, kun kokokoonnuimme viettämään 10 tai 11 -vuotissyntymäpäiväjuhlia hammaslääkäriperheeseen kuuluvan luokkatoverin kotiin. Synttärivieraat kerääntyivät television ja uutuuttaan hohtavan VHS-nauhurin ääreen, ja juhlien sisältö koostui 2-3:n James Bond -elokuvan katsomisesta.

Perusteellisemmin tutustuin näihin elokuviin opiskeluaikoina, jolloin videonauhuri oli halventunut opiskelijan kukkarolle sopivaksi ja Bondeja näytettiin myös kotimaisilla televisiokanavilla. Elokuvat toistivat itseään juonen ja ohjauksen osalta, ja suurin mielenkiinto kohdistuikin pikkuhiljaa elokuvan alkuteksteihin ja niiden aikana soitettavaan musiikkiin. Ensimmäisen kerran tämä yhdistelmä kuultiin elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with love). Elokuvassa alkutekstien aikana kuultiin tunnusmelodian instrumentaaliversio. Matt Monron laulamana tämä hieno balladi kuultiin elokuvassa myöhemmin. Allaolevassa linkissä nämä kaksi on kuitenkin yhdistetty.
Bond-elokuvien tunnuslaulujen tekstien aihe liittyi harvoin suoraan elokuvaan. Elokuvan nimen ympärille kudottiin useimmiten romanttinen tarina, jossa vain vihjeenomaisesti viitattiin agentin työn vaarallisuuteen ja jännittävyyteen. 

Suoriten elokuvan aihetta koskettaa kappale Goldfinger, jota pidetään syystäkin kaikkien aikojen legendaarisimpana tunnusmelodiana. Sävelmän ensimmäistä kahta nuottia on jäljitelty Bond-tunnusmelodioissa tämän jälkeen usasti. Yhtä muistettava on myös Shirley Basseyn  laulusuoritus. Nerokkaan laulun tekstissä leikitään englannin kielen foneettisilla hienouksilla. Laulun aiheena on elokuvan pääkonna, jonka kultainen sormi uhkaa vaaraa pelkäämättömiä naisia. Hänellä kultainen (golden) sydämensä on kylmä (cold) kuin jää. 
Vastaavalla tavalla Bond-vihulaista romantisoitiin elokuvan 007 ja kultainen ase -elokuvan tunnusmelodiassa, joka oli samalla ensimmäinen vakava yritys tuoda teemoihin mukaan reilua rock-henkeä. Teema toistui myös elokuvan lopputekstien aikana.
Pian popartistit alkoivat kilpailla mahdollisuudesta päästä esittämään seuraavan elokuvan Bond-tunnari. 1960-luvulla tunnusmelodioita pääsivät laulamaan Matt Monron ja Shirley Basseyn lisäksi sellaiset popsuuruudet kuin Nancy Sinatra ja Tom Jones. 1970-luvulla artistien joukosta löytyivät muiden muassa Paul McCartney ja Carly Simon. Shirley Bassey on ainoana artistina saanut kunnian esittää Bond-tunnarin kolmessa eri elokuvassa. Hänen toinen esiintymisensä tapahtui vuoden 1971 elokuvassa Timantit ovat ikuisia, joka on kuin kypsän naisen versio Marilyn Monroen Diamonds are a girls best friends -sävelmästä.
1970 ja 1980-luvuilla tunnusmelodiat alkoivat erkaantua edellisellä vuosikymmenellä muodostuneesta kaavasta. Melodiat muistuttivat enemmän tavallista perusiskelmää, ja agenttiteemaa sivuttiin vain laulun tekstissä jos siinäkään. Hyvä esimerkki tästä on Octopussy - mustekala -elokuvan tunnusmelodia, jonka tekstissä ei edes mainita elokuvan nimeä. Kappale on yksi Bond-suosikkejani.
Modernimmat ja nuorekkaammat popteemat valtasivat Bond-elokuvat 1980-luvun puolivälissä Duran Duranin ja A-ha -yhtyeiden myötä. Esimerkkinä tästä 007 ja kuoleman katse -elokuvan tunnusmelodia, jossa ainoastaan otsikko ja laulun syntetisaattori-info viittaavat perinteiseen James Bond -brändiin. 
1980- ja 1990-lukujen vaihteessa 007-tunnusmelodioissa alettiin jälleen ammentaa vanhojen hyvien aikojen Bond-tematiikasta. Yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä tunnusmelodioista on 007 ja lupa tappaa -elokuvan tunnuskappale, joka peittelemättä lainailee melodia- ja sovitusaihioita Shirley Basseyn Goldfinger -kappaleesta.
Oma James Bond -kokoelma-cd:ni päättyy Licence to kill -kappaleeseen, mutta myöhemmiltä kokoelmilta löytyvät toki myös tuoreemmat Bond-tunnarit.

Lupa tappaa -elokuvan myötä päättyi yksi aikakausi, kun  vuodesta 1967 elokuvien alkutekstigrafiikoista vastannut Maurice Binder kuoli. Hänelle seuraajaksi löytyi brittiläinen musiikkivideoiden ohjaaja Daniel Kleinman, jonka ohjaama Licence to kill -laulun musiikkivideo (katso linkki yllä) oli täydellinen työnäyte. Kleinmanin ensimmäiset alkutekstit nähtiin elokuvassa 007 ja kultainen silmä.

Itse näin Goldeneyen Belgian opiskelijavaihtoni aikana (tietenkin ranskankielisellä dubbauksella), ja se on edelleen mielestäni kaikkien aikojen paras James Bond -elokuva. Kleinmanin upeat alkutekstit yhdistelevät taitavasti Bond-elokuvien kliseitä aseiden piipuista ja kauniista naisista elokuvan teemaan, Neuvostoliiton hajoamiseen. Suurelta valkokankaalta nähtynä tämä metaforakollaasi (Leninin patsaita moukaroivat naishahmot ja taivaalta putoilevat sirpit ja vasarat) oli mykistävän tyylikästä katsottavaa. Alkutunnuksen kruunaa Tina Turnerin laulama tunnusmelodia. U2-yhtyeen Bono ja Edge varastivat yhden jos toisenkin idean aiemmista Bond-melodioista Goldeneye-tunnusta säveltäessään.
Oma suhteeni Bond-elokuviin katkesi vuonna 2002 julkaistuun Kuolema saa odottaa -elokuvaan. Tässä vaiheessa olin jo kyllästynyt agenttielokuvien itseään toistaviin rutiineihin, mutta pohjanoteeraus oli uuden elokuvan alkutekstien aikana nähty Madonnan säveltämä ja esittämä tunnusmelodia. Popin kuningatar hukkasi ainutlaatuisen tilaisuutensa, Die another day on Bond-historian selvästi mitättömin sävellys ja yksi Madonnan koko uran huonoimmista kappaleista.

Tämän jälkeen en ole ehtinyt enkä jaksanut tutustua uusiin Bond-elokuviin, joten myös niiden tunnusmelodiat ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Pari kertaa kuulemani Adelen tuorein Skyfall-elokuvan tunnuskappale ei mielestäni nouse Matt Monron, Shirley Basseyn, Gladys Knightin tai Tina Turnerin bond-klassikoiden tasolle.

James Bond -elokuvat ovat sarjana mainiota aivot narikkaan -toimintaviihdettä, jolle on tilausta kun pääkoppa ei jaksa käsitellä syviä merkityksiä sisältäviä elokuvaklassikoita. Omaan ajanviettooni eivät James Bond -elokuvat enää kuulu, mutta niiden tunnusmelodioista koottua cd:tä kuuntelen edelleen. 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , , ,

tiistai 18. joulukuuta 2012

150. Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Näin joulun alusviikolla on sopiva esitellä hieman tämän vuosíkymmenen puolella syntynyttä joulumusiikkia. Vaikka lähes kaikki Annie Lennoxin joululevyn kappaleet ovat perinteisiä joululauluja, on vanha Eurythmics-tähti muokannut lauluja uuteen uskoon lisäämällä moderneja soundeja ja afrikan rytmejä. A Christmas Cornucopia on niitä harvoja popartistin tekemiä joululevyjä joita jaksan kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Olen aina karsastanut iskelmä-, pop- ja rock-tähtien joululevyjä. Niissä usein artistit poistuvat omasta musiikkimaailmastaan ja kuorruttavat puhki ylisoitetut jouluklassikot kliseisillä jousiorkestereilla ja kulkusten kilinällä. Harvat artistit ovat uskaltaneet ottaa nämä kaikkien tuntemat joululaulut ja muokata ne omalle tyylilleen uskollisesti muotoon joka miellyttää niin artistin perinteistä fanikuntaa ja musiikkiyleisöä yleisemminkin. Tässä Annie Lennox on onnistunut erinomaisesti.

A Christmas Cornucopian (=joulun runsaudensarvi) lauluista useimmat ovat suomalaisille vähän tuntemattomampia. Tämä tekee Lennoxin versioista entistäkin mielenkiintoisempia. Esimerkiksi levyn aloittava Angels from the realms of glory kuullostaa uudelta Lennox-kappaleelta, jouset ovat kuin suoraan kappaleesta Walking on broken glass ja enkelikuoro tuo mieleen Eurythmicsin vanhan There must be an angel-hitin. Laulun teksti ja viimeistään kertosäkeen Gloria in excelsis Deo -kuoro muistuttavat, että kysymyksessä on kuitenkin perinteinen joululaulu.
Englantilaisille tutumpi joululaulu on myös God rest ye merry gentlemen. Laulaja täydentää muuten varsin perinteistä tulkintaa tinapilleillä, afrikkalaisilla rummuilla ja haitarilla, joita Lennox myös itse soittaa.
Lennox osoittautuu tällä levyllä varsinaiseksi multi-instrumentaliksi. Hänen soitinlistastaan löyty useita erilaisia puhaltimia, lyömäsoittimia ja koskettimia. Hän myös osaltaan vastaa kappaleiden jousisovituksista. Varsinainen eri soittimien runsaudensarvi on kappale As Joseph was a walking. Lennoxin lisäksi levyllä moninaisia instrumentteja soittavat tuottaja Mike Stevens, äänittäjä Mark Stevens ja rumpali Barry van Zyl. Levyn monissa kappaleissa esiintyy afrikkalainen lapsikuoro.
Joululevynsä kansitekstissä artisti kertoo, että joululla ei ole hänelle uskonnollista merkitystä. Joululaulut ovat Annie Lennoxille kuitenkin tärkeä osa elämää ja tätä vuodenaikaa. Lennoxin suhdetta jouluun kuvaa hyvin levyn päättävä Universal child. Se ei varsinaisesti ole mikään joululaulu, vaan äidin rakkauslaulu vastasyntyneelle lapselleen. Laulun sanoman voi hyvin ajatella niin Jeesuksen äidin kuin maailman kaikkien muiden äitien (ja miksei isienkin) sydämelle.
A Christmas Cornucopia saa inspiraationsa brittiläisestä joululauluperinteestä, levyn kappaleista ainoastaan Jouluyö juhlayö on yleisesti Suomessa laulettu joululaulu. Osittain juuri tämän vuoksi albumi on piristävä poikkeus muiden pop-, iskelmä- ja rocktähtien joululevyistä.

Hienointa levyssä on kuitenkin se, että Annie Lennox on tehnyt sen savalla vakavuudella ja kunnianhimolla kuin muutkin levynsä. Arvostan tätä skottilaislaulajaa entistäkin enemmän.
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

149. The Mamas & The Papas (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisellä albumillaan ja hiteillä Monday monday ja California dreaming julkisuuteen ponnahtanut The Mamas & the Papas ei kertaakaan onnistunut uusimaan ensimmäisten levyjensä saamaa suosiota. Levyjen laadun ja myynnin laskemisestä huolimatta yhtye teki hyvää musikkia vielä kolmen albumin verran. Yhtyeen nimetön toinen albumi antaa hienon läpileikkauksen yhtyeen tyylipaletista. Albumi on erityisen onnistunut, kun ottaa huomioon sen myllerryksen, joka yhtyeen sisällä tapahtui sen levytyksen aikoihin.

The Mamas & the Papas -yhtyeen ensialbumi If you can believe your eyes and ears oli menestynein synteesi siitä, mitä nelikko John & Michelle Phillips, Cass Elliot ja Denny Doherty saivat yhdessä aikaiseksi. If you can believe... oli myös yhtyeen onnistunein albumikokonaisuus, sitä seuranneet neljä albumi olivat kukin jonkin verran edeltäjäänsä huonompia.

Yhtye teki kuitenkin hienoa musiikkia koko lyhyen yhteistyönsä (1965-1968, en laske mukaan levy-yhtiön vaatimuksesta 1971 julkaistua yhtyen viidettä albumia) ajan. Albumit olivat epätasaisia, mutta jokaiselle mahtui mukaan muutama klassikkokappale, jossa tämä neljän hyvin erilaisen (ja erinäköisen) muusikon yhteistyö toimi ainutlaatuisella tavalla.

Yhtyeen toisella albumilla yhdistyvät hienosti ne eri tyylit, joita mamat ja papat käyttivät. Kysymys oli nimenomaan lauluyhtyeestä, jonka neljä erilaista laulajaa täydensivä toisiaan oivallisesti. Parhaita esimerkkejä yhtyeen harmoniasta on lyhyt Once was the time I thought.
Vuonna 1966 yhtyeen henkilökohtaiset suhteet olivat kaukana siitä unisonosta, joka edellisellä kappaleella kuultiin. Alunperin yhtye koostui kahdesta pariskunnasta. Michelle ja John Phillips olivat olleet naimisissa jo monta vuotta ennen yhtyeen perustamista, ja Cass Elliot ja Denny Doherty seurustelivat. Ennen tämän albumin äänityksiä paljastunut Michellen ja Dennyn välinen suhde rikkoi kuitenkin yhtyeen sisäisen kemian. Suhteen seurauksena Michelle Phillips erotettiin yhtyeestä väliaikaisesti ja korvattiin sijaislaulajalla. Tilanteen rauhoituttua Phillips kuitenkin palasi yhtyeeseen, eikä kukaan tiedä millä levyn kappaleista laulaa Michelle ja millä häntä korvaamaan tullut Jill Gibson.

Levyllä tätä ihmissuhteiden vuoristorataa ei kuitenkaan kuule. Uusien, useimmiten John Phillipsin säveltämien laulujen lisäksi The Mamas & the Papas oli taitava versioimaan tunnettuja hittejä omaan tyyliinsä. Martha and the Vandellasin alun perin levyttämä Dancing in the street on hyvä esimerkki kappaleesta, jonka yhtye muokkasi omaan tyyliinsä sopivaksi alkuperäistä kunnioittaen. Lauluharmoniat ja hauska sovitukselliset ratkaisut tekevät kappaleesta mielenkiintoisen kuunneltavan. Laulusolistina kappaleessa on yhtyeen väriläiskä Cass Elliot. Laulun televisioesitys on katsomisen arvoinen jo pelkästään "Mama" Cassin koreografian ansiosta.
Lauluntekijä John Phillips ammensi yhtyeen kappaleisiin aineksia rockin ja popin lisäksi folk-musiikista. Tätä tyyliä edustaa taivaallisesti sovitettu Dancing bear, jonka solistina on Denny Doherty.
The Mamas & the Papas yhtyeen toinen albumi antaa hyvän kuvan yhtyeen tyylien kirjosta, popista ja folkista hypähdetään sujuvasti tyylipaletin toiseen laitaan. Cass Elliot loistaa solistina kappaleessa Words of love, joka tinttipianoineen muistuttaa kabareenumeroa. Tämänkin kappaleen televisioesitys osoittaa, kuinka suuri merkitys väritelevisiolla oli yhtyeen menestyksessä.
Yhtyeen sisäisistä ristiriidoista huolimatta The Mamas & the Papas jatkoi toimintaa vielä parin vuoden ajan hajoten lopulta vuonna 1968. Tänä aikana syntyneet albumit The Mamas & the Papas Deliver ja The Papas & the Mamas ovat sisällöltään yhtä vaihtelevia kuin kaksi ensimmäistä albumia sisältäen hutien lisäksi monta korvia hivelevää hittiä. Phillipsit, Elliot ja Doherty palasivat vastahakoisesti yhteen vielä vuonna 1971, jolloin levy-yhtiö vaati oikeusjutulla uhaten heiltä vielä yhtä albumia. Syntynyt levy People like us on syystäkin hukkunut unohduksen usvaan.

Lue myös:

    Lähettänyt klo 1 kommentti:
    Tunnisteet: , ,

    lauantai 1. joulukuuta 2012

    148. Kate Bush: Never for ever (1980)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
    Kun 21-vuotias Kate Bush julkaisi albuminsa Never for ever, oli hänellä takanaan jo ykköshitti Wuthering heights, kaksi menestysalbumia sekä uransa ensimmäinen ja viimeinen konserttikiertue. Kolmannen albuminsa Bush sävelsi, sovitti ja tuotti itse, ja skeptikoiden epäilyksistä huolimatta lopputulos oli kautta linjan laatutyötä. Levyn sisältää tukun erinomaisia sävellyksiä ja aistikkaita sovituksia. Ja neiti Bushin ääni oli, edelleen, vertaansa vailla.

    Olen juuri lukenut Graeme Thomsonin tuoreen kirjan Kate Bush ja musiikin lumo. Kirja kertoo sopivan yksityiskohtaisesti, mutta liikaa menneisyydessä rypemistä välttäen, tämän mielenkiintoisen brittitähden urasta ja musiikista. Sain siis paljon tietoa Kate Bushin elämästä ja musiikin taustoista, tietoa jota minulla ei aiemmin ollut. Kirjailija on kuitenkin mielestäni lumoutunut liiaksi Bushin omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta, kritiikkiä saavat Bushin levyt ja laulut, jotka kirjailijan mukaan ovat liian ymmärrettäviä tai liian "tavallisia".

    Oma suhteeni Bushin musiikkiin on hyvin toisenlainen. En ole koskaan jaksanut kaivella laulujen teksteistä erikoisia viestejä enkä ylitulkita niiden mytologiaa. Minulle tärkeintä Kate Bushin, niinkuin muidenkin suosikkiartistieni musiikissa, ovat hyvät melodiat, laulajan tulkinnat sekä sovitukset jotka antavat milloin taiteellista mielihyvää tai yksityiskohtien runsaudensarven, josta joka kuuntelulla tekee uusia löytöjä. Sellainen levy on Bushin kolmas albumi Never for ever.

    Kaksi aiempaa levyä ammattituottajan ohjauksessa levyttänyt ihmelapsi Kate Bush sai kolmannella levyllä kaiken taiteellisen päätösvallan itselleen (aputuottajanaan kaksi edellistä levyä äänittänyt John Kelly). Tämä osoittaa kuinka levy-yhtiö ennenkuulumattomalla tavalla luotti nuoreen suojattiinsa. Itse en keksi ketään naispuolista artistia (ja miespuolisistakin tulee mieleen vain Beach Boys -nero Brian Wilson), jolle tällainen valta olisi suotu näin nuorena. Eikä Bush pettänyt luottamusta, ei taiteellisilla eikä kaupallisilla mittareilla.
    Levyn aloittava Babooshka on hyvä esimerkki siitä, kuinka Bush osasi tehdä todella tarttuvia hittimelodioita. Laulun tarinakin on keskimääräistä ymmärrettävämpi Kate Bush -tarina: kertomus väljähtäneessä avioliitossa asuvasta naisesta, joka haluaa testata kuinka altis hänen miehensä olisi lähtemään vieraan naisen matkaan. Nainen naamioituu toiseksi naiseksi, lähettää miehelle hajustettuja rakkauskirjeitä ja samalla katsoo avuttomana miehen lumoutuessa uudesta naisesta. Laulun nerokkaan minimalistisessa videossa Bush itse näyttelee juonittelevaa vaimoa, miestä esittää kookas kontrabasso.

    Elämää syvempiä asioita käsittelee kappale Blow away (for Bill), joka on omistettu Bushin kiertueella onnettomuudessa kuolleelle nuorelle valomiehelle. Laulussa Kate luettelee edesmenneitä muusikoita Sid Viciousista ja Buddy Hollysta tuntemattomampiin suuruuksiin ja pohtii mitä musiikille tapahtuu tekijänsä kuoltua. Onnistuneessa paketissa on kauniisti tulkittu melodia, aistikas sovitus ja sopivan pohdiskeleva sanoitus.
    Bush ei juuri koskaan ole ollut kantaaottava lauluntekijä, protestia tai politiikkaa hänen lauluistaan ei löydy. Siksi onkin erikoista, että Never for ever -levyltä löytyy peräti kahdesta laulusta vahvaa sanomaa, ja nämä molemmat lisäksi julkaistiin singleniä. Army dreamers tuo selvästi julki sen, mitä nuori laulaja on mieltä armeijasta ja sodasta. Laulussa kerrotaan äidin näkökulmasta nuoresta miehestä, josta olisi voinut tulla rock-tähti, poliitikko tai isä ellei sota olisi katkaissut hänen elämäänsä ennen 20. ikävuotta. Laulun musiikkivideo tukee hyvin tekstiä.
    Never for ever -levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu Breathing ottaa, jos mahdollista, vielä suoremmin kantaa sotaa vastaan. Tällä kertaa näkökulma on syntymättömän lapsen, joka ydintuhon jälkeen yrittää hengittää äitinsä kautta raitista ilmaa. Tälläkin kertaa musiikkivideo kulkee käsi kädessä laulun tekstin kanssa. Singlen b-puolella julkaistu kappale Empty bullring on esimerkki Kate Bushin ja pianon välisestä yhteispelistä, joka ei muita instrumentteja tarvitse. Vaikka kappaletta ei löydy Never for ever -albumilta, sijoitan sen tähän yhteyteen.
    Never for ever on kahden sitä edeltävän Kate Bush albumin tavoin kokoelma älykkään melodisesti eteneviä sävelmiä mutta myös helposti sulatettavia kappaleita joidenkin laulujen erikoisista aiheista huolimatta. Bushin musiikista kiinnostuneelle se onkin helpoin paikka aloittaa tutustumista hänen albumeihinsa.

    Tämän jälkeen Bush siiryi musiikissaan kokeellisempaan suuntaan, mikä aluksi vieraannutti hänen fanejaan mutta viimeistään Hounds of love -albumin kohdalla sai jälleen koko maailman puolelleen.

    lue myös:

      Lähettänyt klo Ei kommentteja:
      Tunnisteet: , ,
      Tilaa: Blogitekstit (Atom)