lauantai 20. heinäkuuta 2013

177. Queen: The Miracle (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Queenin 13. albumi keräsi huomion heti kannellaan. Kuten kuvakin antaa ymmärtää, yhtyeen jäsenet olivat vuonna 1989 yhdistäneet voimansa entistä voimakkaammin tukeakseen vakavasti sairastunutta laulusolistiaan. Albumin hittikavalkadi ja muut erinomaiset kappaleet peittävät erinomaisesti synkän totuuden Freddie Mercuryn rappeutuvasta terveydestä.

20 vuotta sitten tiedot uusista levyjulkaisuista sai parhaiten perjantain Helsingin sanomista, elokuvailmoitusten ja sarjakuvien välistä. Vaikka olin Queen-fani jo tuolloin, en ollut kuullut yhtyeen tekevän uutta levyä, joten ensimmäisen kerran sain tiedon The Miracle -levystä perjantailehden ilmoituksesta ennen kouluun lähtöä. Lukiolaisena minulla oli hyppytunti heti aamun ensimmäisen tunnin jälkeen, ja se riitti hyvin pikavierailuun Musiikki Fazerilla. Näin aamulla lehdessä näkemäni levy oli hyppysissäni jo ennen aamukymmentä.

En levyä kuunnellessani ollut tietoinen sen teon aikana yhtyeen ylle kerääntyneistä tummista pilvistä. Kolme vuotta aiemmin julkaistu Queen-albumi A Kind of magic ja sitä seurannut maailmankiertue olivat olleet suurmenestyksiä. Kiertueen jälkeen yhtyeen laulusolisti Freddie Mercury toteutti unelmansa levyttämällä ihailemansa oopperadiiva Montserrat Caballén kanssa albumin Barcelona. Näiden äänitysten aikoihin Mercury sai tiedon HIV-positiivisuudestaan. Hän kuitenkin halusi jatkaa työskentelyään entiseen tahtiin niin pitkään kuin pystyi. Sairaudesta tiesivät vain lähimmät ihmiset, edes Queenin muille jäsenille ei kerrottu asian oikeaa laitaa vielä vuosiin. Päälle päin Queen toimi entiseen tapaan, ja uusi albumi oli jälleen energiaa ja mahtailua oleva paketti.
Brian May:n säveltämä albumin ensisingle oli Queenmaista mahtailua tutuimmillaan. Moniääninen stemmalaulu, mahtipontinen kertosäe ja Mayn helposti tunnistettava kitarasoolo antoivat ymmärtää, että macho-kuningattaren valtakunnassa kaikki oli kuin ennenkin. Tutunlaista oli menestyskin, single nousi kotimaassaan listakolmoseksi. Edes kappaleen musiikkivideosta ei löytynyt todisteita Mercuryn heikkenevästä kunnosta.

Monien mielestä The Miracle oli tervetullut askel vanhan "perinteisen" Queenin suntaan. Vaikka A Kind of Magic oli myyntimenestys, kriitikot pitivät sitä keskinkertaisena albumina, ja uuden albumin energisempi linja otettiin innostuneesti vastaan. Vaikka huhuja Mercuryn AIDS-diagnoosista esiintyi juorulehdissä ajoittain, yhtye pyrki musiikkivideoillaan kumoamaan epäilyt laulusolistinsa terveydestä. Vauhdikkain videoista tehtiin kappaleeseen Breakthru'.
Menevä Breakthru' kappale syntyi kun rumpali Roger Taylorin ja Mercuryn keskeneräiset laulut yhdistettiin onnistuneesti toisiinsa. Levyn kaikki kappaleet merkittin ensimmäistä kertaa koko yhtyeen nimiin ilman tietoa kuka varsinaisesti laulun oli säveltänyt. Yhtye pyrki tällä helpottamaan yhteisten ideoiden hyödyntämistä ja vähentämään tekijänoikeusmaksuista syntyviä kiistoja. Jälkikäteen on myös helppo uskoa että toimenpiteellä haluttiin piilottaa se tosiseikka, että sairauden pahentuessa Freddie Mercury osallistui entistä vähemmän laulujen kirjoittamiseen.

Kollektiivisista tekijätiedoista huolimatta Miracle-levyltäkin on helppo tunnistaa kuka minkäkin kappaleen alkuperäissäveltäjä on. I want it all on selvästi peräisin rock-kitaristi Brian Mayn sävellaarista. Vastaavasti latinalaisrytmeistä innoituksensa saanut Rain must fall muistuttaa olennaisilta osiltaan basisti John Deaconin kirjoitustyyliä. Another one bites the dust ja I want to break free -hittien kirjoittaja oli yhtyeen hiljaisin jäsen, mutta kuten tämäkin kappale todistaa, erinomainen basisti ja säveltäjä. Tekstin kappaleeseen kirjoitti Freddie Mercury, joka usein aiemminkin oli tehnyt kirjoitusyhteistyötä julkisuudesta vetäytyvän basistin kanssa. Vaikka kappaleesta ei mikään hitti tullutkaan, on hyvätuulinen Rain must fall yksi albumin suosikkikappaleistani.
Lainkaan vaikeaa, etenkin näin jälkikäteen, ei myöskään ole arvata kuka sävelsi ja sanoitti (muiden yhtyeen jäsenten avustamana) levyn päätöskappaleen Was it all worth it. Kohtalonsa tietävä Freddie Mercury summasi elämänsä ja uransa kappaleeseen, joka oli kuin esimakua tulevien albumien dramaattisista kappaleista The Show must go on ja Mother love.
Kesti vielä kaksi vuotta ennenkuin Mercury julkisesti myönsi todeksi lehdistössä kiertäneet huhut; hänellä oli AIDS. Vuonna 1989 kuitenkin Mercury ja hänen yhtyekaverinsa pitivät suunsa supussa, ja suoriin kysymyksiin vastattiin suorilla valheilla: mitään sairautta ei ole, Mercury on erinomaisessa kunnossa. Myöskään levy ei paljastanut mitään, Mercuryn laulusuorituksista ei löytynyt heikkouden merkkejä, yhtye oli voimissaan ja menestys oli erinomainen niin myynnin kuin arvostelujenkin osalta.

The Miracle ei kokonaisuutena ole tasalaatuisimpia Queen-albumeja, mutta levyn parhaat kappaleet nostavat sen yhtyeen epätasaisen katalogin kärkipäähän.

Lue myös
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 8. heinäkuuta 2013

176. Queen: Queen (1973)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kaikki suuri on aluksi ollut pientä, ja tämä pätee myös yhteen maailman tunnetuimmista ja suosituimmista megayhtyeistä. Queenin debyyttialbumi ei päässyt levymyynnillä kehuskelemaan eikä sen kappaleita edelleenkään soiteta hittiradioasemilla. Tuttujen stadion-singalong-hittien sijaan tämä mielenkiintoinen albumi sisältää eri musiikkityylien yritelmiä aivan kuin yhtye olisi halunnut kokeilla mikä toimii ja mikä ei. Suosittelen levyä ehdottomasti niille Queen-faneille jotka haluavat tuntea yhtyeen katalogista muutakin kuin puhkisoitetut megasuosikit.

Queenin uran alusta puuttui kaikki se loisto, glamour ja ylimielisyys, joista yhtye tuli tunnetuksi loistovuosinaan. Klubien ja oppilaitosten lavoilla esitystään treenanneella yhtyeellä ei ollut rahaa kunnollisiin studiosessioihin, ja kunnollisen demon puute oli merkittävä este levytyssopimuksen saamisessa. Menestyksekäs De Lane Lea -studio tarvitsi testaajaa uusille äänityslaitteilleen ja collegepiireissä rajoja rikkovana bändinä mainetta saanut Queen sai paikan. Yhtye pääsi rellestämään tuliterässä studiossa mielensä mukaan ja samalla äänittämään itselleen kovasti kaivatun demonauhan. 

Tämän demon avulla John Deacon, Brian May, Freddie Mercury ja Roger Taylor saivat levytyssopimuksen Trident-yhtiön kanssa. Yhtiön johtajat eivät odottaneet yhtyeeltä suuria ja antoivat yhtyeen käyttää studiota vain sen ollessa vapaana muilta artisteilta. Queenin ensimmäinen albumi levytettiinkin lähes poikkeuksetta öisin kello kolmen ja kuuden välissä.
Queenin ensimmäinen single levytettiin aluksi De Lane Lea -studiolla ja äänitystä päivitettiin Trident-studioiden yösessioissa. Kappale on tarttuva ralli, jossa on kuultavissa monta elementtiä jotka olivat tyypillisiä yhtyeen musiikille koko sen uran ajan. Nuori Freddie Mercury on elementissään laulusolistina ja Brian Mayn kitarasoundi on helppo tunnistaa jo tässä vaihessa. Roger Taylorin rumpusoolo ja John Deaconin eloisa bassoilu osoittavat että yhtyeen jäsenet olivat täysiverisiä muusikoita jo vuonna 1973.

Queenin ensimmäisillä levyillä lauluntekovastuu oli Mayn ja Mercuryn harteilla, Deacon ja Taylor nousivat tasavertaisiksi säveltäjiksi vasta yhtyeen uran jälkimmäisellä puoliskolla. Albumin avauskappale Keep yourself alive oli peräisin Brian Mayn sävelkynästä. Mayn käsialaa on myös levyn toinen kappale Doing all right, jonka hän sävelsi yhdessä edellisen yhtyeensä Smile laulusolisti-basisti Tim Staffelin kanssa. Doing all right on sekalainen keitos herkkää balladia, heavykitarointia ja glam-rockia. Tässäkin muodossa se on yksi Queenin ensilevyn suosikeistani.
Freddie Mercury keskittyi ensimmäisillä Queen-levyillä monitasoisten ja -osaisten rock-teosten säveltämiseen. Näistä rock-oopperoista tunnetuin ja menestynein on tietenkin kaksi vuotta ensilevyn jälkeen julkaistu Bohemian Rhapsody. Ensimmäisellä levyllä tätä Mercuryn kunnianhimoista lauluntekotapaa edusti useampikin kappale, mutta näistä onnistunein on myyttiseen Rhyen valtakuntaan sijoittuva My fairy king. Kappaleen äänitysten yhteydessä muulle yhtyeelle paljastui Mercuryn virtuoosimainen taito soittaa pianoa. Kappale paljastaa myös säveltäjänsä taiteilijanimen alkuperän. Kappaleessa viitataan "mother Mercuryyn", ja tämän jälkeen Freddie vaihtoi sukuminensä Bulsarasta Mercuryksi.
Mercuryn luodessa lauluissaan myyttista fantasiamaailmaa pysyivät Mayn lauluissa molemmat jalat todellisen maailman pinnalla. Levyn kaunein laulu The night comes down on hyvin henkilökohtainen laulu nuoruuden päättymisestä ja aikuistumisen vaikeudesta. Levyn akustinen soundi on peräisin De Lane Lean testisessioista, sillä myöhemmin Tridentin yöäänityksissä ei yhtye onnistunut tavoittamaan alkuperäisäänityksen herkkyyttä.
Queenin debyyttialbumi sai kriitikoilta innostuneen vastaanoton. Levyä pidettiin lupaavana ja yhtyettä verrattiin Led Zeppeliiniin. Kesti kuitenkin vielä yli vuoden ennenkuin yleisö alkoi innostua yhtyeestä. Yhtyeen kakkosalbumi Queen II sai jo osan yleisöstä lämpenemään, kolmas albumi Sheer heart attack sisälsi sen tuikitärkeän ensihitin Killer Queen ja neljäs levy A Night at the Opera räjäytti viimein pankin. 

Seuraavaksi hyppään 16 vuotta eteenpäin Queenin historiassa. Vuonna 1989 Miracle-albumin julkaissut yhtye oli hyvin erilainen ja erilaisten haasteiden edessä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 27. kesäkuuta 2013

175. Heart: Desire walks on (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Amerikkalainen aikuisrockyhtye Heart täytti radioaallot ja myyntilistat 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hiteillään Never, These dreams, Alone ja All I want to do is make love to you. Vuosikymmenen vaihduttua ei menestys enää jatkunut entisenlaisena. Albumilla Desire walks on yhtye yritti uudistua ja levy yhdistelikin ennakkoluulottomasti folkia ja popimpia sävyjä sekä raskampaa rockia. Yhdistelmä toimi yllättävän hyvin ja levy on yksi parhaista mitä olen yhtyeeltä kuullut. Tästä huolimatta levyn hittejä ei juuri Suomessa soitettu eikä albumin myynti noussut kotimaassakaan enää entisiin sfääreihin.

Jo 1970-luvulla aloittanut Ann ja Nancy Wilsonin tähdittämä rockyhtye Heart nousi megayhtyeluokkaan yhdistettyä voimansa lauluntekijöiden Diane Warren, Tom Kelly, Billy Steinberg, Martin Page ja Robert John "Mutt" Lange kanssa 1980-luvun puolivälissä. Vaikka yhtyeen jäsenet jatkoivat myös itse laulujen kirjoittamista, tulivat suurimmat hitit (kuten Alone, All I wanna do is make love to you ja These dreams) näiden hittinikkareiden kynästä.

Vuosikymmenen vaihtuessa kasarikiharat suoristuivat ja levykansien ja musiikkivideoiden synkät värit vaihtuivat kirkkaisiin. Wilsonin sisarukset halusivat jälleen tarttua sävellyskynään. Siinä missä vuonna 1990 julkaistun Brigade-albumin 13 kappaleesta vain neljä oli yhtyeen jäsenten säveltämiä, kolme vuotta myöhemmin tehdyllä albumilla itse sävellettyjä kappaleita oli jo yhdeksän. Wilsonin sisarukset halusivat lisäksi laajetaa tyyliskaalaansa aikuisrokista folkin suuntaan. Folk-sävyjä on kuultavissa muun muassa kappaleessa Back to Avalon jonka Wilsonit sävelsivät yhdessä brittibasisti Kit Hainin kanssa.
Raskaampi rock oli albumilla vähäisemmässä roolissa kuin yhtyeen aiemmilla levyillä. Black on black II kappaleen säveltämisessä Wilsoneita auttoi kanadalainen muusikko Lisa Dal Bello.
Kaksi edellistä kappaletta julkaistiin singlemuodossa, mutta ne eivät juuri levymyyntitilastoja hetkauttaneet. Levyn menestynein ja eniten 1980-luvun hittejä muistuttanut kappale Will you be there olikin tilaustyö Robert John "Mutt" Langelta. Hänen vetoavustaan huolimatta kappale ylsi vaivoin USA:n singlelistan top 40:een. Kappale, jonka soolon lauloin poikkeuksellisesti kitaristi Nancy Wilson, levytettiin myös espanjaksi.
Will you be there on albumin kappaleista ainoa, jonka ulkopuolinen säveltäjä teki varta vasten yhtyettä varten. Sen ja yhtyeen jäsenten sävellysten lisäksi albumilta löytyy pari mielenkiintoista cover-versiota. Singlenä julkaistiin alun perin Donna Summerin 11 vuotta aiemmin levyttämä Woman in me, mutta levyn covereista onnistunein on uusioversio Bob Dylanin neljä vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Ring them bells. Tällä levyllä kappale on muutettu duetoksi Ann Wilsonin ja Alice in Chains -yhtyeen laulusolistin Layne Stanleyn välillä. Kappale on myös esimerkki yhtyeen maanläheisemmästä folktyylistä.
Desire walks on -albumin jälkeen Wilsonin sisarusten tiet erkanivat ja kumpikin jatkoi uraansa omilla tahoillaan. Ann ja Nancy perustivat uuden Heartin vuosituhannen vaihduttua ja palasivat menestysuralle viimeistään albumin Red velvet car (2010) -myötä. Suomessa yhtye tunnetaan kuitenkin parhaiten 1980-90-luvun hiteistään. Suosittelen Desire walks on -albumia niille, jotka viettivät nuoruuttaan yhtyeen tunnetuimpien hittien tahdissa.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 14. kesäkuuta 2013

174. Marti Webb: Tell me on a sunday (1980)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Andrew Lloyd Webber tunnetaan  suurista musikaaleistaan Evita, Cats ja Phantom of the Opera. Sen sijaan meillä on jäänyt tuntemattomaksi hänen laulaja-näyttelijä Marti Webbille säveltämänsä yhden naisen minimusikaali Tell me on a sunday, joka kertoo nuoresta naisesta joka muuttaa Yhdysvaltoihin uuden elämän ja uuden rakkauden toivossa. Marti Webbin äänen lisäksi musikaalilevytyksen antina on joukko hienoja Webber-sävellyksiä, joita ei ole soitettu puhki radiossa ja teattereissa.

Andrew Lloyd Webber -kärpänen puraisi minua kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin kävin katsomassa musikaalin Jesus Christ Superstar. Tämän jälkeen tutustuin Webberin muihin musikaaleihin Evita, Cats ja Phantom of the Opera Tampereen kirjaston musiikkiosaston avustuksella. Innostus huipentui muutama vuosi myöhemmin Lontoonreissulla päästessäni katsomaan West Endin teatteriin musikaalin Starlight Express.

Tutustuessani näihin suuriin musikaalimenestyksiin kuulin ohimennen pari laulua vähemmän tunnetusta musikaalista Tell me on a sunday. Kappaleet jäivät mieleeni, ja lopulta ostin musikaalin levytyksen tuntematta sen muita kappaleita. Riski kannatti, sillä levy on erinomainen.

Brittiläinen laulaja ja näyttelijä Marti Webb tuli Andrew Lloyd Webberin tietoisuuteen kun Elaine Paigelle haettiin tuuraajaa Broadwayn Evita-produktioon. Webb osoittautui erinomaiseksi Eva Peróniksi. Webber oli niin vaikuttunut 35-vuotiaan näyttelijän lahjoista, että halusi säveltää kokonaisen musikaalin Webbiä ajatellen. Tuloksena oli Tell me on a sunday, yhdelle naislaulajalle sävelletty minimusikaali.
Tarina kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka etsii onnea suurien mahdollisuuksien mantereelta. Musikaali etenee monologin tapaan, eikä lavalla koko aikana esiinny kuin yksi ihminen. Sen ensimmäisesessä kappaleessa Take that look off your face nimettömäksi jäävä päähenkilö kuuntelee epäuskoisena ystäväänsä, joka väittää nähneensä päähenkilön rakastetun toisen naisen kanssa. Laulun alussa hän tyrmää epäilyt mutta kappaleen edetessä hän alkaa kuitenkin itsekin miettiä tapahtunutta ja epäillä, olisiko ystävän kertomus miehen petollisuudesta sittenkin totta.

Tästä alkaa sarja epäonnisia miessuhteita, kun Sinkkuelämää-sarjassa konsanaan. Monologi jatkuu keskusteluna uuden miesystävän, elokuvatuottaja Sheldon Bloomin kanssa. Suhde ei kuitenkaan kestä, sillä Bloom viettää enemmän aikaa studiolla ja seurapiireissä kuin naisystävänsä kanssa.
Ikuisena optimistina musikaalin tähti etenee suhteesta toiseen uskoen aina että tällä kertaa löytyy se oikea. Tapahtumia ja tunnelmia avaavat hyvin päähenkilön kirjeet äidilleen. Nämä lyhyet "kirjelaulut" ovat hyvä esimerkki sanoittaja Don Blackin nerokkuudesta saada paljon asiaa lyhyeen lauluun.
Suomessa musikaalin Tell me on sunday kappaleita ei juurikaan ole kuultu. Kappaleet ovat kuitenkin ehtaa Andrew Lloyd Webberiä, tarttuvia ja vastustamattoman melodisia, ja koska niitä ei ole hänen muiden musikaalihittiensä tapaan soitettu puhki radiossa, teatterissa, elokuvissa ja konserteissa, ne ovat säilyttäneet tuoreutensa. Näyttelijänä uransa tehnyt Webb on erinomainen tulkitsija ja hän saa tekstit kuullostamaan itsekoetulta.
Valitettavasti päähenkilön suhteet päättyvät yksi toisensa jälkeen, milloin miehen uskottomuuteen, liikaan kiireeseen tai päähenkilön epäröintiin. Musikaalin ydin löytyy sen nimikappaleesta Tell me on a sunday, jossa nainen yrittää löytää parhaan ja kivuttomimman tavan erota rakkaastaan. Kappale on jälleen erinomainen esimerkki Blackin upeasta tekstikynästä. Kysymyksessä on yksinkertaisesti kaunein erolaulu minkä tiedän.

En halua tietää kenen syy,
en sillä tiedolla mitään tee.
En halua riidellä päivin öin,
sinä lähdet, se sattuu jo tarpeeksi.
Älä hiivi salaa pois sanomatta sanaakaan.
Älä kännipäissäsi paiskaa ovea takanasi.
Niin en halua lopettaa,
tiedän miten haluan sinun jättävän hyvästit:
Mennään sirkukseen trapetsia katsomaan.
Kiltti, säästä jäähyväiset sunnuntaille.

Alkuperäinen Tell me on sunday esitettiin noin tunnin mittaisena televisioesityksenä jonka ainoana tähtenä oli Marti Webb. Myöhemmin Webb siirtyi esittämän musikaalia teatteriin, missä se muodosti Webberin Variations-balettiteoksen kanssa esityksen Song and Dance. Yhden naisen minimusikaalista ei ole tullut Webberin suurteosten kaltaista hittishowta, mutta sitä on esitetty menestyksekkäästi muun muassa Lontoossa ja Broadwaylla aina näihin päiviin saakka. Pääroolia ovat Marti Webbin lisäksi esittäneet mm. Lulu ja Sarah Brightman. Koskahan musikaali käännetään jonkin suomalaisnäyttelijän yhden naisen showta varten?

Itse pidän Marti Webbin alkuperäislevytystä musikaalin parhaana versiona. Monien Webber-musikaalien tavoin Tell me on a sunday toimii erinomaisesti myös vain levyltä kuunneltuna, Don Blackin tekstit vievät tarinaa eteenpäin ja ovat osaavat kertoa olennaisen lyhyessä ajassa. Juonessa pysyy kiinni vaikka ei näekään mitä lavalla tapahtuu.

Marti Webbin uran painopiste on edelleen teatterissa ja häntä voi nähdä yhä musikaaleissa ja näytelmissä. Webb on Tell me on sundayn jälkeen tehnyt myös muutaman soololevyn, mutta niiden menestys ei ole ollut kovin kummoinen, ainakaan Britannian rajojen ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 11. kesäkuuta 2013

173. Dusty Springfield: White Heat (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
White Heat on todellinen outolintu Dusty Springfieldin katalogissa. 1970-luvulla pettymyksiä yksityiselämässään ja urallaan kohdannut Springfield yritti luoda nahkaansa tekemällä moderneja soundeja ja rytmejä hyödyntävän "nykyaikaisen" levyn. Yhdysvalloissa äänitetty albumi ei vielä kääntänyt Dustyn uraa nousuun, mutta se sisälsi muutaman erinomaisen kappaleen ja oli alkusoittoa Pet Shop Boysin orkestroimalle menestyksekkäälle come backille viisi vuotta myöhemmin.

Kun vuosituhannen alussa innostuin ostamaan Dusty Springfieldin albumituotantoa kokoelmiini, olivat odotukseni alimpana White heat -albumia kohtaan. Mitä uransa aallonpohjassa ollut Springfield olisi voinut saada aikaiseksi? Levyyn yhdistetyt termit New wave ja disco eivät olleet omiaan lisäämään odotuksiani. Yllätyksekseni levy on osoittautunut yhdeksi Springfieldin uran vahvimmista albumeista. Se ei ole tavanomainen Dusty Springfieldin hittialbumi, eikä sen kappaleita juurikaan löydy laulajan kokoelmilta. Sen sijaan se on tyyliltään laidasta laitaan hyppelevä sillisalaatti, jonka parhaat kappaleet kuittaavat komeasti sen heikoimmat hetket.

Hurjimmillaan albumin kylmät rytmit jyräävät laulun, laulajan ja samalla kuulijan jalkojensa alle. Parhaiten moderni tyyli, sävelmä ja Dustyn tulkinta ovat tasapainossa kappaleella Sooner or later. Kappale olisi ollut hyvää hittiainesta, ellei Springfield olisi niin voimakkaasti leimattu 1960-luvun jo kuihtuneeksi tähdeksi. Tulkinnallaan laulaja todistaa että tämä ei pidä paikkaansa.
Toinen onnistunut 1980 syntikkarytmien ja Dustyn edelleen tunnistettavan savuisen äänen synteesi on kappale Don't call it love. Kaikki levyn "nykyaikaiset" kappaleet eivät ole yhtä onnistuneita. Vaikka albumista pidänkin, joudun sitä aina kuunnellessani hyppäämään yli levyn räikeimmät sähköshokkikappaleet.
Vanhaa, 1960 luvun Dusty-tyyliä kuullaan White Heat -albumilla vain hetkittäisesti.  Runsaalla jousisovituksella kuorrutettu dramaattinen Time and time again palauttaa mieleen laulajan kunnian hetket parin vuosikymmenen takaa. Levytys on yksi Springfieldin uran jälkimmäisen puoliskon uljaimmista tuotannoista.
Edellämainittua kappaletta lukuunottamatta Springfield tuntui kääntäneen selkänsä menneisyydelleen yrittäen veljeillä uuden sukupolven muusikoiden ja yleisön kanssa. Levyn säveltäjälistalta löytyi uuden vuosikymmenen kaksi tähteä, Sting (joka oli mukana säveltämässä levyn rokkaavinta kappaletta I don't think we could ever be friends) sekä Elvis Costello, jonka kynästä syntyi levyn toinen vaikuttava balladi Losing you.
Levyn kiinnostavin ja samalla mykistävin kappale on albumin päättävä Soft Core, jossa 43 vuotias laulaja vain pianon säestyksellä kuvailee pieleen mennyttä ihmissudetta kuin Marlene Dietrich laulamassa Bertolt Brechtin runoa. Levytys syntyi vahingossa laulajan kävellessä studioon ja liittyessä säveltäjä Kevan Staplesin pianonsoittoon harjoitustilanteessa. Onnekas äänittäjä älysi laittaa nauhan pyörimään, ja tämä ainutlaatuinen hetki saatiin talteen yhdellä otolla. Äänitteen alun askeläänet kuuluvat diivalle itselleen hänen astellessa mikrofonin eteen.
White Heat oli rohkea veto laulajalta, jolta kuulijat edelleen odottivat Son of a preacher manin ja Some of your lovingin tapaisia perinteisiä 1960-luvun hittejä. Dusty Springfield, joka käytännössä oli tuottanut omat levynsä jo 1960-luvulla sai nyt ensimmäistä kertaa levyn kansiteksteissä nimensä viereen tuottajatittelin.

Tämä ei kuitenkaan auttanut, levy menestyi yhtä huonosti kuin edeltäjänsä, ja kotimaan levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta levyä lainkaan. Britanniassa levy saikin ensimmäisen julkaisunsa vasta vuonna 2002, kun albumi julkaistiin odotetusti ja ansaitusti remasteroituna cd:nä.

Springfield tuskin itsekään odotti näin kokeilevalle albumille suurta menestystä ja hän olikin valmis lopettamaan uransa, kun Pet Shop Boys pyysi yllättäen häntä laulamaan singlellään What have I done to deserve this, josta tuli yksi hänen uransa suurimmista hiteistä. Dusty Springfieldiä odottikin vielä yksi paluu parrasvaloihin ja musiikkiyleisön suosioon. Käsittelen Pet Shop Boysin kanssa yhteistyönä syntynyttä albumia Reputation blogissani myöhemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)