sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

203. Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)

Kuuntele albumi Spotifyssa.
Eppu Normaalin kahdeksas studioalbumi oli tietoinen askel rääväsuisesta mansepunkista kohti suurempia kansankerroksia miellyttävään radiopoppiin. Albumin menestystä edisti sen julkaisuvuonna aloitettu paikallisradiotoiminta sekä sen tasaisen laadukas sävellys ja sanoitustyö. Levystä tuli yhtyeen myydyin studioalbumi eikä yhtye muillakaan mittareilla yltänyt enää samaan huippumenestykseen.

Vuonna 1985 Tampereen seudun ensimmäinen kaupallinen paikallisradio Radio 957 aloitti toimintansa. Toisin kuin kaupalliset radiot nykyään Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan omistama radio panosti paikalliseen ohjelmatuotantoon toimittaen omia uutisiaan, musiikki- ja viihdeohjelmiaan (mm. Alivaltiosihteerin ensimmäiset radiohupailut kuultiin 957:ssa nimellä "Naurunremakkaa") ja tekipä radio jopa omia lastenohjelmiaan (kuka muistaa vielä "Muori menninkäisen tarinat"?). Ysiviisseiska otti tehtäväkseen myös paikallisen musiikin soittamisen.

Kuinka ollakaan samana vuonna Tampereen naapurissa Ylöjärvellä majaansa pitävä Eppu Normaali julkaisi kauan studion kuumuudessa kypsytetyn lättynsä Kahdesas ihme. Levy muistetaan parhaiten hiteistään Kitara, taivas ja tähdet, Vuosi 85 ja Voi kuinka me sinua kaivataan. Minä esittelen kuitenkin levyltä neljä vähemmän soitettua kappaletta, jotka osoittavat kuinka levyn laatu kattaa sen kaikki kappaleet, myös ne vähemmän kuluneet.
Albumin aloittava Tien päällä taas käynnistää musiikkimatkan virheettömästi. Ponteva kitarariffi, Aku Syrjän vahva rumpubiitti sekä hieno melodia ovat osa levyn parhaiten mieleenjäävää kappaletta.

Eppujen uusi levy oli varmasti kesän ja syksyn soitetuin levy 957:ssa, eikä kukaan tamperelainen voinyt välttyä sen rockenergialta. Minä olin 14 vuotias kiltti musiikkiluokkalainen, joka tähän asti olin nyrpistänyt nenääni Popedan ja Eppujen kaltaisille rähjärokkareille. Kuuntelin kuitenkin paljon paikallista radioasemaa (joka soitti pop- ja rockmusiikkia muulloinkin kuin Ylen kaksituntisen "Rockradion" aikana), ja jatkuvan aivopesun jäljet näkyivät pian minussakin. Ostin levyn sisareni kanssa ja soitimme sen lähes puhki seuraavan vuoden aikana.
Juha Torvisen säveltämä Yöjuttu on suosikkejani albumilla, jonka kaikki muut kappaleet ovat Mikko Syrjän säveltämiä. Hienojen sävellysten ohella levyn menestystä selittivät Martti Syrjän tekstit, jotka olivat siirtyneet yhtyeen varhaisen kauden ränttätäntästä kohti popmusiikin universaalimpia teemoja. Levy olikin onnistunein yhdistelmä yhtyeen aiempaa rocktyyliä ja myöhempää iskelmällistä tuotantoa. Toki levyltä löytyy rakkauslaulujen ohella myös lauluja ryyppäämisestä ja rälläämisestä, mutta nekin onnistuttiin pukemaan vähemmän rosoiseen muotoon. Hyvä esimerkki tästä on kappale Elämän tarkoitus, jossa hivelevän melankolinen melodia yhdistyy tekstiin perusmiehen peruskrapulasta.

Kahdeksannen ihmeen hypetys ja liikasoitto saivat minut kyllästymään levyyn täydellisesti vuosi tai kaksi julkaisunsa jälkeen. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin levyä voi jälleen kuunnella avoimin korvin. En ole vielä toipunut kappaleiden Vuosi 85 ja Kitara, taivas ja tähdet tuntuvat ylisoitosta, mutta levyn muut kappaleet ovat avautuneet minulle uudelleen. Levyn päättävä Läpivalaistu ei ollut suosikkikappaleitani 1980-luvulla, mutta nyt siitä on pohdiskelevine teksteineen ja hienoine sovituksineen tullut yksi levyn huippuhetkistä.
Kahdeskannen ihmeen myötä minusta tuli pariksi vuodeksi suuri Eppu Normaali -fani. En kuitenkaan löytänyt yhtyeen aiemmilta albumeilta kuin yksittäisiä minua miellyttäviä kappaleita. Suurin odotuksin vastaanotettu vuonna 1986 ilmestynyt Valkoinen kupla -albumi oli suuri pettymys, eikä sitä seuranneet albumit korjanneet tilannetta. Eppu Normaali onkin minun kirjoissani yhden albumin ihme, eli yksi niistä harvoista artisteista joilta minulla on hyllyssäni vain yksi albumi. Onneksi se on sitäkin parempi.

perjantai 7. helmikuuta 2014

202. Dusty Springfield: Reputation (1990)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Pitkään parrasvalojen loisteen ulkopuolella aikaansa viettänyt Dusty Springfield palasi julkisuuteen Pet Shop Boys -yhtyeen vetoavun turvin. Yhteissingle What have I done to deserve this ja sitä seuranneet muut singlet ja albumi Reputation palauttivat Springfieldin hittilistojen kärkeen ja tanssilattioiden taustamusiikiksi. Odottamaton menestys oli ansaittu, sillä 1980-lopulla syntyneet levytykset ovat erinomaisia ja osoittivat, että vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja.

Vuonna 1994 julkaistussa Dusty Springfield Full Circle -dokumentissa on hupaisa kohtaus, jossa dokumentin juontajat Dawn French ja Jennifer Saunders lähestyvät laulajalegendaa lehtiön kanssa. "Olemme suuria ihailijoita, meidän pitäisi saada nimikirjoitus. Voisitko..." - tässä vaiheessa ilahtunut Springfield kaivaa kynää esiin - "...pyytää Pet Shop Boysilta nimmarit tähän? Sinähän tunnet heidät." Dustyn hymy lässähtää korvinkuultavasti. Vaikka kysymyksessä oli sketsi, oli tilanne selvästi Springfieldille tuttu.

1980-luvun puolivälissä Duty Springfield oli "entinen" tähti. Vaikka hän oli tehnyt hienoa musiikkia koko 1970-luvun ja myös 1980-luvun alussa, hänet muistettiin vain 60-luvun hiteistään eikä kukaan enää uskonut hänen paluuseensa. Pet shop boys edusti tätä päivää ja oli huikean suosittu eri puolilla maailmaa. Toisiaan ihailevien artistien kohtaaminen muutti kaiken.

Dustyn vierailu Pet Shop Boys -hitillä What have I done to deserve this vuonna 1987 nosti hänet takaisin parrasvaloihin ja muistutti ihmisille, että menneiden vuosikymmenien tähti oli palannut. Kappale nousi listakakkoseksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. 

Dustyn ja Pet Shop -poikien Neil Tennant ja Chris Lowe yhteistyö jatkui kappaleella Nothing has been proved, joka yhdisti 80-luvun popsoundit tarinaan 1960-luvulla Britannia kuohuttaneesta seksiskandaalista. Kappale esitettiin elokuvassa Scandal, joka perustui tositapahtumiin ajalta, jolloin Dusty aloitti uraansa Englannissa.
Upealla jousisovituksella varustettu kappale nosti Dustyn jälleen listoille ja menestys sementoi Springfieldin takaisin brittipopin kärkinimeksi. Kappale sisällytettiin Springfieldin uudelle albumille, joka jatkoi samalla modernilla tyylillä
Yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa piristi levymyynnin lisäksi myös laulajaa henkilökohtaisesti. Uudelle albumille hän pyysi yhteistyökumppaneikseen Neil Tennantin ja Chris Lowen lisäksi joukon muita popmusiikin kärkinimiä. Yksi levyn parhaista kappaleista, albumin aloittava nimikappale Reputation todisti omalta osaltaan, että Springfield pärjäsi myös ilman eläinkaupan poikia. Laulu osoitti levyn muiden kappaleiden tapaan että 60-luvun poplegenda Dusty Springfield oli kotonaan myös 80-luvun soundien kanssa. Ja ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun ostava yleisö oli samalla aaltopituudella.

Albumin toisena singlenä julkaistiin Chris Lowen ja Neil Tennantin yhdessä Julian Mendehlsonin kanssa kirjoittama ja tuottama In private. Kappaleen tarttuva melodia ja eloisa bassomelodia ovat tehneet kappaleesta oman suosikkilauluni albumilla.
Vaikka Dusty sulautuikin levyllään onnistuneesti 1980- ja 90-lukujen vaihteen teknopopmaailmaan, löytyy levyltä myös kunnianosoitus hänen uransa akuaikojen musiikille. 1960-luvulla Springfield oli yksi amerikkalaisen lauluntekijäpariskunnan Carole King - Gerry Goffin suosituimmista ja menestyneimmistä artisteista (mm. hitit Some of your loving ja Goin' back). Reputation-albumilla Springfield esitti päivitetyn version 1960-luvun alussa julkaistusta Goffin/King pikkuhitistä I want to stay here rakentaen näin sillan kahden vuosikymmenen yli.
Lähes kaksi vuosikymmentä kaupallisessa paitsiossa eläneellä Dusty Springfieldillä meni nyt lujaa. Kolmen vuoden aikana hän oli ollut mukana kolmen hittisinglen ja menestyvän albumin teossa ja samalla kun uudet hitit soivat jatkuvasti diskoissa, radioissa ja MTV:llä myös hänen vanha tuotantonsa nousi listoille uusien kokoelmalevyjen muodossa. 1970-luvun alkuvuosina Yhdysvaltoihin muuttanut ja siellä uransa luomisessa epäonnistunut laulaja palasi viimein takaisin kotimaahansa Englantiin viettämään kuudetta vuosikymmentään.

Modernilla tanssipopilla takaisin listoille nousseen Dustyn seuraavaa siirtoa odotettiin mielenkiinnolla. Yllättäen Springfield ei kuitenkaan jatkanut yhteistyötään Pet Shop Boysin kanssa vaan matkusti Nashvilleen levyttämään tyylitajuisen aikuisen naisen popalbumin. Dustyn viimeiseksi albumiksi jääneen Very fine love -albumin esittelin blogissani jo numerolla 23.

Lue myös:

perjantai 10. tammikuuta 2014

201. The Beatles: Yesterday... and today (1966)

Capitol-yhtiön the Beatles -levyjen muokkaus amerikkalaiseen makuun ja markkinaan sopivaksi huipentui vuonna 1966 julkaistuun albumiin Yesterday and today. Brittijulkaisujen väliin sijoitetulla levyllä Capitol yhdisti Help ja Rubber Soul -albumeilta ylijääneitä raitoja sekä kolme vielä julkaisemattoman Revolver-albmin kappaletta aiemmin singleinä julkaistuihin lauluihin antaen sanalle sillisalaatti aivan uuden merkityksen. Albumin kansikuvassa ei kuitenkaan tyydytty kasvisruokaan, ja siitä noussut kohu peitti alleen albumin musiikillisesti korkean tason.

Vaikka Beatlemania oli vuonna 1966 jo vaimenemaan päin, oli the Beatles edelleen levy-yhtiöittensä paras rahasampo. Amerikkalainen Capitol records pyrki jatkamaan omaa linjaansa julkaisemalla 3-4 Beatles-albumia vuodessa. Samaan aikaan yhtye kotimaassaan julkaisi "vain" 1-2 pitkäsoittoa. Amerikkalaiset levypomot alkoivatkin olla levottomia, kun vuoden 1966 ensimmäinen Beatles-albumi oli luvassa vasta kesän loppupuolella.

Asian korjaamiseksi Capitol kokosi oman pakettinsa aiemmilta albumeilta ylijääneistä kappaleista sekä kahdesta singleraidasta. Koska näistä kappaleista ei satu kokonaista albumia aikaiseksi, amerikkalaiset pyysivät apua Beatles-tuottaja George Martinilta, joka antoi heidän käyttöönsä kolme raitaa syksyksi julkaistavaksi suunnitellulta Revolver-albumilta.
And your bird can sing edustaa Yesterday and today -albumin "tomorrow"-osastoa. Modernit sähkökitarasoundit ja John Lennonin arvoitukselliset sanat olivat hyvin kaukana siitä, mitä levyn toinen äärilaita edusti.

Yhdysvalloissa The Beatlesin vuonna 1965 julkaistusta Help!-albumista julkaistiin vesitetty versio. Se sisälsi vain seitsemän yhtyeen esitystä, ja niiden välit tilkittiin samannimisen elokuvan instrumentaalimusiikilla. Näin käyttämättä jäi mm. albumin tunnetuin kappale, joka nimensä mukaisesti oli vuonna 1966 edustamassa yhtyeen "eilistä" aikakautta. Vaikka kappaleesta Yesterday kuullaan yleensä stereoversio, oma suosikkini on laulun monomiksaus, jota kuullessa tuntuu aivan kuin istuisi parin metrin päässä sooloa laulavasta Paul McCartneystä. Tammikuussa 2014 julkaistavalta cd-painokselta löytyvät sekä stereo että monoversiot.
Yesterday and today on sekalaisesta ja epäyhtenäisestä kokoonpanostaan huolimatta täydellä laadulla pakattu Beatles-albumi, ehkä levyn kahta Ringo Starr -sooloa lukuunottamatta. Yksi albumin helmistä on vuonna 1965 singlenä julkaistu Day tripper.
Vuosina 1965 ja -66 kitaristi George Harrison profiloitui kehittyvänä lauluntekijänä saaden näinä vuosina seitsemän omaa sävellystään The Beatlesin albumeille. Alun perin Rubber Soul -levyn brittiversiolla julkaistu If I needed someone sai Amerikan ensiesityksensä tällä levyllä.
Hienosta musiikista huolimatta Yesterday and today tunnetaan parhaiten kuuluisasta levynkansiepisodistaan. Valokuvaussessioihin kyllästyneet yhtyeen jäsenet ideoivat yhdessä valokuvaaja Robert Whitakerin kanssa levynkannen, jossa teurastajien takkeihin pukeutuneet beatlet poseeraavat yhdessä nukenpäiden ja raakojen lihakimpaleiden kanssa.

Albumin kansia ehdittiin painaa puoli miljoonaa kappaletta. Vasta kun ennakkokappaleen saaneet toimittajat ja kauppiaat protestoivat järkyttyneitä kansikuvaa, tajusi Capitol erehdyksensä, pyysi anteeksi ja käski palauttamaan teurastajakannella varustetut levyt. Häthätää albumille kyhättiin uusi kansikuva, ja levyt siirrettiin vanhoista kansista uusiin yötöinä. Teurastajakannet määrättiin tuhottaviksi, mutta osaan levyistä uusi kuva yksinkertaisesti liimattiin vanhan kuvan päälle ajan ja rahan säästämiseksi. Esille kuoritut, alkuperäisellä kansikuvalla varustetut albumit ovat käsittämättömän arvokkaita.

Kun Yesterday and today julkaistaan muiden the Beatlesin Capitol-albumien tapaan cd:llä tämän vuoden tammikuussa, on ostajilla itse mahdollisuus valita, kumpaa kansikuvaa he albumissa haluavat käyttää.
Dr Robert edustaa albumilla And your bird can sing -kappaleen tavoin kolme kuukautta myöhemmin julkaistuksi suunnitellun Revolver-albumin materiaalia. Kun tämä, nyttemmin monissa paikoissa maailman parhaaksi rock-albumiksi nimetty levy (jonka esittelin blogissani numerolla 2) julkaistiin Yhdysvalloissa, se oli kolmea John Lennonin Yesterday and todaylla julkaistua sävellystä köyhempi. Revolverin jälkeen Capitol jätti The Beatles -albumit rauhaan, ja julkaisi vuosien 1967-1970 albumit Yhdysvalloissa samanlaisina kuin yhtyeen kotimaassa. 

Kun the Beatles siirtyi cd-aikaan vuonna 1987, levyjen amerikkalaiset versiot poistuivat markkinoilta. Puristinen näkemys oli, että brittialbumit olivat ainoa oikea tapa kuunnella yhtyeen musiikkia. 2000-luvulla yhtyeen fanien asenne on onneksi muuttunut. Amerikkalaiset rakastavat the Beatlesia, ja heille Capitolin tohtoroimat albumit olivat ainoa tapa kuulla yhtyeen musiikkia aina 1980-luvun lopulle saakka. Ja oli kappaleiden järjestys mikä tahansa, ei se musiikkia huonontanut.

The Beatlesin amerikkalaisista albumeista kahdeksan ensimmäistä julkaistiin lopulta cd-muodossa kahdessa boksissa 2004 ja -06. Tänä vuonna, 50 vuotta siitä kun Yhdysvallat lankesi polvilleen liverpoolilaisyhtyeen edessä, kaikki Capitolin The Beatles -albumit julkaistaan sekä cd-boksina että erikseen. Musiikki on ennallaan, mutta Capitol-albumit antavat siihen toisen näkökulman, mahdollisuuden kuunnella yhtyeen musiikkia niinkuin puolet yhtyeen ihailijoista kuunteli sitä yli 20 vuoden ajan.

Lue myös:

tiistai 7. tammikuuta 2014

200. The Beatles: Rubber soul (US version 1965)

Amerikkalainen Capitol-yhtiö ei juurikaan kunnioittanut The Beatlesin kotimaassaan rakentamia albumikokonaisuuksia. Vastaavasti Beatles-fanit nykyään eivät juurikaan kunnioita yhtyeen amerikkalaisalbumeja. Joukossa on kuitenkin myös onnistuneita uudelleenvirityksiä. The Rubber soul -albumin amerikkalaisversiota monet pitävät jopa alkuperäisjulkaisua parempana. Kappalevalinnoilla levystä rakennettiin pehmeä ja akustissountinen levy, joka sopi hyvin 1960-luvun puolivälin folk-buumiin.

Yhdysvalloissa äänilevymarkkinoiden lainalaisuudet olivat 1960-luvulla hyvin erilaiset kuin Euroopassa. Levyjä julkaistiin useammin kuin Euroopassa, niillä oli vähemmän kappaleita ja singlehitit piti sijoittaa albumille myyntiä edistämään. Kun Parlophone julkaisi vuosina 1964-1966 Britanniassa kuusi The Beatles -albumia, laittoi Capitol myyntiin samana aikana niitä yksitoista. Capitolin levyillä oli usein eri nimi ja kansi ja kappaleiden määrä oli vähennetty 14:stä 11-12:teen. Ihan oikeutetusti osaa Capitolin virityksistä pidetään hutaisten koottuna rahastuksena, mutta joskus amerikkalaisten viritykset osuivat myös oikeaan.
Capitolin Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaisema Rubber Soul näyttää päälle päin samalta kuin samanniminen Euroopassa julkaistu albumi. Vain kannen tummemmat värisävyt ja Capitol-logo kannen oikeassa yläkulmassa paljastaa, että jotain muutoksia on tehty. Eron huomaa kuitenkin viimeistään, kun levyn laittaa soimaan. Sähkökitaroiden sävyttämän Drive my car -kappaleen sijaan levyn aluksi kuullaan akustinen I've just seen the face, jonka eurooppalaiset kuulivat aiemmin samana vuonna julkaistulla Help!-levyllä.

Capitol poisti alkuperäisestä Rubber Soul -albumista neljä kappaletta ja korvasi ne kahdella Help!-albumin raidalla. Amerikkalaisen levy-yhtiön tavoitteena oli selvästi tehdä albumista pehmeämpi ja folk-henkisempi riisumalla levyltä pois soundeiltaan rankemmat kappaleet (Nowhere man, Drive my car ja If I needed someone) sekä tyyliin muuten sopimaton countryjolkotus What goes on.

Vaikka levyn alkuperäiskonsepti rikottiin, monien mielestä muutokset paransivat levyn yhtenäisyyttä.
Rubber Soul -albumin molemmat versiot ovat hyvin John Lennon -painotteisia. Vaikka Nowhere man jätettiin amerikkalaisversiolta pois, loisti Lennon Girl-kappaleen lisäksi Norwegian wood, Word ja In my life -kappaleilla. Kaikki kolme olivat hyviä esimerkkejä Lennonin kasvamisesta sekä säveltäjänä että etenkin sanoittajana. Enää aiheena ei ollut vain tytön ja pojan välinen rakkaus, vaan Lennon pohti elämää myös uusilta kanteilta.
Paul McCartneyn tunnetuin laulu Rubber Soulilla on eittämättä Ranskassa suureksi hitiksi noussut Michelle, mutta muuten hänen Rubber Soulille kirjoittamansa kappaleet ovat jääneet varsin tuntemattomiksi. Tämä on sääli, sillä myös McCartney kehittyi 1960-luvun puolivälissä laulunkirjoittajana pitkin harppauksin. Oma suosikkini albumin McCartney-kappaleista on You won't see me.
Vuosikymmenen puolivälissä kitaristi George Harrison lisäsi painoarvoaan yhtyeessä. Rubber Soul -albumia varten hän sävelsi kaksi laulua, joista tosin toinen pudotettiin albumin USA-painokselta. Levylle jätetty Think for yourself erosi tyyliltään merkittävästi Lennon/McCartney-sävellyksistä, mutta on silti mielestäni yksi levyn parhaista kappaleista.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuuntelivat erilaista Rubber Soulia vuoteen 1987 asti, jolloin albumin brittiversio julkaistiin cd:nä. Capitolin tohtoroima versio julkaistiin cd-boksissa 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2014 Rubber Soul ja muut Capitolin julkaisemat Beatles-albumit julkaistaan kaikki itsenäisinä cd:inään yhtyeen amerikanvalloituksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Monet, etenkin yhtyeen amerikkalaiset fanit, pitävät Rubber Soul -albumin amerikkalaista versiota edelleen parempana kokonaisuutena, vaikka siinä onkin vähemmän musiikkia kuin alkuperäisessä versiossa. Muiden muassa the Beach Boys -velho Brian Wilson käytti inspiraationaan juuri levyn USA:ssa julkaistua versiota. Minun mielestäni USA-versio on tyyliltään yhtenäisempi, enkä kaipaa poisleikattuja lauluja lainkaan. Nämä laulut julkaistiin Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin albumilla Yesterday and today, joka koottiin lähes yksinomaan aiemmilta albumeilta poisleikatuista kappaleista. Tämä levy, johon liittyy myös yksi musiikkihistorian oudoimmista levynkansiepisodeista, on esittelyvuorossa seuraavana.

Lue myös:

torstai 2. tammikuuta 2014

199. The Beatles: Meet the Beatles (1964)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vuoden 2014 tammi-helmikuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun the Beatles teki pophistoriaa: Ensimmäisen kerran yhtye Amerikan ulkopuolelta valtasi kaikki myyntilistojen kärkipaikat Yhdysvalloissa, ja maan edelleen jatkuva rakkaustarina liverpoolilaisnelikon kanssa sai alkunsa. Tammikuun 1964 lopulla julkaistiin albumi, joka löi moninkertaisesti kaikki LP-myyntiennätykset myyden enemmän kuin siltä irroitettu single I want to hold your hand. Levy oli myös ensimmäinen monista USA:ssa julkaistuista Beatles-albumeista, joka rakennettiin varta vasten amerikkalaisyleisöä varten.

Vaikka the Beatles oli vuonna 1963 huippusuosittu kotimaansa lisäksi lähes kaikissa länsimaissa (Kanada mukaanlukien), ei yhtyeen levy-yhtiön EMI:n USA:n haara Capitol ollut kiinnostunut. Koskaan aikaisemmin ei ulkomainen rock-musiikki ollut menestynyt Yhdysvalloissa, joten miksi the Beatles olisi ollut siitä poikkeus. Yhtyeen ensimmäiset singlet julkaistiin näin ollen pikkumerkeillä, eivätkä ne saavuttaneet mainittavaa menestystä.

Lopulta Capitol kuitenkin taipui Britanniasta tulleen painostuksen edessä ja suostui julkaisemaan yhtyeen viidennen singlen I want to hold your hand. Kovin suuria ei Capitol tälläkään kertaa odottanut, mutta kappaleessa oli jotain joka erotti sen aiemmista singlejulkaisuista.

Capitol oli suunnitellut julkaisevansa singlen tammikuun 1964 alussa. Kappaletta oli kuitenkin ehditty jo soittaa eri puolilla maata radiossa, ja radiosoiton aiheuttaman kysynnän vuoksi singlen julkaisua aikaistettiin. Se julkaistiin lopulta toisena joulupäivänä, mikä oli äänilevymarkkinoilla ennenkuulumatonta.
Kun single helmikuussa nousi USA:n singlelistan kärkeen, oli Capitol ehtinyt jo julkaista ensimmäisen the Beatles albuminsa. Vaikka Meet the Beatlesin kansi muistutti marraskuussa Euroopassa julkaistua albumia With the Beatles, oli siihen tehty selkeitä muutoksia. Kappaleiden määrä oli pudotettu 14:stä 12:een, ja mukaan oli liitetty amerikkalaiseen tapaan uuden singlen molemmat puolet.

Lopputuloksena oli varsin onnistunut albumikokonaisuus. Capitol halusi levyllä korostaa John Lennonin ja Paul McCartneyn laulunkirjoitustaitoja, joten yhtä kappaletta lukuunottamatta levyltä poistettiin kaikki cover-versiot. Oma suosikkini on Lennonin laulama All I've got to do, jota en muista kuulleeni koskaan muuten kuin oman cd-soittimeni soittamana. 
Meet the Beatles -albumin (ja sen esikuvana toimineen With the Beatles -levyn) suosituin Paul McCartney -sävellys oli All my loving. Kappaletta ei julkaistu Englannissa eikä USA:ssa singlenä, sen sijaan mm. Kanadassa ja Suomessa siitä tuli singlelistan ykkönen.
Albumilta löytyy myös George Harrisonin ensimmäinen julkaistu sävellys. Lennonin ja McCartneyn tuotteliaisuuden innostama Harrison sävelsi kappaleen yrittäessään selvittää onnistuisiko myös hän laulunteossa. Vastaus kiistatta myönteinen. Vaikka Harrisonin tunnetuimmat ja arvostetuimmat Beatles-kappaleet julkaistiin vasta 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, on Don't bother me hyvä ensisävellys, eikä se juurikaan kalpene levyn muiden kappaleiden rinnalla.
Meet the Beatles -albumin menestys Yhdysvalloissa oli käsittämön. 1960-luvun alkupuolella levymyynti keskittyi singleihin ja 500 000 kappaleen albumimyyntiä pidettiin erinomaisena, nousi Meet the Beatles -albumin myynti yli viiteen miljoonaan ylittäen selvästi I want to hold your hand -singlen myynnin. Amerikkalaiset albumit sisälsivät yleensä muutaman singlehitin ja sen lisäksi tukun täyteraitoja mutta the Beatles muutti tämänkin käytännön ja todisti, että laatumusiikilla täytetty lp on hyvää bisnestä.
Alusta loppuun laatumusiikilla pakattu Meet the Beatles päättyy kappaleeseen Not a second time, jonka musiikilliset arvot tunnustettiin myös korkeammissa kulttuuripiireissä. The Times -lehden musiikkikriitikko William Mann kirjoitti kappaleesta tunnetun arvionsa, jossa hän vertaasi sitä Gustav Mahlerin Das Lied von der Erdeen ja kehui erityisesti sävelmän "Aeolisia kadensseja". Laulun säveltäneen John Lennonin mukaan aeoliset kadenssit kuullostivat lähinnä eksoottisilta linnuilta.

Meet the Beatles pysyi USA:n albumilistan kärjessä 11 viikkoa kunnes Capitolin toinen Beatles kokoelma Second album (jolta löytyivät Meet the Beatlesiltä poistetut viisi With the Beatles -albumin raitaa) korvasi sen listan ykköspaikalla. Kultasuoneen iskenyt Capitol jatkoi Meet the Beatles -albumin ennennäkemättömän menestyksen jälkeen omien Beatles-albumiensa paketointia aina vuoteen 1967 asti. Vaikka menestys oli taattu, harva näistä albumeista oli yhtä onnistuneesti koottu kuin Meet the Beatles.

Beatlesin juhlavuoden kunniaksi esittelen vielä kaksi amerikkalaiselle yleisölle räätälöityä albumia. Näitä albumeja usein pidetään vääristeltynä totuutena, koska ne eivät edusta niitä levyjä jotka yhtye itse Englannissa kokosi. Maailman tärkeimmillä popmarkkinoilla Yhdysvalloissa nämä levyt kuitenkin olivat se tapa jolla yleisö Beatles-musiikkiin tutustui. Alkuperäiset, Britanniassa julkaistut the Beatles-albumit julkaistiin Amerikan mantereella vasta vuonna 1987.

Seuraavaksi esittelen vielä kaksi Amerikkalaista yleisöä varten tohtoroitua The Beatles -albumia.

Lue myös: