tiistai 17. heinäkuuta 2018

258. Bonnie Raitt: Nine lives (1986)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ei ole harvinaista että kriitikoiden ja suuren yleisön vieroksumia levyjä löytyy omalta suosikkilistaltani. Bonnie Raittin yhdeksäs albumi menestyi surkeasti ja johti lopulliseen välirikkoon levy-yhtiö Warnerin kanssa. Kriitikot ja fanit pitävät sitä hänen huonoimpana albuminaan ja Raittin epätoivoisena yrityksenä miellyttää sekä levy-yhtiötä että 80-luvun popradioiden yleisöä. Nine lives ei todellakaan ole sitä juurevaa blues-Bonnieta, jota kriitikot ja blues-fanit rakastavat, mutta se on mielestäni erittäin toimiva ja hyvin tuotettu pop-albumi kultaiselta 80-luvulta.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani kertonut, taitava kitaristi ja musiikityylien rajoista piittaamaton laulaja Bonnie Raitt tavoitti 1970-luvulla kriitikoiden ja festariyleisön sydämet, mutta ei aiheuttanut juurikaan liikehdintää levykauppojen kassoilla. Ainoa piristys masentavassa myyntitilastossa oli Raittin vuonna 1977 tekemä blues-versio Del Shannonin kappaleesta Runaway, joka nosti myös albumin Sweet forgiveness albumilistoille. Vuosikymmenen vaihduttua Raitt valmistautui julkaisemaan yhdeksännen albuminsa, kun levy-yhtiö pudotti pommin.
Näiden äänistysten helmi oli reggae-renkutus (myönteisessä mielessä) True love is hard to find, johon Raitt oli saanut taustalaulajakseen esikuvansa, yli 80-vuotiaan Sippie Wallacen (jonka improvisointi kappaleen lopussa on maininnan arvoinen). Juuri ennen levyn julkaisua ja promootiokiertueen alkua Warner bros records ilmoitti että levyä ei julkaista, eikä Raittin palveluksia yhtiölle enää kaivata. Ilman levyä jäänyt artisti jäi tyhjän päälle.

Raittin suosio konserttilavalla kuitenkin jatkui ja kolme vuoden tuuliajon jälkeen Raittin levy-yhtiö tuli katumapäälle. Se päätti julkaista albumin ja antaa Raittille mahdollisuuden äänittää osa levyn kappaleista uudelleen uusien tuottajien ohjauksessa.
Levyn avauskappale No way to treat a lady (jonka Walesin raspikurkku Bonnie Tyler levytti samana vuonna) näytti suuntaa millä levy-yhtiö ja uudet tuottajat yrittivät löytää Raitille menestystä. Kappale oli 80-luvun aikuisrokkia parhaimmillaan (ja joidenkin mielestä pahimmillaan). Hänen tulkintansa Bryan Adamsin säveltämästä kappaleesta tekee esityksestä kuitenkin toimivan ja kuuntelemisen arvoisen. Se, että kitaristina tunnetuksi tullut Raitt ei itse soita kappaleessa lainkaan, on käsittämätön päätös. Raittin kitaroinnin vähyys varjostaa koko albumia.

Jos blues-Bonnien ystävät nyrpistivät nenäänsä albumin avauskappaleelle, niin levyn toinen kappale oli vielä pahempi.
Kappale Runnin' back to me sähkörumpuineen ja Tower of power -puhallinsektioineen oli viimeinen niitti monille faneille. Kappale on mallikas 80-lukulainen aor-revitys mutta aivan muuta kuin mitä Raittin fanit ja tiukkapipoiset blues-kriitikot pystyivät sulattamaan.
Elokuvaa Extremities (="Naisen kosto") varten äänitetty Stand up to the night jatkoi albumin aikuisrock-linjaa. Hieno sävellys ja Bonnie Raittin onnistunut tulkinta jäivät kuitenkin albumin tavoin hyvin nopeasti unohduksiin.

Tyly vastaanotto albumille oli mielestäni ymmärrettävä. Raitt oli tunnettu siitä, että hän ei ollut tyylirajojen vanki, vaan hänen levyillään folk, rock, blues ja country -tyylit limittyivät saumattomasti. Veljeily 80-luvun aor:n kanssa oli kuitenkin monille liikaa. Lisäksi kolmem vuoden väli äänitysten välissä ja tuotantotiimien vaihtuminen tekee levystä hyvin epäyhtenäisen. Ehkä levyn kaikki kappaleet olisi kannattanut äänittää uudelleen samalla tiimillä.

Minua tyylien ristiriita ja blueskitaran puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. Olen 80-luvun lapsi ja mielestäni Nine lives on osoitus siitä että Raittin skaala ulottui vaivatta myös tähään tyylilajiin.
Vuonna 1986 maailma ei kuitenkaan ollut tähän valmis. Ensimmäistä kertaa Raittin uralla kriitikot ja ostava yleisö olivat yhtä mieltä punatukkaisen blues-kitaristin levystä ja tyrmäävät kommentit saivat vahvistusta myyntitilastoista. Nine lives oli Bonnie Raittin uran suurin pannukakku. Ei ollut mikään yllätys, että Raittin ja Warnerin tiet erkanivat lopullisesti.

Kuten usein aiemminkin (esim. Frank Sinatran kohdalla) levy-yhtiö vaihto käänsivät karikoilla olevan uran uuteen nousuun. Sopimus Capitol-levy-yhtiön kanssa ja yhteistyö tuottaja Don Wasin kanssa tuottivat kolme miljoona-albumia ja laulaja-kitaristin kauan kaipaaman kaupallisen menestyksen vain muutama vuosi Nine livesin mahalaskun jälkeen. Ja tarina jatkuu edelleen.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 16. heinäkuuta 2018

257. Bonnie Raitt: Bonnie Raitt (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

90-luvulla Grammy-palkintoja kahmineen Bonnie Raittin ura käynnistyi hitaasti. Vaikka hänen vuonna 1971 julkaistu ensialbuminsa sai kriitikoilta peukkuja, kesti lähes 20 vuotta ennenkuin hänet palkittiin kaupallisella menestyksellä. Taitavan kitaristin ja tulkintavoimaisen laulajan ensimmäinen levy on kuitenkin kiehtova ja juureva blues-pop-folk-levy, joka kolminkuultavan pienestä tuotantobudjetistaan huolimatta toimii erinomaisesti edelleen.

1960-luvun lopulla naiskitaristit olivat harvassa, ja moni taitava naispuolinen muusikko törmäsi ennakkoluulojen luomaan lasikattoon. 20-vuotias Bonnie Raitt haastoi tätä asetelmaa. Monilla festareilla ja tunnettujen bluesmuusikkojen lämmittelijänä soittanut punatukkainen slide-kitaristi nousi nopeasti keskustelunaiheeksi muusikkopiireissä ja hänelle syntyi nopeasti vankka fanikunta blues-ihmisten keskuudessa.

Myös levy-yhtiö Warner kiinnostui ja tarjosi lupaavalle tähdelle levytyssopimusta. Raittin ensimmäinen albumi äänitettiin kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kesällä 1971. Studio muistutti lähinnä autotallia, ja käytössä ollut 8-raitanauhuri ei enää vastannut sen hetken standardeja.
Vaikka studiokustannuksissa säästettiin, sai Raitt taustalleen hyvän muusikkotiimin, jota veti Willie and the Bees -yhtyeestä tuttu tuottaja Willie Murphy. Levyn aloituskappale, Stephen Stillsin säveltämä Bluebird oli soittamisen riemua parhaimmillaan. Raitt itse soitti viittä erilaista kitaraa ja pianoa, ja nuoren laulajan äänessä oli jo tässä vaiheessa bluesin kaipaamaan karheutta.

Yksi Raittin esikuvista oli jo 1920-luvulla uransa aloittanut musta blueslaulaja Sippie Wallace, jonka kanssa hän oli myös esiintynyt uransa ensimmäisinä vuosina. Wallace ja Raitt tekivät yhteisiä keikkoja aina bluesmamman kuolemaan saakka 1980-luvun puolivälissä. Konserttien huippukohta oli kappale Women be wise, joka löytyi Raittin ensialbumin lisäksi liveversiona hänen myöhemmin julkaistulta kokoelma-albumiltaan. Valitettavasti en löytänyt tästä huikeasta duetosta videotallennetta.
1970-luku oli singer-songwritereiden kulta-aikaa. Vaikka Raitt äänitti pääasiassa muiden lauluntekijöidsen sävellyksiä, teki hän tasaiseen tahtiin myös omia kappaleitaan. Tällä levyllä Raittin omaa tuotantoa edusti balladi Thank you, joka hienon kitaroinnin lisäksi on esimerkki Raittin pienieleisen tyylikkäästä tulkinnasta laulajana.
Raitt ja tuottaja Willie Murphy käänsivät vaatimattomat äänitysolosuhteet edukseen. Levyn siloittelemattomat ja kulmikkaat soundit lisäävät albumin viehätysvoimaa, ja kappaleiden maanläheiset sovitukset soivat kuin erämaan keskelle puhjenneet kukat. Levyn äänitykset kuullostavat viimeistellyiltä kotiäänityksiltä, enkä kuulijana kaipaa sen särmien siloitteluun lainkaan hiekkapaperia.
Jo ensimmäisellä levyllään Raitt ei juuri piitannut genrerajoista, ja tätä levyä (kuten Bonnie Raittin levyjä ylensäkään) on hyvin vaikea lokeroida vain bluesiin, folkiin tai perus pop-rockiin. Raittin lämmin ja ymmärtävä ääni sopii niin rytmikkääseen blues-revittelyyn kuin herkkään tunnelmointiinkin. Kappaleessa Since I fell for you on hieman jazz-vaikutteitakin.
Kriitikot ihastuivat tähän tyylien saumattomaan yhdistelmään ja nuoren artistin monipuolisuuteen seekä soittajana että laulajana. Liekö naisten alistettu asema rock- ja bluesmaailmassa syynä siihen, että nuoren naiskitaristin kaupallinen menestys jäi vaisuksi ensilevystä alkaen. Lavoilla ja festareilla Bonnie Raitt oli kuitenkin suosittu ja hän jatkoi uraansa vaisuista levymyynnistä huolimatta.

Ennen vuonna 1989 tapahtunutta kaupallista läpimurtoaan hän teki albumin Nine lives, joka oli kaupallinen katastrofi ja jolle myös arvosteljat näyttivät peukaloa alaspäin. Minusta se on kuitenkin yksi hänen parhaista levyistään ja arvostelenkin sen seuraavaksi.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

256. Frida: Shine (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abba jäi tauolle vuonna 1982 (tauko päättyy viimeisten tietojen mukaan loppuvuodesta 2018), ja yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa sooloartisteina. Hyvin menestyneen Something going on -albumin jälkeen Anni-Frid 'Frida' Lyngstad hakeutui nuorten brittimuusikoiden seuraan ja teki modernin 80-lukulaisen pop-albumin. Levyn kylmä yleissävy ei kuitenkaan saavuttanut yleisöään ja Frida vetäytyi julkisuudeta 12 vuodeksi.

Anni-Frid Lyngstadilla oli paljon pelissä, kun hänen neljäs sooloalbuminsa julkaistiin. Hänen ennen Abbaa julkaisemansa soololevyt eivät olleet menestyneet, ja Abban aikana julkaistujen Frida ensam (1976) ja Something's going on (1982)-albumien menestyksestä osan saattoi laittaa Abban suosion piikkiin. Kun Frida alkoi tehdä neljättä sooloalbumiaan, hänen tarkoituksensa oli tehdä pesäero Abban perintöön ja luoda itselleen ura uskottavana poptähtenä.
Osan tästä tavoitteesta hän oli jo saavuttanut edellisellä sooloalbumillaan Something's going on. Abban viimeisen toimintavuoden aikana levytetty albumi oli soundeiltaan eri vuosikymmeneltä kuin Abban hitit, ei vähiten tuottaja Phil Collinsin ansiosta. Levy kävi hyvin kaupaksi, ja Frida suunnitteli jo toisen albumin tekoa Genesis-rumpalin kanssa. Collinsista oli kuitenkin tullut yhteistyön jälkeen supertähti, jolla ei ollut aikaa sivuprojekteihin.

Uusi yhteistyökumppani oli vain 29 vuotias Steve Lillywhite, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt tuottaa jo mm. U2:n, Rolling Stonesin ja Peter Gabrielin albumeita. Tuottajan ja laulajan yhteinen tavoite nykyaikaistaa ruotsalaislaulajan tyyliä näkyi selvästi albumin nimikappaleessa Shine, ja tavoite sävytti koko levyn a-puolta. Uuden ajan Frida oli eri laulaja kuin se, joka kahdeksan vuotta sitten oli laulanyt Fernandoa ja Money, money, money'a.
Neljänkympin ikää lähestyvä laulaja nautti selvästi alle kolmekymppisten muuskoiden seurasta. Tähän ikäryhmään kuuluivat myös Climie Fisher -yhtyeestä myöhemmin tunnetuksi tullut Simon Climie ja Lillywhiten vaimo Kirsty MacColl, joiden säveltämä One little lie oli tunnelmaltaan varsin synkän a-puolen huippukohtia.

Uusien kykyjen lisäksi Lyngstad sai tukea myös entisiltä yhtyetovereiltaan. Ex-mies Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin säveltämä Slowly oli ennakolta levyn kiinnostavimpia kappaleita, mutta Lillywhiten tuotannon ansiosta kappale ei juuri erottunut albumin tummasävyiseltä a-puolelta. Anderssonin ja Ulvaeusin näkemys kappaleesta kuultiin Glenmarkin sisarusten Gemini-albumilla seuraavana vuonna. Shine-albumin versiossa Frida onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä etäinen että lämmin.
Albumin b-puolella metalliset mollisävyt saavat värejä ympärilleen. Big Country -yhtyeestä tutun Stuart Adamsonin kirjoittamassa Heart of the country -kappaleessa Frida kuullostaa onnelliselta ja senfolkhenkinen sovitus muistuttaa Abban Move on -kappaletta.
Vielä lähemmäs Abban tyyliä päästään lämpimällä rakkauslaululla Come to me, joka on kaukana a-puolen kylmästä yleistunnelmasta.
Tuottaja Lillywhite hyödynsi taitavasti koko Lyngstadin äänen tunne- ja nyanssiskaalan, ja kappaleiden järjestys loi hienon kaaren alkupuoliskon kylmyydestä kohti lopun herkempiä hetkiä. Albumin kappaleista pohdiskelevin ja riisutuin on levyn päättävä Comfort me, jossa Frida laulaa välillä kuiskaten tinkimättä kuitenkaan musikaalisesta tarkkuudestaan.
Yleisö ei kuitenkaan ollut valmis Shine-albumin nykyaikaiseen äänimaailmaan ja Abba-Fridan uuteen tyyliin. Vaikka laulaja itse piti levystä, hän itse myönsi myöhemmin albumin olleen liian moderni menestyäkseen 80-luvun alkupuoliskolla. 

Lyngstad ei onnistunut luomaan pysyvää menestysuraa sooloartistina. Shine-albumin epäonnistumisen jälkeen saatiin odottaa 12 vuotta hänen seuraavaa, ja toistaiseksi viimeistä sooloalbumiaan. Tällä kertaa Frida valitsi laulukieleksi oman äidinkielensä, ja ruotsinkielinen Djupa andetag (1996) menestyi vain Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa.

Itse sain Shine-albumn joululahjaksi vuonna 1984, mutta ensi-innostuksen jälkeen se jäi hyvin vähälle kuuntelulle. Vasta nyt, yli 30 vuotta julkaisun jälkeen olen oppinut arvostamaan ja nauttimaan Lyngstadin ja Lillywhiten ennakkoluulottoman yhteistyön tuloksesta.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 28. huhtikuuta 2018

255. Barry Mann: Soul & Inspiration (2000)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Barry Mann oli vaimonsa Cynthia Weilin kanssa yksi 60-70-lukujen menestyneimmuistä amerikkalaisista laulunkirjoittajista. Vuonna 2000 julkaistulle sooloalbumille Mann kokosi uransa merkittävämmät hitit, joista monet kuultiin nyt ensimmäistä kertaa säveltäjänsä itsensä tulkitsemina.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin musikaalista Beautiful, joka kertoo 1950-60-luvuilla uransa luoneen lauluntekijä Carole Kingin tarinan. Kingin ja hänen miehensä Gerry Goffinin lisäksi musikaalissa esiintyy myös toinen lauluntekijäpariskunta, joka työskenteli samalle musiikkikustantajalle ja jonka työhuone oli Goffin/King laulutehtaan seinän takana.

Aldon musicin toinen lauluja tehtaileva pariskunta koostui säveltäjä Barry Mannista ja hänen vaimostaan, näppäriä lauluntekstejä kirjoittaneesta Cynthia Weilista. 1960-luvulla Goffin/King ja Mann/Weill olivat tuttuja nimiä niille valistuneille pop-musiikin kuluttajille, jotka katsoivat ostamiensa levyjen etiketeistä myös säveltäjätiedot.
Yksi Barryn ja Cynthian ensimmäisitä menestyskappaleista oli On Broadway, jonka ensimmäisenä levyttivät tyttöyhtyeet Cookies ja Crystals. Alunperin iloisella ja toiveikkalla Weilin tekstillä varustettu kappale kantautui lauluntekijäparin Jerry Leiber ja Mike Stoller korviin ja yhdessä nelikko muokkasin kappaleen tekstin ja sovituksen neljän miehen Drifters-yhtyeelle. Bluesmaisesta ja kyynisen kantaaottavalla uudella tekstillä varustetusta versiosta tuli suuri hitti nousten USA:n singlelistan kärkikymmenikköön.
Vuonna 2000 julkaistu Barry Mannin viides sooloalbumi Soul & Inspiration on hyvä kattaus  pariskunta Mann/Weilin tunnetuimpia kappaleita 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Albumin aloittaa tunnetuista se kaikkein tunnetuin, kappale joka yli kahdeksan miljoonan kerran radiosoitolla on USA:n radioasemien soitetuin kappale. Soul & Inspiration -albumilla Mann laulaa kappaleen duettona Carole Kingin kanssa. Mann levytti kappaleen myös vuonna 1971 julkaistulle sooloalbumilleen Lay it all out.
Cynthia Weil halusi teksteillään laajentaa popkappaleiden aihealueita perinteisten rakkauslaulujen ulkopuolelle. Yhteiskunnallinen liikehdintä, Vietnamin sota ja folkmusiikin läpimurto antoivat lisää vapauksia myös perinteisille lauluntekijöille. The Animals -hitti We've gotta get outta this place on hyvä esimerkki siitä, miten Mann ja Weil pystyivät uudistumaan. Kappaleesta tuli erityisen suosittu Vietnamissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa.
Toisin kuin Carole King, Barry Mann ei useista yrityksistään huolimatta onnistunut luomaan menestysuraa laulajana. Mannin suurimmaksi hitiksi artistina on jäänyt Gerry Goffinin kanssa vuonna 1961 kirjoitettu pop-parodia Who put the bomp (in the bomp, bomp, bomp), joka Suomessa tunnetaan paremmin Pirkko Mannolan versiona Maailman paras levy. Tätä kappaletta ei Barry Mann vuoden 2000 sooloalbumilleen sijoittanut.

Kingin siirtyessä 1970-luvulla soolouralle, Barry Mann ja Cynthia Weil jatkoivat hittien kirjoittamista muille artisteille. Heidän monista kappaleistaan tuli ikivihreitä, jotka päätyivät useiden eri artistien levyille. Esimerkkinä tästä kappale Sometimes when we touch, jonka tekstin kirjoitti poikkeuksellisesti Dan Hill, jonka esittämänä kappaleesta tuli top 3 hitti Yhdysvalloissa. Kappale tunnetaan hyvin Suomessa sekä Katri Helenan että Arja Korisevan versioina. 
Pirteä poikkeus Mannin 1970-luvun balladivoittoisessa tuotannossa on Dolly Partonin hitiksi tekemä Here you come again. Suomessa kappaleen esitti Merja Hanell-Lihr. Taiteilijanimellä Meikku esiintyneen laulajan ura jäi yhteen albumiin.
Barry Mann on uransa aikana säveltänyt lähes 700 kappaletta ja näistä suurimman osan vaimonsa Cynthia Weilin kanssa. Kun pariskunnalta kysyttiin mitä kappaletta he pitävät uransa kohokohtana, he epäilemättä valitsivat kappaleen Just once, jonka ensimmäisen version lauloi James Ingram. Kappale julkaistiin tuottaja Quincy Jonesin sooloalbumilla Dude vuonna 1981. Barry Mannin 19 vuotta myöhemmin äänittämä sooloversio on henkilökohtaisuudessaan koskettava. 
Popmusiikin lisäksi Mann ja Weil kirjoittivat elokuvamusiikkia. Näistä elokuvista menestynein oli piirroselokuva Fievel matkalla amerikkaan, johon yhdessä elokuvasäveltäjä James Hornerin kanssa sävelletty Somewhere out there voitti parhaan laulun ja parhaan elokuvasävelmän palkinnot vuoden 1987 Grammy-gaalassa. Kappale oli myös ehdolla oscar-palkinnon saajaksi, mutta hävisi Top Gun -kappaleelle Take my breath away.
Albumilla Soul & Inspiration Barry Mann pääsee näyttämään taitonsa laulajana. Vaikka hän ei olekaan erityisen persoonallinen tulkitsija, hän vakuuttaa omien sävelmiensä laulajana. Oma suosikkini Mann/Weill-tuotannossa on Mannin neljännelle sooloalbumille sävelletty Don't know much, josta hitin tekivät Linda Ronstad ja Aaron Neville yhdeksän vuotta myöhemin). Cynthia Weilin mukaan laulu oli kuitenkin tarkoitettu Barry Mannin laulettavaksi, ja sen teksti käsitteli suoraan hänen rakasta aviomiestään.
 Vaikka Rondstad ja Neville esittävätkin kappaleen hyvin, on Mannin tulkinta Soul & Inspiration -albumilla ylittämätön, jopa hieman parempi kuin säveltäjän ensimmäinen vuonna 1980 levytetty niin ikään erinomainen originaaliversio. Minua kappale ja sen tulkinta koskettivat niin paljon, että laitoin Barrylle ja Cynthialle palautetta Twitterin kautta. Yllätys oli melkoinen, kun legendaarinen laulunkirjoittajapariskunta vastasi:
80-vuoden ikää lähestyvä ja aikoja sitten 50-hääpäiväänsä viettänyt pariskunta on jäänyt eläkkeelle hittien kirjoittamisesta. Barry ja Cynthia ovat edelleen aktiivisia eläinten oikeuksien puolustajia ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun muun muassa Twitterissä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 21. joulukuuta 2017

254. Carpenters: A Song for you (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Karen ja Richard Carpenterin muodostama duo Carpenters ui popmusiikin vastavirtaan epämuodikkaan sliipatulla ja siirappisella käytttöpopillaan. Karenin tumman sävykäs ääni yhdistettynä Richardin laulu- ja instrumentaalisovituksiin ja täydellisen onnistuneisiin lauluvalintoihin tekivät yhtyeestä aikuispopin kestotähden 1970-luvun alusta aina Karen Carpenterin ennenaikaiseen kuolemaan saakka.

1970-luvun alkupuolella rock- ja popmusiikin muotisuuntaukset osoittiat kohti rosoista rockia (à la Led Zeppelin) ja singer-songwriterien (kuten James Taylor ja Carole King) sovituksiltaan riisuttua ja pohdiskelevaa laulelmaa. Tässä ympäristössä Karen ja Richard Carpenterin perheyhtye Carpenters oli hyvin kaukana katu-uskottavuudesta. A&M levy-yhtiön perustaja Herb Albert uskoi kuitenkin Richard Carpenterin luomaan runsaasti sovitettuun soundiin ja Karen Carpenterin sävykkääseen ääneen ja antoi yhtyeelle mahdollisuuden. Hapuilevien ensilevyjen jälkeen singlet Close to you ja We've only just begun nostivat yhtyeen raketin lailla radioiden soittolistoille ja myyntilistojen jälkeen.

Tämän jälkeen tuntui siltä kuin vain taivas olisi ollut rajana. Grammy-palkinnot ja ykköshitit seurasivat toisiaan. Yhtyeen menestys perustui kolmeen ydintekijään, jotka yhdistyivät parhaiten Carpentersin neljännellä albumilla A Song for you.
Näistä ydintekijöistä ilmeisin oli nuoren Karen Carpenterin lämmin ja tulkintavoimainen lauluääni. Alunperin rumpuja soittaneen Karenin ääntä ei voinut verrata ns. vahvoihin laulajiin. "Vahvan", "kantavan" ja "sielukkaan" äänen sijaan hänen äänensä oli enemmänkin hento ja herkkä. Mutta kuten monet yhtyeen äänittäjistä ja tuottajista totesivat, mikrofoni rakasti Karen Carpenteria. Kun se sijoitettiin hyvin lähelle vain hieman yli 20-vuotiaan Karenin huulia, tallentui nauhalle tumma ja sävyrikas ääni joka vetosi välittömästi kuulijoihinsa. 
Karen Carpenterin ääni oli kaiken muun lisäksi puhdas ja tarkka, mitä Richard hyödynsi äärimmille viritettyjä lauluharmonioita luodessaan. Carpentersin levyillä nämä harmoniat yhdistyivät yhtä tarkkaan harkittuihin ja yksityiskohtia pursuileviin orkesterisovituksiin. Siinä missä muualla popmusiikissa pyrittiin hakemaan särmää, Carpenters hioi sovituksista ja soundeista kaikki kulmat pois. Suuri osa yleisöstä piti yhtyeen musiikkia liian siirappisena mutta vähintään yhtä moni nautti sen ainutlaatuisen virheettömästä äänimaailmasta. 
Countrysta innoituksensa saanut Top of the world oli Carpentersin toinen USA:n listaykkönen. (Suomessa sen levyttivät ainakin Fredi ja Ami Aspelund).

Vaikka Richard oli yhtyeen musiikillinen moottori, monet pitivät Carpentersia Karenin yhtyeenä ja Richardia vain mukana hengailevana pianistina. Tämä vaivasi ja masensi kunnianhimoista muusikkoa. Hän yritti suhtautua asiaan huumorilla (kuten kappale Piano picker osoittaa), mutta hän ei kauaa jaksanut vain hymyillä sisarensa vierellä.
Isoveljen panos Carpentersin menestykseen oli kuitenkin korvaamaton. Yhtyeen soundin ja sovitusten lisäksi hän valitsi yhtyeelle tarkasti kappaleet, jotka parhaiten sopivat Karenin äänelle ja joista pystyttiin sovituksilla rakentamaan radioiden ja myyntilistojen lemmikkejä. Jos tarpeeseen ei löytynyt hyviä lainakappaleita, hän sävelsi niitä itse opiskelukaverinsa John Bettisin teksteihin.

Top of the world -hitin lisäksi albumin Carpenter/Bettis -originaaleihin kuului kappale Goodbye to love, jonka rock-henkinen kitarasoolo nostatti kulmakarvoja sekä AOR- että rock-piireissä. Myös tämän kappaleen tekstissä on havaittavissa viittauksia säveltäjänsä omaan elämäntilanteeseen. Kuten edellisessä kappaleessa todettiin, ei Richardilla ollut aikaa muulle kuin musiikille ja orastavat romanssit kaatuivat levy-yhtiön, sisaren ja vanhempien vaatiessa häntä keskittymään musiikkiin ja yhtyeeseen.
Song for you -albumi oli lähes täydellinen hittikavalkadi, eikä levyn korkea laatu dyykannut pienemmälle huomiolle jääneiden albumiraitojenkaan kohdalla. Oma suosikkini on albumin päättävä Road Ode, jonka arvoituksellinen melodia ja rakenne erottaa sen levyn muista kappaleista. Hienon sovituksen kruunaa lopun oboesoolo.
Katkeamatonta menestystä jatkui vielä muutaman vuoden ajan, kunnes henkilökohtaiset ongelmat hidastivat sisarusten tahtia. Sisarensa varjoon jäänyt Richard haki lohtua lääkkeistä eikä jaksanut panostaa yhtä paljon laulujen kirjoittamiseen ja musiikin laatuun. Vastentahtoisesti rumpujen takaa parrasvalojen loisteeseen siirtyneen Karenin heikko itsetunto johti pakkomielteiseen laihduttamiseen. Richard onnistui taistelemaan itsensä kuiville, mutta Karenin kohtalo oli surullisempi, Hän kuoli vuonna 1983 anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen vain 32 vuotiaana.

Niinkuin monien muidenkin salaa rakastettujen mutta julkisesti paheksuttujen artistien kohdalla Carpentersin musiikki on kestänyt aikaa, ja yhtyeellä on nykyisin kunniapaikka amerikkalaisen popmusiikin laajassa kirjossa. Jos pidät hienoista melodioista ja kauniista ja virheettömästä laulamisesta etkä karsasta siirappisuutta sopivina annoksina, on the Carpenters täydellinen valinta.

Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)