sunnuntai 23. tammikuuta 2022

279. Abba: Abba (1975)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Abbasta tuli tunnettu nimi koko Euroopassa vuoden 1974 Eurovision laulukilpailujen voittajana. Pinnalla pysyminen Waterloon jälkeen osoittautui kuitenkin haastavaksi, ja monet olivatkin valmiit niputtamaan ruotsalaisyhtyeen samaan muiden viisuvoittajien kanssa. Vuosi 1975 osoittautui käänteentekeväksi yhtyeen uralla, kun vuoden tauon jälkeen yhtyeen kappaleet alkoivat vihdoin kelvata Britannian vaativille musiikkimarkkinoille. Samana vuonna julkaistu yhtyeen kolmas albumi kiteyttää hyvin tuon vuoden, jolloin yhden hitin ruotsalaiskuriositeetista muovautui maailman rakastama hittikone.

Vaikka Abban singlet olivat menestyneet kohtalaisesti keski- ja pohjois-Euroopassa jo vuodesta 1973, oli Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin tähtäimessä Euroopan kuumimmat musiikkimarkkinat. Vuoden 1974 viisuvoitto ei kuitenkaan muuttanut brittien nirppanokkaista asennetta ei-brittiläistä ja ei-amerikkalasta popmusiikkia kohtaan. Waterloo-single nousi brittilistan jälkeen, mutta sen jälkeen Abban levyt heitettiin sivuun yhden hitin ihmeen säälittävinä periferiaräpellyksinä. Maailmanvalloitus näytti loppuneen ennen kuin se ehti alkaakaan.

Abba ei jäänyt lepäilemään Waterloon salamamenestyksen jälkeen. Kiireisen keikkakesän 1974 jälkeen Andersson, Ulvaeus ja heidän puolisonsa Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog palasivat luottomuusikoidensa kanssa studioon tekemään seuraajaa Waterloo-albumille, joka oli tarkoitus julkaista jo ennen saman vuoden loppua. Alku ei ollut kuitenkaan lupaava. Ensimmäinen single So Long yritti liikaa toistaa Waterloon kaavaa. Melodia oli tarttuva, mutta päällekäyvät kitarat ja kimeät lauluosuudet tekivät kappaleesta hankalaa kuunneltavaa. Levyjä ostavan yleisön tuomio, etenkin Britanniassa, oli tyrmäävä. So Long jäi Abban uran huonoiten menestyneeksi singleksi.

Yhtye vaihtoi suuntaa ja yritti seuraavalla singlellään jäljitellä keskieurooppalaista schlager-perinnettä. Mantereella I do i do I do I do I do menestyikin jo edeltäjäänsä paremmin, mutta briteille ei tämäkään kelvannut. "It's so bad it hurts" kiteytti Melody Maker -lehden toimittaja brittiläisten asenteen Abbaa kohtaan. 

Levyn tekeminen osoittautui hitaammaksi kuin yhtye oli odottanut, ja julkaisu siirtyi seuraavaan vuoteen. Kun Abban kolmas albumi lopulta julkaistiin keväällä 1975 näytti ruotsalaisyhtyeen maailmanvalloitus tussahtavan suutariksi. Keski-Eurooppa tykkäsi, mutta maailman tärkeimmät pop-markkinat Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa hakivat musiikkiviihteensä omilta artisteiltaan. Kesäkuussa Abba julkaisi kuitenkin singlen, joka oli yhtyeen uralle mahdollisesti Waterlootakin käänteentekevämpi.

Haikeita rakkauslauluja löytyi Abban kahdelta ensimmäiseltä albumiltakin, mutta SOS onnistui edeltäjiään paremmin liittämään kaihoisan melodian, Agnetha Fältskogin epätoivoisen lauluosuuden ja hienosti sovitetun ja tuotetun äänityksen yhteen rajat ylittävän hittikappaleen arvoisesti. Yhtyeen brittiläinen levy-yhtiö CBS:kin kuuli kappaleessa jotain uutta ja erilaista ja päätti vielä kerran yrittää vakuuttaa saarivaltion asukkaille, että Abba ei ollut eilisen tähdenlento. Kappaleen markkinointi ja runsas radiosoitto onnistuivat läpäisemään nurkkakuntaisen kansakunnan tajunnan, ja kappaleesta tuli Abban ensimmäinen brittihitti Waterloon jälkeen. Se aloitti myös yhtyeen 18 peräkkäisen menestyssinglen sarjan saarivaltiossa. Abba kävi markkinointimatkalla Yhdysvalloissa ja sielläkin SOS nousi listoille.

Kun englantilaiset alkoivat varovasti lämmetä ruotsalaisyhtyeelle, oli tuli jo täydessä liekissä maapallon toisella puoliskolla. Pitkän etäisyyden vuoksi Abban levy-yhtiö oli lähettänyt Australiaan yhtyeen itsensä sijaan neljä Lasse Hallströmin pienellä budjetilla ohjaamaa musiikkivideota. Jo I do I do I do I do I do oli musiikkivideon avustamana noussut singlelistan kärkeen ja SOS teki saman perässä. Yhtyettä tällä puolella maapalloa edustanut RCA-levy halusi kaataa bensaa liekkeihin ja anoi yhtyeeltä vielä yhtä singlejulkaisua. Abban ja yhtyeen managerin Stig Anderssonin mielestä Abba-albumin singlekiintiö oli jo täynnä, mutta Abba-huumalle antautuneiden australialaisten vaatimuksesta niin ikään musiikkivideon saanut Mamma Mia julkaistiin singlenä Australiassa. Kappaleesta tuli Abban kolmas peräkkäinen listaykkönen "down under". 
Mamma Mian ainutlaatuinen äänimaailma syntyi kuin vahingossa. Normaalisti laulujen suurimmat paukut ja vahvin äänimaailma oli sijoitettu laulun huipentavaan kertosäkeeseen. Hetken mielijohteesta Benny Andersson ja Björn Ulvaeus päättivät tehdä täsmälleen päinvastoin. Kappaleen tullessa kertosäkeeseen kitarat, rummut ja jouset vaikenevat, ja Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulua säestävät ainoastaan kappaleen perusriffi pianolla ja marimballa soitettuna. Riisutusta kertosäkeestä tuli yksi Abban hittien tavaramerkeistä.

Albumin aloituskappaleeksi valittu Mamma Mia räjäytti pankin lopullisesti myös Britanniassa, jossa kappaleesta tuli yhtyeen toinen listaykkönen. Tämän jälkeen kukaan ei enää pitänyt yhtyettä yhden hitin ihmeenä, ja Abban uutta kappaletta odotettiin innolla niin radioiden ääressä kuin levy-yhtiössäkin.

Abban kolmas albumi ei kuitenkaan vielä ollut samalla tavalla täydellisyyttä hipova hittikimara, kuin mitä sitä seuranneet levyt enemmän tai vähemmän olivat. Kahden ensimmäisen levyn tapaan se oli varsin sekalainen ja laadultaan epätasainen kokoelma eri tyylisiä kappaleita, ja neljää edellämainittua singlekappaletta lukuunottamatta levyn kappaleet ovatkin jääneet, osin ansiostakin, varsin tuntemattomiksi. Muutama niistä ansaitsee kuitenkin erikoismaininnan.
Käsittämättömin väliinputoaja Abba-albumilla on Agnethan tunteella tulkitsema rakkauslaulu, jonka paikka olisi mielestäni yhtyeen kauniimpien rakkauslaulujen listalla. Ehkä kappaleen sijainti kolmen rock-kappaleen keskellä albumin b-puolella ja samankaltaisen SOS-kappaleen suosio saivat kappaleen hukkumaan muiden kappaleiden sekaan. Kappale sai hieman lisähuomiota Mamma Mia -elokuvan kakkososassa.
Abba-levyjen ainoa instrumentaalikappale oli enemmän kosketinvirtuoosi Bennyn ja kitaristi Lasse Wellanderin välinen duetto kuin varsinainen Abba-kappale. Kappaleen esittäminen yhtyeen konserteissa antoikin yhtyeen muille jäsenille paljon kaivatun lepohetken. Intermezzo no 1 on omalaatuisuudestaan huolimatta täynnä abbamaista nerokkuutta ja se on albumin selvästi heikomman b-puolen eittämätön huippuhetki.

Kuten kahdella edelliselläkin albumilla Frida jäi laulusolistina Agnetha Fältskogin varjoon. Asia korjaantui seuraavana vuonna, jolloin Lyngstad lauloi sooloa yhtyeen kolmella hittisinglellä. Vuonna 1975 hänen oli tyytyminen reggaesävytteisen Tropical loveland -kappaleen soolo-osuuksiin. Moni, myös Lyngstad itse, pitää lauluappaletta yhtenä Abban huonnoimmista kappaleista, mutta minun mielestäni se on viehättävä välipala hittien välissä ei vähiten laulusolistin lämpimän tulkinnan ansiosta. Kappale on merkittävä myös sen vuoksi, että se on yksi vain kolmesta Abba-kappaleesta, jolla Andersson soittaa suosikkisoitintaan haitaria.
Monissa maissa vuoden 1975 lopulla julkaistu Greatest hits -albumi (josta tuli esimerkiksi Britanniassa 1970-luvun toiseksi eniten myynyt levy) vei levykaupoissa ja myyntilistoilla huomion keväällä julkaistulta Abba-albumilta, joka on jäänyt monille Abba-faneillekin tuntemattomaksi. Enemmän kuin täysiverinen Abba-albumi se on kiehtova dokumentti siitä, miten euroviisuvoittonsa vangiksi jäänyt yhtye onnistui murtamaan ennakkoasetelmat ja nousemaan omilla ideoillaan ja lahjoillaan maailman popmusiikin kärkikaartiin.

Lue myös:



tiistai 28. joulukuuta 2021

278. Maria Guinot: Silêncio e tanta gente (1984)

Monet hienot euroviisukappaleet ovat jääneet ansiotta unholaan sen vuoksi, että ovat tulleet väärästä maasta tai laulettu väärällä kielellä. Portugalin vuoden 1984 edustuskappale oli yksi viisuhistorian vaikuttavimmista balladeista, jonka elinkaari Luxemburgissa järjestettyjen kilpailuiden jälkeen jäi lyhyeksi Portugalin rajojen ulkopuolella. Kotimaassamme kappale jäi elämään tyylikkään käännösversion ansiosta.

Viime vuosiin asti Euroviisufinaalin esiintymisjärjestys saatiin arpomalla. Vasta muutaman vuoden ajan kappaleiden järjestys on rakennettu musikaalisin perustein, miten kilpailu saadaan käyntiin sopivan tehokkaasti, miten eri tyylilajit vaihtelevat sopivaan tahtiin ja miten 25 kappaleen konsertti saadaan päättymään tyydyttävästi. Tätä ennen oli sattumaa mikä kappale aloitti kilpailun ja mikä kuultiin viimeisenä. Siksi tuntuu hämmästyttävältä että useina vuosina kilpailun päätöskappaleeksi saatiin lähes täydellisen kaunis balladi, joka jätti sitä ennen kuullut kappaleet varjoonsa. Näin kävi esimerkiksi vuosina 1977 ja 1982, jolloin kilpailun päätteeksi kuullut Marie Myriamin L'oiseau et l'enfant (=Lintu ja lapsi) ja Nicolen Ein bisschen Frieden (=Vain vähän rauhaa) voittivat sen vuoden kilpailun suvereenisti.

Vuoden 1984 Eurovision laulukilpailuiden päätös oli, mikäli mahdolllista, vieläkin vaikuttavampi. Toiseksi viimeisenä kuultiin  Alicen ja Franco Battiaton dramaattinen I treni di Tozeur (jonka esittelin numerolla 178), joka valmisteli yleisön kilpailun hienoimpaan balladiin. Portugalilainen Maria Guinot esitti pianon ääressä vähäeleisesti säveltämänsä kappaleen Silêncio et tanta gente (=Hiljaisuus ja väen paljous). 

Koskaan en tätä ennen enkä tämän jälkeen ole ollut niin vaikuttunut vuosittain käytävän laulukilpailun päätyttyä. Ennen kuin videonauhuri kotiutui perheeseeni äänitin euroviisut kasetilla ja kuuntelin niitä uudelleen ja uudelleen. Kuvan puuttuminen korosti kappaleen kauneutta ja kieli, jota en ymmärtänyt, loi laulun ympärille kiehtovaa mystiikkaa. Kun vuosia myöhemmin näin Maria Guinot'n esiintymisen uudelleen, sen tyylikkyys ja koruttomuus olivat täydellisessä harmoniassa kappaleen kanssa.

Jossittelu on tärkeä osa euroviisuharrastusta. Vuoteen 1984 mennessä euroviisuvoitot olivat jakautuneet suurten maiden kesken (Luxemburgin viisi voittoa olivat ranskalaisen ja saksalaisen musiikkiteollisuuden luomuksia), Ruotsin ja Israelin ollessa lähes ainoat poikkeukset parilla voitollaan kumpikin. Portugal kuului Suomen ja Norjan ohella niihin väheksyttyihin viisumaihin, joiden paremmatkin edustuskappaleet kuitattiin olankohautuksilla. Näinollen Maria Guinot'n 11. sija lopputuloksissa ei juurikaan hämmästytä, vaikka lauluna ja esityksenä se lyö mielestäni täysin vertoja Marie Myriamin ja Nicolen voittosuorituksille. Jos kappale olisi edustanut Ranskaa tai Italiaa, olisi menestys ehkä ollut parempi.

Vaikka kappale jäi maailmalla nopeasti unohduksiin tarttui Suomessa kappaleeseen Anneli Saaristo, jonka levyttämä Juice Leskisen sanoittama Jos joskus versioi portugalilaisen viisuhelmen onnistuneesti. Kappale löytyy myös Spotifysta toisin kuin alkuperäinen levytys, jonka nettikuuntelu on YouTuben varassa. Kappaleesta on tullut yksi Saariston suosituimmista kappaleista, ja se on sisällytetty kaikille Saariston kokoelmalevyille.
Maria Guinot'n alkuperäislevytyksen löytäminen on vaikeampaa. Streamauspalveluista kappaleesta löytyy vain muutama mielenkiintoinen cover-versio ja cd:lläkin se on julkaistu vain pari kertaa Portugalin viisukappaleita niputtaneilla kokoelmalevyillä. Guinot levytti kappaleen myös ranskaksi ja saksaksi, mutta nämä levyt ovat vieläkin harvinaisempia. Maria Guinot julkaisi elämänsä aikana (hän kuoli vuonna 73 vuotiaana kolme vuotta sitten) vain kaksi studioalbumia ja viisi singleä, joten hänen uransa ei ilmeisesti ollut niin tuottelias kuin olin olettanut. Levyn saaminen kokoelmaan olikin yksi suurimmista haaveistani, kun aloin kerätä ja kuunnella vinyylilevyjä viime keväänä 15 vuoden tauon jälkeen. 
Internetin levynkeräislysaittien ansiosta alkuperäisen singlejulkaisun löytyminen ei ollut kovin vaikeaa, ja hintakin oli kohtuun rajoissa. Levyn kuunteleminen on edelleen mieltä hivelevä kokemus. Samalla kuitenkin harmittaa, että hieno artisti ja hieno laulu eivät saaneet koskaan sitä huomiota jonka ne olisivat ansainneet.

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

277. Samira Bensaïd: Bitaqat Hub (1980)

 
Vinyylilevyharrastukseni alettua uudelleen keväällä 2021, olen saanut hankittua hyllyyni useamman euroviisuklassikon, joita aikaisemmin ei kokoelmissani ole ollut. Seuraavaksi esittelen muutaman viisuhelmen, joita harva nykyään enää muistaa, mutta jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Ensimmäisenä vuorossa yli 60 vuotta kestäneen euroviisuhistorian ainoa arabimaan edustaja, joka ei juurikaan kerännyt pisteitä vuoden 1980 kisoissa. Marokon ainoaksi euroviisukappaleeksi jäänyt kappale on kuitenkin monien pitkän linjan viisuharrastajien suosikki, ja sen saaminen levykokoelmaan on muistuttanut Graalin maljan metsästämistä.

Maailmanmusiikki ja maiden etnisiä taustoja korostaneet kappaleet tulivat muotiin Eurovision laulukilpailuissa vasta 1990-luvun loppupuolella. Sitä ennen ne rohkeat, jotka edustivat maataan lappalaisella joikaamisella, keskieurooppalaisella jodlaamisella tai itämaisilla sävellajeilla saivat tyytyä useimmiten jäännöspisteisiin ja paikkaan tulostaulukon häntäpäässä.

Vaikka Euroopan Yleisradiounioni EBU:n jäsenistöön kuuluu useita Afrikan maita, kilpailun osanottajakartta on ainoastaan kerran ulottunut Välimeren eteläpuolelle. Askelen Euroopan puolelle otti Marokko, jota edusti 22 vuotias Samira Bensaïd.

Vuoteen 1980 asti ainoastaan Turkki oli edustanut länsimaisessa viisuperheessä islamilaista maailmaa, eivätkä he saaneet Marokosta pysyvää kumppania sen jälkeenkään. Hienosta kokonaisuudesta huolimatta Marokon arabisävyt eivät innostaneet raateja ja kappale jäi kisojen toiseksi viimeiseksi. Vuosituhannen vaihtuessa etnisesti omaperäiset kappaleet alkoivat menestyä Euroviisuissa paremmin, mikä kulminoitui Turkin viisuvoittoon vuonna 2003. Tästä huolimatta vuoden Marokko on toistaiseksi ainoa arabimaa, joka on osallistunut kilpailuun.

Suuri yleisö unohti Marokon ainokaisen viisukappaleen pian, mutta viisufanien keskuudessa kappale sai kulttimaineen sen omalaatuisuuden ja harvinaisuuden vuoksi. Itse aktivoiduin viisuharrastuksessani 1990-luvulla, tutustuin toisiin viisufaneihin Suomessa ja muissa maissa ja aloin keräillä hyllyyni videokasetteja ja levyjä. Marokon ainokainen viisu oli monien viisufanien suosikkilistojen kärjessä ja sen saaminen levykokoelmaan oli monien keräilijöiden suurin ja mahdottomin unelma. Vaikka kappale oli julkaistu singlenä Ranskassa ja Saksassa, sitä oli myynnissä äärimmäisen harvoin ja silloinkin ostamista hillitsi useiden satojen markkojen hinta. Singlestä tuli viisukeräilijöiden Graalin malja, unelma levystä jota todennäköisesti en tulisi koskaan omistamaan.

Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin levykeräilijöiden maailma on hyvin erilainen. Internet on helpottanut harvinaisuuksien etsimistä, ja tieto jossain toisessa maassa myynnistä olevasta levystä löytyy helposti. Tämä on lisännyt valikoimaa ja laskenut hintoja. Kun keväällä 2021 aloin mielenkiinnosta tutkia olisiko Samira Bensaïdin viisusingleä saatavilla ja kuinka monta kymmentä (tai sataa) euroa siitä pitäisi maksaa, huomasin ällistyksekseni, että überharvinaiseksi luulemani levy ei ollut harvinainen lainkaan, eikä se erottunut muista edes korkealla hinnallaan. Lopulta sain tämän hienon levyn vain viidellä eurolla. Eikä kappale ollut neljässäkymmenessä vuodessa huonontunut. Jos Samira Bensaïd olisi edustanut Marokkoa 2000-luvun puolella, olisi arvostus ja pistesaalis ollut aivan toinen.

Bensaïdin ura ei kärsinyt vaatimattomasta viisumenestyksestä. Laulaja vaihtoi nimensä Samira Saidiksi, ja hänestä on tullut yksi arabimaailman kirkkaimmista tähdistä. Nykyisin Egyptissä asuva laulajatar on myynyt arvioiden mukaan yli 60 miljoonaa levyä.

Uudelleen alkaneen vinyyliharrastukseni myötä olen löytänyt kokoelmiini myös muita viisuharvinaisuuksia. Muutamia niistä esittelen tulevissa blogikirjoituksissani.

perjantai 5. marraskuuta 2021

276. Abba: Voyage (2021)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Syyskuussa julkaistiin ensimmäiset uudet Abba-kappaleet 39 vuoteen, ja niiden vastaanotto oli hurmioitunut. Odotukset marraskuussa julkaistavaa albumia kohtaan olivat huipussaan, mutta uuden albumin kuuntelu oli monille, myös minulle, osittain jopa traumaattinen kokemus. Eikö tämä olekaan niin hyvä kuin odotimme? Eikö tämä olekaan se sama yhtye joka hurmasi meidät 1970- ja 80-luvuilla (ja uudelleen 1990-luvulla)? Osa kriitikoista lyttäsi levyn rankoin sanakääntein, mutta jotkut myös ymmärsivät että pian 50 vuotta vanhalta yhtyeeltä ei pidä odottaa ihmeitä. Voyage ei ole se musikaalinen aikakone jota odotimme, mutta silti ihan hyvä levy, joka kuulostaa joka kuuntelukerralla paremmalta.

Pakko se on myöntää: Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen Abban ensimmäinen albumi 40 vuoteen oli pettymys. Ei siksi että se olisi ollut huono. Se ei vain räjäyttänyt tajuntaani kuten olin odottanut sen tekevän. Ensimmäiset lehtikommentit olivat keskimäärin samalla kannalla kanssani. Helsingin Sanomien toimittajan kiteytys "Kaikkien aikojen paluu lässähtää komeiden singlejen jälkeen laimeaksi" puki sanoiksi sen, mitä monet muut kriittiset kommentit uudesta levystä ajattelivat. Toisaalta amerikkalaisen Rolling Stone -lehden mukaan "Abba pitäytyy trendisurffailun sijaan siinä klassisessa tyylissä, jonka he veivät vuosia sitten täydellisyyteen, tyylissä joka on ollut kaiken modernin popmusiikin taustalla noista vuosista lähtien." Antamiensa tähtien perusteella (HS 3 ja RS 4 tähteä) näiden lehtien vastaanotto ei ehkä kuitenkaan ollut niin kaukana toisistaan. 

Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen aloin varovasti lämmetä. Kuten useimmat hyvät levyt, Voyagen kappaleet kuulostivat toisella kuuntelulla paremmalta ja muutama kappaleista vangitsi heti ensikuulemalta. Kolmannella kuuntelulla käyrä jatkoi nousuaan.

Abba asetti itse riman ja odotukset korkealle syyskuussa julkaisemiensa ensimmäisten kappaleiden myötä. Näistä kahdesta parempi, häpeilemättömän Dancing Queen -mainen Don't shut me down on albumin ehdottomasti paras kappale ja ainoa, jonka kelpuuttaisin Abba Gold -kokoelmalle 70- ja 80-luvun hittien sekaan. Tarttuvine melodioineen ja yllättävine sointukuvioineen se jatkoi parhaita Abba-perinteitä.

Muuten uusi albumi on kaukana Abba-kokoelmien tauottomasta hittitykityksestä. Niille jotka tätä odottivat pettymys oli raskain. Uuden Voulez-vous-albumin odottaminen olikin täysin epärealistista ja HS:n kaltaiset kommentit siitä, että "Voyagen aikamatka jää kauas Abban kultavuosien fantastisen lennokkaan ja napakan popilmaisun hengestä" olivat loppujen lopuksi aika naurettavia. Mitä ihmettä te oikein odotitte yhtyeeltä, joka on pitänyt taukoa edellisestä levystä lähes 40 vuotta ja jonka jäsenillä on elämää takana kolmen vuosikymmenen sijaan seitsemän?

Niille jotka eivät odota pikavuorokyytiä 1970-luvulle uusi levy antaa paljon enemmän. Agnetha Fältskogin kokemuksen äänellä tulkitsema I can be this woman on kuin kuvakaappaus alkoholin tahraamasta kahden aikuisen ihmisen avioliitosta. Fältskog tulkitsee Björn Ulvausin hätkähdyttävän suorasanaisen tekstin alkoholistinaisen epätoivoisesta yrityksestä pitää avioliitto kasassa sillä aitoudella ja haavoittuvuudella minkä vain Fältskog osaa.
Keep an eye on Dan on kuin suora jatko-osa edellä mainitulle kappaleelle. Sooloa laulava Fältskog pyytää entistä miestään pitämään huolta yhteisestä lapsesta kokien samalla uuden elämäntilanteen aiheuttamaa tuskaa. Ulvaeus ja Benny Andersson ammentavat näihin kahteen kappaleeseen kaiken musikaalien teossa keräämänsä kokemuksen, ja taustalla lienee myös omakohtaisia kokemuksia. Dramaattinen sovitus etenkin jälkimmäisen kappaleen kohdalla vahvistaa synkkien laulujen tunnelmaa. Nämä kappaleet muodostavat Don't shut me down -kappaleen kanssa Agnetha Fältskogin upeasti tulkitseman parisuhdetrilogian: yhdessä parisuhde on hajoamassa, toisessa laulaja yrittää tottua elämään avioeron jälkeen ja kolmannessa vanhentunut ja viisastunut päähenkilö yrittää löytää tietä takaisin ex-miehensä luo. Kyseessä ovat ehdottomasti levyn kolme parasta kappaletta.

Valitettavasti Anni-Frid Lyngstad ei ole saanut laulettavakseen yhtä hienoa tarinaa. I still have faith in you on kahdesta ensimmäisestä singlestä selkeästi vähemmän vaikuttava ja Fridalle sävelletty menokappale No doubt about it tuntuu keskeneräiseltä ja väkinäiseltä. Lyngstadin ja Fältskogin yhteislaulussa on toki samaa taikaa kuin ennenkin, ja iän tuoma roso tuo tähän mukavan lisävivahteen. Lauluharmoniat ovat aina olleet Abban musiikin tavaramerkki ja nämä harmoniat aina yhtyeen miesjäsenten bassoääniä myöten ovat edelleen kohdallaan.

Suurinta kritiikkiä albumilla on saanut joululaulu Little things, mitä mm. Helsingin Sanomien arvostelija piti puistattavan siirappisena. Itse en olisi niin kriittinen, suurin ongelma tässäkin kappaleessa on odotusten ja lopullisen tuloksen välinen ristiriita. Tällaisiahan joululaulut ovat, ja joulukuun soittolistoille tämä kappale sopii hyvin. Ymmärrän kuitenkin, että tämä hempeä laulu lahjojaan availevien lasten jouluilosta on liikaa niille, jotka odottavat kutsua tanssilattialle Mamma Mian tapaan.

Eniten uudesta Abba-levystä saavat irti ne, jotka tuntevat Benny Anderssonin Abban jälkeisen tuotannon (Björn Ulvaeusin kanssa ja ilman). Kosketinvelho onnistuu tälläkin levyllä nostamaan näennäisen yksinkertaiset ja tavanomaisetkin sävellykset uusin korkeuksiin pienillä sovituksellisilla ratkaisuilla ja yllättävillä käänteillä, joita löytyy levyn jokaiselta kappaleelta, myös niiltä jotka eivät lauluina ole parasta Andersson/Ulvaeus tuotantoa. Voyage on loogista jatkoa Benny Anderssons Orkester -yhtyeen levyille sekä Anderssonin ja Ulvaeusin kolmelle musikaalille. Kelttiläistä folkmusiikkia kupliva When you danced with me on esimerkki tyylistä joita ei Abban viime vuosisadan levyiltä löydy.
Omat odotukseni uudelle Abba-albumille olivat erittäin korkealla eikä Voyage täyttänyt niitä ensimmäisillä kuuntelukerroilla kuin osittain. Se että uusi levy ei kuulostanut niin hyvältä kuin toivoin ei tarkoita, että olisin pitänyt levyä huonona. Aiempien kahdeksan albumin muodostamaan Abba-katalogiin Voyage istuu epämukavasti, mutta jos sitä kuuntelee omana teoksenaan ilman kiveen nakutettuja ennakko-odotuksia se toimii oikein hyvin. Minulle jokainen Benny Anderssonin säveltämä ja tuottama levy on aina ollut tapaus vuonna 1984 julkaistusta Chess-musikaalista hänen oman Benny Anderssons Orkester -yhtyeensä 2000-luvuilla julkaistuihin levyihin ja Voyage jatkaa tätä sarjaa vakuuttavasti. On hyvin mahdollista, että toistuvat kuuntelut ja aika (tämä arvostelu on kirjoitettu levyn julkaisupäivänä) nostaa levyn "hyvä"-sarakkeesta lähelle "erinomainen" määritelmää.
Voyage oli Abban jäsenten hyvänmielen projekti joka syntyi vuonna 2022 alkavan avatar-konserttisarjan sivutuotteena. Olosuhteet huomioon ottaen on saavutus että levy on näinkin hyvä. Yhtyeen jäsenet ovat vakuuttaneet, että tämän jälkeen ei uutta Abba-musiikkia enää tule, ja levyn saama ristiriitainen vastaanotto sinetöinee tämän. Niille, jotka eivät hae levyltä täydellistä Abba-musiikkia, mutta jotka arvostavat hienoja sävellyksiä, viimeisen päälle tyylikkäitä sovituksia ja sopivina annoksina tarjoiltua Abba-taikaa tämä levy antaa paljon. Kiitos musiikista A, B, B ja A!

Lue myös:

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

275. The Common Linnets: The Common Linnets (2014)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Hollantilaisen The Common Linnets -yhtyeen albumi on kummajainen levykokoelmassani, josta ei muuten löydy country-musiikkia ja amerikkalaista kansanmusiikkiakin hyvin vähän. Ilse DeLangen ja Waylonin muodostama duo luikerteli suosiooni vuoden 2014 Eurovision laulukilpailuista, jossa vähäeleisyydessään muista kappaleista eroava Calm after the storm nousi yllätyskakkoseksi. Yhtyeen ensialbumi sisälsi myös muita helmiä, joiden ansioista tutustumiseni tähän musiikkigenreen saattaa jatkua tästä eteenkinpäin.

Intomielinen euroviisuharrastukseni alkoi 2000-luvun toisella vuosikymmenellä hiipua hitaasti mutta peruuttamattomasti. Mitä lähemmäs 2020-lukua tultiin sitä vähemmän löysin kilpailuista itseäni koskettavaa musiikkia ja sitä enemmän kilpailuiden ulkomusiikilliset härpäkkeet alkoivat minua ärsyttää. Olen iloinen siitä, että uusien viisufanisukupolvien myötä tämä jokavuotinen musiikkishow on suositumpi kuin koskaan, minä vain alan pudota kyydistä. 

Joka vuosi löytyy kuitenkin poikkeuksia, kappaleita jotka jäävät soimaan omaan tajuntaani ja jotka pitävät yllä uskoani hienoihin melodioihin ja koskettaviin tulkintoihin. Yksi 2000-luvun ja itse asiassa koko euroviisuhistorian suosikkikappaleistani kuultiin vuonna 2014.

Jos The Common Linnets on outo lintu minun levykokoelmassani niin sitä se oli myös Kööpenhaminan euroviisulavalla. Kappale erottui edukseen yksinkertaisuudellaan ja mahtailemattomuudellaan, ja Tanskan television ohjaaja tavoitti lavalla kitaroittensa kanssa esiintyneen kaksikon vaikuttavalla tavalla. Kappaleen vangitseva tunnelma, eteerinen sovitus (joka oli lainannut yhden jos toisen kikan tuottajamestari Daniel Lanois'lta) ja vakuuttavasti esiintyneet Ilse DeLange ja Waylon saivat minun lisäkseni puolelleen sekä raadit että puhelinäänestäjät. Kilpailun vakuuttavasti voimaballadillaan voittanut Conchita Wurst jätti hollantilaisyhtyeen yhtä vakuuttavalle kakkossijalle.

The Common Linnets oli DeLangen unelma yhtyeestä, jonka riveissä hänen amerikkalaisesta folkista, bluegrassista ja countrystä innostunet maanmiehensä saisivat kanavoida rakkauttaan americanaan. Yhtyeen ensimmäisellä levyllä DeLangen rinnalla esintyi Willem Bijkerk, joka taitelijanimen Waylon alla oli esittänyt ja levyttänyt countrya sekä kotimaassaan että Yhdysvalloissa. Duo oli molempien sivuprojekti, joka oli suunniteltukin väliaikaiseksi. Yksi Waylonin bravuureista levyllä on Arms of salvation, jonka hän myös itse oli säveltänyt.
Yhtyeen ensimmäinen albumi vie kuulijansa hyvin kauas tulppanien ja tuulimyllyjen maasta, ja leyyn äänitykset tehtiinkin osittain countryn kotiseudulla Nashvillessä. Levyn autenttiseen tunnelmaan vaikuttivat eittämättä myös amerikkalaiset muusikot Jake Etheridge ja Rob ja Matthew Crosby, jotka levyllä soittamisen lisäksi osallistuivat laulujen kirjoittamiseen. Projektin vetäjänä toimi DeLange, joka laulamisen ja soittamisen lisäksi osallistui vahvasti myös sävellystyöhön.
Albumin parasta antia on DeLangen ja Waylonin kaksiääninen stemmalaulu, josta saatiin nauttia jo euroviisukappaleessa Calm after the storm. Samaa herkkää duoa kuultiin myös kappaleessa Still loving after you, joka olisi ollut minun valintani yhtyeen toiseksi singleksi. 

Aineksia hitiksi olisi ollut myös kappaleella When love was king, jossa Waylon kertoo synkkää tarinaa contryn kotiseudulta. Waylonin tulkinta ja hieno sovitus tukee vahvaa tekstiä.
Ilse DeLangen ja Waylonin country-projektin menestys ei rajoittunut pelkästään euroviisulavalle. Yhtyeen ensimmäinen albumi nousi listaykköseksi Alankomaissa ja menestyi hyvin myös muualla keski-Euroopassa. Vuonna 2014 yhtye palkittiin The Buma Cultuur Pop Award -palkinnolla, joka jaetaan vuoden merkittävimmälle hollantilaiselle artistille.  
Ilse DeLangen ja Waylonin yhteistyö oli alusta alkaen tarkoitettu väliaikaiseksi ja parin tiet erkanivat ensimmäisen yhteisen albumin jälkeen. Yhtyeen taustalla soittanut amerikkalainen Jake Etheridge otti Waylonin paikan DeLangen rinnalla, ja toinen The Common Linnets -albumi julkaistiin syksyllä 2015.