Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980-luku. Näytä kaikki tekstit

perjantai 10. maaliskuuta 2017

246. The Royal Philharmonic Orchestra: Hooked on Classics (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kesällä ja syksyllä 1981 maailma tanssi klassisen musiikin tahtiin, ja yli sata vuotta vanhoistä sävellyksistä kootut popsikermät soivat jokaisessa tavaratalossa ja joka toisessa kodissa. Louis Clarkin neronleimaus mursi ainakin hetkeksi popmusiikin ja klassisen musiikin väliset muurit. Yli 35 vuotta myöhemminkin Hooked on Classics soi hienosti ja palauttaa mieliin menneiden vuosisatojen klassikot, joita ei muuten tulisi kuunneltua lainkaan.

-Klassinen musiikki on vaikeaa ja tylsää, ei sitä jaksa kuunnella.
-Popmusiikki on pinnallista ja yksiulotteista kertakäyttöviihdettä.

Muun muassa nämä näkemykset pitivät 1970-luvulla farkkukansan pitkän tikun päässä klassisesta musiikista, eikä konserttisalien yleisö halunnut kuullakaan popmusiikin uusimmista hiteistä. Vaikka the Beatlesin, Jethro Tullin ja Electric Light Orchestran (ELO) kaltaiset edistykselliset yhtyeet olivat yrittäneet rakentaa siltaa eri musiikkityylien välillä, oli juopa vielä vuosikymmenen lopulla lähes yhtä syvä kuin aiemminkin. Tarvittiin kolme musiikkituottajaa ja pari ennakkoluulotonta lontoolaisorkesteria murtamaan tyylien välinen hiljaisuuden muuri.

Vuonna 1978 muun muassa Pink Floydin levyjä äänittänyt Jeff Jarratt tuotti yhdessä Don Reedmanin kanssa albumin Classic Rock, jolla London Philharmonic Orchestra soitti sinfoniaorkesterille sovitettuja versioita rock-kappaleista kuten Bohemian Rhapsody, Life on Mars, Paint it black ja Nights in white satin. Levy valaisi klassisen musiikin ystäville kuinka parhaat rock-melodiat voivat olla ajattomia, nerokkaita ja jopa taidemusiikin klassikoihin verrattavissa olevia mestariteoksia. Levyä ostivat myös rock-fanit ja se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan kolmoseksi.

Kolme vuotta myöhemmin Reedman ja muun muassa ELO:n kanssa työskennellyt kapellimestari, sovittaja ja tuottaja Louis Clark käänsivät asetelmän päälaelleen.
Hooked on classics -albumin kohderyhmä oli klassista musiikkia aiemmin vierastanut popyleisö. Singlenä julkaistu albumin avausraita tiivisti viiteen minuuttiin 17 klassisen musiikin merkkiteosta, joiden taustalle The Royal Philharmonic Orchestraa johtanut Clark ja tuottajapari Reedman lisäsivät rumpukoneen jyskyttämän väsymättömän diskokompin.

Siinä missä Classic rock onnistui myymään pop-melodioita klassisen musiikin ystäville, muistutti Hooked on Classics että Beethovenin, Bachin, Sibeliuksen, Mozartin ja lukuisten muiden mestareiden teoksissa oli yhtä paljon hittipotentiaalia kuin popmusiikin kärkinimillä. Kesällä 1981 The Royal Philharmonic Orchestra nousi Clarkin johdolla U2:n, Duran Duranin, Spandau Ballet'n ja Abban ohi Britannian singlelistan sijalle kaksi.
Hooked on Classics (ja etenkin singleraita Hooked on classics parts 1 &2) oli kesän ja koko syksyn varmin korvamato, sitä kuunneltiin musiikkiluokissa ja sen tahdissa hytkyttiin tanssilattioilla. Ilman lauluosuuksia se oli ihanteellista taustamusiikkia tavarataloihin, muotinäytöksiin, yleisötapahtumiin ja urheilukilpailuihin.
Louis Clarkin konseptin nerokkuus ei rajoittunut vain singleen ja sen menestykseen. Pari kuukautta hittisinglen jälkeen julkaistiin samanniminen albumi, jossa oli jo miljoonia myyneen hittisinglen lisäksi kahdeksan muuta eri teeman mukaan koottua klassisen musiikin sikermää.

Albumi oli rytmitetty parhaiden popalbumien tapaan. Tunnelmat vaihtuivat menohitistä balladiin (kuten Hooked on Romance), yksittäisten säveltäjien ylväistä kunnianosoituksista (Hooked on Mozart/Bach/Tchaikovsky) klassiseen hullutteluun (Hooked on Can Can) oopperaa unohtamatta (Hooked on song). Levy oli tasainen musiikkimatto, jonka kuunteli vaivattomasti alusta loppuun ja pari päivää myöhemmin uudelleen.
Niille musiikinopettajille joille diskokompin lisääminen sinfoniaorkesterin soittamiin mestariteoksiin ei ollut ylitsepääsemätön häväistys levy oli helppo tapa tuoda oppilaita klassisen musiikin maailmaan. Lyhyistä näytteistä oli helppo siirtyä varsinaiseen klassisen musiikin levyihin, joilta teokset pystyi kuuntelemaan kokonaan ilman rumpukonetta.

Levyä kuunneltiin myös kotona. Kahden musiikkiluokkalaisen lapsen tamperelaiskodissa Hooked on Classics oli niin kovassa huudossa, että se ostettiin joululahjaksi kaksin kappalein, lapset vanhemmilleen ja vanhemmat lapsilleen.
Albumi Hooked on Classics oli syksyn 1981 suuria musiikki-ilmiöitä, ja oli itsestään selvää että sille tulisi jatkoa. Keväällä 1982 ilmestyneellä Hooked on Classics 2 - Can't Stop the Classics -albumilla diskorytmejä feidattiin hieman hiljemmalle, ja kokoelma oli monin tavoin parannus edeltäjäänsä verrattuna. Menestys oli edelleen kohtalainen, mutta sarjan kolmas osa, vuonna 1983 julkaistu Hooked on Classics 3 - Journey Through the Classics toisti jo liikaa vanhaa kaavaa ja sen myynti jäi vaatimattomaksi.

Hooked on Classics ei jäänyt 1980-luvun ilmiöksi. Vaikka hype karisi parissa vuodessa, soivat Louis Clarkin ja Don Reedmanin ideoimat klassisen musiikin sikermät edelleen silloin tällöin erilaisten ohjelmien ja tapahtumien taustalla. Minulle nuo hetket ovat ilahduttava paluu 1980-luvun muistoihin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    sunnuntai 27. marraskuuta 2016

    241. Sam Brown: Stop (1988)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    Kaikki 1980-90-luvuilla popmusiikkia kuunnelleet muistavat Sam Brownin megahitin Stop, joka soi lähes tauotta MTV:llä ja radiossa. Hänen samanniminen albuminsa antoi hyvän kuvan nuoren laulaja-lauluntekijän taidoista, mutta se jäi tämän superhitin varjoon. Levy osoitti, että Brown oli muutakin kuin rakkauslaulujen traaginen päähenkilö. Valitettavasti Brownin monipuolisuus ei kiinnostanut yleisöä, joka kaipasi häneltä uusia Stop-kappaleen kaltaisia power-balladeja.

    Sam Brown tuli minulle tutuksi armeijavuotenani 1990, jolloin hänen toinen albuminsa April moon (jonka esittelin blogini alkupuoliskolla) soi sotilaskodin levysoittimessa ja pian sen jälkeen myös omissa korvalappustereoissani. Toki tunsin hitin Stop, mutta samanniminen debyyttialbumin oli "vaikean" levyn maineessa, joten olin jättänyt sen väliin. April moon palautti mielenkiintoni ja ostin samalla kertaa molemmat albumit.
    Brown oli musiikkiperheestä. Hänen isänsä Joe Brown oli aloittanut uransa 1960-luvun brittirock-buumin aikana, ja äiti Vicky Brown oli 1970-80-lukujen työllistetyimpiä taustalaulajia. Brownit kuuluivat George Harrisonin lähipiiriin ja olivat laulaneet myös hänen levyillään. Sam seurasi vanhempiensa jalanjälkiä ja aloitti ammattilaulajan uransa laulamalla tunnettujen artistien taustalla.

    Vuosikymmenen lopulla 24-vuotias laulaja sai sopimuksen A&M-levy-yhtiön kanssa. Ensimmäinen single Walking back to me aloitti tymäkästi Brownin ensimmäisen sooloalbumin, mutta ei kiinnostanut yleisöä eikä radioasemia. Sama kohtalo näytti kohtaavan toisena singlenä julkaistua albumin nimikappaletta, joka nousi vaivoin Britannian singlelistan top 50:een.
    Vaikka albumin singlet eivät listojen kärkiä kolkutelleet, sai Brownin debyyttialbumi kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Levy oli jännittävä ja monipuolinen. Tyylit vaihtelivat jazzahtavasta rokista perinteisempään poppiin, vanhojen klassikoiden uusintaversioista tuoreisiin rakkauslauluihin. Brownin äänessä oli sopivasti rosoa ja käheyttä ja siitä löytyi herkkyyden lisäksi voimaa, ilkikurisuutta ja tunnetta. Huomiota herätti myös se, että lähes kaikki levyn kappaleet olivat Brownin itsensä säveltämiä. Yksi levyn harvoin kuulluista kappaleista on jazzhelmi Piece of my luck.
    Stop-single julkaistiin uudelleen vuonna 1989, ja tällöin myös yleisöllä oli korvat auki. Kappale nousi voimasoittoon musiikkikanaville ja kärkikymmenikköön singlelistoilla. Samaa reseptiä kokeiltiin kappaleella This feeling, josta ei kuitenkaan tullut toista menestyskappaletta.
    Stop-kappaleen menestys oli kaksiteräinen miekka. Toisaalta se antoi tarvittavan buustin Sam Brownin uralla, mutta samalla se leimasi esittäjänsä dramaattisten rakkauslaulujen tulkiksi. Vaikka Brown oli erittäin taitava ja monipuolinen laulaja, hänen muu tuotantonsa ei koskaan yleisön silmissä yltänyt Stopin tasolle. Tämä oli erityisen harmittavaa esikoisalbumin kohdalla, joka hienona musiikkikokonaisuutena ei saanut sitä vastakaikua yleisöltä kuin minkä se olisi ansainnut. 
    Nuoren laulajan toinen sooloalbumi, vuonna 1990 julkaistu April moon oli edeltäjäänsä tasapainoisempi albumikokonaisuus, mutta Stop-hitti varjosti myös sen menestystä. Sen muutamat hitit saivat vielä jonkinlaista radio- ja televisiosoittoa, mutta levy-yhtiössäkin huomattiin että kaupallinen alamäki oli alkanut. Kolmannen 43 minutes -nimisen albumin kohdalla Brown ja levy-yhtiö joutui avoimeen konfliktiin, ja laulaja julkaisi levyn lopulta omakustanteena, joka myi surkeasti.

    Soolouransa menestysvuosien jäätyä vähiin Brown jatkoi suosittuna taustalaulajana. Hänen näkyvin esiintymisensä tapahtui George Harrisonin muistokonsertissa vuonna 2002, missä Brown teki upean tulkinnan Harrisonin viimeisestä sävellyksestä Horse to the water. 1990

    43 minutes -albumin jälkeen hän teki vielä kolme sooloalbumia ilman suurempaa menestystä. Vuonna 2007 vain muutama kuukausi hänen viimeisen albuminsa julkaisun jälkeen sairaus äänihuulissa vei Brownilta lauluäänen lopullisesti. Sittemmin Brown on niittänyt mainetta taitavana ukulelen soittajana ja soitonopettajana.

    Lue myös:
    p.s. Muistathan että 300 levyä -blogin kaikki kappaleet löytyvät Spotifyn soittolistalta.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    keskiviikko 5. lokakuuta 2016

    238. Benny Andersson: Klinga mina klockor (1987)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
    Saatuaan Abban ja Chess-musikaalin pakettiin Benny Andersson täytti pitkäaikaisen unelmansa ja levytti albumillisen ruotsalaista pelimannimusiikkia. Hän ei odottanut levyltä suuria, mutta ruotsalaisyleisö osoitti arvostavansa maansa musiikkiperinteitä yhtä paljon kuin maailmanmaineensa noussut maanmiehensä. Konstailematon ja vastustamattoman iloinen folk-levy aloitti uuden vaiheen Anderssonin uralla, joka luuli jo saavuttaneensa kaiken.

    Abba-yhtyeen mahtimies Benny Andersson piti menestysvuosinaan oman musiikillisen taustansa visusti piilossa. Kansanmusiikkivaikutteita sai Abban levyiltä hakea suurennuslasilla (lähimmäksi hän pääsi Arrival-albumin nimikappaleella) ja haitaria hän soitti Abban kappaleista vain kahdelta (The way old friends do ja Cassandra). Abban ja Chess-musikaalin menestys antoivat hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään ilman kaupallisen menestyksen paineita. Vuonna 1987 hän vihdoin teki omien sanojensa mukaan "kunnon vanhanaikaisen gramofonilevyn", jonka teosta hän oli aina unelmoinut.
    Unelmansa toteuttamiseen Andersson sai apua Orsa Spelmän kansanmusiikkiyhtyeeltä, jonka rinnalla sirmakkaa soitti itseoikeutetusti Andersson itse. Lauluntekoon hän sai apua vanhalta ystävältään Björn Ulvaeusilta, jonka nimi löytyy Bennyn vaimolleen Monalle säveltämän synttärivalssin tekijätiedoista. Vaikka Abbaa ei levyn kansilehtisessä mainittu, löytyi levyltä kappale jota yritettiin saada mukaan yhtyeen Voulez-vous-levylle kahdeksan vuotta aikaisemmin. Työnimellä Dr.Claus Von Hamlet äänitetty kappale ei koskaan yltänyt demovaihetta pitemmälle, ja soololevyä tehdessään Andersson ymmärsi että sävelmä pääsi oikeuksiinsa vain sottiisina.
    Vaikka albumi liikkuikin voittopuolisesti iloisen kansamusiikin puolella, löytyi levyltä myös tunnelmallisempaa iskelmää. Mats Nörklitin sanoittama Efter regnet on kaunis sateenjälkeisen luonnon kuvaus, jonka tekstin tulkitsevat tyylikkäästi Chess-musikaalissa tunnetuksi tulleet Tommy Körberg ja Karin Glenmark. Pianosäestyksestä vastaa tietenkin maestro Andersson itse
    Albumin kaikki elementit yhdistyvät levyn päättävään 11-minuuttisen magnum opukseen. Kappale alkaa Efter regnet -kappaleen orkesteriversiolla, josta siirrytään Orsa Spelmän -yhtyeen esittämän väliosan jälkeen orkesteriosuuteen (joka myöhemmin kierrätettiin Kristina från Duvemåla -musikaalin kappaleessa Ljusa kvällar om våren). Kappale ja koko levy huipentuvat naiskuoroversioon levyn nimikappaleesta. 

    "Toivekuoroksi" ristityssä joukossa lauloi 20 Ruotsin eturivin naislaulajaa mm. Eva Dahlgren, Lil-Babs, Siw Malmkvist, Karin Glenmark, Lena Philipsson, Anne-Lie Rydé, Pernilla Wahlgren sekä Bennyn ex-vaimo ja -yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad. Kun laulun teksti vielä oli Björn Ulvaeusin käsialaa, oli kysymysessä viimeinen kerta kun kolme Abban entistä jäsentä työskentelivät saman levytyksen parissa. Ainutkertainen hetki tallennettiin myös televisio-ohjelmaan Jacobs stege, jossa mm. Frida ja Eva Dahlgren on helposti tunnistettavissa.
    Benny Andersson ei odottanut omaksi ilokseen tekemältä levyltään suurta menestystä, ja sitä painettiin aluksi vain 12 000 kappaletta. Loppujen lopuksi levyä myytiin kymmenenkertainen määrä, ja lienee ensimmäinen kansanmusiikkilevy, joka on noussut Ruotsin albumilistan top 10:een. Yllättävä suosio innosti Anderssonia jatkamaan samalla linjalla, ja kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi albumin November 1989, joka yhdisti ennakkoluulottomasti pelimannimeininkiä moderneihin syntikkasoudeihin.

    1990-luku meni Abba revivalin, Kristina från Duvemåla ja Mamma mia -musikaalien tahdissa, mutta vuosituhannen vaihdettua Andersson perusti nimeään kantavan yhtyeen, joka on sittemmin jatkanut hänen 1980-luvun sooloalbumiensa linjaa listoilla ja lavakiertueilla.


    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    maanantai 4. heinäkuuta 2016

    233. Queen: A kind of magic (1986)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    Sheer Heart Attack -albumin tapaan Queenin 12. albumi A kind of magic oli tärkeä merkkipaalu yhtyeen uralla. Ensimmäistä kertaa yhtyeen neljä jäsentä osallistuivat tasaveroisesti laulujen kirjoittamiseen. Lehdistö, jälleen kerran, vihasi Queenin levyä ja monet Queen-asiantuntijat eivät vieläkään arvosta levyä kovin korkealle sen hajanaisen tyylikeitoksen vuoksi. Minusta levyn monipuolisuus erottaa sen positiivisesti yhtyeen monista aiemmista levyistä. Myös yleisö oli Queenin puolella, levy myi erinomaisesti ja viimeiseksi jäänyt Magic tour oli yhtyeen suurin ja menestyksekkäin kiertue.

    Kiinnostuin Queen-yhtyeestä kesällä 1986. Olin toki kuullut Bohemian Rhapsody -kappaleen aiemmin ja muistin nähneeni legendaarisen I want to break free -musiikkivideon telkkarista, mutta muuten yhtyeen musiikki oli jäänyt minulle tuntemattomaksi. Kiinostukseni heräsi kunnolla kun tamperelainen paikallisradio soitti juuri singlenä julkaistun kappaleen Friends will be friends. Itseäni kappaleessa miellytti erityisesti Queenin tavaramerkki, virheetön studiossa monistettu stemmalaulu joka huipentui laulun viimeisessä kertosäkeessä. Tästä Queen aloitti nousun musiikkirankingissani ja bändien listassa se kuuluu Top 3:een Abban ja the Beatlesin kanssa.
    Alkutahdit Queenin 12. albumille lyötiin Lontoon Wembleyn stadionilla heinäkuussa 1985, jolloin Queen esiintyi yli 70000 ihmiselle Live Aid -tapahtumassa. Yhtyeen esiintymistä pidettiin yleisesti koko tapahtuman parhaana ja se inspiroi yhtyettä palaamaan studioon kahden vuoden tauon jälkeen.

    Toinen innoittaja oli elokuva Highlander, joka kertoi kuolemattoman skotlantilaissoturin elämästä eri vuosisadoilla. Ohjaaja Russel Mulcahy pyysi Queenia kirjoittamaan elokuvan tunnusmelodian, ja elokuvaan ihastunut yhtye päätyi lopulta kirjoittamaan elokuvaan yhteensä kuusi kappaletta. Elokuvan lopputekstien aikana kuullaan albumin nimikappale A Kind of magic.
    Vaikka rumpali Roger Taylor oli säveltänyt kappaleita kaikille Queenin levyille, oli A kind of magic vasta toinen singlenä julkaistu Taylor-sävelmä (edellinen oli vuoden 1984 suurhitti Radio Ga Ga).

    A kind of magic oli ensimmäinen Queen-albumi, jossa yhtyeen kaikki neljä jäsentä osallistuivat hittitalkosiin tasapuolisesti. Aiemmin Brian May ja Freddie Mercury olivat dominoineet tällä saralla, mutta nyt tilanne oli toinen. Taylor ja  May sävelsivät kumpikin kaksi kappaletta. Mercury ja John Deacon tekivät yhteistyössä kaksi kappaletta jonka lisäksi kummankin kynästä syntyi yksi oma sävellys. Levyn aloitusraita One Vision oli yhtyeen koko uran toinen kappale, jonka tekijänoikeudet jaettiin tasan kaikkien neljän muusikon kesken. Myöhemmillä albumeilla kaikkien kappaleiden tekijänoikeudet kirjattiin Queen-nimen alle.

    Neljän tasavahvan lauluntekijän yhteistyö johti laajaan tyylikirjoon, jota musiikkitoimittajat ja monet Queen-fanitkin vieroksuivat. Eniten kritiikkiä albumi sai John Deaconin säveltämästä kappaleesta One year of love.
    Deaconin herkkä balladi oli käytänössä basistin ja laulusolisti Mercuryn duoprojekti, jonka rummuista huolehti rytmikone ja kitarasoolo oli korvattu kokonaan saksofonilla. Highlanderin rakkaustarinan innoittama kappale on mielestäni koskettava rakkauslaulu ja Mercuryn tulkinta on aidon teeskentelemätön. Musiikkilehdistölle ja monille faneille moinen siirappinen herkistely oli kuitenkin liikaa.

    Vaikka yhtye näytti ulospäin yhtenäiseltä, albumia tehtiin pitkälti kahden muusikon ja yhden tuottajan tiimeissä. Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor työskentelivät uuden tuottajansa David Richardsin kanssa yhtyeen omilla studioilla Montreux:ssä samanaikaisesti kun Mercury ja Deacon linnoittautuivat vanhan tuottajansa Mackin kanssa Münchenin Musicland -studioille. Kappaleet toki viimeisteltiin yhdessä sessioiden päätteeksi.

    Friends will be friends -laulun tapaan kappale Pain is so close to pleasure kirjattiin parivaljakon Mercury-Deacon nimiin. Kappale on hyvä esimerkki funkahtavasta tyylistä, joka yhdisti Mercurya ja Deaconia ja erotti heidät rock-henkisemmistä yhtyetovereistaan. Kappaleen juurevat bassokuviot eivät jätä epäselväksi kenen riffeistä kappale sai alkunsa. Mercuryn falsetissa lauletut soolo-osuudet sopivat hienosti kappaleen soul-tunnelmaan. May sentään sai lisätä kitarasoolon jälkikäteen. Myös tämä kappale sai tiukkapipoisimpien Queen-fanien kulmakarvat kurtistumaan.
    Highlander-elokuvan kantava teema oli mahdoton rakkaus kuolevaisen ja kuolemattoman välillä. Tämän aiheen innoittamana syntyi eteerinen, Brian Mayn kirjoittama ja osin myös laulama Who wants to live forever, joka sai uusia merkityksiä Mercuryn kuoltua aidsiin viisi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa oli John Deaconin vuoro seurata sivusta kappaleen äänityksiä, sillä hän ei soita kappaleella nuottiakaan. Kappaleen hieno instrumentaaliversio Forever julkaistiin singlen b-puolella ja albumin cd-julkaisuilla.
    Queenin levy-yhtiöillä eripuolilla maailmaa oli vaikeuksia markkinoida hyvinkin erilaisista aineksista koottua albumia. Tämän seurauksena eri maissa julkaistiin toisistaan täysin erilaisia singlepaketteja. Ainoastaan levyn avausraidat One vision ja A kind of magic julkaistiin singlenä maailmanlaajuisesti. Balladit Friends will be friends ja Who wants to live forever kelpasivat singlejulkaisuun vain Euroopassa. Yhdysvallat ei vieläkään ollut toipunut I want to break free -kappaleen drag-videosta, ja Capitol-levy-yhtiö yritti selvästi luoda yhtyeestä miehisempää kuvaa julkaisemalla singlenä albumin päätösraidan Princes of the universe. Kaiken kaikkiaan levyn yhdeksästä kappaleesta peräti seitsemän julkaistiin singlenä jossain päin maailmaa.
    Capitolin yrityksistä huolimatta USA käänsi edelleen selkänsä sen popraameihin sopimattomalle yhtyeelle. Princes of the universe ei noussut listoille lainkaan ja albumikin pääsi parhaimmillaan Billboardin 42:lle sijalle. Muualla sen sijaan Queen oli yhtä suosittu kuin ennenkin, Englannissa albumi palautti yhtyeen listakärkeen kuuden vuoden tauon jälkeen. Lehdistön kritikki yhtyettä kohtaan jatkui entiseen malliin, muistan itse Helsingin Sanomien arvostelijan käyttäneen ilmaisua "Harvinaisen huono levy".

    Puutteistaan huolimatta A Kind of magic on Queenin uran merkkipaaluja. Sitä seurannut Magic Tour -kiertue oli Queenin uran suurin kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi 26 kertaa. Unkarin Népstadionilla pidetty konsertti oli ensimmäinen kommunistimaissa järjestetty stadionkonsertti. Kiertue jäi kuitenkin yhtyeen viimeiseksi, sillä pian kiertueen päättymisen jälkeen yhtyeen laulaja sai tietää sairastavansa Aidsia. Vaikka Mercury kielsi asian julkisesti vuoteen 1991 asti, ei hänen kuntonsa riittänyt enää vastaaviin konserttiesiintymisiin. 

    Studiossa Queen jatkoi edelleen hienojen ja menestyneiden levyjen tekoa. Albumit Miracle (1989) ja Innuendo (1991) nousivat edeltäjänsä tapaan Britannian listaykkösiksi, ja kuukausi Mercuryn kuolemaa ennen julkaistusta Greatest Hits II -albumista tuli maan kymmenenneksi eniten myyty albumi kautta aikojen. Suomessa Greatest Hits II on edelleen myydyin ulkomaisen artistin julkaisema albumi.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo 1 kommentti:
    Tunnisteet: , , ,

    lauantai 31. lokakuuta 2015

    223. Queen: Hot space (1982)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Otetaan perään toinen ylenkatsottu Queen-albumi. Another bites the dust -kappaleen menestyksen innoittamana Queen haki lisää vaikutteita funk- ja disko-genrestä. Tuloksena oli albumi, jota yleisesti pidetään epäonnistuneena ja jota tehtäessä yhtye jakaantui jyrkästi kahteen leiriin. Vaikka Hot space on kaukana siitä legendaarisesta musiikista josta yhtye tunnetaan, avoimin korvin kuultuna se sisältää monta erinomaista kappaletta. Nelikon laulunkirjoitustaidot eivät olleet kadonneet minnekään.

    Innostuin brittiläisestä Queen-yhtyeestä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiset hankintani olivat kielikurssilla kirpparilta löytämäni Bohemian rhapsody -single ja television Hittimittarissa (tms.) kuulemani tuore Friends will be friends -single. Hot Space -albumi löysi tiensä hyllyyni viimeisten Queen-albumien joukossa, ja vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtää tätä hyljeksittyä kappalekokoelmaa.

    Queenin uran alku koostui viidestä erinomaisesta albumikokonaisuudesta (Queen, Queen II, Sheer heart attack, A Night at the opera & A Day at the races), mutta 1970-luvun jälkipuoliskolla albumien laatu alkoi laskea. Albumit News of the world, Jazz, the Game ja Flash Gordon olivat tyyleiltään sekavia kokonaisuuksia, ja hutiraitoja oli enemmän kuin todella onnistuneita kappaleita. Näiltä levyiltä löytyi kuitenkin riittävä määrä superhittejä pitämään yhtyeen listoilla ja radioaalloilla.

    Vuonna 1982 hittiputkeenkin näytti tulevan stoppi. Mustasta tanssimusiikista innoituksensa saanut megahitti Another bites the dust innoitti yhtyeen (tai ainakin puolet siitä) kokeilemaan enemmän siipiään disco- ja funk-musiikin parissa. Tätä pidetään yhtenä popmusiikin pahimmista harha-askeleista.
    Kun itse tuoreena Queen-fanina laitoin Hot Space -albumin levylautaselle, reaktioni oli hyvin pitkälle sama kuin muillakin Queen-faneilla. Mitä ihmettä? Kitaravetoisen powerrockin sijaan Freddie Mercuryn säveltämää aloituskappaletta sävyttivät soultuottaja Arif Mardinin sovittamat funk-puhaltimet. Brian Mayn Red special -kitara loisti poissaolollaan, ja rummuista tuntui Roger Taylorin sijaan vastaavan rumpukone. Mercuryn lauluäänen tunnistin toki heti, ja basisti John Deacon oli elementissään tanssirytmejä soittaessaan.

    Staying power kertoi suoraa kieltä siitä, kenen johdolla albumia tehtiin. Mercury oli löytänyt uuden inspiraationlähteen Münchenin (jossa levy äänitettiin) kuumilta gay-klubeilta, ja aina mustasta musiikista pitänyt Deacon oli saanut rohkeutta omalle linjalleen säveltämänsä Another bites the dust -singlen yllätysmenestyksestä. Deacon yritti toistaa menestysreseptiä singlekappaleella Back chat. 
    Rintamalinjan toisella puolella olivat Queenin perinteiset rokkarit kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor. Kumpikaan ei innostunut yhtyeen uudesta suunnasta, mikä johti suuriin riitoihin yhtyeen sisällä. Kompromissihakuinen May pyrki myötäilemällä saamaan Mercurya ja Deaconia ymmärtämään myös perinteisempiä faneja, mutta konflikti oli valmis kun monella kappaleella (kuten edellämainittu Staying power) ei ollut tilaa hänen kitarasoololleen. Kappaleen Back chat kohdalla diplomatia tuotti tuolosta, ja May sai ujutettua kitarasoolonsa kappaleen loppuun (laulun muista kitaraosuuksista vastasi säveltäjä Deacon itse).

    Ajoittain May pystyi myös itse löytämään itsestään funk-vaihteen. Mayn säveltämässä levyn parhaassa kappaleessa Red special uppoaa täydellisesti Deaconin vetävän bassoriffin ja Mercuryn viettelevän vokaaliosuuden sekaan.. Ihme kyllä, kappaletta Dancer ei julkaistu singlenä.
    Rumpali Roger Taylor sen sijaan ei ollut kypsä kompromisseihin. Hän halveksui yhtyeensä uutta musiikkisuuntaa ja erityisesti sitä tapaa, miten hänen rumpusoundinsa valjastettiin klubigenren käyttöön. Kuiva, konemainen ja kaiuton rumpurytmi oli pahinta mitä hän tiesi, ja Taylorilla oli vaikeuksia pitää omaa vastenmielisyyttä piilossa. Yhtyeen ainoana jäsenenä hän myönsi levyn julkaisun yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, että hän ei "juurikaan pidä yhtyeensä uudesta tyylistä". Tämä oli lähinnä kohteliaisuus suorasuiselta rumpalilta, joka myöhemmin on huomattavasti suorasanaisemmin polkenut Hot Space -albumin maan rakoon.

    Kaksi Taylorin sävellystä kuuluvat siihen osaan albumia, joka edes jonkin verran muistuttaa perinteistä Queenia. Calling all girls -kappaleella rumpu kuullostaa siltä miltä pitääkin ja Mercurykin on lauluosuuksissaan laskeutunut klubitaivaasta maan päälle. Kappale julkaistiin ansaitusti singlenä.
    Balladiosastolla Queen piti perinteitä kunniassa. Vilpittömässä ja sopivasti Lennon-kliseitä viljelevässä Life is real -kappaleessa Mercury kumartaa vuonna 1980 murhatun idolinsa suuntaan.
    Brian May puolestaan suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeestä oli 1970-luvun lopulta alkaen erityisen suosittu. Kappale Las palabras de amor julkaistiin myös singlenä.
    Jos Queenin sisällä mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan, niin Queen-fanien enemmistö oli yksimielinen. Freddie Mercury joutui selittelemään uutta tyyliä konserteissa "Disco sucks" banderolleja kantaville faneille: "Se on vain yksi albumi, Älkää ottako sitä niin vakavasti".

    Selkeimmin uuden tyylin tuomio näkyi levylistoilla. Albumi menestyi kohtalaisesti, mutta myynti ei ollut lähelläkään vuotta aiemmin julkaistun Greatest hits -albumin menestystä. Singlelistalla tilanne oli vielä surkeampi. Levyn kolmesta Englannista julkaistusta singlestä yksikään ei noussut top 10:neen ja vain Las palabras de amor ylsi edes top 20:een. Another one bites the dust:in mantteliperijäksi suunniteltu Back chat mahtui vaivoin top 40:een. 

    Nykyään Hot Space muistetaankin vain yhdestä kappaleesta. Vuonna 1981 Queen ja David Bowie törmäsivät sattumalta Queenin Sveitsissä omistamalla Mountain studioilla. Viisikko jammaili John Deaconin tarttuvan bassoriffin ympärille kappaleen Under pressure, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin eri melodianpätkistä kokoonkyhätyksi sekasikiöksi. Queenin ja Bowien välinen omalaatuinen kemia kuitenkin toimi ja Englannissa listaykköseksi noussut kappale lisättiin seuraavana vuonna Hot Space -albumin päätöskappaleeksi, vaikka se tyyliltään sopii huonosti albumin tanssigenreen. Albumin myynnin voikin laittaa pitkälti Under pressure -singlen ansioksi.
    Fanien reaktion ja sukeltaneen levymyynnin jälkeen Queenin jäsenet ottivat lusikan känsäisiin käsiinsä ja alkoivat tehdä sitä missä olivat parhaita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen The Works -albumi aloitti yhtyeen toisen kultakauden, joka jatkui aina Freddie Mercuryn kuolemaan asti ja Made in Heaven -albumin myötä hieman sen jälkeenkin. Hot Space jäi kuriositeetiksi yhtyeen albumikatalogissa ja Under pressure -kappaletta lukuunottamatta sen kappaleita on edelleen turha etsiä Queenin Greatest hits -kokoelmilta.

    Historian ja fanien tuomio on kuitenkin epäreilu. Trendipelleily toki vei yhtyettä väärään suuntaan, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhtyeen kaikki jäsenet osasivat tehdä tarttuvia ja monitasoisia popkappaleita. Edellä esitellyt seitsemän kappaletta kertovat vakuuttavaa kieltään siitä, että yhtyeessä yhdistyi ainutlaatuisella tavalla neljän omaperäisen ja lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän lahjat. 30 vuotta julkaisun jälkeen rajoja rikkoneen yhtyeen virhearviotkin on helpompi antaa anteeksi. Olen itsekin syyllistynyt Hot Space -albumin väheksymiseen, mutta se on yllättäen noussut yhdeksi suosikeistani Queenin laadukkaassa albumikatalogissa. Suosittelen muillekin Queen-faneille vanhan ennakkoluulon haastamista. Yllätys voi olla melkoinen.

    Lue myös:



    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    perjantai 20. helmikuuta 2015

    217. Bonnie Tyler: Hide your heart/Notes from America (1988)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    1980-luvun alun powerballadeilla maailmantähdeksi noussut Bonnie Tyler vaihtoi vuosikymmenen lopulla sifonkihuivit nahkatakkiin ja tyylin lähemmäksi rockia. Supertuottaja Desmond Childin tallissa menestyksen piti olla taattu, ja yhteistyön tuloksena syntyikin varsin katu-uskottava pop-rock-albumi. Levy ei kuitenkaan pysäyttänyt Tylerin uran alamäkeä ja se ohitettiin pääasiassa olankohautuksella. Muille artisteille Hide your heart -albumi (joka julkaisitiin Yhdysvalloissa nimellä Notes from America) osoittautui cover-hittien aarreaitaksi.

    Walesilaisen Bonnie Tylerin aaltoilevan uran ensimmäinen nousuvaihe oli 1970-luvun puolivälissä, jolloin raspiääninen laulaja nousi Euroopassa hittilistoille kappaleilla It's a heardache ja Lost in France. Näiden kappaleiden noste ei kuitenkaan riittänyt pitämään laulajaa pinnalla vuosikymmenen loppuun saakka. 80-luvulla Tyler löi hynttyyt yhteen amerikkalaisen, Meat Loafin taustavoimana tunnetuksi tulleen Jim Steinmanin kanssa, joka tuotti Tylerille menestysalbumin Faster than the speed of night. Maailmanlaajuinen ykköshitti Total eclipse of a heart teki Tyleristä supertähden Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa.

    Tämä Tylerin uran toinen nousukausi oli kuitenkin ensimmäisen tavoin lyhyt. Toinen Steinmanin kanssa tehty albumi Secret dreams and forbidden fire ei toistanut edellisen levyn menestystä vaikka kappale Holding out for a hero olikin jälleen suuri hitti. Albumi menestyi kohtalaisesti Euroopassa, mutta menestys Amerikassa vaikutti hiipuvan yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Tyler yritti palauttaa suosionsa Yhdysvalloissa vaihtamalla tuottajakseen Desmond Childin ja tekemällä selkeän rock-levyn, jonka teemana oli rockin kotimaa.
    Desmond Child oli menestynyt mm. Kissille (esim. I was made for lovin' you) ja Bon Joville (esim. Living on a prayer ja You give love a bad name) kirjoittamillaan hiteillä ja hän oli ollut mukana tekemässä lauluja myös Tylerin kahdelle edelliselle albumille. Uudella albumilla pyrittiin jättämään Steinmanin mahtaileva hienostelu vähemmälle ja hyödyntämään laulajan tulkintavoimaa rock-henkisissä kappaleissa. Albumin avausraita (joka antoi myös nimen albumin amerikkalaisversiolle) kertoo Tylerin hittivuosien pyörityksestä ympäri Amerikan mannerta.

    Levyn toinen singlejulkaisu jatkoi albumin Amerikka-teemaa. Kissin Paul Stanleyn ja Childin yhteistyönä syntyneessä kappaleessa Bonnie Tyler sukeltaa jengiväkivallan ja siellä kielletyn rakkauden maailmaan 30 vuotta West Side Story -musikaalin jälkeen. Kiss teki kappaleesta oman versionsa vuotta myöhemmin.
    Bonnie Tyler oli kotonaan Childin luomassa kasarirokmaailmassa, ja kappaleesta tehty playback-tallenne (linkki yllä) osoittaa että Tyler myös nautti uudesta niittikoristellussa nahkatyylistä. Ostava yleisö ei kuitenkaan ollut samalla aallonpituudella, eikä radiosoittokaan riittänyt tekemään kappaleesta hittiä. Kappale herätti kuitenkin huomiota ja Kissin lisäksi siitä tekivät omat versionsa Molly Hatchet ja Robin Beck. 

    Balladit olivat Hide your heart/Notes from America -albumilla vähemmistönä. Levyn kahdesta tunnelmapalasta selkeästi Tylerille henkilökohtaisempi oli New Yorkiin sijoittuva kappale Streets of little Italy.
    USA-teemasta huolimatta albumi ei enää herättänyt amerikkalaisyleisöä. Eurooppalaiset lämpenivät uudelle rock-Bonnielle paremmin, mutta Total eclipse of a heart -kappaleen miljoonamyynnistä oltiin täälläkin kaukana. 

    Suurimman menestyksen levy toi Tylerin aikalaisartisteille, jotka poimivat levyn kappaleita omille levyilleen. Kissin ja Molly Hatchetin esimerkkiä seuraten Cher ja Robin Beck levyttivät albumilta löytyvän Save up all your tears -kappaleen. Aswad ja Ace of Base nostivat puolestaan kappaleen Don't turn around (jonka Tina Turner oli levyttänyt jo vuonna 1986) hittilistojen kärkisijoille. Uusien hittiversioiden myötä Bonnie Tylerin levytykset kappaleista jäivät unholaan.

    Menestyneimmin Bonnie Tyler -coverin teki Tina Turner. Harva muistaa, että kappale jonka Turner vei listojen kärkeen ympäri maailmaa ja josta sittemmin tuli Turnerin nimikkokappale, oli alun perin Hide your heart -albumin ensimmäinen singlejulkaisu, joka vaivoin nousi listan top 100:aan ja jota ei USA:n listoilla nähty lainkaan.
    Albumin menestys ei kuitenkaan korreloinut sen laadun kanssa, ja pian  Tylerille käänsi selkänsä Amerikan lisäksi kotimaa Iso-Britannia. Muualla Euroopassa Tylerin ura jatkui lähinnä vanhojen hittien voimalla. Tylerin uran painopiste siirtyi Saksaan, jossa hän teki muutaman albumin Dieter Bohlenin ja Giorgio Moroderin tuella menestyen kohtalaisesti keski-Europaan lisäksi pohjoismaissa. Ystävyys Desmond Childin kanssa jatkui, ja Child sävelsi vuonna 2013 kappaleen Believe in me, jolla Tyler edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa, tosin ilman mainittavaa menestystä. 

    Huonosta menestyksestä huolimatta Hide your heart/Notes from America on mielestäni Tylerin poukkoilevan uran paras albumi, levy joka toisin kuin hänet muut albuminsa, on kestänyt hyvin aikaa. Levy on täynnä hienoja kappaleita (minkä niistä tehdyt lukuisat cover-versiot osoittavat) ja tyyli sopii Bonnie Tylerille erinomaisesti. Valitettavasti laatu ja menestys eivät aina käy käsi kädessä.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    lauantai 3. tammikuuta 2015

    216. Abba: Super Trouper (1980)

    Kuuntele albumi Spotifysta
    Toiseksi viimeisellä albumillaan Abba siirtyi selkeästi 70-luvun tanssilattialta kohti seestyneempää menoa ja vakavampia aiheita. "Aikuisemman" Abban musiikki meni kaupaksi entiseen tapaan, vaikka monet moittivatkin albumia tasapaksuksi ja yllätyksettömäksi. Superhittien The Winner takes it all ja Super Trouper siivittämänä siitä tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

    Aina kun kuuntelen Abban Super Trouper -albumia, joukko henkilökohtaisia muistoja ja tunnelmia palaa mieleen. Olin ollut Abba-fani reilun vuoden, ja hyllyssäni oli toistaiseksi vain pari yhtyeen levyä. 9-vuotiaalle pojalle ei tullut Suosikkia, eikä uutisia suosikkiartistien tulevista julkaisuista saanut netistäkään. Näinollen joskus syksyllä 1980 kuunnellessani radion Jokamiehen listaa (josta äänittelin kappaleita c-kasetille) yllätyin täysin, kun kuulin täysin uuden Abba-kappaleen.

    Aluksi en meinannut tunnistaa kappaleen The Winner takes it all esittäjää. Vaikka en englantia ymmärtänytkään, tajusin että laulun aihe oli surullinen ja myös solistilleen Agnetha Fältskogille kivuliaan henkilökohtainen. Surullinen ääni oli hyvin kaukana siitä Agnethasta, joka vuotta aikaisemmin oli laulanut lempeästi Chiquititaa. Pian kuitenkin ymmärsin, että kappale oli täyttä Abbaa.
    Edellisenä vuonna Fältskogista eronnut laulun tekstittäjä Björn Ulvaeus myönsi, että vaikka laulu ei suoranaisesti kertonut tähtiparin erosta ("avioerossamme ei ollut voittajia" kiteytti Ulvaeus vastauksensa), toimi pitkän parisuhteen kariutuminen The Winner takes it all -kappaleen tekstin innoittajana. Benny Anderssonin sulavasti soljuvat pianokuviot vievät eteenpäin kappaletta, joka ei jakaudu perinteisesti säkeistöön ja kertosäkeistöön vaan kasvaa orgaanisesti säe säeltä katkeraan loppuun asti. Anderssonin lisäksi päärooli on Fältskogilla, jonka suru kuuluu tekstin jokaisessa tavussa. Fältskog itse pitää edelleen laulua Abban uran parhaana.

    Muualla levyä Anderssonin piano loistaa poissaolollaan, sillä Super Trouper -albumia dominoi hänen vastikään yli 300 000 kruunulla ostamansa Yamahan GX-1 -syntetisaattori. Sitä kuultiin runsaasti albumin toisella singlelohkaisulla, joka edeltäjänsä tavoin nousi nopeasti Britannian listaykköseksi. Tässä kappaleessa pääroolin saa Anni-Frid Lyngstad, joka eron sijaan laulaa kahden rakastavaisen jälleenkohtaamisesta. Myös tämän kappaleen kuulin ensimmäisen kerran ilman ennakkovaroitusta Jokamiehen lista -radio-ohjelmassa, ja se lisäsi odotuksia tulevaa albumia kohtaan entisestään.
    Sain koko albumin käsiini lopulta jouluaattona 1980, ja joululoma kului tiiviisti levyn parissa. Edelleenkin aina levyä kuunnellessani muistan tuon joulun ja ne isot ja painavat kuulokkeet, jotka korvissani levyä kuuntelin olohuoneen sohvan nurkassa.

    Super Trouprer -levyn tunnelma oli hyvin toisenlainen kuin sitä edeltävällä Voulez vous -albumilla. Iloisen bailumeiningin sijaan koko levyllä on tasaisen seestynyt tunnelma, mikä kautta levyn soivan syntetisaattorisoundin kanssa teki uudesta levystä yhtenäisen ja selkeästi uutta vuosikymmentä peilaavan kokonaisuuden. Ilon ja riemun sijaan levy oli mietteliäs ja rauhallinen, jopa hieman melankolinen.

    Tästä samasta nostalgisesta melankoliasta ammentaa myös Björn Ulvaeusin nuoruudenromanssista aiheensa saanut Our last summer, josta myöhemmin tuli musikaalin Mamma Mia tärkeimpiä lauluja. Kappaleen tulkitsee ymmärtävästi yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad.
    Levyn tasaisuus sai osan faneista myös vieroksumaan albumia. "Kaikki laulut ovat ihan samanlaisia" on kommentti, jonka minäkin muistan kuulleeni 34 vuotta sitten. Täysin samasta puusta ei levyn kaikkia lauluja ole veistetty.

    Siinä missä Agnetha Fältskog on albumilla kadonneen rakkauden tulkki, on Fridan laulettavaksi annettu levyn iloiset, toivekkaat ja jopa hieman ilkikuriset kappaleet. Viimeksimainittua kategoriaa edustaa kappale Me and I, jossa Frida tuo esiin itsestään Eartha Kittin tyyppisen kissanaisen. Abban jokaiselta albumilta löytyy kappale, joka mielestäni olisi pitänyt julkaista singlenä ja näin nostaa yhtyeen hittien joukkoon. Super Trouper -albumilla se kappale on tämä.
    Fridan hymy piilotti taakseen hänen ja Benny Anderssonin avio-ongelmat. Vuonna 1978 avioitunut pari ilmoitti erostaan vain pari kuukautta Super Trouper -albumin julkaisun jälkeen. Neljä itsenäistä artistia kokoontui yhteen vielä yhden albumin ja kahden singlen tekoa varten, joista viimeinen ilmestyi vuodenvaihteessa 1982-1983. Lyhyen, vuoden 1981 alussa tehdyn Japanin kiertueen jälkeen Abba esiintyi enää vain televisiossa ja silloinkin useimmiten suutaan aukoen valmiin taustanauhan tahdissa.

    Vuosikymmenen vaihtuminen näkyi myös Super Trouper -albumin markkinoinnissa. Hulluttelevien vaatteiden tilalla oli tyylikkäästi pukeutunut neljän aikuisen ryhmä, ja myös kappaleiden musiikkivideot heijastivat laulujen vakavia sävyjä. Ostavaa yleisöä tämä ei haitannut, The Winner takes it all ja Super Trouper nousivat molemmat brittilistan kärkeen ja albumista tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

    Tämän hienon albumin viimeisen musiikkinäytteen myötä toivotan kaikille blogini lukijoille hyvää uutta vuotta 2015.
    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , ,

    lauantai 27. joulukuuta 2014

    215. Kate Bush: The Dreaming (1982)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Kate Bushin neljäs albumi The Dreaming on aivan turhaan jäänyt hänen menestyneempien levyjensä varjoon. Tällä hyljeksityllä levyllä Bush teki irtioton kimittävän teinitytön roolista kohti aikuisempaa ja oman tiensä tuntevaa artistia, joka ei suostunut kaupallisiin kompromisseihin. Tuloksena oli taiteellisesti erinomainen mutta samalla ristiriitaisen vastaanoton saanut levy, jonka monet fanit nykyään nostavat hänen tuotantonsa kärkikaartiin.

    Kolmen menestysalbumin jälkeen Kate Bush haki uralleen uutta suuntaa. Kauniilla ja sopivan mystisillä balladeilla listoille noussut nuori laulaja-lauluntekijä-tanssija halusi välttää lokeroitumista ja hän lähti rohkeasti avaamaan uusia uria levyllään The Dreaming. Tällä kertaa 24-vuotias laulaja tuotti levyn yksin ja uutta menestyslevyä odottava EMI-levy-yhtiö antoi hänelle vapaat kädet tehdä sellainen levy kuin hän halusi.

    Esimakua uuden albumin tyylistä ja soundimaailmasta saatiin kesällä 1981.
    Singlestä Sat in your lap oli turha hakea Wuthering Heightsin tai Babooshkan melodisuutta, ja sen vastaanotto oli varauksellinen. Vahvaan rytmitaustaan perustuva ja Fairlight-syntetisaattorin erikoistehosteilla kuorrutettu kappale nousi singlelistalla sijalle 11. Vaikka uutta mystistä voimaballadia odottaneet fanit pettyivätkin, odotukset uutta albumia kohtaan kasvoivat.

    Uuden albumin julkaisua saatiin kuitenkin odottaa kauan. Ongelmat uuden tekniikan kanssa, rajallinen studioaika ja Bushin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa venytti levyn valmistumista. Uusi levy saatiin kauppoihin vasta 15 kuukautta sen ensisinglen julkaisun jälkeen. Hermostuneet Kate Bush -fanit hämääntyivät entistä enemmän, kun albumin nimikappale The Dreaming julkaistiin singlenä vähän ennen albumia
    Australian aboriginaaliväestön syrjinnästä innoituksensa saanut The Dreaming erosi täysin aiemmista radioystävällisistä hitistä, ja 48. sija Britannian singlelistalla kertoi yleisön pettymyksestä. Muutama viikko myöhemmin julkaistu albumi vahvisti pelätyn aavistuksen, uudelta levyltä oli turha hakea tarttuvia ja radioaallot täyttäviä voimasoittoja.

    Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että levyn musiikki olisi ollut huonoa. Vaikeammat kappaleet avautuivat useamman kuuntelun jälkeen, ja rytmikoneiden ja syntetisaattoreiden kyllästämän tykityksen seasta löytyi myös suvantokohtia. Yksi omia suosikkejani on Night of the swallow, jossa Bush hyödynsi rakastamansa irlantilaisen musiikin tyyliä ja soitinvalikoimaa. Kappale julkaistiinkin singlenä vihreällä saarella.
    Kaikki eivät kuitenkaan jaksaneet perehtyä albumin hienouksiin. Vaikka The Dreaming -albumilla oli alusta alkaen oma fanikuntansa, suuri yleisö vierasti Kate Bushin omasta tyylistään tinkimätöntä ja yleisöä kosiskelematonta musiikkia. Albumin kolmas single, epäonnistuneesta pankkiryöstöstä kertova There goes the tenner jäi lähes täysin ilman radiosoittoa, eikä se kepeästä musiikkivideostaankaan huolimatta noussut Englannin singlelistalle lainkaan.
    Muualla Euroopassa singlenä julkaistiin ripeästi etenevä ja nerokkaasti sovitettu Suspended in Gaffa, joka levyn kappaleista parhaiten näytti Bushin laajan ääniskaalan. Singlen menestys ei juuri ollut edeltäjiään parempi. 
    Vaikka the Dreaming onkin Bushin huonoiten myynyt albumi, se oli kuitenkin hänen ensimmäinen levynsä joka nousi myyntilistoille Yhdysvalloissa. Aiemmin hänen tuotantonsa oli ohitettu Atlantin takana vain olankohautuksella. Levy-yhtiö pettyi silti levyn korkeisiin äänityskuluihin ja alhaisiin myyntilukuihin.

    Bush oli huonosta menestyksestä huolimatta tyytyväinen levyynsä. Vähentääkseen levytyspaineita vuokrastudioissa hän rakennutti itselleen oman studion vanhempiensa maatilalle Kentiin ja alkoi äänittää uutta levyä, joka tuli sisältämään paljon samoja elementtejä kuin The Dreaming. Rytmikoneet, syntetisaattorit, irlantilaiset vaikutteet sekä tinkimätön perfektionismi olivat osa myös albumia Hounds of love. Erona edeltäjäänsä tämä albumi vetosi myös ostavaan yleisöön ja siitä tuli hänen uransa menestynein albumi. Hounds of Loven onnistuminen peitti alleen The Dreamingin kaupallisen epäonnistumisen ja Bushin uran haastavin albumi vaipui ansiotta unholaan.
    Myös minä hyljeksin pitkään tätä levyä, joka on vaikeasti lähestyttävä ja monin paikoin myös aika vaikeaa kuunneltavaa. Vuosien kuuntelun myötä levy on kuitenkin noussut yhdeksi suosikeistani Bushin tuotannossa. Se on haastava mutta myös palkitseva, ja mutkikkaiden sovitusten takaa löytyy hienoja melodioita ja laaja-alaista tulkintaa, jota mielestäni ei juurikaan löydy Bushin 2000-luvun tuotannosta. En suosittele levyä tutustumisväyläksi Kate Bushin musiikkiin, mutta jos olet jo perehtynyt hänen muuhun tuotantoonsa, suosittelen tämän albumin kuuntelemista avoimin mielin. Lämpimästi.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    sunnuntai 12. lokakuuta 2014

    212. Electric Light Orchestra: Balance of power (1986)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    Runsaista orkesterisovituksistaan ja omalaatuisista soitinkokeiluistaan tunnettu 1970-luvun hittiyhtye Electric Light Orchestra oli uransa loppusuoralla 1980-luvulla. Yhtyeen viimeisellä levyllä oli runsaus oli vaihtunut suppeuteen ja akustisuus synteettisyyteen. Siitä huolimatta levyllä oli hyvät hetkensä ja se parhaimmillaan on osoitus Jeff Lynnen sopeutumisesta uuteen aikakauteen popmusiikissa.

    Electric Light Orchestran kultakauden viimeinen albumi Balance of power kuullostaa ja näyttää kaikin tavoin levyltä, joka oli tehty täyttämään levy-yhtiön kanssa sovittu julkaisukiintiö. Kansi on yhtyeen uran mielikuvituksettomin, pituudeltaan levy on lyhin minkä ELO oli koskaan tehnyt ja ennen levyn tekoa maestro Jeff Lynne oli kutistanut parhaimmillaan 11 jäsenisen yhtyeen minimiin.

    Sinfonisista elementeistä innoituksensa saaneen yhtyeen levyistä Balance of power on ainoa, jolla ei kuulla yhtään jousisoittimia alkukauden fagoteista ja metsästystorvista puhumattakaan. Jousien ja puhaltimien äänet on korvattu lähes täysin syntetisaattorilla.
    Sovituksiltaan ja toteutukseltaan kunnianhimottoman albumin pelastaa Jeff Lynnen kautta linjan hienot sävellykset. ELO oli ollut Lynnen rakas projekti sen alkuvuosista lähtien, eikä hän 15 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeenkään osannut eikä halunnut tehdä lauluja vasemmalla kädellä.
    Lynne, joka ensimmäisen albumin jälkeen oli säveltänyt, tuottanut ja laulanut ELO:n kaikki levytykset oli lauluntekijänä edelleen voimissaan. Levyn ensimmäiset kaksi laulua Heaven only knows ja So serious ovat ytimekkään tarttuvia iskusävelmiä (molemmat alle kolmen minuutin mittaisia), joiden synteettinen yleisvaikutelma sopi hyvin 1980-luvun soundimaailmaan.

    Lynne oli edelleen myös eleettömän taitava laulaja, joka toi sopivasti henkeä yhtyeen lauluihin. Levyn parhaassa balladissa Getting to the point Lynnen lämmin ääni vie (onneksi) voiton ylitsevuotavan 80-lukulaisesta sovituksesta. ELO:n levyillä harvinainen saksofonisoolo tuo myös hyvän lisävivahteen kappaleeseen.
    Kolmihenkiseksi kutistuneen yhtyeen muut jäsenet olivat Lynnen luotetuimpia työkavereita. Rumpuja soittava Bev Bevan oli ollut Lynnen kelkassa jo The Moven ajoista lähtien, ja Lynnen kanssa koskettimia soittava Richard Tandy oli liittynyt ELOon ennen toisen levyn äänityksiä vuonna 1972. Koskettimien ja laulun lisäksi Lynne itse soitti kitaraa ja bassoa ja toimi aiempien levyjen tapaan albumin tuottajana.
    Balance of power ei menestynyt Electric Light Orchestran kultavuosien levyjen tapaan, ja Lynne oli valmis laittamaan pisteen yhtyeen uralle. Tuotettuaan George Harrisonin comeback-albumin Cloud 9 Lynnestä tuli kysytty tuottaja, jonka johdolla syntyivät muiden muoassa Roy Orbisonin Mystery girl, Tom Pettyn Full moon fever ja Paul McCartneyn Flaming pie -albumit. Lynne liittyi Harrisonin, Pettyn, Orbisonin ja Bob Dylanin muodostamaan Travelling Wilburys superyhtyeeseen ja muiden projektiensa ohessa julkaisi vuonna erinomaisen soololevyn Armchair Theatre vuonna 1990.

    Electric Light Orchestra palasi levylle lyhyesti vuosituhannen vaihdettua, mutta vuonna 2001 julkaistu Zoom oli käytännössä Lynnen toinen sooloalbumi, jonka kanteen painettiin ELO:n nimi vain levy-yhtiön vaatimuksesta. Kikka ei toiminut, levy myi huonosti ja Electric Light Orchestran paluu jäi yhteen levyyn.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    lauantai 27. syyskuuta 2014

    211. Donna Summer: Donna Summer (1982)


    Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
    Donna Summerin 1980-luvun tuotanto on syyttä jäänyt hänen aiempien hittiensä varjoon. Vaikka menestys ei jatkunut samanlaisena kuin 1970-luvulla, teki Summer edelleen hienoja albumikokonaisuuksia. Yksi unohdetuista levyistä on hänen omaa nimeään kantava albumi vuodelta 1982, joka on hänen uransa parhaita sen taustalla velloneista ristiriidoista huolimatta.

    Diskon kuningattareksi 1970-luvulla kruunattu Donna Summer oli vuosikymmenen vaihtuessa uusiutumisen edessä. 70-luvun disko oli menettänyt suurimman suosionsa ja hengellisen kotinsa uudelleenlöytänyt Summer halusi eroon I feel love:n ja Love to love you baby:n kaltaisten kappaleiden luomasta eroottisesta imagosta. Uutta suuntaa tarjosi uusi levy-yhtiö, joka kutsui uuden albumin tuottajaksi veteraani Quincy Jonesin, jonka juuri oli tuottanut Michael Jacksonin menestysalbumit Off the wall ja Thriller.

    Odotukset olivat korkealla kun albumi ja sen ensisingle Love is in control julkaistiin. Kappaleen sävelsi yhdessä Quincy Jonesin kanssa Rod Temperton, jonka tuotantoa olivat muun muassa Jackson-hitit Rock with you ja Thriller. Soundeiltaan ja tyyliltään Love is in control muistuttikin enemmän Michael Jacksonin amerikkalaista pop-soulia kuin Summerin aiempaa eurodiskoa. Summerin aiempien musiikkivideoiden viettelevän tyylin rinnalla väririkas ja viaton video toi mieleen lähinnä Pikku kakkosen.
    Michael Jackson -maisesta mikkihiirikuorostaan ja naivista videostaan huolimatta Love is in control käynnistää albumin erinomaisen energisesti. Levyn mielestäni paras kappale tulee kuitenkin heti toisena. Mystery of love on sävellyksenä levyn paras, Quincy Jonesin sovitus ja tuotanto ykkösluokkaa ja laulu sopii uutta aikuisempaa tyyliä hakeneelle Summerille täydellisesti.
    Levyn omalaatuisin ja tunnetuin kappale on cover-versio elokuva- ja syntetisaattorimusiikistaan tunnetun Vangelisin pikkuhitistä State of independence. Kappaleessa yhdistyvät reggae- ja ska-rytmit tuhtiin syntetisaattoritaustaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Erinomaisesti, jälleen kerran, laulun tulkitsevan Donna Summerin taustalla esiintyy supertähtiä vilisevä taustakuoro, jossa laulaa Summerin lisäksi mm. Michael Jackson, Dionne Warwick, Stevie Wonder ja Lionel Richie.
    Donna Summer -albumi oli Quincy Jonesin millintarkka taidonnäyte, mutta myös osoitus siitä kuinka hyvin Summer sopeutui uuden vuosikymmenen vaatimuksiin. 70-luvun ähisevä ja huokaileva diskodiiva oli menneisyyttä, ja tilalle oli tullut aikuinen poptähti joka taipui soulin, gospelin, rockin lisäksi perinteisiin rakkauslauluihin. Esimerkkinä
     levyn kahdesta balladista singlenäkin julkaistu The woman in me.
    Tyylikkään lopputuloksen taustalla oli kuitenkin ristiriitoja. Edellisen levyn menestykseen tyytymätön levy-yhtiö oli sanellut uuden levyn ehdot ja hylännyt osan Summerin itsensä kirjoittamista lauluista. Aiemmilla albumeillaan Summer oli kirjoittanut suuren osan kappaleistaan itse, mutta tälle levylle pääsi vain kaksi kappaletta, joiden tekoon laulaja itse osallistui. Toinen näistä, Summerin aiempien levyjen tyyliä heijasteleva Love is just a breath away, on albumin kohokohtia.
    Myös Quincy Jonesin valinta tuottajaksi tehtiin vastoin laulajan tahtoa. Summer oli jo aloittanut äänitykset hänen aiemmat levynsä tuottaneiden Pete Bellotten ja Giorgio Moroderin kanssa, mutta Geffen hyllytti nämä äänitykset ja määräsi Summerin jatkamaan yhteistyötä Jonesin kanssa. Summer kertoi myöhemmin, että levyn teko oli vaikeaa ja hän joutui sietämään temperamentikkaan tuottajan komentelua. "Tuntui siltä että olin vieraileva artisti Quincy Jonesin levyllä", Summer muisteli.

    Albumi on kuitenkin kestänyt aikaa hienosti, ja levyn laulut ovat paria keskinkertaista poikkeusta lukuunottamatta hienosti sävellettyjä ja tulkittuja popkappaleita. Myöhemmin 1980-luvulla muotiin tulleiden rumpukoneiden ja samplereiden sijaan levyllä kuullaan oikeita kitaroita, rumpuja ja hienosti sovitettuja jousia. Kapellimestari Quincy Jones pitää paketin hienosti kasassa.

    Levy-yhtiö odotti Jonesin ja Summerin yhteistyöstä suurta menestystä, mutta hienosta musiikista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa levy sai hyvän vastaanoton, mutta tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suurella rahalla tuotettu levy jäi kauas tavoitteistaan, eikä ollut omiaan parantamaan Summerin ja levy-yhtiön Geffenin vaikeita suhteita.


    Summer sävelsi seuraavan albuminsa kappaleet kaikki itse, mutta jälleen Geffen kieltäytyi julkaisemasta sitä. Aiempien sopimusten täyttämiseksi She works hard for the money -levy annettiin Polygram-levy-yhtiölle ja siitä tuli, Geffenin suureksi harmiksi, Donna Summerin menestynein albumi 1980-luvulla.

    Lue myös:


    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)