Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980-luku. Näytä kaikki tekstit

tiistai 17. heinäkuuta 2018

258. Bonnie Raitt: Nine lives (1986)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ei ole harvinaista että kriitikoiden ja suuren yleisön vieroksumia levyjä löytyy omalta suosikkilistaltani. Bonnie Raittin yhdeksäs albumi menestyi surkeasti ja johti lopulliseen välirikkoon levy-yhtiö Warnerin kanssa. Kriitikot ja fanit pitävät sitä hänen huonoimpana albuminaan ja Raittin epätoivoisena yrityksenä miellyttää sekä levy-yhtiötä että 80-luvun popradioiden yleisöä. Nine lives ei todellakaan ole sitä juurevaa blues-Bonnieta, jota kriitikot ja blues-fanit rakastavat, mutta se on mielestäni erittäin toimiva ja hyvin tuotettu pop-albumi kultaiselta 80-luvulta.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani kertonut, taitava kitaristi ja musiikityylien rajoista piittaamaton laulaja Bonnie Raitt tavoitti 1970-luvulla kriitikoiden ja festariyleisön sydämet, mutta ei aiheuttanut juurikaan liikehdintää levykauppojen kassoilla. Ainoa piristys masentavassa myyntitilastossa oli Raittin vuonna 1977 tekemä blues-versio Del Shannonin kappaleesta Runaway, joka nosti myös albumin Sweet forgiveness albumilistoille. Vuosikymmenen vaihduttua Raitt valmistautui julkaisemaan yhdeksännen albuminsa, kun levy-yhtiö pudotti pommin.
Näiden äänistysten helmi oli reggae-renkutus (myönteisessä mielessä) True love is hard to find, johon Raitt oli saanut taustalaulajakseen esikuvansa, yli 80-vuotiaan Sippie Wallacen (jonka improvisointi kappaleen lopussa on maininnan arvoinen). Juuri ennen levyn julkaisua ja promootiokiertueen alkua Warner bros records ilmoitti että levyä ei julkaista, eikä Raittin palveluksia yhtiölle enää kaivata. Ilman levyä jäänyt artisti jäi tyhjän päälle.

Raittin suosio konserttilavalla kuitenkin jatkui ja kolme vuoden tuuliajon jälkeen Raittin levy-yhtiö tuli katumapäälle. Se päätti julkaista albumin ja antaa Raittille mahdollisuuden äänittää osa levyn kappaleista uudelleen uusien tuottajien ohjauksessa.
Levyn avauskappale No way to treat a lady (jonka Walesin raspikurkku Bonnie Tyler levytti samana vuonna) näytti suuntaa millä levy-yhtiö ja uudet tuottajat yrittivät löytää Raitille menestystä. Kappale oli 80-luvun aikuisrokkia parhaimmillaan (ja joidenkin mielestä pahimmillaan). Hänen tulkintansa Bryan Adamsin säveltämästä kappaleesta tekee esityksestä kuitenkin toimivan ja kuuntelemisen arvoisen. Se, että kitaristina tunnetuksi tullut Raitt ei itse soita kappaleessa lainkaan, on käsittämätön päätös. Raittin kitaroinnin vähyys varjostaa koko albumia.

Jos blues-Bonnien ystävät nyrpistivät nenäänsä albumin avauskappaleelle, niin levyn toinen kappale oli vielä pahempi.
Kappale Runnin' back to me sähkörumpuineen ja Tower of power -puhallinsektioineen oli viimeinen niitti monille faneille. Kappale on mallikas 80-lukulainen aor-revitys mutta aivan muuta kuin mitä Raittin fanit ja tiukkapipoiset blues-kriitikot pystyivät sulattamaan.
Elokuvaa Extremities (="Naisen kosto") varten äänitetty Stand up to the night jatkoi albumin aikuisrock-linjaa. Hieno sävellys ja Bonnie Raittin onnistunut tulkinta jäivät kuitenkin albumin tavoin hyvin nopeasti unohduksiin.

Tyly vastaanotto albumille oli mielestäni ymmärrettävä. Raitt oli tunnettu siitä, että hän ei ollut tyylirajojen vanki, vaan hänen levyillään folk, rock, blues ja country -tyylit limittyivät saumattomasti. Veljeily 80-luvun aor:n kanssa oli kuitenkin monille liikaa. Lisäksi kolmem vuoden väli äänitysten välissä ja tuotantotiimien vaihtuminen tekee levystä hyvin epäyhtenäisen. Ehkä levyn kaikki kappaleet olisi kannattanut äänittää uudelleen samalla tiimillä.

Minua tyylien ristiriita ja blueskitaran puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. Olen 80-luvun lapsi ja mielestäni Nine lives on osoitus siitä että Raittin skaala ulottui vaivatta myös tähään tyylilajiin.
Vuonna 1986 maailma ei kuitenkaan ollut tähän valmis. Ensimmäistä kertaa Raittin uralla kriitikot ja ostava yleisö olivat yhtä mieltä punatukkaisen blues-kitaristin levystä ja tyrmäävät kommentit saivat vahvistusta myyntitilastoista. Nine lives oli Bonnie Raittin uran suurin pannukakku. Ei ollut mikään yllätys, että Raittin ja Warnerin tiet erkanivat lopullisesti.

Kuten usein aiemminkin (esim. Frank Sinatran kohdalla) levy-yhtiö vaihto käänsivät karikoilla olevan uran uuteen nousuun. Sopimus Capitol-levy-yhtiön kanssa ja yhteistyö tuottaja Don Wasin kanssa tuottivat kolme miljoona-albumia ja laulaja-kitaristin kauan kaipaaman kaupallisen menestyksen vain muutama vuosi Nine livesin mahalaskun jälkeen. Ja tarina jatkuu edelleen.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

256. Frida: Shine (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abba jäi tauolle vuonna 1982 (tauko päättyy viimeisten tietojen mukaan loppuvuodesta 2018), ja yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa sooloartisteina. Hyvin menestyneen Something going on -albumin jälkeen Anni-Frid 'Frida' Lyngstad hakeutui nuorten brittimuusikoiden seuraan ja teki modernin 80-lukulaisen pop-albumin. Levyn kylmä yleissävy ei kuitenkaan saavuttanut yleisöään ja Frida vetäytyi julkisuudeta 12 vuodeksi.

Anni-Frid Lyngstadilla oli paljon pelissä, kun hänen neljäs sooloalbuminsa julkaistiin. Hänen ennen Abbaa julkaisemansa soololevyt eivät olleet menestyneet, ja Abban aikana julkaistujen Frida ensam (1976) ja Something's going on (1982)-albumien menestyksestä osan saattoi laittaa Abban suosion piikkiin. Kun Frida alkoi tehdä neljättä sooloalbumiaan, hänen tarkoituksensa oli tehdä pesäero Abban perintöön ja luoda itselleen ura uskottavana poptähtenä.
Osan tästä tavoitteesta hän oli jo saavuttanut edellisellä sooloalbumillaan Something's going on. Abban viimeisen toimintavuoden aikana levytetty albumi oli soundeiltaan eri vuosikymmeneltä kuin Abban hitit, ei vähiten tuottaja Phil Collinsin ansiosta. Levy kävi hyvin kaupaksi, ja Frida suunnitteli jo toisen albumin tekoa Genesis-rumpalin kanssa. Collinsista oli kuitenkin tullut yhteistyön jälkeen supertähti, jolla ei ollut aikaa sivuprojekteihin.

Uusi yhteistyökumppani oli vain 29 vuotias Steve Lillywhite, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt tuottaa jo mm. U2:n, Rolling Stonesin ja Peter Gabrielin albumeita. Tuottajan ja laulajan yhteinen tavoite nykyaikaistaa ruotsalaislaulajan tyyliä näkyi selvästi albumin nimikappaleessa Shine, ja tavoite sävytti koko levyn a-puolta. Uuden ajan Frida oli eri laulaja kuin se, joka kahdeksan vuotta sitten oli laulanyt Fernandoa ja Money, money, money'a.
Neljänkympin ikää lähestyvä laulaja nautti selvästi alle kolmekymppisten muuskoiden seurasta. Tähän ikäryhmään kuuluivat myös Climie Fisher -yhtyeestä myöhemmin tunnetuksi tullut Simon Climie ja Lillywhiten vaimo Kirsty MacColl, joiden säveltämä One little lie oli tunnelmaltaan varsin synkän a-puolen huippukohtia.

Uusien kykyjen lisäksi Lyngstad sai tukea myös entisiltä yhtyetovereiltaan. Ex-mies Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin säveltämä Slowly oli ennakolta levyn kiinnostavimpia kappaleita, mutta Lillywhiten tuotannon ansiosta kappale ei juuri erottunut albumin tummasävyiseltä a-puolelta. Anderssonin ja Ulvaeusin näkemys kappaleesta kuultiin Glenmarkin sisarusten Gemini-albumilla seuraavana vuonna. Shine-albumin versiossa Frida onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä etäinen että lämmin.
Albumin b-puolella metalliset mollisävyt saavat värejä ympärilleen. Big Country -yhtyeestä tutun Stuart Adamsonin kirjoittamassa Heart of the country -kappaleessa Frida kuullostaa onnelliselta ja senfolkhenkinen sovitus muistuttaa Abban Move on -kappaletta.
Vielä lähemmäs Abban tyyliä päästään lämpimällä rakkauslaululla Come to me, joka on kaukana a-puolen kylmästä yleistunnelmasta.
Tuottaja Lillywhite hyödynsi taitavasti koko Lyngstadin äänen tunne- ja nyanssiskaalan, ja kappaleiden järjestys loi hienon kaaren alkupuoliskon kylmyydestä kohti lopun herkempiä hetkiä. Albumin kappaleista pohdiskelevin ja riisutuin on levyn päättävä Comfort me, jossa Frida laulaa välillä kuiskaten tinkimättä kuitenkaan musikaalisesta tarkkuudestaan.
Yleisö ei kuitenkaan ollut valmis Shine-albumin nykyaikaiseen äänimaailmaan ja Abba-Fridan uuteen tyyliin. Vaikka laulaja itse piti levystä, hän itse myönsi myöhemmin albumin olleen liian moderni menestyäkseen 80-luvun alkupuoliskolla. 

Lyngstad ei onnistunut luomaan pysyvää menestysuraa sooloartistina. Shine-albumin epäonnistumisen jälkeen saatiin odottaa 12 vuotta hänen seuraavaa, ja toistaiseksi viimeistä sooloalbumiaan. Tällä kertaa Frida valitsi laulukieleksi oman äidinkielensä, ja ruotsinkielinen Djupa andetag (1996) menestyi vain Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa.

Itse sain Shine-albumn joululahjaksi vuonna 1984, mutta ensi-innostuksen jälkeen se jäi hyvin vähälle kuuntelulle. Vasta nyt, yli 30 vuotta julkaisun jälkeen olen oppinut arvostamaan ja nauttimaan Lyngstadin ja Lillywhiten ennakkoluulottoman yhteistyön tuloksesta.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 4. joulukuuta 2017

252. Eurythmics: Touch (1983)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisillä levyillään tekno-soul-imagon omaksunut Eurythmics alkoi kolmannella levyllä lähestyä varovasti mainstream-popmusiikkia. Edellisten levyjen tapaan halvalla ja kotikutoisissa puitteissa tehty albumi yhdisteli taitavasti syntetisaattori- ja rumpukonesoundeihin jousia ja kitaraa tehden yhtyeen musiikista helpommin lähestyttävää myös perinteisemmälle popyleisölle. Levyn menestyksen tärkein tekijä olivat kuitenkin levyn tarttuvat pophitit. 

Menestys yllätti alkuvuodesta 1983 Annie Lennoxin ja Dave Stewartin muodostaman Eurythmics-yhtyeen. Yhtye oli ensimmäisillä levyillään yhdistänyt perinteisesti miehisen electro-teknomusiikin ja Lennoxin suolahtavan lauluäänen, mutta vastaanottavaista yleisöä ei tuntunut löytyvän. Sitten single Sweet dreams are made of these tunkeutui genrerajojen yli radioaalloille ja myyntilistojen kärkeen tehden yhtyeestä kertaheitolla ykkösyhtyeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.

Annie ja Dave aloittivat kolmannen levynsä äänitykset heti kun yllätyskysynnän kovin piikki oli ohitettu. Uuden albumin ensimmäinen single julkaistiin vain viisi kuukautta Sweet dreamsin jälkeen. Kappaleen syntikkatausta oli tuttua Eurythmicsiä, mutta Lennox pyrki laulusuorituksellaan selvästi edellistä hittiä lämpimämpään ja aistikkaampaan tulkintaan.
Jo tässä vaiheessa Eurythmicsin historiaa musiikkivideot olivat äärimmäisen tärkeä työkalu kappaleiden menestyksessä. Who's that girl -kappaletta on vaikea kuunnella näkemättä mielessä tarinaltaan vahvaa videota, jossa Lennox esittää sekä hylättyä laulajatähteä sekä miespuolista ihailijaa (hänen androgyyni imagonsa oli tuttu jo yhtyeen aiemmilta musiikkivideoilta). Petollisena renttumiehenä esiintyy tietenkin Stewart, jonka vierellä kulkevat vuorollaan mm. kaikki Banananaraman neljä jäsentä näiden joukossa hänen tuleva vaimonsa Siobhan Fahey ja Faheyn yhtyeessä myöhemmin korvaava Jacquie O' Sullivan. Kappaleessa Stewartin ääni sulautuu kertosäkeessä saumattomasti Lennoxin ääneen.

Vaikka Lennox ja Stewart saivat ensimmäistä kertaa äänittää albuminsa ilman pankkilainaa, joutuivat he edelleen tekemään albuminsa keskeneräisessä kotistudiossaan. Kappaletta Here comes the rain again -säestävä jousisektio joutui äänittämään oman osuutensa studion porraskäytävässä. Sovituksesta vastasi Michael Kamen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi elokuvamusiikeistaan.
Minun korvaani Here comes the rain again on kuulostanut aina siltä, kuin Sweet dreams -kappaleeseen olisi tehty uusi sovitus ja sanat. Vaikka nämä kappaleet kuulostavatkin joskus jopa häiritsevän samanlaisilta, on "uusi versio" taitavasti rakennettu silta yhtyeen alkuvuosien teknon ja tulevina vuosina tutuksi tulleen tavalliselle popyleisölle helpomman poptyylin välillä. 

Albumin kolme singleraitaa (edellämainittujen välillä julkaistiin kalypso-sävytteinen Right by your side) olivat Touch-albumin radioystävällisintä osastoa. Levyn muut kappaleet olivat yhtyeen aiemman tuotannon tapaan muutamalle toistuvalle idealle perustuvia pop-tekno-teoksia, jotka jäivät yhtyeen hittien varjoon. Kekseliäät sovitusideat ja erinomaiset sanoitukset tekivät niistä kuitenkin tutustumisen arvoisia kappaleita.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli kappale Cool blue, jossa nainen toisaalta pyrkii pois kylmän miehen vaikutuspiiristä mutta takertuukin tähän entistä tiukemmin. Kappaleen nerokas "How could she fall for a boy like that" väliosa oli kuin esimakua neljä vuotta myöhemmin julkaistavan Savage albumin teemoista.
Oma henkilökohtainen suosikkini on kappale No fear, no hate, no pain (no broken hearts), jossa Michael Kamenin vangitseva jousisovitus ja harkiten valitut ääniefektit tekivät sävellykseltään varsin monotonisesta kappaleesta unohdetun mestariteoksen.
Touch menestyi kaikkialla nousten USA:ssa albumilistalla top kymmeneen ja Britanniassa listan ykköseksi asti. Singlehitit valloittivat radiokanavat ja MTV:n soittolistat. Menestys antoi selvän viestin Annie Lennoxille ja Dave Stewartille siitä, että heidän valitsemansa tie lähemmäs mainstream-yleisöä oli oikea. Vain puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyneellä Be yourself tonight albumilla parivaljakko hylkäsi elektro-teknon ja vakiinnutti asemansa kaupallisen soul-popin ykkösyhtyeenä ympäri maailmaa.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 13. lokakuuta 2017

250. Bananarama:Wow! (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Vaikka The Spice Girlsiä pidetään maailman menestyneimpänä tyttöyhtyeenä, jää se selvästi kakkoseksi Bananramalle, jos listahittien määrää pidetään mittapuuna. Uransa huippuvuosina banaaniyhtye sai enemmän listoja Britannian top 10:een kuin maustetytöt julkaisi singlejä kaiken kaikkiaan. Uransa huipulle Bananarama pääsi 1980-luvun lopulla, jolloin he tekivät yhteistyötä nousussa olevan Stock-Aitken-Waterman-tuottajatiimin kanssa.

 Ensimmäinen Bananarama-levyni oli vuonna 1988 julkaistu Greatest Hits Collection. Kun kuuntelin ensimmäistä kertaa käytettynä ostamaani vinyylialbumia, tuntui kuin sen A- ja B-puolilla olisi esiintynyt täysin eri yhtye. Levyn kappalejaon tarkoitus oli selkeästi korostaa sitä muutosta jonka tuottajatiimin vaihdos teki yhtyeen musiikkiin.

Albumin toisella puolella esiintyi homssuinen kolme opiskelijatytön muodostama yhtye, joka oli tehnyt levyjä pääasiassa Tony Swainin ja Steve Jolleyn kanssa. Näiden levyjen letkeä musiikkityyli oli hyvin linjassa Siobhan Faheyn, Sara Dallinin ja Keren Woodwardin välinpitämättömän omintakeisen imagon kanssa. Tämän yhteistyön hittihana oli kuitenkin sulkeutunut, eikä levyt menestyneet enää entiseen malliin.

Kokoelmalevyn toinen puolisko erosi tyyliltään selvästi Jolley/Swain-tuotannolta. Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin muodostama tuottaja-lauluntekijäkolmikko ei vielä ollut se brittipopin hittitehdas, mikä siitä muodostui Kylie Minoguen, Jason Donovanin ja Rick Astleyn myötä. Bananarama kuuli SAW-kolmikon Dead or Alive -yhtyeelle tuottaman kappaleen Spin me like a record ja ihastui sen energiseen tempoon ja terävään tuotantoon. Kun Jolley/Swain kieltäytyivät tuottamasta tyttöjen suosikkikappaletta Venus, Bananarama kääntyi Stock, Aitken & Watermanin puoleen. Myös nämä epäilivat vahvasti 70-luvun hollantilaishitin soveltuvuutta 80-luvulle, mutta kaikkien leuat loksahtivat ammolleen, kun kappaleesta tuli sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Watermanin uran siihen asti suurin hitti nousten mm. USA:n listaykköseksi. Menestys oli todiste Siobhanin, Saran ja Kerenin tarkasta hittivainusta.
Venus sijoitettiin muuten Jolley/Swain-parivaljakon tuottamalle Bananarama-albumille True confessions, jonka singlejulkaisut tätä hittikappaletta lukuunottamatta menestyivät huonosti. Venus-kappaleen menestyksen myötä oli selvää, että Bananaraman seuraava albumi tehtäisiin Stock-Aitken-Watermanin Hit factory -studioilla.
Ensimmäinen Venuksen jälkeen julkaistu Bananarama-single-osoitti uuden suunnan, jonne yhtye oli SAW:n avittamana menossa. I heard a rumour oli edeltäjänsä tapaan selkeä askel letkeästä pehmopopista kohti tiukasti rytmitettyä europoppia. Yhtyeen visuaalisessa imagossa muutos oli hitaampi, mutta I heard a rumour -musiikkivideossa muutos lappuhaalareista kohti muodikkaampaa styleä oli selvästi alkanut. Sopivasti koukkuja sisältävä melodia ja tarttuvan yksinkertainen kertosäe olivat resepti, jolla yhtye jälleen valloitti hittilistojen kärkisijat USA:sta (singlelistan sija 4) eri puolille Euroopppaa asti.

Vaikka hittihana saatiin auki heti, ei yhteistyö sujunut kovin sopuisasti. SAW-tiimi joutui joustamaan tuotantotavastaan, jossa he sävelsivät ja sanoittivat laulun valmiiksi ja artisti saapui paikalle laulamaan osuutensa valmiiseen taustaraitaan. Neidit Fahey, Woodward ja Dallin halusivat olla mukana laulunteon joka vaiheessa, eivätkä kelpuuttaneet mitä tahansa laulettavakseen. "Levynteko Bananaraman kanssa oli painajaismaista, he halusivat työntää nenänsä joka asiaan" muisteli Pete Waterman yhteistyötään vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Lähes kaikkia WOW-albumin kappaleiden tekijätietoja koristi ennätyksellisen pitkä "Stock/Aitkan/Waterman/Fahey/Dallin/Woodward" nimirimpsu.
Wow-albumin toinen singlejulkaisu on hyvä esimerkki siitä, mitä SAWFDW-yhteistyö sai parhaimmillaan aikaiseksi. Siobhan Faheyn painajaisunesta idean saanut kappale on samaan aikaan hullutteleva (musiikkivideo oli paluu Bananaraman aiempien vuosien hömppävideoihin), tiivis ja tartttuva. Kotimaassaan Britanniassa kappaleesta tuli yhtyeen uran suosituin kappale.

Joissain maissa (mm. USA:ssa) albumin toisena singlenä julkaistiin kappale I can't help it. Kappale on Wow-albumin hiteistä tasapaksuin, mutta silti täydellisen energinen aloituskappale albumille.
Vaikka kunninahimoisen tuottajakolmikon ja oikukkaan trion yhteistyö oli hankalaa, syntyi yhteistyön lopputuloksena sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Waterman -tiimin onnistunein albumi. Vaikka singlehitit erottuvat albumilta selkeästi, ovat levyn muutkin kappaleet riittävän hyviä luomaan albumista eheän ja viihdyttävän kokonaisuuden. Esimerkkinä onnistuneista albumiraidoista kappaleet Strike it rich ja Once in a lifetime.
Ensimmäisenä SAW-tuotannosta innostunut Siobhan Fahey alkoi tuntea olonsa levottomaksi yhtyeessä. Hän koki, että uuden yhteistyön tuoman menestyksen mukana Bananaramasta oli tullut osa trendeihin sidottua popeliittiä, jota yhtye aiemmilla levyillään oli parodioinut. Fahey oli muuttanut tuoreen aviomiehensä Eurythmics-legenda David Stewartin kanssa Los Angelesiin, mikä vaikeutti yhtyeen yhteistyötä ja vieraannutti häntä Keren Woodwardista ja Sara Dallinista, jotka olivat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa Fahey erosi yhtyeestä ja jatkoi omaa musiikkiuraansa nimen Shakespear's sister alla (yhtye tuli tunnetuksi kappaleistaan You're history, Run silent run deep, Stay ja Hello).

Dallin ja Woodward eivät kaivanneet Faheylle korvaajaa, mutta levy-yhtiö ja yleisö näkivät Bananaraman edelleen kolmihenkisenä yhtyeenä. Uudeksi jäseneksi palkattiin Faheyn suostumuksella Jacquie o'Sullivan. Wow-albumin kappaleet I want you back ja Nathan Jones äänitettiin uudellen o'Sullivanin kanssa ja julkaistiin singleinä, jotka jatkoivat edellisten julkaisujen menestystä.
Näiden kappaleiden musiikkivideot viimeistelivät Banananraman muutosprosessin, jota vastaan Siobhan Fahey oli protestoinut. Takkutukkaisista anarkistitytöistä oli tullut viimeisen päälle meikattuja ja stailattuja poptähtiä. O'Sullivan ei koskaan päässyt Bananaraman täysivaltaiseksi jäseneksi, vaan hänen tehtävänsä oli seurata Dallinin ja Woodwardin linjaa kuukausipalkalla.

Levy-yhtiö hyödynsi Bananaraman menestystä julkaisemalla pikaisesti kirjoituksen alussa mainitun Greatest Hits Collection -albumin vauonna 1988, jonka yhteydessä julkaistiin Bananarama-SAW yhteistyönä kirjoitettu Love truth and honesty. Seuraavana vuonna julkaistu hyväntekeväisyyssingle Help! (yhdessä Bananaramaa parodioivan Lananeeneenoonoo-yhtyeen kanssa) menestyi vielä erinomaisesti, mutta sen jälkeen yhtyeen taival listapopin kärkinimenä päättyi.
Jacquie o'Sullivan kyllästyi pian äänivallattoman palkkarengin rooliinsa ja erosi yhtyeestä erinomaisen mutta keskinkertaisesti myyneen Pop life -albumin jälkeen. Dallin ja Woodward ovat jatkaneet yhdessä näihin päiviin saakka, ja viime vuosina myös Siobhan Fahey on palannut Bananaraman riveihin.

Jos WOW oli Bananaraman uran huippukohta, oli se vasta alkusoittoa Stock-Aitken-Waterman-tuottajatrion menestysvuosille. He kirjoittivat ja tuottivat 1980-1990-lukujen vaihteessa toistasataa listahittiä, ja muodostuivat Euroopan poplistoilla varsinaiseksi maanvaivaksi. Vaikka SAW-tiimin suurimmat menestyslevyt tulivat artisteilta Rick Astley, Kylie Minogue ja Jason Donovan, pitää Peter Waterman Wow-albumia edelleen uransan onnistuneimpana popalbumina. Olen samaa mieltä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 26. elokuuta 2017

248. Bananarama: Bananarama (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kolmen anarkistisen opiskelijatytön muodostama yhtye nousi nopeasti kotikutoisten pikkuhittien artistista Britannian ykköslauluyhtyeeksi. Itse laulunsa kirjoittava yhtye osoitti kakkosalbumillaan, että hauskanpidon ohella yhtye osasi tehdä laadukasta popmusiikkia ja ujuttaa mukaan jopa vähän asiaa.

 Tutustuin Bananaraman varhaistuotantoon armeijavuotenani 1990, jolloin kasarmin hyllystä käteeni tarttui videokokoelma And that's not all.... Tällä videolla esiintyi sliipatun ja viimeisen päälle tuotetun lauluryhmän sijaan kolme takkutukkaista ja anarkistisen epämuodikkaasti pukeutuvaa nuorta naista, jotka vähät välittivät median ja levy-yhtiöiden heille asettamista odotuksista. Ja mikä parasta yhtyeen musiikki oli tuoretta ja hauskaa, ja mukaan oli onnistuttu ujuttamaan vähän sanomaakin.

Banananaraman synty ajoittuu 1970-luvun loppuun, kun Lontoossa opiskeleva irlantilaissyntyinen Siobhan Fahey (levyn kannessa oikealla) tutustui bristolilaiskaveruksiin Sara Dallin (keskellä) ja Keren Woodward. Trio sai opiskelijakortteerin Sex Pistols -yhtyeen harjoituskämpän vintiltä. Pistols-rumpali Paul Cookin avulla tytöt saivat taustalaulukeikkoja muiden artistien levyillä. Ensimmäisen hittinsä Bananarama sai laulaen taustoja the Fun Boy Three -yhtyeen singlellä It ain't what you do.... alkuvuodesta 1982. Pari kuukautta myöhemmin osat vaihtuivat, kun The Fun boy three lauloi taustoja Bananaraman erinomaisesti menestyneellä singellä Really saying something.

 Suomessa Bananarama tunnetaan parhaiten Stock Aitken Waterman -tuottajatrion kanssa tekemistään hiteistä, mutta yhtyeen alkuvuosien tyyli oli varsin erilainen. Yhtryeen ensialbumi Deep sea skiving sisälsi edellämainittujen hittien lisäksi mm. kappaleet Shy boy ja Na Na Hey Hey. Viisi top 5 hittiä kahden vuoden sisällä nostivat Bananaraman Britannian suosituimmaksi tyttöbändiksi.

Yhtyeen kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1984, kun kappale Cruel summer soi elokuvassa Karate Kid. Britannian lisäksi kappale oli hitti myös Yhdysvalloissa.
Cruel summer -kappaleen musiikkivideolla Keren, Sara ja Siobhan viittasivat kintaalla muoteille, joihin nuoria naislaulajia yritettiin tunkea. Lökähousuissa, lippiksissä ja suttuisissa kampauksissa esiintyvää yhtyettä oli vaikea kuvitella Oscar- tai Grammy-gaalojen punaisille matoille. Levyn markkinoiminen olikin vaikeaa. Omapäinen yhtye myöhästeli televisiohaastatteluista, ja viimein paikalle saavuttuaan haastattelu meni useimmiten levottoman kikattamisen puolelle. Ujo ja nuori (23-26 -vuotta) kolmikko ei ollut valmistautunut menestyksen tuomaan julkisuuteen eikä myöskään ollut valmis muuttamaan tyyliään miellyttämään kansainvälisiä markkinoita.

Huolimaton ja välinpätämätön mediaimago ei kuitenkaan estänyt hyvän musiikin tekemistä. Yhdessä tuottajien Steven Jolley ja Tony Swain kanssa Woodward, Dallin ja Fahey sävelsivät toiselle albumilleen sarjan vastustamattoman tarttuvia pophittejä. Näistä täydellisin oli suosikkinäyttelijälle omistettu Robert de Niro's waiting, jonka markkinointia varten tehtiin nokkela musiikkivideo.
Robert de Niro's waiting -kappaleesta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti Britanniassa, ja toinen menestyskappale jonka yhtyeen jäsenet olivat säveltäneet itse yhteistyössä tuottajiensa kanssa. Yhdysvalloissa Bananarama jäi toistaiseksi yhden hitin ihmeeksi, sillä Robert de Niro ei juuri amerikkalaisia hetkauttanut. 

Bananaraman toinen albumi oli ensimmäistä kunnianhimoisempi kokonaisuus, jolla kolmikko halusi osoittaa olevansa enemmän kuin hapsuhiuksinen hömppäyhtye. Kevyempien kappaleiden joukossa oli myös vakavampia aiheita. Kappaleessa Rough justice käsitellään köyhyyttä, väkivaltaa ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Videossa esiintyi aiempaa huolitellummin esiintyvä Bananarama,
Kappale osoitti jälleen Kerenin, Saran ja Siobhanin taidon kirjoittaa tarttuvia pophittejä ja musiikkivideo tuki jälleen kerran erinomaisesti kappaleen tarinaa. Vakavanaamainen Bananarama ei kuitenkaan miellyttänyt yleisöä, ja kappale menestyi keskinkertaisesti. Seuraavassa kappaleessa banaanitiimi lisäsi soppaan hieman huumoria pehmentämään sen sisältämää kritiikkiä popkulttuurin- ja levybusineksen lieveilmiöitä kohtaan. Hienosti rakennettu Hot line to heaven ja hauska video eivät kuitenkaan korjanneet yhtyeen alamäkeä.
Viimeisten singlejulkaisujen huono menestys ei jäänyt huomaamatta yhtyeeltä ja levy-yhtiöltä. Vaikka Bananaraman levyt olivat laadukkaita ja harkittuja, yhtye antoi esiintymisillaan halvan ja - edelleen -  varsin välinpitämättömän vaikutelman itsestään. Tällä tietoisesti valitulla linjalla Siobhan, Sara ja Keren halusivat protestoida popmaailman tuotteistettuja imagoja ja laskelmoituja popuotteita vastaan. Jotta Bananaramalla olisi tulevaisuutta, oli nyt kuitenkin aika terävöittää yhtyeen tyyliä ja lisätä musiikkiin särmää. Ensimmäinen askel tällä tiellä oli samannimiseen elokuvaan kirjoitettu kappale Wild life, joka julkaistiin bonusraitana Bananarama-albumin myöhemmillä painoksilla.
Seuraava askel oli tuottajan vaihtaminen. Bananarama oli jo pitkään esittänyt keikoillaan Shockin Blue -yhtyeen hittiä Venus, mutta tuottajat Jolley & Swain eivät innostuneet sen levyttämisestä. Niinpä kolmikko kääntyi vahvassa noususuhdanteessä olevan tuottajatrio Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Watermanin puoleen. Kansainvälinen jättihitti muutti yhtyeen suunnan lopullisesti. Tästä lisää hieman myöhemmin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nana Mouskouri osa 2 (1972-2011): Laulu vapaudelle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla.
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman menestyineimpiä laulajia, ja joidenkin arvioiden mukaan hänen levynmyyntinsä on verrattavissa Madonnan, Michael Jacksonin ja Céline Dionin huippulukuihin (Mouskourin eduksi). Vuonna 2009 levy-yhtiö Universal arvioi maailmassa myydyn 350 miljoonaan Nana Mouskouri -albumia. Mouskourin menestyksen salaisuus ei ole ollut miljoonia myyneet jättihitit vaan pitkäjänteinen ja rajoja rikkova ura kolmella mantereella, kymmenellä kielellä ja lähes kaikilla mahdollisilla populaarimusiikin tyyleillä. Kirjoitukseni toinen osa vie meidät tärkeään vedenjakajaan Mouskourin uralla, jonka seurauksena hän muuttui leimallisesti kreikkalaisesta laulajasta lähemmäs yleiseurooppalaista supertähteä. Tähän osaan hänen uraansa sisältyvät hänen uransa suurimmat hitit.

Vuonna 1972 Lontoossa matkalla olleet tätini pääsivät Nana Mouskourin todennäköisesti loppuunmyytyyn konserttiin ja palatessaan toivat tuliaisena sisarelleen albumin Turn on the sun. Sisar piti levystä, mutta levystä tuli erityisen tärkeä 2-vuotiaalle veljenpojalle, joka aina mummolavierailullaan vaati saada kuunnella juuri tätä levyä.

Näihin aikoihin Mouskouri oli yksi maailman kansainvälisimmistä tähdistä, joka sukkuloi levytysstudioiden ja konserttilavojen välillä hengästyttävällä tahdilla. Eräs Mouskourin levy-yhtiön johtajista arvioi osuvasti Nanan käyttävän lentokonetta yhtä sujuvasti kuin toiset Pariisin metroa. Yksi Mouskourin bravuureista konserteissa oli ranskankielinen versio Bob Dylanin kappaleesta A Hard rain's gonna fall, joka oli kohokohtia myös vuoden 2005 Helsingin konsertissa, jota edellämainitun veljenpojan oli ilo päästä kuulemaan.
Yhteen maahan Nanan kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet. Mouskouri ei ollut konsertoinut kotimaassaan Kreikassa vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Laulaja joutui hankalaan rakoon, sillä poliittisesti kokemattomana henkilönä hän ei halunut Melina Mercourin tapaan ottaa julkisesti kantaa Kreikkaa hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan (ja hän oli myös huolissaan Kreikkaan jääneen perheensä turvallisuudesta) eikä toisaalta osoittaa tukeaan uudelle hallinnolle esiintymällä kotimaassaan. Hän halusi ajaa kreikkalaisten asiaa tuomalla maansa musiikkia tunnetuksi maailmalla, mutta monet paheksuivat hänen näennäistä välinpitämättömyyttään.

Kaksi vuotta ennen juntan kaatumista Nana matkusti Kreikkaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levyttämään albumin kreikkalaiselle levy-yhtiölle. Vaikka hän oli menestynyt maailmalla kreikkalaisella musiikilla, tämä levy oli suunnattu hänen kotimaansa markkinoille ja omien maanmiestensä levyhyllyihin. Aviomies Yorgos Petsilasin tuottamalta albumilta Spiti mou spitaki mou puuttui hänen kansainvälisten levyjensä ylikansalllinen soundi ja kotoisesta levystä tuli yksi hänen parhaista levyistään, jota myytiin paljon myös Kreikan ulkopuolella. Toinen tunnettu nimi levyllä oli vanha ystävä Manos Hadjidakis, joka kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista. Hadjidakisin käsialaa ovat muun muassa allaolevat esimerkkikappaleet lukuunottamatta kappaletta O mavros aitos. "Mustasta kotkasta" kertova israelilainen sävelmä on Suomessa tunnettu adventtivirtenä Tiellä ken vaeltaa.
Tiivis avioparin yhteistyö vaati kuitenkin veronsa. Yorgos väsyi maailmankansalaisena elämiseen ja halusi muuttaa takaisin Kreikkaan kaksilapsisen perheensä kanssa. Nana ei ollut valmis uhraamaan ammattiaansa ja uraansa, ja kahden muusikon tiet erosivat.

Avioliiton hajoaminen oli suuri pettymys Nanalle ja se vaikutti välittömästi myös hänen musiikkiinsa. Yorgosin johtama Nanan taustalla soittanut The Atheniens hajosi, ja sen muusikoista vain muutama jatkoi Mouskourin livebändissä. Tuottajansa André Chapelle'in tuella huippusuosittu laulaja uusi tyyliään etsimällä uusia yhteistyökumppaneita. Yksi näistä oli uransa alussa ollut englantilainen lauluyhtye The King Singers, josta tuli vakiovieras Nanan BBC:lle tekemässä tv-sarjassa.
The Atheniensin menetyksen seurauksena kreikkalaisen musiikin osuus Mouskourin musiikissa väheni. Hän täytti kreikkalaisen musiikin jättämän aukon muiden maiden kansanmusiikilla. Nana levytti kaksi menestysalbumillista vanhaa ranskalaista kansanmusiikkia, ja samalla reseptillä tehty brittiläistä kansanmusiikkiaarteistoa penkonut albumi onnistui niin ikään erinomaisesti. Yhä kansainvälisempi artisti haki innoitusta myös Aasiasta ja levytti mm. japanilaisen kehtolaulun Aka tombo
1970-luvun puolivälissä mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kun Mouskouri pitkän tauon jälkeen palasi kansainvälisen suosionsa alkulähteille Saksaan, oli vastaanotto hurmioitunut. Albumi Sieben schwarze Rosen, joka sisälsi lähinnä Nanan aiempiä hittejä saksaksi laulettuna, oli huippusuosittu, ja Nana sai pian nimensä eteen liitteen Die Stimme.
Vuodesta 1975 alkaen Mouskouri levytti vuorotellen levyjä ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kierrätystä hyödyntäen julkaisi suuresta osasta kappaleitaan versiot kaikilla kolmella kielellä. Menestyksen taustalla työskenteli André Chapelle, joka oli tuottanut laulajan levyjä jo kymmenen vuoden ajan. 1970-luvun lopulle tultaessa Chapellesta oli tullut Mouskourin kumppani myös yksityiselämässä. Varovainen pariskunta julkisti suhteensa vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja 40 vuotta toisensa tuntenut pari meni lopullisesti naimisiin vuonna 2003.

1970-luvun loppupuolen suurimpia hittejä olivat englanninkielisillä markkinoilla suosiota niittänyt country-albumi Roses and sunshine sekä Ranskassa menestynyt Quand tu chantes, joka menestyi saksankielisillä markkinoilla nimellä Guten Morgen Sonnenschein. 
Mitä pitemmälle 1970-luvun tuotannossa päästään, sitä vähemmän itse pidän Nana Mouskourin levyistä. Vaikka die Stimme oli edelleen kohdallaan, tuntuu siltä kuin osa hänen herkkyydestään katosi avioeron ja modernimman levytystekniikan myötä. Jättihittejä ei Mouskouri 1970-luvulla saanut, mutta runsas tuotanto useilla kielillä ja uskollinen fanikunta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa takasivat sen, että Nana sai alvariinsa ripustella kultalevyjä Genevessä sijaitsevan kotinsa seinälle.

Jo yli 20 vuotta kestäneen uran suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvulle, joka antoi hänelle hänen uransa kaksi suurinta kansainvälistä hittiä. Näiden kappaleiden avulla Nana Mouskourin nimi tuli tunnetuksi myös niille, jotka eivät olleet seuranneet hänen uraansa 1960-luvulta saakka.
Kun Mouskouri esitti Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan orjien kuorosta versioidun Je chante avec toi liberté -kappaleen Ranskan televisiossa, alkoivat valot televisioyhtiön puhelinvaihteessa vilkkua. Nanan levy-yhtiön johtajien mielestä klassinen musiikki ei sopinut Mouskourille, ja kappale oli vain yksi raita albumilla Qu'il est loin l'amour. Yleisön voimakas reaktio sai levy-yhtiön muuttamaan mieltään. Kappale julkaistiin singlenä ja siitä tuli laulajan uran suurin menestyskappale. Kappale julkaistiin ranskalaismenestyksen siivittämänä myös mm. englanniksi, saksaksi ja espanjaksi.

Neljä vuotta myöhemmin menestyksen salama iski uudelleen. Tällä kertaa hitin taustalla oli monikansallinen televisiosarja Taiteilijan tytär (Mistral's daughter/L'amour en héritage), jonka tunnusmelodian laulajaksi monikielinen Mouskouri kutsuttiin. Sarjasta ja sen tunnusmelodiasta tuli suurmenestyksiä ympäri maailmaa (myös Suomessa, jossa kappaleesta oman versionsa levytti Lea Laven), ja Nana levytti kappaleen ainakin kuudella kielellä. Kappale nousi Britanniassa parhaillaan singlelistan kakkossijalle.
Kreikkalaislaulajan muu 1980-luvun tuotanto on jäänyt edellämainittujen megahittien varjoon. Viisikymppisen artistin tahti jatkui kuitenkin kiivaana niin konserttilavoilla kuin studiossakin. Ranska-Saksa-Britannia-akselin lisäksi hän vieraili myös kotimaansa Kreikan konserttilavoilla ja studiossa. Esimerkkeinä tämän ajanjakson levytyksistä on Nikos Gatsosin runoon levytetty I endekati endoli (säveltäjänä Manos Hadjidakisin sijaan nuorempi popsäveltäjä Giorgos Hatzinasios), Leonard Cohenin The Guests ja Ranskankielisissä maissa suosittu Il n'y a pas que l'amour.
Aina uusista haasteista nauttinut laulajatar ei hämmentynyt iän ääneen tuomia vääjäämättömiä muutoksia, vaan kokeili musiikkityylejä mihin diivamaisempi ja värisevämpi ääni oli omiaan. Albumilla Oh Happy day hän tulkitsi Mahalia Jacksonin ja muiden gospeldiivojen tunnetuksi tekemiä hengellisiä lauluja. Je chante avec toi liberté-kappaleen menestyksen innoittamana hän levytti myös kaksi albumillista klassisia aarioita. 
Vuonna 1991 Nana jatkoi kansamusiikkiprojektia, jonka hän oli aloittanut 1970-luvun Britannian ja Ranskan vanhaa musiikkia sisältäneillä albumeillaan. Levy Côte sud, côte coeur kokosi yhteen välimeren alueen musiikki Israelista Korsikaan, Kreikasta Italiaan ja Espanjaan. Levystä tuli Mouskourin uran jälkipuoliskon suurimmista menestyksistä. Albumilta löytyi mm. aiemmin Spiti mou spitaki mou -albumilla kreikaksi laulettu israelilaiskappale Erel shel shoshanim, jota Suomessa lauletaan ahkerasti adventtikirkoissa.
Etno-, Gospel- ja oopperaprojektien ohella jatkoi perinteisempien popmusiikin parissa. Pääosin elämänkumppani André Chapelle'in tuottamana Mouskouri levytti useamman albumin vuositahdilla sekä ranskankielistä, englanninkielistä, saksankielistä että kreikankielistä musiikkia. Maininnan arvoisia ovat poikkeuksellisesti Tony Viscontin (David Bowien hovituottaja) tuottama albumi Nana (jolta esimerkkinä kappale Moondance) sekä elokuvasävelmiä sisältänyt albumi Hollywood (jolta kappale A day in the life of a fool), jonka sovituksista vastasi Michel Legrand, vanha ystävä Cherbourgin sateenvarjojen ajoilta. Levy oli myös kunnianosoitus Nanan vanhemmille, joiden pyörittämän ulkoilmateatterin kankaalta hän oli tyttönä saanut ensimmäisen kosketuksensa amerikkalaiseen elokuvamusiikkiin ja jonka lavalla hän oli laulanut kuvitteeliselle yleisölleen. 
Kun politiikkaa aina vieroksunutta artistia pyydettin Kreikan EU-kansanedustajaksi, Nana mietti kahteen kertaan. Hän ei pitänyt itseään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja hänen hiljaisuuttaan Kreikan vallankumouksen aikoihin oli moitittu rankasti. Tällä kertaa Mouskouri kuitenkin koki, että hänen tehtävänsä oli auttaa kotimaataan, ja suostui. Pääosan vuosista 1994-1999 edustaja Ιωάννα Μούσχουρη vietti konserttilavojen sijaan Euroopan parlamentin istuntosalissa osallistuen mm. kulttuuri- ja koulutuskomitean ja naisten oikeuksien komitean toimintaan. Mouskouri kieltäytyi kuitenkin jatkokaudesta pettyneenä EU:n kyvyttömyyteen estää Bosnian ja Kosovon sotien kaltaisia konflikteja. Enemmän kotonaan Mouskouri oli Unicefin hyväntahdonlähettiläänä, joksi hänen kutsuttiin vuonna 1993.

Vuonna 2004 Universal-levy-yhtiö palkitsi 70-vuotta täyttäneen laulajan 34 cd:n boksilla, joka sisälsi hänen kaikki ranskankieliset levytyksensä sekä suuren osan hänen muilla kielillä levytetystä tuotannostaan. Samaan aikaan Mouskouri ilmoitti lopettavansa uransa. Neljä vuotta kestäneellä jäähyväiskiertuella rakastettu laulaja esiintyi yli 130 konsertissa yli 20 eri maassa. Itse pääsin kuuntelemaan lapsesta asti ihailemaani laulajaa Helsingin konsertissa (mahtavan kokoisen 34 cd:n boksin olin ostanut hyllyyni jo aiemmin). Jäähyväiskiertue päättyi historialliselle Ateenan Herodes Atticus -konserttilavalle heinäkuussa 2008. Vuotta myöhemmin Universal myönsi laulajalle kunnialaatan yli 350 miljoonan albumin myynnistä.
Loppuunmyytyjen jäähyväiskonserttien jälkeen näytti siltä, että eläkkeelle siirtynyt artisti olisi tyytynyt elämäänsä aviomiehensä kanssa Sveitsin Genevessä. Kolme vuotta jäähyväisten jälkeen Mouskouri oli kuitenkin uudelleen lavalla juhlimassa ensimmäisen kansainvälisen hittinsä Weisse Rosen aus Athen 50-vuotispäivää, ja 83-vuotiaan lauajan viimeisin Euroopankiertue päättyi kesällä 2016. Viimeisin albumi, jolle hän levytti duettoversioita vanhoista hiteistään, julkaistiin vuonna 2011. Levyllä duettoparina esiintyi mm. tytär Lenou Petsilas, joka on tehnyt myös omaa uraansa laulajana.
Ensi vuonna tulee 60 vuotta Nana Mouskouri ensimmäisistä levytyksistä, eikä hänen uransa näytä vieläkään olevan lopussa. Vaikka eniten kuuntelen Mouskourin 1960-luvun ja 1970-luvun alkupuoliskon levytyksiä, on upeaa seurata kuinka paljon hienoa musiikkia tämä Ateenan kasvatti on faneilleen antanut 1950-luvun lopulta uudelle vuosituhannelle asti. Vaikka uusia kappaleita on tullut ja kielet ovat vaihtuneet, on yksi kappale ollut Nanalle rakkain hänen uransa alusta alkaen. Manos Hadjidakis ja Nikos Gatsos kirjoittivat Nanalle kappaleen Hartino to fengaraki 1950-luvun lopulla ja kappale on seurannut hänen konserteissaan ja levyillään kaikki vuosikymmenet. Seuraavassa kappaleen kuusi versiota uran eri vaiheissa. Vaikka Mouskouri näinä vuosina muuttui nuoresta laulajanalusta yhdeksi maailman menestyneimmistä artisteista, on herkkyys ja tulkinta pysynyt ennallaan. Ja ne iänikuiset silmälasit.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

247. Paul McCartney: Flowers in the dirt (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Flowers in the dirt oli Paul McCartneyn paluulevy ristiriitaisen 1980-luvun päätteeksi. Suurinta huomiota levyllä keräsi yhteistyö Elvis Costellon kanssa, mutta levyn menestys ei ollut yksinomaan Costello-yhteistyön varassa. Albumin julkaisun yhteydessä McCartney teki myös rauhan oman Beatles-menneisyytensä kanssa. Albumi vilisi viittauksia menneseen, ja sitä seuranneen kiertueen ohjelmassa oli toistakymmentä Beatles-kappaletta. Kiertue ja albumi todistivat että "vasta" 47-vuotias Macca oli elämänsä kunnossa.

Beatles-harrastukseni alkoi jokseenkin tasan 30 vuotta sitten, kun yhtyeen albumit julkaistiin ensimmäisen kerran cd-muodossa ja kesällä 1987 juhlittiin Sgt. Pepper's lonely heart's club band -albumin 20-vuotisjuhlia. Uppouduin yhtyeen historiaan ja musiikkiin ja osansa saivat myös John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin soolourat. 

The Beatles oli jälleen in, ja samoihin aikoihin sekä Harrison että McCartney alkoivat muistella omilla tahoillaan menneisyyttään maailman suosituimmassa yhtyeessä. Cloud nine oli Harrisonin onnistunut beatle-henkinen comeback, ja McCartney teki saman albumillaan Flowers in the dirt. Paul joka edelliset 20 vuotta oli yrittänyt (ja myös onnistunut) menestymään yksinomaan soolomateriaalillaan myöntyi lopulta siihen, että 60-luvun menestysvuodet olivat tärkeä tai jopa tärkein osa hänen muusikonuraansa.
Albumin avausraidan musiikkivideo vilisi Beatles-viittauksia ja harvinaisia videopätkiä arkisojen hämäristä. The Anthology dokumenttisarja julkaistiin vasta 1990-luvun puolella, joten suurelle osalle yleisöstä nämä lyhyet pätkät olivat ennennäkemätöntä herkkua. Myös itse kappaleen melodiakulut ja lauluharmoniat olivat suoraa lainaa kahden vuosikymmenen takaa.

My brave face -kappaleen McCartney sävelsi yhdessä Elvis Costellon kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Beatlesin hajoamisen jälkeen kun McCartneyllä oli sävellysparinaan toinen merkittävän uran tehnyt muusikko, ja McCartney/Costello-yhteistyötä verrattiin välittömästi Lennon/McCartney-yhteistyöhön. Osa tiukkapipoisimmista Beatles-faneista jopa paheksui sitä, että Paul oli kehdannut "korvata" Johnin toisella lauluntekijällä.

Kohu oli kuitenkin ylimitoitettua. Flowers in the dirt -albumilla ja sitä seuranneella Off the ground -levyllä julkaistiin loppujen lopuksi yhteensä vain kuusi McCartney/McManus (Costellon oikea sukunimi) krediiteillä varustettua kappaletta, eivätkä ne mielestäni olleet sen parempia kuin McCartneyn omatkaan kappaleet. Selkeimmin Costellon vaikutus kuuluu duettokappaleessa You want her too, jossa kaksi muusikkoa vuorottelevat omien säkeittensä kanssa kuten Paul ja John aikanaa(vrt. esimerkiksi Getting better.)
John Lennonin traaginen kuolema oli varjostanut Paulia koko 1980-luvun. Murhansa jälkeen John oli nostettu rock-jumalan asemaan, ja samalla Pauli alennettiin tavalliseksi pop-kuolevaiseksi. McCartney ei omilla tuotteillaan juurikaan pystynyt muuttamaan tilannetta. Stevie Wonderin ja Michael Jacksonin kanssa tuottivat jättihitit Ebony and ivory ja Say say say olivat myrkkyä vakavahenkisille Beatles-faneille, jotka kaipasivat traagisesti kuolleen Lennonin tinkimättömyyttä ja kapinallisuutta. Kaiken kruunasi Paulin oman egonsa ympärille kyhäämä elokuva Give my regards to broadstreet, joka sai Magical Mystery Tour -elokuvan näyttämään taideteokselta. Sitä seurannut rouheampi Press to play -albumi oli yritys suunnanmuutokseen, mutta tällä kertaa myös ostava yleisö käänsi McCartneylle selkänsä ja levy unohdettiin nopeasti.

Vireä nelikymppinen McCartney ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Muutama vuoden tuumaustauko riitti vuosikymmenen alun painolastien karistamiseen ja tuotti riittävästi ideoita uuden alun alkamiseksi.
McCartney kokosi taustalleen uuden bändin, jonka tarkoitus oli tukea Paulia uuden levyn lisäksi myös maailmankiertueella, jollaista hän ei ollut tehnyt vuosiin. Suosikkikappaleen albumilla Rough ride oli erinomainen esimerkki kappaleesta, joka tehdään yhtyettä johtavan McCartneyn ehdoilla, mutta jossa yhtyeen muiden jäsenten lahjoille annetaan myös tilaa. Tämä on havaittavissa yllä olevalta konserttitallenteelta. 

Flowers in the dirt oli sitä edeltäneitä Macca-albumeja tasalaatuisempi mutta silti tyyliltään sopivan vaihteleva. Rock-kappaleiden seasta löytyi myös This onen kaltainen häpeämättömän tarttuva pophitti, mielenkiintoisesti sovitettu kitaraballadi Distractions sekä isän ja pojan suhdetta herkästi kuvaava Put it there, johon jousisovituksen teki vanha ystävä, aikoinaan lähes kaikki Beatles-levyt tuottanut George Martin.
Paul McCartneyn tärkein tukija oli edelleen vaimo Linda McCartney. Valokuvaajana hän vastasi albumin tyylikkäästä kannesta, minkä lisäksi hän soitti koskettimia ja lauloi taustoja sekä levyllä että sitä seuranneella kiertueella. Ei ole vaikea arvata kenelle poplegenda oli säveltänyt albumin vahvan (joskin hieman ylipitkän) päätöskappaleen Motor of love.
Yleisö ja lehdistö oli tyytyväinen, että Paul McCartney oli palannut harharetkiltään. Albumi menestyi hienosti listoilla, ja kappaleet saivat soittoaikaa niin radiossa kuin television musiikkikanavillakin. Kun Paul aloitti ensimmäisen maailmankiertueensa yli kymmeneen vuoteen, oli menestys ennennäkemätön. Yli sata konserttia sisältänyt kiertue oli ensimmäinen ensimmäinen kerta, kun Paul esitti kappaleita koko 30-vuotiselta uraltaan. Beatles, Wings ja McCartney -hittien loppumaton kavalkadi palautti hänet vihdoin siihen asemaan joka hänelle olisi koko ajan kuulunut. Muutama vuosi aiemmin puolustusasemiin joutunut legenda onnistui muistuttamaan kaikille miksi hän oli ja on edelleen maailman menestynein lauluntekijä. 
Vaikka Paul McCartney jatkoi ladukkaina pidettyjen soololevyjen tekoa (viimeisin vuodelta 2013) ei hänellä levymyyntiluvuissa ollut enää paluuta 60-80-lukujen menestyksiin. Konserttirintamalla hän sen sijaan on näihin päiviin asti ollut yksi maailman menestykseneimmistä artisteista. Kesällä 75 vuotta täyttävä legenda kerää toistuvilla kiertueillaan areenat täyteen nostalgiannälkäisiä Beatles- ja McCartney-faneja, joita ei haittaa laulajan äänen oheneminen ja samojen hittien kuuleminen konsertti toisensa jälkeen. Suomessa McCartney on esiintynyt viimeksi joulukuussa 2011.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

The Abba Factor osa 2 - Abba muiden artistien taustalla


Ennen Abban huippuvuosia Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat Polar-levy-yhtiön vakiotuottajat ja he käyttivät lahjojaan nuorien ja lupaavien artistien taustalla. Heidän sävellyksensa alkoivat pikkuhiljaa kelvata myös muille artisteille. Kun vielä Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad silloin tällöin osallistuivat miestensä projekteihin, oli Abba-soundi kuultavissa usein myös Abba-tuotteiden ulkopuolella.

Vaikka People need love -single lupaili nelikolle Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad & Björn Ulvaeus yhteistä menestystä, ei Abba vielä työllistänyt jäseniään täysipäiväisesti. Niinpä Agnetha ja Frida jatkoivat soolouriaan, ja Benny ja Björn kirjoittivat lauluja myös muille artisteille ja tuottivat heidän levyjään. The Abba Factor -artikkelin toisessa osassa esittelen levytyksiä, joiden taustalla oli selkeästi kuultavissa Abba-soundi ja joihin osallistui Bennyn ja Björnin lisäksi vähintään toinen yhtyeen naisjäsenistä.

Yksi Stig "Stikkan" Andersonin Polar-levy-yhtiön lupaavista kyvyistä oli teini-ikäinen Lena Andersson (ei sukua Bennylle eikä Stikkanille), jonka herkkä lauluääni inspiroi kymmenisen vuotta vanhempia tuottajia. Andersson ja Ulvaeus tuottivat Lenalle kolme albumia ja sävelsivät muutaman kappaleenkin. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Säg det med en sång, jolla B & B yrittivät jo vuonna 1972 päästä edustamaan Ruotsia Eurovision laulukilpailuihin. Kappaleelle irtosi Melodifestivalenissa pronssisija ja se oli vuoden kilpailijoista ehdottomasti suurin hitti.

Agnetha ja Frida eivät osallistuneet levytykseen, mutta vuotta aiemmin vuonna 1971 heidän taustaharmoniansa värittivät Lenan toista sooloalbumia. Esimerkikappaleista yksikään ei ollut peräisin Bennyn ja Björnin kynästä, mutta sovitus- ja soundimaailma on tuttua varhais-Abbaa. B&B tuottivat Lena Anderssonille kolme albumia, ja myöhemmin Andersson osallistui Abban maailmankiertueille taustalaulajana.
Samana vuonna yksi Ruotsin suosituimmista laulajista Lill Babs levytti Andersson/Ulvaeus -kappaleen Välkommen till världen, jonka taustakuorossa lauloivat kaikki neljä tulevaa Abbalaista.
Eniten Abba-tuesta soolourallaan sai nauttia Polarin toinen teinitähti Ted Gärdestad. Benny ja Björn tuottivat Gärdestadin uran neljä ensimmäistä albumia vuosina 1972-1977. Levyjä äänitettiin rinnan Abba-albumien kanssa, ja Tedin taustalla soittava bändi mikrofonien takana laulavaa perheyhtyettä myöten oli sama kuin Abba-levyillä.  Andersson/Ulvaeus-sävellyksiä Gärdestad ei levyilleen tarvinnut, sillä lahjakas teini-ihme sävelsi itse laulunsa Kenneth-veljen teksteihin.
Kun Abban vauhti kiihtyi ja menestystä alkoi tulla myös Ruotsin rajojen ulkopuolella havaitsivat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog, ettei heillä ollut aikaa edistää soolouriaan. Ennen keskittymistään täysin Abbaan he levyttivät vuonna 1975 viimeiset 70-luvun sooloalbuminsa. Björn ja morsiamensa levyn Frida ensam tuottanut Benny sävelsivät Fridalle kappaleen Fernando, josta tuli niin suuri hitti, että kappale julkaistiin seuraavana vuonna englanninkielisenä Abba-levytyksenä. Vastaavasti levy-yhtiö ehdotti että Agnethan sooloalbumille Elva kvinnor i ett hus otettaisiin mukaan ruotsinkielinen versio Abba-hitistä SOS. Fältskog, joka oli tuottanut ja säveltänyt albumin kaikki muut kappaleet itse, joutui vastahakoisesti suostumaan vaatimukseksi muuttuneeseen ehdotukseen.
Vuonna 1976 Fernando, Dancing queen ja muut hitit tekivät Abbasta maailmanlaajuisen sensaation, eikä muille töille ollut aikaa. Abban viimeisinä vuosina Benny Andersson ehti kuitenkin tekemään yksittäisiä tuottajakeikkoja. Yksi onnekkaista artisteista oli norjalainen Finn Kalvik, joka Anderssonin hyvänä ystävänä sai sopimuksen Polar-levy-yhtiön kanssa. Benny tuotti albumin Kom ut kom fram vuonna 1978, jonka taustalta Agnethan ja Fridan äänet on helposti tunnistettavissa. Erityisesti maininnan arvoinen kappale on Alle som blir igjen, norjankielinen versio Elton John hitistä Song for a guy, jolla Norjasta kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Frida sai laulaa taustoja alkuperäisellä äidinkielellään.

Ted Gärdestadin sooloura ei toipunut Abba-yhteistyön päättymisestä. Stikkan Anderson yritti tehdä hänestä Abban-kaltaista maailmantähteä, mutta Yhdysvalloissa isolla rahalla äänitetty englanninkielinen albumi Blue virgin isles ei tavoittanut yleisöään maailmalla eikä edes Ruotsissa. Vuoden 1979 euroviisuedustus ei korjannut Gärdestadin uran laskevaa kurssia.

Gärdestadin viimeinen hitti ennen 1990-luvun comebackia oli hyvin Abba-vaikutteinen Låt kärleken slå rot, jonka Benny Andersson tuotti kesken Super trouper -albumin äänitysten. Super Trouperista tuttu syntetisaattorisoundi, Anderssonin aina yhtä nerokas sovitus ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu tekivät kappaleesta Tedin uran Abbamaisimman levytyksen. Sekään ei kuitenkaan auttanut, ja Gärdestadin ura hukkui henkilökohtaisten ongelmien ja unohduksen kurimukseen. Hän teki paluun listoille 1990-luvun puolella muutama vuosi ennen kuolemaansa (lisää Gärdestadin elämästä ja urasta aiemmissa kirjoituksissani).
Norjalaisen Finn Kalvikin yhteistyö Bennyn kanssa jatkui vuonna 1981. Albumin Natt og dag tekoon ehtivät Visitors-sessioista myös Frida ja Agnetha. Vahvin Abba-factor oli kappaleessa Aldri i livet, jolla Kalvik edusti Norjaa Eurovision laulukilpailuissa. Kalvikin kaunis ja herkkä sävellys sai ansaitsemansa Abba-käsittelyn tyylikkään sovituksen ja helposti tunnistettavan taustakuoron muodossa. Valitettavasti Bennyn, Agnethan ja Fridan tuki puuttui Dublinin livetapahtumasta, ja kappale jäi ansiotta kilpailun viimeiseksi. Yhteistyö Abban kanssa päättyi, ja Kalvikin ura notkahti, onneksi vain tilapäisesti.
Myös Abban taru oli pikku hiljaa lopussa. Yhtyeen jäsenten tiet erkanivat Under Attack -singlen jälkeen vuonna 1982, eikä yhtye ole sen jälkeen palannut yhteen kuin valikoiduissa yksityistilaisuuksissa. Abba-kemian viimeinen reaktio tapahtui 15 vuotta sen jälkeen kun Benny ja Björn kirjoittivat Fridalle kappaleen Peter Pan. Sama kolmikko oli asialla vuonna 1984, jolloin Benny ja Björn sävelsivät entiselle yhtyetoverilleen kappaleen Slowly. Viimeisen Abba Factor -leiman annan siis kappaleelle, joka julkaistiin Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Shine. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat kappaleesta oman versionsa Gemini-yhtyeen albumille vuotta myöhemmin.
Tänään Benny Andersson on Abban ainoa aktiivista musiikkiuraa jatkava jäsen. Chess, Kristina från Duvemåla ja Hjälp sökes -musikaalien lisäksi hän on tuottanut yksittäisiä levyjä muille artisteille, tehnyt kaksi sooloalbumia ja julkaissut levyllisen linnunlauluja. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen hän on kiertänyt Ruotsin tanssilavoja Benny Andersson Orkester -kokoonpanon kanssa, joka on julkaissut kuusi albumillista johtajansa sävellyksiä. Björn Ulvaeus on osallistunut kaikkiin edellämainittuihin projekteihin sanoittajana. Kesäkuussa 2016 Andersson ja Ulvaeus juhlivat yhteistyönsä 50:ttä juhlavuotta. Juhliin osallistuivat myös ex-vaimot Lyngstad ja Fältskog. Nelikko nähtiin yhdessä myös aiemmin samana vuonna Mamma Mia! the Party -tapahtuassa. Videotallenteet tapahtumista todistavat vääriksi ne epäilyt että yhtyeen jäsenten huonot välit olisivat esteenä Abban paluulle.

Agnetha Fältskogin luultiin jo lopullisesti poistuneen julkisuudesta, joten yllätys olikin suuri kun hän julkaisi kaksi uutta sooloalumia vuosina 2004 ja 2013. Näistä jälkimmäistä hän myös markkinoi ahkerasti osallistumalla television keskusteluohjelmiin ja jopa laulaen kappaleita livenä televisiossa ja gaalatilaisuuksissa. Näiden yllätysten jälkeen on vaikea sanoa, onko menneisyytensä haamuista selvästikin eroon päässeeltä laulajalta vielä luvassa uutta tuotantoa.

Anni-Frid Lyngstad on mitä ilmeisemminkin siirtynyt kokonaan eläkkeelle musiikkielämästä. Vuonna 1996 julkaistu sooloalbumi Djupa andetag herätti toiveita Fridan paluusta, mutta aviomiehen ja tyttären kuolema pian albumin julkaisun jälkeen saivat hänen muuttamaan suunnitelmiaan, eikä uutta Lyngstad-albumia liene enää luvassa. Viimeisen kerran Frida levytti uutta materiaalia vuonna 2004, jolloin hän lauloi Jon Lordin albumilla Beyond the notes kappaleen The sun will shine again.

Yhtyeen taika elää edelleen Abban kahdeksalla albumilla ja, kuten The Abba Factor -kirjoitukseni todistavat, monilla muillakin levyillä. Abba ei tule takaisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)