Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luku. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

195. Sting: Soul cages (1991)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Ensimmäisillä soololevyillään jazzilla iloitellut Sting vaihtoi vakavammalle vaihteelle kolmatta sooloalbumia tehdessään. Sting muisteli albumilla lapsuuttaan ja purki vaikeaa suhdetta vastikään kuolleeseen isäänsä. Levyn tunnelmat vaihtelevat surullisesta mystiseen, mutta on mukana myös iloisempaa ja hieman jopa jazzahtavaa menoa. Moni vierasti levyn synkkää yleissävyä, mutta minulle se on Stingin uran tärkein albumikokonaisuus.

Stingin kolmas sooloalbumi Soul Cages ilmestyi samoihin aikoihin kuin Queenin Innuendo -albumi. Kuuntelin molempia armeijassa, ja etenkin Soul Cages -albumista minulle on jäänyt hyvin vahvoja muistikuvia: Istun lomabussissa perjantai-iltana matkalla kotiin puoliksi torkkuen puoliksi hereillä, ja albumin hämyinen tunnelma saa minut lopulta nukahtamaan kokonaan. Levy päättyy Stingin kuiskaamaan "Good night"-toivotukseen, joka herättää minut juuri ennenkuin oli aika nousta pois bussista.

Soul cages erosi hyvin paljon edeltäjistään. The dream of blue turtles ja ...nothing like the sun -albumeilla Sting haki innoitusta jazzista ja esiintyi tunnettujen jazz-muusikoiden kanssa. Näillä albumeilla tunnelma oli iloinen, osin jopa riehakas. Soul cages alkoi paljon synkeämmällä nuotilla.
Levyn aloituskappale heijastelee Stingin omaa lapsuuttaan ja vie meidät Newcastlen telakkakaupunkiin. Nuori Billy seuraa telakalla työskentelevän isänsä raskasta elämää ja unelmoi ajasta jolloin laiva olisi valmis ja hän pääsisi matkustamaan sillä isänsä kanssa. Isä kuitenkin kuolee telakkaonnettomuudessa.Vaikka Stingin isä ei ollut telakkatyöläinen, laulun ote on hyvin henkilökohtainen.

Aloituskappaleen ohella levyn muutkin laulut viittaavat mereen ja laivoihin. Näin on asia myös levyn ensimmäisen singlekappaleen All this time kanssa, joka hieman piristää edellisen kappaleen luomaa synkkää tunnelmaa.
Soul Cages -albumin inspiraationa toimi Stingin isän kuolema ja isän ja pojan haasteellinen suhde. Kappaleessa Why should I cry for you, Sting asettaa suoran kysymyksen isälleen:

Miksi minun on ajateltava sinua?
Pitäisikö, täytisikö?
Miksi minun pitäisi itkeä vuoksesi.
Miksi sitä haluaisit?
"Rakastin sinua omalla tavallani."
Mitä sillä tarkoitit?
Albumin synkkää tunnelmaa jatkaa kappale Wild wild sea, jossa meri on jälleen läsnä. Laulun sumuinen tunnelma on tehnyt siitä suosikkikappaleeni albumilla.
Niille Sting-faneille, jotka olivat tottuneet hänen aiempien albumiensa jazz-teemoihin, Soul Cages oli vaikea pala. Uusimman Last ship -albumin kannessa Sting kiteyttää Soul cages -albumin olleen hänen vääriymmärretyin ja huonoiten vastaanotettu albuminsa. Se ei kuitenkaan hidastanut levyn myyntiä, albumista tuli Stingin toinen listaykkönen kotimaassaan ja Yhdysvalloissa kappale All this time palkittiin Grammy-palkinnolla.

Eikä Soul cages ollut pelkkää synkistelyä. Edellisten levyjen jazz-tunnelmiin palasi kappale Jeremiah Blues (part 1).
Kun Sting oli saanut lapsuutensa aaveet taltutettua Soul cages -albumilla, olivat seuraavat levyt jo valoisampaa tavaraa. Näistä kuitenkin puuttui se yhtenäisyys ja vangitsevuus, joka teki tästä levystä ainutlaatuisen Stingin uralla. Meri, satama,telakka ja laivat -teemaan Sting palasi 22 vuotta myöhemmin albumilla Last Ship, joka on suoraa jatkoa Soul Cages -levylle. Tämän hienon albumin esittelen piakkoin.

Lue myös:

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

193. Ted Gärdestad: Himlen är oskyldigt blå (single 1977/1993)

Singlekansi vuoden 1997 uudelleenjulkaisusta
Pitkän hiljaisen kauden jälkeen Ted Gärdestad nousi jälleen listoille vuonna 1993, kun hänen kokoelmalevyltään poimittiin kaksi uutta singleä julkaistavaksi. Uusintaversio vuonna 1977 julkaistusta englanninkielisestä kappaleesta Blue virgin isles sai nyt huomattavasti henkilökohtaisemman tekstin ja syvällisen otsikon Himlen är oskyldigt blå ja aikoinaan unohdetusta laulusta tuli suuri hitti, jo toinen saman vuoden sisällä.

Vuonna 1977 manageri Stig "Stikkan" Anderson suunnitteli 21-vuotiaalle suojatilleen Ted Gärdestadille maailmanlaajuista lanseerausta Abban esimerkin innoittamana. Rahassa ei säästelty, uutta englanninkielistä albumia lähdettiin äänittämään Yhdysvaltoihin asti ja levyä tekemään palkattiin parhaimmat ammattimuusikot Steve Lukatherista Jim Keltneriin ja Jeff ja Steve Porcarosta David Cassidyyn.

Ted Gärdestadista ei kuitenkaan tullut Stig Andersonin uutta kultamunaa. Albumi Blue virgin isles katosi jälkiä jättämättä eikä se mennyt kaupaksi edes Ruotsissa. Nuoren Gärdestadin ura lähti jyrkkään alamäkeen ja hän heitti hanskat tiskiin neljä vuotta myöhemmin.

Kappaleen nimikappale Blue virgin isles teki kuitenkin yllättävän paluun 16 vuotta myöhemmin. Englanninkielisellä levyllä mahtipontisesti sovitettu mutta pohdiskelevasti sanoitettu kappale sopi huonosti nuoren, vain 21 vuotiaan Gärdestadin suuhun. Kappale ei kiinnittänyt juurikaan huomiota, ja se piilotettiin Satellite-singlen b-puolelle.
Vuonna 1993 tilanne oli täysin toinen. 37-vuotiaalla Tedillä oli takanaan vähäistä menestystä ja henkilökohtaisia ongelmia sisältänyt 1980-luku ja hän oli vanhentunut silminnähden enemmän kuin vuosien lukumäärällä laskettuna. Hänen koko uransa koonnut kokoelmalevy Kalendarium palautti laulaja-lauluntekijän kappaleet ruotsalaisten mieleen, ja aikuistunut entinen teinitähti otettiin vastaan suurella innolla. Albumi myi erinomaisesti ja sillä julkaistu uusi kappale För kärlekens skull (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 55) nousi Svensktoppenin kärkeen.

Kokoelmalla oli myös toinen "uusi" kappale. Isoveli Kenneth Gärdestad oli sanoittanut Blue virgin isles -kappaleen uudelleen ruotsiksi nimellä Himlen är oskyldigt blå ja Ted äänitti uuden lauluosuuden vanhoihin taustoihin. Uudelleen laulettu ja miksattu kappale nousi niinikään listoille, ja aiemmin olankohautuksella vastaanotetusta kappaleesta tuli yksi Ted Gärdestadin suurimmista hiteistä.
Uusi versio toimiikin alkuperäisäänitystä huomattavasti paremmin. Huolien ennen aikojaan haurastama lauluääni sopi paljon paremmin vanhenemisesta ja lapsuuden katoamisesta kertovaan kappaleeseen kuin optimistisen kaksikymmpisen ääni 16 vuotta aiemmin. Vaikka taustat olivat peräisin 1977 Amerikan mailla nauhoitetuista sessioista, uusi miksaus toi sovituksen hienoudet paremmin esiin kuin albumiversiossa. Toki myös ruotsinkieli tuo uutta aitoutta Gärdestadin tulkintaan. Uusi versio kappaleesta oli menestyksensä arvoinen.

Kuten olen aiemmissa Ted Gärdestadia koskevissa teksteissäni kertonut, hänen come backinsä jäi lyhyeksi. Hänen kuolemansa jälkeen single julkaistiin uudelleen vuonna 1997 ja kappaleesta tehtiin monta coverversiota. Ruotsissa laulua esitetään usein myös hautajaisissa.

Lue myös:


perjantai 15. marraskuuta 2013

190. Paul McCartney: Flaming pie (1997)

Flaming Pie on Paul McCartneyn 1990-luvulla tekemä mestariteos, albumi jossa mestari yhdisteli mallikkaasti perusrokkia maccamaisen siirappisiin balladeihin ja tarttuviin poppiskappaleisiin. Näiden peruselementtien lisäksi albumilta löytyy pari koskettavaa tribuuttia läheisille ihmisille, jotka joutuivat poistumaan tästä elämästä liian varhain.

Hyvin kiireisen 1980-luvun jälkeen Paul McCartneyn soolojulkaisut vähenivät 1990-luvulla. Jouten hän ei kuitenkaan 90-luvullakaan ollut. Aina kokeilemisesta innostunut McCartney sävelsi sinfonisen teoksen Sanding stone ja kuoroteoksen Liverpool oratorio sekä teki salanimellä Fireman pari teknoalbumia. Vuosikymmenen alussa elossa olevat Beatlet kokoontuivat tuottaja Jeff Lynnen kanssa viimeistelemään kaksi John Lennonin demonauhaa, jotka julkaistiin Beatles Anthology -projektin yhteydessä.

Anthology-projekti inspiroi McCartneytä tekemään yhden uransa parhaista sooloalbumeista. Albumin nimi oli sitaatti John Lennonilta, joka kertoi the Beatles -yhtyeen saaneen nimensä mieheltä, joka lensi "liekehtivän piirakan" päällä. Flaming pie on tasapainoinen yhdistelmä rokkia, sopivan siirappista Macca-tunnelmointia sekä pari herkkää laulua, jotka koskettavat musiikin lisäksi sanoituksellaan.
Yhtenä albumin tuottajista oli aiemmin George Harrisonin kanssa yhteistyötä tehnyt Jeff Lynne, joka oli auttanut myös kahden uuden Beatles-kappaleen äänityksissä. Yhteistyö McCartneyn ja Lynnen välillä erinomaisesti, tästä esimerkkinä singlekappale The world tonight, joka on McCartneyn parhaita rock-kappaleita sitten Beatles-vuosien.

Toinen konkari levyllä oli George Martin, joka Beatles-levyjen lisäksi oli tuottanut McCartneyn soololevyjä 1980-luvulla. Martinin näkyvin osuus levyllä ovat huikean hienot jousisovitukset, joista kaunein kuullaan kappaleessa Somedays. Kappale on Paulin koskettava rakkauskirje syöpää sairastavalle vaimolleen Lindalle, joka menehtyi noin vuosi albumin julkaisun jälkeen. Tieto elämän rajallisuudesta on läsnä laulun tekstissä, joka on yksi parhaista mitä McCartney oli koskaan kirjoittanut.
Kuolema ja jäähyväiset on aiheena myös kappaleessa Little willow, jonka Paul sävelsi yhtyekaverinsa Ringo Starrin lapsille heidän äitinsä (ja Ringon ensimmäisen vaimon) Maureenin kuoltua leukemiaan muutama vuosi aikaisemmin. Näitä kahta kappaletta yhdistää aiheen lisäksi niiden sopivan riisuttu sovitus, McCartney antaa laulujen kantaa tarinaa eikä kuorruta niitä liikaa niiden sentimentaalisuutta korostavalla kuorrutuksella.
Levyn monipuolisesta kattauksesta löytyy myös selkeä Beatles-pastissi Young boy, joka julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä.
Albumilla Flaming pie Paul McCartney ei pettänyt myöskään niitä fanejaan, jotka odottivat levyn lopusta taivaisiin nostavaa mahtiballadia à la Hey Jude, Let it be, Mull of Kintyre tai No more lonely nights. Kappale Beautiful night täyttää odotukset täysin tarttuvalla melodiallaan, jota täydentää hienosti George Martinin erehtymättömällä taidolla sovittamat jouset.
Flaming pie (jota jostain syystä ei Spotifysta löydy) on Paul McCartneyn uralle täydellisimpiä albumeja. Uudella vuosituhannella eläkeikään päässeen musiikkilegendan levyt eivät tähän täydellisyyteen enää yltäneet. Tänä vuonna kuitenkin jo kahdeksatta kymmentä käyvä McCartney yllätti albumilla, joka oli rohkeampi, kokeilevampi ja onnistuneempi kuin sitä edeltäneet kolme albumia yhteensä. Tämän hienon levyn esittelen seuraavaksi.

p.s. Pipes of peace -albumin kohdalla mainitsin Beatles-aiheisen podcastin Fab 4 free 4 all. viikottaista podcastia pitävät Rob Leonard, Tony Traguardo ja Mitch Axelrod ovat käsitelleet ohjelmassaan myös Flaming pie albumia. Suosittelen kaikille Beatles-fanille näitä netistä löytyviä ohjelmia kuten myös kolmikon ylläpitämää Facebook-sivua, joka on internetin aktiivisimpia ja kiinnostavimpia Beatles-foorumeja tällä hetkellä.

Lue myös:

torstai 27. kesäkuuta 2013

175. Heart: Desire walks on (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Amerikkalainen aikuisrockyhtye Heart täytti radioaallot ja myyntilistat 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hiteillään Never, These dreams, Alone ja All I want to do is make love to you. Vuosikymmenen vaihduttua ei menestys enää jatkunut entisenlaisena. Albumilla Desire walks on yhtye yritti uudistua ja levy yhdistelikin ennakkoluulottomasti folkia ja popimpia sävyjä sekä raskampaa rockia. Yhdistelmä toimi yllättävän hyvin ja levy on yksi parhaista mitä olen yhtyeeltä kuullut. Tästä huolimatta levyn hittejä ei juuri Suomessa soitettu eikä albumin myynti noussut kotimaassakaan enää entisiin sfääreihin.

Jo 1970-luvulla aloittanut Ann ja Nancy Wilsonin tähdittämä rockyhtye Heart nousi megayhtyeluokkaan yhdistettyä voimansa lauluntekijöiden Diane Warren, Tom Kelly, Billy Steinberg, Martin Page ja Robert John "Mutt" Lange kanssa 1980-luvun puolivälissä. Vaikka yhtyeen jäsenet jatkoivat myös itse laulujen kirjoittamista, tulivat suurimmat hitit (kuten AloneAll I wanna do is make love to you ja These dreams) näiden hittinikkareiden kynästä.

Vuosikymmenen vaihtuessa kasarikiharat suoristuivat ja levykansien ja musiikkivideoiden synkät värit vaihtuivat kirkkaisiin. Wilsonin sisarukset halusivat jälleen tarttua sävellyskynään. Siinä missä vuonna 1990 julkaistun Brigade-albumin 13 kappaleesta vain neljä oli yhtyeen jäsenten säveltämiä, kolme vuotta myöhemmin tehdyllä albumilla itse sävellettyjä kappaleita oli jo yhdeksän. Wilsonin sisarukset halusivat lisäksi laajetaa tyyliskaalaansa aikuisrokista folkin suuntaan. Folk-sävyjä on kuultavissa muun muassa kappaleessa Back to Avalon jonka Wilsonit sävelsivät yhdessä brittibasisti Kit Hainin kanssa.
Raskaampi rock oli albumilla vähäisemmässä roolissa kuin yhtyeen aiemmilla levyillä. Black on black II kappaleen säveltämisessä Wilsoneita auttoi kanadalainen muusikko Lisa Dal Bello.
Kaksi edellistä kappaletta julkaistiin singlemuodossa, mutta ne eivät juuri levymyyntitilastoja hetkauttaneet. Levyn menestynein ja eniten 1980-luvun hittejä muistuttanut kappale Will you be there olikin tilaustyö Robert John "Mutt" Langelta. Hänen vetoavustaan huolimatta kappale ylsi vaivoin USA:n singlelistan top 40:een. Kappale, jonka soolon lauloin poikkeuksellisesti kitaristi Nancy Wilson, levytettiin myös espanjaksi.
Will you be there on albumin kappaleista ainoa, jonka ulkopuolinen säveltäjä teki varta vasten yhtyettä varten. Sen ja yhtyeen jäsenten sävellysten lisäksi albumilta löytyy pari mielenkiintoista cover-versiota. Singlenä julkaistiin alun perin Donna Summerin 11 vuotta aiemmin levyttämä Woman in me, mutta levyn covereista onnistunein on uusioversio Bob Dylanin neljä vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Ring them bells. Tällä levyllä kappale on muutettu duetoksi Ann Wilsonin ja Alice in Chains -yhtyeen laulusolistin Layne Stanleyn välillä. Kappale on myös esimerkki yhtyeen maanläheisemmästä folktyylistä.
Desire walks on -albumin jälkeen Wilsonin sisarusten tiet erkanivat ja kumpikin jatkoi uraansa omilla tahoillaan. Ann ja Nancy perustivat uuden Heartin vuosituhannen vaihduttua ja palasivat menestysuralle viimeistään albumin Red velvet car (2010) -myötä. Suomessa yhtye tunnetaan kuitenkin parhaiten 1980-90-luvun hiteistään. Suosittelen Desire walks on -albumia niille, jotka viettivät nuoruuttaan yhtyeen tunnetuimpien hittien tahdissa.
Lue myös:

perjantai 31. toukokuuta 2013

171. Kate Bush: The Red Shoes (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kate Bushin ura musiikin ihmelapsena ja brittipopin outona lintuna tuntui päättyvän 15 vuotta ensilevyn jälkeen, kun hän seitsemännen albuminsa The Red Shoes jälkeen katosi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 12 vuodeksi. Taustoja uran keskeyttämiseen voi hakea tältä albumilta, jota kriitikot vieroksuivat ja laulaja itsekin väheksyi. Minun mielestäni albumi on kuitenkin yksi hänen parhaistaan. Levyn kruunaa Bushin hienoin saavutus, majesteetillisen kaunis Moments of pleasure.

Kun The Red Shoes -albumi ilmestyi, olin tuore ja kiihkeä Kate Bush -fani. Olin käyttänyt Bushia aiheena ylioppilasaineessani ja tehnyt hänestä radio-ohjelman viestinnänkurssin harjoitustyönä. Opiskelijaboksini televisiosta päivystin Music Televisionia odottaen uutta Kate Bush -materiaalia.

Ensimmäiset sävelet uudelta albumilta kuulin kuitenkin aivan toista, uutta ja ihmeellistä media käyttäen. Sain sähköpostiini latauslinkin, jonka kautta pystyisin kuulemaan uuden, ennenkuulemattoman Kate Bush -kappaleen. Pitkän, varmaan kolme varttia kestäneen latauksen jälkeen sain kuultavakseni kappaleen Moments of pleasure. Alla linkit remasteroituun Spotifyversioon, laulun ensiesitykseen ja lievästi sanottuna pyörryttävään musiikkivideoon, joka on ote Bushin ohjaamasta elokuvasta The Line, the cross and the curve.
Vaikka verkon yli ladatun tallenteen laatu vastasi lähinnä puhelinlinjaa, pystyin heti kuvittelemaan miten Wuthering Heights oli lumonnut britit 15 vuotta aiemmin. Kappaleen pitää kasassa Bushin aistikas pianosäestys. Säveltäjä Michael Kamenin jousisovitus kasvattaa kappaletta alun hauraudesta lopun kliimaksiin. Samaan aikaan hauraassa ja vahvassa laulusuorituksessaan Bush muistelee hiljattain kuolleita ystäviään, kollegoitaan ja työkavereitaan. Laulun tekstissä Bush lainaa äitiään, joka kuoli pian levyn julkaisun jälkeen. Minulle Moments of pleasure on edelleen Kate Bush hienoin levytys ja koskettavin laulu. Muu albumi ei aivan yllä tämän kappaleen kanssa samalle tasolle, vaikka hienoja kappaleita riittää.

Levynteon rinnalla Bush ohjasi samalla lyhytelokuvaa The line, the cross and the curve, jonka tarina sivuaa klassikkoelokuvaa Punaiset kengät, jossa tanssia huijataan laittamaan jalkansa kengät jotka eivät suostu lopettamaan tanssimista.  Levyn seitsemän ensimmäistä laulua kuullaan elokuvassa, joka myös toimii näiden laulujen musiikkivideona. Elokuvan teemalaulu The Red Shoes lainaa idean jos toisenkin irlantilaisesta musiikista.
Elokuvanteon ohella Bush kokeili myös uusia yhteistyökuvioita. Kappale Why should I love you oli tarkoitus tehdä yhteistyössä Princen kanssa. Loppujen lopuksi kuitenkin yhteistyö ei toiminut ja Bush pyyhki lähes kaikki Princen luomat elementit pois kappaleesta. Princen kädenjälki on kuitenkin kuultavissa etenkin laulun loppupuolella. Kappaleen taustalta löytyy myös Bushin aiemminkin käyttämä lauluyhtye Trio Bulgarka.
Toinen kuuluisa muusikko, joka osallistui The Red Shoes -albumin tekoon oli kitaristi Eric Clapton, jonka soolo on kuultavissa kappaleessa And so is love.
Kate Bush ei peittänyt sitä, että albumin teko oli hänelle raskasta aikaa. Äitinsä sairauden ja kuoleman lisäksi häntä koskettivat kitaristi Alan Murphyn kuolema ja ero pitkäaikaisesta poikaystävästä Del Palmerista. Palmer, jonka kanssa Bush oli seurustellut jo teinijoista lähtien, soitti edelleen Bushin albumilla bassoa, ja toimi sekä tämän albumin että vuonna 2005 julkaistun Aerial-albumin äänittäjänä. Eron tuskan Bush kanavoi albumin karuun päätöskappaleeseen You're the one, jossa laulaja käy läpi tuntojaan ennennäkemättömän henkilökohtaisella tavalla.
The Red Shoes -albumin ja sen rinnalla julkaistun elokuvan vastaanotto oli ristiriitainen. Kriitikot eivät nähneet tässä albumissa juurikaan sitä samaa kokeilevaa ja rajoja rikkovaa Bushia, johon he olivat ihastuneet Hounds of love -albumin yhteydessä. The line, the cross & the curve -elokuva lytättiin kaikilla rintamilla. Vaikka albumilta ei juuri löytynyt Running up that hillin tai Sensual worldin kaltaisia tarttuvia singlehittejä, levy meni hyvin kaupaksi nousten brittilistan kakkoseksi ja yltäen Yhdysvalloissa sijalle 28. Tämä oli Bushin siihen asti paras sijoitus Amerikassa. 

Kate Bush ei itsekään ollut tyytyväinen levyynsä. The Red Shoes -albumista alkoi 12 vuoden tauko, minkä aikana Bush meni naimisiin, tuli äidiksi ja keskittyi poikansa kasvattamiseen. Tauon päättyminen vuonna 2005 oli yhtä yllättävä kuin sen alkaminenkin. Bushin uudet albumit Aerial, Director's cut ja 50 words of snow ovat saaneet kriitikoiden ja ostajien suosion, mutta itse en löydä niiltä samaa hienoa laulunkirjoittajaa kuin aiemmilta levyiltä. Laulut soljuvat kauniisti korvasta sisään, mutta samalla myös toisesta korvasta ulos jättämättä kovinkaan merkittäviä muistijälkiä. Yksi Red Shoes -albumin suosikkiraidoistani Top of the city toimii toisin, se jättää miettimään ja herättää halun kuunnella uudelleen.
Lue myös:

perjantai 24. toukokuuta 2013

169. Ainbusk Singers: Älska Mej / Lassie / Gunatt (single 1990/1991)

Gotlantilainen folk/popyhtye Ainbusk Singers sai Glenmarkin sisarusten jälkeen ensimmäisenä kunnian toimia Benny Anderssonin instrumenttina. Yhtyeen 1990-luvun alkupuolella julkaisemat kaksi laulua antoivat Anderssonille vaihtelua musikaali- ja kansanmusiikkituotantojen lomassa. Näissä kahdessa laulussa yhdistyvät Anderssonin lempeä sävelkynä, yhtyeen jäsenen kirjoittamat koskettavat tekstit ja Anderssonin tuotanto, joka selvästikin oli siirtynyt 80-luvun mahtipontisuudesta uuden vuosikymmenen hienovaraisempaan ilmaisuun.

Abban lopetettua toimintansa lauluntekijä-tuottajaparin Benny Andersson & Björn Ulvaeus työnjako selkiytyi. Andersson otti suuremman vastuun säveltämisestä ja tuottamisesta ja Ulvaeus keskittyi lauluntekstien tekoon ja musikaaliprojektien ohjailuun. Tämä työnjako realisoitui ensimmäisenä Kristina från Duvemala -musikaaliprojektissa, joka täytti koko 1990-luvun alkupuoliskon.

Saadakseen vaihtelua ja mahdollisuuden tuottaa perinteistä popmusiikkia Andersson aloitti yhteistyön gotlantilaisen Ainbusk singers -lauluyhtyeen kanssa, ja edesauttoi sen nousemista suursuosioon Ruotsissa. Neljän laulajan muodostama yhtye julkaisi Anderssonin Mono music -levymerkillä ensimmäisen albuminsa, jonka Andersson myös tuotti. Andersson myös sävelsi ja tuotti yhtyeelle hitit Lassie ja Älska mej, joihin tekstin kirjoitti yhtyeen jäsen Marie Nilsson Lind.
Lassie ei juuri olisi voinut enempää erota Anderssonin edellisen pop-projektin, Karin & Anders Glenmarkin Gemini-yhtyeen tyylistä. Benny Andersson korvasi 1980-luvun pompöösit syntetisaattorisoundit akustisilla soittimilla. Ruotsinkielisen laulun tarkoituksena ei ollut valloittaa maailmaa vaan tehdä miellyttävää käyttömusiikkia Ruotsin markkinoille. Siinä koirasta ja pienen lapsen yksinäisyydestä kertova laulu myös onnistui. Lempeä kappale nousi Ruotsin listaykköseksi jouluksi 1990.

Lassieta seurasi kappale Älska mig, yksinkertainen pianolle (jota säveltäjä itse soitti), jousikvartetille ja huilulle sovitettu rakkauslaulu, joka niin ikään iski ruotsalaisten sieluun nousten hitiksi alkuvuodesta 1991. Herkkä balladi on Benny Anderssonin koko uran kauneimpia kappaleita, ja nelijäseninen lauluyhtye onnistuu tulkinnassa erinomaisesti. Tähän lauluun en kaipaa lainkaan Agnethaa tai Fridaa laulamaan.
Ainbusk Singersin ja Benny Anderssonin tiet erkanivat tämän kappaleen jälkeen. Kuin huutomerkkinä lauseen päätteeksi Benny Andersson ja Björn Ulvaeus sävelsivät ja tuottivat vielä yhtyeen laulajalle Josefin Nilssonille sooloalbumin Shapes (jonka esittelin blogini alkuvaiheessa), joka edelleen on onnistunein B&B-parin poptuotos Abban jälkeen.

Kaksi Benny Anderssonin säveltämää Ainbusk Singers -kappaletta julkaistiin samalla singlellä vuonna 1993. CD-singleltä löytyy lisäksi kappale Gunatt, jonka tekemiseen Benny Andersson ei osallistunut.
Lue myös:

torstai 21. maaliskuuta 2013

160. Euroviisut - Suomen finaaliklassikot (1961-2007)

Lyhennttyä Spotify-versiota albumista voit kuunnella täällä.
Suomalaisiin viisuperinteisiin kuuluu jokavuotinen jossittelu siitä, olisiko Suomi pärjännyt paremmin valitsemalla jonkin toisen kappaleen meitä edustamaan. Tämän jossittelun historia koottiin muutama vuosi sitten kokoelmalevylle, jolta löytyy 40 kappaletta aina Tamara Lundin Olen mikä olen -kappaleesta Nightwishin Sleepwalkeriin, joiden viisutie tyssäsi Suomen karsintoihin. Kokoelmalta löytyy monta hittiä, mutta ei vastausta siihen kysymykseen olisiko maamme viisumenestys ollut parempi toisenlaisilla lauluvalinnoilla.

Neil Hardwickin käsikirjoittamassa komediasarjassa Sisko ja sen veli lanseerattiin ns. Svoinnutin tapaus määrittelemään kaikkea sitä, mitä olis voinut tapahtua, jos asiat olisivat toisin. Yksi rakastetuimmista svoinnut-keskustelujen aiheista on Suomen euroviisuhistoria. Joka vuosi karsinnoissa jäi rannalle lukuisia kappaleita, joilla Suomi "oli svoinnut" menestyä paremmin kuin sillä joka loppukilpailuun lähetettiin. Näistä kappaleista koottiin vuonna 2007 kokoelmalevy, joka on hyvä paketti svoinnut-kappaleita jälkiviisaita viihdyttämään.

Kovaäänisintä spekulointi on ollut niinä vuosina, jolloin Suomi jäi finaalin hännille tai peräti viimeiseksi. Näin kävi muun muassa vuonna 1963, jolloin Laila Halmeen Muistojeni laulu toi Suomelle ensimmäisen jumbosijan. Samana vuonna karsintaan osallistui kappale, josta on sittemmin noussut niin suuri ikivihreä klassikko, ettei suurin osa suomalaisista edes tiedä sen osallistuneen Suomen viisukarsintaan. Tamara Lundin kappale on myös siitä harvinainen, että sen karsintaestyksestä löytyy vielä videotallenne. Kokonaisia karsintalähetyksiä Yleisradion arkistoista löytyy vasta vuodesta 1973 alkaen.
Vuonna 1966 kotimaisiin karsintoihimme osallistui jo uransa suurimman menestyksen taakseen jättänyt Laila Kinnunen. Ennen Katri-Helenaa Suomen varmasti suosituin laulajatar olisi varmasti saanut nostetta uralleen ranskalaistyylisellä kappaleella Muistojen bulevardi, mutta viisulavalle haluttiin popimpaa tavaraa ja Luxemburgiin Suomen edustamaan lähetettiin Ann Christinen esittämä Playboy. Kohtalainen lopputulos, 10. sija 18 kappaleen joukossa vaimensi kovaäänisimmät jossittelijat.
Abban voitto vuoden 1974 loppukilpailussa vei kaiken huomion, eikä juuri kukaan jäänyt miettimään olisiko jokin muu kuin Brightoniin valittu Carita Holmströmin: Älä mene pois voinut uhata Waterloon voittokulkua. Oma suosikkini tuon vuoden karsinnoista oli Kaj Chydeniuksen säveltämä Jäähyväiset, jonka esitti Anneli Sari.
1970-luvulla laulukilpailut olivat suosituimpia uusien levyjen markkinointiväyliä. Levy-yhtiöt lähettivät tärkeimmät artistinsa sekä Syksyn Säveleen että Euroviisuihin. Kirka osallistui uransa aikana Euroviisuihin useammin kuin kukaan muu. Oma suosikkini hänen edustuskappaleistaan oli vuonna 1976 Fredin Pump pumpille hävinnyt Neidonryöstö. Artisti itse ei kovinkaan paljon laulua arvostanut ja hän levytti kappaleesta ainoastaan vaisun liveversion, joka häviää tempossa ja tehokkuudessa kirkkaasti karsintaesityksestä. Alla molemmat versiot kappaleesta. Paremmin menestyi vuoden 1984 ehdokas Hengaillaan, jolla Kirka pääsi viisuilemaan aina Luxemburgissa pidettyyn finaaliin saakka.
Toisin kuin yleensä luullaan, Suomen viisutaival ei pelkästään ole ollut rämpimistä jumbopaikasta toiseen. Suomen viisuhistoriaan mahtuu myös hyviä sijoituksia. Paras tahti Suomella oli 1970-luvulla, jolloin Suomi ei saanut yhtään viimeistä sijaan ja neljä kertaa maamme pääsi top 10:een. Huonoin sijoitus tällä vuosikymmenellä oli 18 (20 osallistujasta), jonka sai Seija Simola vuonna 1978.

Saman vuoden kotimaan karsintoihin osallistui pitkä rivi maamme huippuartisteja. Vuoden karsintakappaleista parhaiten on jäänyt elämään Lea Lavenin dramaattinen Aamulla rakkaani näin. Nimekkäääseen taustakuoroon kuuluivat Paula Koivuniemi, Maarit Hurmerinta ja Irina Milan
Vuonna 1989 Suomi sai yhden parhaista viisumenestyksistään Anneli Saariston esittäessä kappaleen La dolce vita. 11 vuotta aiemmin hän oli vielä varsin tuntematon laulaja, mutta hänen karsintakappaleensa Sinun kanssasi sinua ilman on omia henkilökohtaisia karsintasuosikkejani.
Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Tapani Kansa, Frederik ja Taiska olivat vuoden 1981 karsintojen tähtikaartia. Yksi suurimmista yleisön suosikeista oli Markku Aron ja Nisa Sorayan kappale Mun suothan tulla vierees sun, joka sekin joutui luovuttamaan voiton Riki Sorsan Reggae OK:lle. Tämäkin tulos antoi aiheen lukuisille svoinnut-keskusteluille, sillä Rikin menestys kansainvälisessä finaalissa ei päätä huimannut.
1990-luku ei meille menestystä suonut, yksikään edustuskappaleemme ei yltänyt kymmenen parhaan joukkoon. Huonosti kävi myös Edean Aava-kappaleelle vuoden 1998 kisoissa, mikä sai jälleen spekulaatiot valloilleen. Olisiko Jari Sillanpää pärjännyt paremmin viisulavalla, entä Nylon Beat? Itse olisin suonut voitton Ultra Bralle, jonka hurjasti sovitettu ja gustolla esitetty Tyttöjen välisestä ystävyydestä olisi varmasti herättänyt Birminghamin lavalla huomiota, vaikkei pisteitä olisi tullutkaan. 
Tämän vuosituhannen kitkerin svoinnut-väittely nousi vuonna 2000. Nightwish sai valtaosan puhelinäänistä, mutta koska puhelinäänet muodostivat vain puolet annetuista pisteistä, sijoittui kansainvälisen menestyksen kynnyksellä odotellut heavy-yhtye vasta kolmanneksi. Oma suosikkini oli karsinnassa toiseksi tullut Anna Erikssonin Oot voimani mun, joka Tukholman kisoissa olisi varmasti menestynyt paremmin kuin raadin ja puhelinäänien yhteissummalla voittajaksi valittu Nina Åströmin A little bit.
Monien mielestä Nightwishin Sleepwalker "oli svoinnut" olla maamme ensimmäinen voittokappale, ja kun seuraavan kerran ehdokkaana oli raskasta rokkia, ei lopputulos ollut epäselvä. Lordi voitti ylivoimaisesti niin Suomen karsinnat kuin lopulta Ateenassa pidetyn kansainvälisen finaalinkin.

Seuraavana vuonna meillä ei juuri huolehdittu oman kappaleen menestyksestä, tärkeintä oli onnistuminen kansainvälisen finaalin järjestämisessä. Suomi jatkoi raskaalla linjalla valiten kotikisoihin edustajaksi Hanna Pakarisen kappaleen Leave me alone. Suosikkilaulajani Johanna Kurkela oli mukana karsinnoissa kahdella kappaleella. Suomen finaaliklassikot -kokoelmalta löytyy hieno kappale Olet uneni kaunein, vaikka Kurkelan toinen kappale Jossain metsäin takana oli mielestäni Kurkelan kahdesta karsintakappaleesta parempi.
Kaksi cd:llistä Suomen viisukarsinnoissa rannalle jääneitä kappaleita antaa hyvän yleiskuvan siitä, kuinka tärkeästä instituutiosta Euroviisuissa ja etenkin niiden kotimaisissa karsinnoissa on kysymys. Lukuisat artistit ja hittikappaleet ovat aloittaneet taipaleensa sieltä, vaikka niiden alkuperä halutaan usein täysin unohtaa. Vaikka Krista Siegfrids peittosi tänä vuonna monta hienoa kappaletta, uskallan luvata myös niille pitkää ikää Suomen popmusiikin historiassa.

maanantai 11. helmikuuta 2013

157. Bonnie Raitt: Luck of the draw (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
1970-luvulla liudan erinomaisia mutta huonosti myyneitä levyjä tehneen Bonnie Raittin onni kääntyi 1980-luvun lopussa. Albumi Nick of time nosti Raittin listaykköseksi Yhdysvalloissa. Sitä seurannut Luck of the draw menestyi vieläkin paremmin ja se on yli 7 miljoonalla myydyllä kappaleellaan kitaristi-laulajan menestynein albumi. Avain menestykseen oli esittäjänsä varovainen askel suurta yleisöä miellyttävämpään suuntaan.

Warnerin annettua Bonnie Raitille potkut 1980-luvun puolivälissä hän sai pian uuden mahdollisuuden Capitol-levy-yhtiön suojissa. Uudella levy-yhtiöllä laulaja-kitaristi otti varovaisen mutta samalla tietoisen askeleen blues-scenestä lähemmäs mainstream-poppia. Muutos kannatti välittömästi, sillä Raittin ensimmäinen Capitol-albumi Nick of time oli suuri menestys. Seuraava albumilla Luck of the draw Raitt astui askeleen pitemmälle, ja lopputuloksena oli laulajan toistaiseksi menestynein albumi.
Levyn aloituskappale on hyvä esimerkki siitä, miten Raitt sovelsi menestysreseptiä vanhaan tyyliinsä. Leppoisasti etenevä ja sovinnaisesti tekstitetty blues-pop-country-kappale miellytti sekä hänen vanhoja blues-fanejaan, mutta kappale sopi myös poppiradioiden soittolistoille.

Albumin toinen singlejulkaisu menestyi vieläkin paremmin. I can't make you love me on intiimitunnelmainen blues-balladi yksipuolisesta rakkaudesta. Kappaleen hienon pianosoolon soittaa Bruce Hornsby. Raittin lauluääni sopii täydellisesti tähän haikeansurulliseen rakkauslauluun, josta tuli esittäjänsä suurin singlehitti.
Laulaja halusi osoittaa, että hän uudesta menestyksestään huolimatta ei halunnut hylätä bluesjuuriaan. Delbert McClintonin kanssa duetoitu Good man good woman sai vuonna 1991 Grammy-palkinnon vuoden parhaasta rock duetosta.
Hitaat kappaleet ovat kuitenkin minun mielestäni Luck of the draw -albumin parhaita hetkiä. I can't make you love me -hitin lisäksi kappaleissa One part be my lover ja All at once 42-vuotias Bonnie Raitt osoittaa taitavuutensa tulkitsijana. Raitt on myös itse säveltänyt molemmat kappaleet.
Nick of time ja Luck of the draw -albumien aloittama menestys on jatkunut näihin päiviin saakka. Viimeisimmän albuminsa Bonnie Raitt julkaisi keväällä 2012 ja tähänastisella urallaan hän on saanut 9 Grammy-palkintoa. Suomessa Raitt vieraili vuonna 2003 ollen Järvenpään PuistoBlues-tapahtuman pääesiintyjä.

torstai 24. tammikuuta 2013

154. Peter Gabriel: Us (1992)

Peter Gabrielin kuudennella albumilla oli suuret odotukset. Megamenestykseen noussut So-albumi sai arvoisensa seuraajan, sillä Gabriel jatkoi hienojen laulujen sarjaa myös uudella levyllään, jonka teksteissä hän ruoti hajonnutta avioliittoaan ja lapsuuden traumojaan. Us onkin paljon syvällisempi ja synkempi kuin edeltäjänsä, eikä se kaupallisesti menestynyt yhtä hyvin. Levyn äänimaailma on kuitenkin jälleen lumoava, josta Gabrielin lisäksi on tälläkin kertaa kiittäminen tuottaja Daniel Lanois'ta.

Peter Gabrielin Us, niinkuin monet muutkin levyt 1990-luvun alkupuoliskolla, tuli elämääni MTV:n kautta. Oman opiskelukämpän etuja oli kaapelitelevisio kaikkine kanavineen, ja Music Television Europe oli päällä lähes koko ajan, kun olin kämpillä. Jo ennen kuin Us ilmestyi, kuulin albumin ensimmäisen singlen MTV:llä useaan otteeseen. Kuusi vuotta aiemmin ilmestynyt So oli suosikkilevyjäni joten odotin innolla Gabrielin uusia levyjä.

MTV:llä tiheään soinut kappale Digging in the dirt pysäytti katsojan ruudun ääreen. Laulun rauhallinen rytmi sulkee sisäänsä hillittyä raivoa ja jotain synkkää, jota Gabriel "kaivaa mullan alta esiin". Täysin laulun sanoitus ei minulle aukea, mutta jos sen nerokasta musiikkivideota on uskominen, oli hänellä yksi jos toinenkin lapsuuden trauma purkamatta.
Tuottaja Daniel Lanois'n vaikutus on kuultavissa Digging in the dirt -kappaleen ilmeikkäässä bassotyöskentelyssä ja lempeissä kitarasoundeissa ja lauluharmonioissa. Toinen Lanois'n tavaramerkki on rauhallisten kappaleiden intiimi tunnelma, jossa kuulija tuntee olevansa lähellä esittäjää. Tämä on erityisen ominaista kappaleessa Love to be loved. Balladimaisesta melodiasta huolimatta laulun sovituksessa tapahtuu koko ajan jotain.
Jo So-albumin yhteydessä Gabriel herätti huomiota uraauurtavilla musiikkivideoillaan. Digging in the dirt hyödynsi videossaan uutta tekniikkaa synkän tekstin kuvittamisessa. Kappaleen Steam musiikkivideolla tekniikalla hulluteltiin koko rahan edestä. Videota katsellessa unohtaa helposti kuinka hyvä sen taustalla esitettävä kappale on.
Us jatkoi tyylitajuisesti siitä, mihin Gabriel jäi So-albumillaan, vaikka levy ei samanlaisiin myyntilukuihin yltänytkään. Albumin voima oli tasaisen laadukkaassa kokonaisuudessa, mutta sen singlehitit eivät olleet yhtä "myyviä" kuin So-albumin Sledgehammer tai Big Time. Jossain mielessä voidaankin puhua kaupallisesta epäonnistumisesta.

Albumia seurannut Secret world -kiertue oli kuitenkin suuri menestys. Kunnianhimoisen konsertin päätteeksi esitettiin albumin päätöskappale, jonka mukaan kiertue oli nimetty. Olen nähnyt konsertin vain videolta. Vaikka en ole ahkera konserteissa kävijä, tämän konsertin olisin halunnut nähdä paikan päällä.
Secret world päättää tunnelmallisella tavalla hienon albumin. Us ei ole edeltäjänsä tapaan virheetön hittipaketti, mutta parhaimmilta osiltaan se ei juurikaan jää jälkeen So-albumin ylväästä täydellisyydestä.

Lue myös:

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

151. The Best of James Bond 30th Anniversary (1962-1989)

Kuuntele James Bond tunnusmelodioita Spotifyssa (playlist).
James Bond -elokuvat muodostavat ainutlaatuisen tähän mennessä 23 elokuvan sarjan. Puolen vuosisadan aikana tehdyistä elokuvista on muodostunut formaatti, jossa monet asiat ja teemat toistuvat samanlaisina hieman varioituina vuodesta vuoteen. Yksi elokuvien toistuvista elementeistä ovat Bond-elokuvien alkutekstit, joiden taustalla soivista tunnusmelodioista on tullut lähes poikkeuksetta hittejä. Nämä hitit on koottu albumiksi useaan kertaan muodostaen näin musiikillisesti mielenkiitoisen aikamatkan Matt Monron välimerellisestä balladista Adelen tuoreimpaan tunnusmelodiaan.

80-luvun alkupuoliskolla videonauhurit kuuluivat vain varakkaiden perheiden olohuoneisiin. Itse muistan, että jos jonkin kaverini kotiin hankittiin "videot", se oli uutinen koko luokassa. James Bond -elokuvat olivat uuden videovuokraamoliiketoiminnan kivijalka. Ensimmäinen kysymys tuoreen videoperheen lapselle olikin "montako Bondia olet katsonut". Ensimmäinen lähikosketus Bond-leffoihin (joiden ikäraja oli vielä yleisesti 16-vuotta) olikin, kun kokokoonnuimme viettämään 10 tai 11 -vuotissyntymäpäiväjuhlia hammaslääkäriperheeseen kuuluvan luokkatoverin kotiin. Synttärivieraat kerääntyivät television ja uutuuttaan hohtavan VHS-nauhurin ääreen, ja juhlien sisältö koostui 2-3:n James Bond -elokuvan katsomisesta.

Perusteellisemmin tutustuin näihin elokuviin opiskeluaikoina, jolloin videonauhuri oli halventunut opiskelijan kukkarolle sopivaksi ja Bondeja näytettiin myös kotimaisilla televisiokanavilla. Elokuvat toistivat itseään juonen ja ohjauksen osalta, ja suurin mielenkiinto kohdistuikin pikkuhiljaa elokuvan alkuteksteihin ja niiden aikana soitettavaan musiikkiin. Ensimmäisen kerran tämä yhdistelmä kuultiin elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with love). Elokuvassa alkutekstien aikana kuultiin tunnusmelodian instrumentaaliversio. Matt Monron laulamana tämä hieno balladi kuultiin elokuvassa myöhemmin. Allaolevassa linkissä nämä kaksi on kuitenkin yhdistetty.
Bond-elokuvien tunnuslaulujen tekstien aihe liittyi harvoin suoraan elokuvaan. Elokuvan nimen ympärille kudottiin useimmiten romanttinen tarina, jossa vain vihjeenomaisesti viitattiin agentin työn vaarallisuuteen ja jännittävyyteen. 

Suoriten elokuvan aihetta koskettaa kappale Goldfinger, jota pidetään syystäkin kaikkien aikojen legendaarisimpana tunnusmelodiana. Sävelmän ensimmäistä kahta nuottia on jäljitelty Bond-tunnusmelodioissa tämän jälkeen usasti. Yhtä muistettava on myös Shirley Basseyn  laulusuoritus. Nerokkaan laulun tekstissä leikitään englannin kielen foneettisilla hienouksilla. Laulun aiheena on elokuvan pääkonna, jonka kultainen sormi uhkaa vaaraa pelkäämättömiä naisia. Hänellä kultainen (golden) sydämensä on kylmä (cold) kuin jää. 
Vastaavalla tavalla Bond-vihulaista romantisoitiin elokuvan 007 ja kultainen ase -elokuvan tunnusmelodiassa, joka oli samalla ensimmäinen vakava yritys tuoda teemoihin mukaan reilua rock-henkeä. Teema toistui myös elokuvan lopputekstien aikana.
Pian popartistit alkoivat kilpailla mahdollisuudesta päästä esittämään seuraavan elokuvan Bond-tunnari. 1960-luvulla tunnusmelodioita pääsivät laulamaan Matt Monron ja Shirley Basseyn lisäksi sellaiset popsuuruudet kuin Nancy Sinatra ja Tom Jones. 1970-luvulla artistien joukosta löytyivät muiden muassa Paul McCartney ja Carly Simon. Shirley Bassey on ainoana artistina saanut kunnian esittää Bond-tunnarin kolmessa eri elokuvassa. Hänen toinen esiintymisensä tapahtui vuoden 1971 elokuvassa Timantit ovat ikuisia, joka on kuin kypsän naisen versio Marilyn Monroen Diamonds are a girls best friends -sävelmästä.
1970 ja 1980-luvuilla tunnusmelodiat alkoivat erkaantua edellisellä vuosikymmenellä muodostuneesta kaavasta. Melodiat muistuttivat enemmän tavallista perusiskelmää, ja agenttiteemaa sivuttiin vain laulun tekstissä jos siinäkään. Hyvä esimerkki tästä on Octopussy - mustekala -elokuvan tunnusmelodia, jonka tekstissä ei edes mainita elokuvan nimeä. Kappale on yksi Bond-suosikkejani.
Modernimmat ja nuorekkaammat popteemat valtasivat Bond-elokuvat 1980-luvun puolivälissä Duran Duranin ja A-ha -yhtyeiden myötä. Esimerkkinä tästä 007 ja kuoleman katse -elokuvan tunnusmelodia, jossa ainoastaan otsikko ja laulun syntetisaattori-info viittaavat perinteiseen James Bond -brändiin. 
1980- ja 1990-lukujen vaihteessa 007-tunnusmelodioissa alettiin jälleen ammentaa vanhojen hyvien aikojen Bond-tematiikasta. Yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä tunnusmelodioista on 007 ja lupa tappaa -elokuvan tunnuskappale, joka peittelemättä lainailee melodia- ja sovitusaihioita Shirley Basseyn Goldfinger -kappaleesta.
Oma James Bond -kokoelma-cd:ni päättyy Licence to kill -kappaleeseen, mutta myöhemmiltä kokoelmilta löytyvät toki myös tuoreemmat Bond-tunnarit.

Lupa tappaa -elokuvan myötä päättyi yksi aikakausi, kun  vuodesta 1967 elokuvien alkutekstigrafiikoista vastannut Maurice Binder kuoli. Hänelle seuraajaksi löytyi brittiläinen musiikkivideoiden ohjaaja Daniel Kleinman, jonka ohjaama Licence to kill -laulun musiikkivideo (katso linkki yllä) oli täydellinen työnäyte. Kleinmanin ensimmäiset alkutekstit nähtiin elokuvassa 007 ja kultainen silmä.

Itse näin Goldeneyen Belgian opiskelijavaihtoni aikana (tietenkin ranskankielisellä dubbauksella), ja se on edelleen mielestäni kaikkien aikojen paras James Bond -elokuva. Kleinmanin upeat alkutekstit yhdistelevät taitavasti Bond-elokuvien kliseitä aseiden piipuista ja kauniista naisista elokuvan teemaan, Neuvostoliiton hajoamiseen. Suurelta valkokankaalta nähtynä tämä metaforakollaasi (Leninin patsaita moukaroivat naishahmot ja taivaalta putoilevat sirpit ja vasarat) oli mykistävän tyylikästä katsottavaa. Alkutunnuksen kruunaa Tina Turnerin laulama tunnusmelodia. U2-yhtyeen Bono ja Edge varastivat yhden jos toisenkin idean aiemmista Bond-melodioista Goldeneye-tunnusta säveltäessään.
Oma suhteeni Bond-elokuviin katkesi vuonna 2002 julkaistuun Kuolema saa odottaa -elokuvaan. Tässä vaiheessa olin jo kyllästynyt agenttielokuvien itseään toistaviin rutiineihin, mutta pohjanoteeraus oli uuden elokuvan alkutekstien aikana nähty Madonnan säveltämä ja esittämä tunnusmelodia. Popin kuningatar hukkasi ainutlaatuisen tilaisuutensa, Die another day on Bond-historian selvästi mitättömin sävellys ja yksi Madonnan koko uran huonoimmista kappaleista.

Tämän jälkeen en ole ehtinyt enkä jaksanut tutustua uusiin Bond-elokuviin, joten myös niiden tunnusmelodiat ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Pari kertaa kuulemani Adelen tuorein Skyfall-elokuvan tunnuskappale ei mielestäni nouse Matt Monron, Shirley Basseyn, Gladys Knightin tai Tina Turnerin bond-klassikoiden tasolle.

James Bond -elokuvat ovat sarjana mainiota aivot narikkaan -toimintaviihdettä, jolle on tilausta kun pääkoppa ei jaksa käsitellä syviä merkityksiä sisältäviä elokuvaklassikoita. Omaan ajanviettooni eivät James Bond -elokuvat enää kuulu, mutta niiden tunnusmelodioista koottua cd:tä kuuntelen edelleen. 

perjantai 2. marraskuuta 2012

140. Marie Fredriksson: I en tid som vår (1996)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Roxette vei 1990-luvulla laulajaa, jonka laulamat, toinen toistaan seuranneet englanninkieliset pophitit soivat radioissa ja levysoittimissa kautta maailman. Marie Fredriksson ei unohtanut kuitenkaan soolouraansa, joka antoi hänelle mahdollisuuden säveltää lauluja, jotka eivät Roxetten repertuaariin sopineet ja laulaa omalla äidinkielellään. Synkän Den ständiga resan -albumin jälkeen Fredriksson löysi elämänsä miehen, ja uusi onnellisempi Marie esiintyi levyllä I en tid som vår, joka ilmestyi vuonna 1996.

Den ständiga resan (blogini levy numero 3) on mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimpia ruotsalaisia rock-levyjä, joten odotin suurella innolla Marie Fredrikssonin seuraavaa soololevyä. Opiskeluni Vaasassa antoi minulle mahdollisuuden seurata Ruotsin television kautta sikäläistä musiikkielämää, ja eräänä aamuna Ruotsin TV4:n aamutelevisiossa soitettiin uusi Marie Fredrikssonin musiikkivideo kappaleesta Tro.
Tunnetun ruotsalaisen elokuvaohjaaja Colin Nutleyn musiikkivideossa näytetään pätkiä elokuvasta Änglagård, jossa kappale Tro myös kuultiin. Tyylikäs musiikkivideo loi oivan tunnelman pohdiskelevaan kappaleeseen, joka oli kuin suoraa jatkoa Den ständiga resan -albumin väsyneisiin tunnelmiin sisältäen kuitenkin toivon pilkahduksen. Odotukseni uutta albumia kohti kasvoivat entisestään.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen olin hieman pettynyt. Fredrikssonin tuoreen aviomiehen Michael Bolyosin tuottama albumi oli soundeiltaan rosoisempi ja tyyliltään vähemmän hienostunut kuin laulajan edellinen soololevy, eivätkä laulut ensikuulemalla olleet aivan yhtä vetoavia kuin edellisellä levyllä.
Olen aiemmin pohtinut sitä, kuinka ihminen antaa itsestään eri kielellä täysin erilaisen kuvan. Marie Fredriksson on hyvä esimerkki tästä. Ruotsinkielellä laulaessaan hänellä on äänessään aina tietty alakuloinen soundi, kun taas englanninkielisissä hiteissä Marien äänessä on positiivista energiaa. Eroa on toki myös itse lauluissa, esimerkiksi kappale Ber bara en gång ei juurikaan muistuta Roxetten tuotantoa.
Kuluneet 16 vuotta ovat avanneet tätä albumia minulle, ja nykyään pidän sitä yhtenä Fredrikssonin parhaista albumeista. Itse laulunsa säveltävä ja sanoittava Fredriksson on parhaimmillaan ruotsinkielisissä balladeissa, joihin sisältyy sekä onnea, kaihoa että lievää alakuloisuutta. 
Fredriksson jatkoi kiireistä sooloartistin, Roxette-tähden ja äidin roolia kunnes vuonna 2002 kaikki oli lähellä loppua. Laulajalta löydettiin pahalaatuinen aivokasvain. Leikkauksen sekä rankkojen syöpähoitojen jälkeen alkoi toipuminen, minkä aikana hän sävelsi, sanoitti ja äänitti aviomiehensä kanssa ensimmäisen englanninkielisen sooloalbuminsa Change. Tämän varsin rankan albumin esittelen lähiaikoina.

tiistai 18. syyskuuta 2012

129. Michael Jackson: Dangerous (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Michael Jacksonin Dangerous -albumi oli merkittävä itsenäisyyden osoitus artistilta, joka aiemmin oli tehnyt yhteistyötä joko veljesyhtye The Jacksonsin riveissä tai supertuottaja Quincy Jonesin kanssa. Ensimmäinen Jacksonin itsensä tuottama albumi sisältää laajan musiikkiskaalaan klubirytmeistä gospeliin ja maailmoja syleileviin balladeihin. Minulle albumin musiikista puolet on parasta Michael Jacksonia, kun taas toisen puoliskon ylitän nopeasti kaukosäätimellä.

En ole koskaan ollut Michael Jackson -fani ja olen lähinnä huvittuneena seurannut minkälaista hysteriaa tämä äänenmurroksen ohittama kimittäjä on etenkin kotimaassaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikainen kämppikseni kuitenkin sai minut tutustumaan myös siihen puoleen Jacksonissa, joka esiintyy parhaiten albumilla Dangerous: taitava säveltäjä ja vuosien varrella kokemuksen opettama tuottaja, joka saa albumillaan kuulijan pysymään hyppysissään. Jacksonin muut albumit eivät minua juuri ole hetkauttaneet, mutta cd-hyllyni kunniapaikalta löytyy tämä lähes mestariteos, jonka jälkeen kaimani henkilökohtainen ja ammatillinen ura lähti jyrkkään alamäkeen päättyen hänen ennenaikaiseen kuolemaansa 51 vuotiaana vuonna 2009.

Sanon "lähes mestariteos", sillä Dangerous-albumin musiikki jakautuu selkeästi kahteen ryhmään. Minulle tärkeämpi osa levyn sisällöstä ovat melodiset pop-hitit, jotka albumilla ovat hänen uransa parhaita. Toisen puoliskon muodostavat vahvaan tanssibiittiin ja rytmikoneeseen (jonka yhteä elementtinä on laulusolistin ähinä) perustuvat hötkytykset, joista en juuri minulle tärkeää melodisuutta löydä.

Ainoa kappale, jossa nämä kaksi puolta yhdistyvät onnistuneesti on levyn ensimmäinen single Black or white, jossa rytmiryhmän rinnalla soivat sulassa sovussa mieleenjäävä sähkökitarariffi ja Jacksonin laulama tarttuva melodia. Thrillerin tapaan tähänkin kappaleeseen tehtiin itse laulua huomattavasti pitempi musiikkivideo, jonka ensiesitystä televisiossa seurasi yli 500 miljoonaa katsojaa ympäri maailmaa. Varsinainen kappale alkaa kohdasta 1:47.
Dangerous-albumi hyödynsi erinomaisesti juuri  markkinoille tulleen CD-formaatin parhaita puolia. Soundien kirkkaus ja digitaalisen äänitteen ylivertainen dynamiikka oli venytetty äärimmilleen, ja voin vain kuvitella, kuinka monta cd-soitinta tämä levy innoitti ostamaan. Hyvänä esimerkistä cd:n mahdollisuksien hyödyntämisessä käy kappale Who is it, jonka hienovaraiset mutta silti jykevät bassokuviot jäävät c-kasetilla varmasti kuulematta (mainittakoon myös, että tämän kirjoituksen YouTube-linkit eivät laadultaan anna parasta kuvaa Dangerous-cd:n tasosta).

Vahvaan rytmitaustaan perustuvien kappaleiden rinnalla levyltä löytyy muutama hitaampi kappale. Heal the world on jo hieman liiankin sliipattu uusversio We are the world -hyväntekeväisyyshitistä. Onnistuneempi herkistely on laulajan juurista ammentava Will you be there, jonka hurmoshenkisestä taustasta vastaa kuuluisan gospel-muusikko Andraé Crouchin johtama kuoro. Lähes kahdeksanminuuttisen albumiversion alussa kuullaan introna ote Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Tällä kertaa more is more, albumiversio on kaikkien minuuttiensa arvoinen.
Dangerous oli Michael Jacksonin menestysvuosien (en tunne hänen nuoruusvuosien soolotuotantoa) gospelpainotteisin albumi. Will you be there -laulun lisäksi henkeä kohottaa balladi Keep the faith, jonka gospeltaustoista vastaa jälleen Andraé Crouch Singers.
Vanhaa Billie Jean ja Thriller -tyyppistä Michael Jackson -hittiä edustaa parhaimmillaan kappale Remember the time, jonka musiikkivideoon sijoitettiin Black or whiten tapaan varmasti enemmän rahaa kuin Suomen koko äänilevytuotantoon samana vuonna. Yli yhdeksänminuuttisen videon seasta itse laulun löytää kohdasta 3:28.
Dangerous oli Michael Jacksonin viimeinen kiistaton menestys. Tämän jälkeen ylieeppisiin mittasuhteisiin noussut henkilöpalvonta, syytteet pedofiliasta (oikeus totesi Jacksonin syyttömäksi) ja riidat levy-yhtiön kanssa rapauttivat Jacksonin julkista kuvaa ja hänen albuminsa HIStory ja Invincible eivät menestyneet aivan edeltäjiensä tapaan. Popin prinssi suunnitteli suurta come-back-kiertuetta kesäksi 2009, mutta juuri ennen kiertueen alkua hän kuoli sydänkohtaukseen kotonaan.

perjantai 31. elokuuta 2012

126. Jean-Jacques Golman: Elle ne me voit pas (single 1999)

Elokuvien lopputeksteihin sijoitetuista kappaleista tulee joskus suuria hittejä, ja joskus niitä ei kuule kukaan. Asterix-sarjakuviin perustuneet elokuvat eivät sen ihmeemmin ole Suomessa menestyneet, joten ei ihme että Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvan lopputeksteihin sijoitettu Jean-Jacques Goldmanin kappale Elle ne me voit pas on jäänyt täällä täysin tuntemattomaksi. Edes Ranskassa ei tämä maan rock-legendoihin kuuluvan artistin kappale herättänyt sen kummempaa huomiota. Se on sääli, sillä se on yksi tämän taitavan artistin hienoimmista kappaleista.

Nettikauppojen ja iTunesin aikana oman suosikkikappaleen löytäminen on muuttunut helpoksi. Kun aiemmin jotain levyä piti etsiä ulkomaisia divareita myöten, saa sen nykyään käsiin nopeasti parilla nettiselailulla ja luottokortin numeron syöttämisellä. 

Aivan kaikkeen musiikkiin tämä ei kuitenkaan päde. Jean-Jacques Goldman on ollut suosikkiartistejani 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta hänen Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvaan säveltämänsä Elle ne voit pas -kappaleen löysin vasta reilut kymmenen vuotta singlen julkaisemisen jälkeen. Kappaleen cd-singleä tai elokuvan soundtrackia ei löytynyt Amazonin ranskalaisesta nettikaupasta, eikä iTunesistakaan ollut apua. Etsimisen jälkeen onnistuin Amazonin saksalaisesta sivuliikkeestä löytämään alunperin ranskalaisen elokuvan saksalaisen soundtrackin, missä saksaksi dubattujen laulujen lisäksi oli onneksi bonusraitana tämän laulun alkuperäinen versio.
Ensikuulemalla tuntuu kuin tällä kappaleella ja voittamattomasta gallialaiskylästä kertovalla elokuvalla ei olisi mitään yhteistä, ja musiikkivideoon lisätyt elokuvanäytteet läiskivät kuulijaa poskille. Kappale muistuttaa tyyliltään monia muita Goldmanin rakkauslauluja, kiireetön, eteerinen mutta samalla tunnelmaltaan vangitseva, eikä Asterixin ja Obelixin seikkailut oikein sovi tuohon mielikuvaan.

Goldman on kappaleessaan kuitenkin ottanut huomioon elokuvan, johon kappale on tehty. Asterix-seikkailujen gallialaiset tapahtumapaikat kuuluvat kappaleen sovituksessa, jossa on aimo annos kelttitunnelmaa. Levyä kuunnellessa Asterixin voi unohtaa, ja parin katselukerran jälkeen alkaa musiikkivideonkin eri elementit loksahtaa yhteen.

Itse en ole nähnyt kyseistä Asterix-elokuvaa, joten minua ei häiritse lainkaan tämän tunnelmallisen pop-kappaleen ja vauhdikkaan historiallisen seikkailuelokuvan välinen näennäinen ristiriita. Elle ne me voit pas on Jean-Jacques Goldmanin parhaita rakkauslauluja Puisque tu pars'in ja En passantin ohella.

Vuonna 2001 ilmestyneen soololevyn Chansons pour les pieds (johon palaan myöhemmin) Goldman on keskittynyt säveltämään ja tuottamaan levyjä muille artisteille, näistä Suomessa tunnetuin on varmasti Céline Dion.

Fanien odotuksista huolimatta Goldman ei ole suostunut jatkamaan soolouraansa, viime vuosien haastatteluissa 60-vuotias artisti on antanut ymmärtää että hänen uransa levyttävänä ja esiintyvänä artistina on ohi. Kymmenien tuhansien ranskalaisten lisäksi häntä kaipaa ainakin yksi suomalainen.

maanantai 13. elokuuta 2012

120. Madonna: Ray of light (1998)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ristiriitaista imagoa ylläpitävä ja kohuja rakastava Madonna on onnistunut uransa aikana silloin tällöin jättämään skandaalit ja laskelmoidun provosoimisen ja keskittymään musiikintekoon. Tällöin lopputuloksena on usein ollut kestävää musiikkia, joka ei tarvitse rinnalleen imagoa tai lehtiotsikoita menestyäkseen. Ray of light on Madonnan mestariteos, joka vaikuttaa joka kuuntelukerralla.

Kuten olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut, minulla on ollut vaikeuksia suhtautua Madonnaan ja hänen levytuotantoonsa objektiivisesti. Minua popin kuningattaren pakkomielle skandaaleihin, ärsyttämiseen ja kohauttamiseen häiritsee. Musiikki on Madonnalle vain yksi taidemuoto, joka jää usein kaiken muun, mielestäni turhan sälän ja sählingin jalkoihin. Tämä ärsyttää minua sen vuoksi, että Madonna on erittäin lahjakas muusikko ja lauluntekijä. Kuitenkin esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevan MDNA-kiertueen uutisointi keskittyy enemmän siihen mitä tämä supertähti tekee lavalla kuin mitä hän laulaa.

Itselleni on Madonnan tuotannosta noussut kolme albumia ylitse muiden. Aiemmin esittelin albumin I'm Breathless, jossa moderneja trendejä tiukasti seuraava Madonna antautui 1930-luvun tyylin vietäväksi. Like a prayer puolestaan on laulajan uran alkupuoliskon huippuhetki, vastustamaton pop-levy täynnä hyvin tuotettuja hienoja pop-kappaleita, jotka toimivat vuodesta toiseen. Vuonna 1998 ilmestynyt Ray of light esitteli kypsemmän Madonnan, joka yhdisti taitavasti moderneja soundeja levylliseen erinomaisia sävellyksiä.
Albumin ensimmäinen singlekappale vangitsi minut ensi kuulemalla. Madonnan edelliset studioalbumit Erotica ja Bedtime stories jättivät minut varsin kylmäksi, mutta tämä hieno kappale ja sen tyylikäs toteutus vaikertavine jousineen palauttivat uskoni Madonnan musiikilliseen tyylitajuun.

Ray of Light -albumilla pääpaino oli upeillä sävellyksillä, kappaleen musiikkivideoissa Madonna jätti eroottisen provosoinnin vähemmälle ja keskittyi tulkitsemiseen ja tarinan kertomiseen. Albumin aloittava Drowned world/Substitute for love on vaikuttava kokonaisuus niin kappaleena kuin musiikkivideonakin, joka kertoo julkkiksen ja supertäden elämän varjopuolista. Menestyksen keskeltä pakeneva Madonna Ciccone vaikuttaa kerrankin tavalliselta, haavoittuvalta ihmiseltä, joka ei kaipaa salamavaloja, julkisuutta tai kaltaistensa tähtien seuraa. Kuva on hyvin erilainen, kuin mitä viimeaikaiset lööpit ovat antaneet ymmärtää.
Esimerkkikappaleiden nostaminen Ray of light -albumilta on vaikeaa, sillä albumi toimii niin hyvin kokonaisuutena, eikä sieltä juuri huonoja kappaleita löydy. Esimerkiksi levyn nimikappale Ray of light on erinomainen tanssikappale musiikkivideoineen, mutta minä pidän enemmän kappaleesta Skin, jossa vetäviin tanssirytmeihin on yhdistetty pohdiskeleva melodia.
Singlekappaleena julkaistu Power of goodbye on toinen esimerkki erinomaisen melodian ja nykyaikaisen poptyylin onnistuneesta yhdistelmästä.
Ray of light näytti, mihin Madonna laulajana parhaimmillaan pystyy. Hienojen laulujen lisäksi hän loistaa myös tulkitsijana.
Ray of lightin jälkeen Madonna on julkaissut viisi studioalbumia. En ole kuunnellut näitä albumeja tarpeeksi voidakseni sanoa niistä kovinkaan paljoa, mutta ne eivät ainakaan ensikuulemalla vakuuttaneet minua Ray of lightin tapaan. Tämä albumi vakuutti minut tämän laulajan lahjakkuudesta ja sopeutumiskyvystä niin, että ehkä minun pitäisi antaa näille muillekin levyille mahdollisuus.

maanantai 6. elokuuta 2012

118. The Wilsons: Monday without you (single 1997)

The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkikasvu teki 1990-luvun alkupuoliskolla muutaman menestyslevyn nimellä Wilson Phillips. Yhtyeen hajottua Brian Wilsonin tyttäret Wendy ja Carnie tekivät yhdessä isänsä kanssa albumin, joka oli laadultaan varsin vaihteleva, eikä juurikaan käynyt kaupaksi. Levyn aloitaa kuitenkin erittäin onnistunut ja singlenäkin julkaistu kappale, joka sopii hyvin uuden viikon aloitukseksi.

Beach Boysin päägurun Brian Wilsonin tyttäret Wendy ja Carnie nousivat julkisuuteen 1990-luvun alkuvuosina, jolloin he yhdessä The Mamas & the Papas -yhtyeen John ja Michelle Phillipsin tyttären Chynnan kanssa perustivat yhtyeen Wilson Phillips. Trio julkaisi kaksi menestysalbumia ja liudan singlehittejä, mutta hajosi 90-luvun puolivälissä.

Wilson Phillipsin menestysvuosina Wendy ja Carnie eivät olleet tavanneet vuosiin isäänsä, jonka mielenterveys järkkyi Beach Boysin menestysvuosina. Perheyhteyden palattua ja Wilson Phillips -yhtyeen hajottua isä-Brian ja tyttäret yhdistivät voimansa ja julkaisivat albumin The Wilsons. Levy ei sisältänyt kuin pari onnistunutta raitaa eikä se mennyt juurikaan kaupaksi.

Levyn onnistunein kappale on kuitenkin hieno ja se julkaistiin myös singlenä, tosin ilman suurempaa menestystä.
Laulun on säveltänyt toinen pop-musiikin legenda, blogini aiemmista kirjoituksista tuttu Carole King, joka oli yksi 1960- ja 1970-lukujen menestyneimmistä lauluntekijöistä. King julkaisi kappaleen myöhemmin omalla sooloalbumillaan Love makes the world. Kingin erinomainen sävellys on omiaan piristämään masentavaa maanantaipäivää.

Jos melodia on taattua Kingiä, niin kappaleen lauluharmoniat taas ovat selvää geeniperimää Wilsonien suvulta. Carnie, Wendy ja Brian Wilsonin äänet sointuvat yhteen samaan malliin, kuin The Beach Boysissa vaikuttaneiden Brian, Carl ja Dennis Wilsonin äänet aikoinaan.

Valitettavasti Wilsonien albumi ei muuten ole kovin piristävä. Levyn aloittavan Monday without you:n tasolle yltävät ainoastaan ainoastaan uusintaversio Beach Boysien kappaleesta Till I die ja levyn päättävä Everything I need.

Vaikka kumpikaan kappale ei tältä singleltä löydy, niin tässä kuitenkin toinen esimerkki uudelleenlöydetystä harmoniasta Wilsonien perheessä. Albumin päättävä Brian Wilsonin säveltämä Everything I need saa ainakin minut antamaan anteeksi albumin mitättömät muut kappaleet.

    perjantai 3. elokuuta 2012

    116. Queen: No-one but you/Tie your mother down (single 1997)

    Tässä Queen-sarjan lopuksi yhtyeen vihoviimeinen single. No-one but you äänitettiin ja julkaistiin kuusi vuotta Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen ja se on ainoa yhtyeen levytys, jossa esiintyvät ainoastaan yhtyeen kolme muuta jäsentä. Kappale on koskettava rakkauslaulu yhtyeen kuolleelle laulusolistille. Vaikka Mercury ei levyllä laulakaan, se sisältää kaikki Queen-balladin perinteiset tuntomerkit Mayn virtuoosimaisesta kitarasoolosta vahvoihin laulusuorituksiin ja moniääniisiin stemmoihin. Kappale ja siihen tehty musiikkivideo olivat viimeinen kerta, kun basisti John Deacon esiintyi julkisuudessa.

    Kun Made in Heaven -albumi ilmestyi, luulin sen olevan viimeinen Queen-tuote. Yllätyinkin melkoisesti, kun kolme vuotta albumin julkaisun jälkeen ilmestyi vielä yksi Queen-single. Vielä enemmän yllätyin positiivisesti kuultuani kappaleen. No-one but you on yksi hienoimmista Queen-balladeista, mutta julkaisuajankohtansa ja Freddie Mercuryn poissaolon vuoksi se unohtui nopeasti.

    Brian Mayn kirjoittama laulu oli tarkoitettu hänen soololevylleen, mutta rumpali Roger Taylorin ehdotuksesta alunperin prinsessa Dianan muistolle kirjoitettu kappale muokattiin sopimaan Queenin tyyliin, ja yhdessä basisti John Deaconin kanssa kappale levytettiin vuonna 1997. Nyt Freddie Mercuryn muistolauluksi muuttunut kappale sijoitettiin samana vuonna ilmestyneelle Queen Rocks -kokoelmalle, mutta se julkaistiin onneksi myös singlenä.


    Mercuryn poissaollessa May ja Taylor vuorottelevat lauluosuuksissa ja tekevät hyvää työtä. Koko Queenin uran aikana onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle se, kuinka hyviä laulajia myös yhtyeen muut jäsenet John Deaconia lukuunottamatta olivat.

    Kappaleen musiikkivideo on merkittävä siinä mielessä, että se on ensimmäinen kerta (ja samalla viimeinen kerta) sitten Innuendo-albumin, kun yhtye esiintyy itse musiikkivideossaan. Mercuryn sairauden ja kuoleman vuoksi yhtyeen viimeiset videot koostuvat pääasiassa vanhoista videopätkistä tai ne on tehty täysin ilman yhtyeen jäseniä. No-one but you kappaleen video oli yhtyeen basistin John Deaconin viimeinen esiintyminen ja hän vetäytyi tämän jälkeen täysin pois julkisuudesta.

    Singlen b-puolella on niin ikään Queen Rocks -albumilla julkaistu kappale Tie your mother down, joka alunperin julkaistiin singlenä vuonna 1977.
    No-one but you -singlen jälkeen Queen-yhtye lakkasi olemasta. May ja Taylor perustivat Paul Rodgers -nimisen laulajan kanssa yhtyeen Queen + Paul Rodgers, mutta tämä on sitten jo aivan toinen yhtye ja tarina.