Näytetään tekstit, joissa on tunniste Single. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Single. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

76. Queen: Save me/Let me entertain you (single 1980/1979)

Queenin uran ensimmäisen vuosikymennen singlehiteissä on vähän balladeja. Näistä harvoista balladeista paras, ja myös yhtyeen yksi yhtyeen kauneimmista lauluista on vuonna 1980 julkaistu Save me. Se on laulu ihmissuhteesta, joka alkoi suurin toivein mutta päättyi kyyneliin, eli perinteisistä perinteisin rakkauslaulu. Kappaleen erottaa massasta Brian Mayn tunteikas sävellys, joka antaa solisti Freddie Mercurylle herkistellä mutta myös hehkuttaa ulos kaiken, mitä palkeista lähtee.

Queen-harrastukseni alkoi 1980-luvun puolivälissä. Brightonilaiselta kirpputorilta ostamani Bohemian Rhapsody -single innoitti minut lainaamaan kirjastosta albumit A Day at the Races ja Sheer Heart Attack. Lopulta ostin hyllyyni pikkuhiljaa yhtyeen kaikki albumit tutustuen samalla pala kerrallaan yhtyeen monipuoliseen tuotantoon.

1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Queenin linja tuntui olevan enemmän tai vähemmän hukassa. Yhtyeen ensimmäiset viisi levyä olivat olleet onnistuneita kokonaisuuksia, joissa yhdisteltiin oopperamaisia lauluharmonioita monipolvisiin sävellyksiin perusrokkia unohtamatta. 1970-luvun lopulla yhtye oli hylännyt rock-ooppera-konseptinsa ja kokeili 1950-luvun rock'n'rollia (Crazy little thing called love), mahtipontista stadionrockia (We are the Champions), juurevaa funkia (Another one bites the dust) ja päivitettyä versiota vanhasta Queen-soundista (Play the game ja Bicycle race).

Tästä johtuen yhtyeen näiden vuosien aikana julkaisemat albumit olivat eri tyylilajeista koostuvia sillisalaatteja. Albumeista tuntui puuttuvan se punainen lanka, joka yhdisti levyn kappaleet toisiinsa ja joka teki yhtyeen ensimmäisistä albumeista niin toimivia kokonaisuuksia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö yhtye olisi osannut edelleen tehdä hittejä. Edellämainitut kappaleet olivat supersuosittuja, ja myös monet muut kappaleet pitivät huolen siitä, ettei yhtyeen hittiputki missään vaiheessa katkennut. Yksi näistä kappaleista oli The Game albumin päätösraita Save me. Kappaletta koristaa erinomainen video, jonka animaatio-osuudet olivat uraauurtavia aikoina, jolloin Music Televisionia ei vielä ollut.


Kitaristi Brian May osoitti jo Queenin ensimmäisistä levyistä lähtien, että hän oli yhtyeen paras balladisäveltäjä. Freddie Mercuryn onnistuneimmat kappaleet olivat Somebody to Love:n ja Bohemian Rhapsodyn kaltaisia musiikkityylien yhteesulautumia. Toki hänkin osasi säveltää koskettavia rakkauslauluja, mutta herkkyydessä hän ei koskaan päässyt Brian Mayn tasolle.

Save me on paraatiesimerkki Mayn rakkauslaulusta. Herkkä, pianolla säestetty alku avaa tarinan; kaiken piti olla täydellistä, rakkaus kukoisti. Mutta pian kuvaan astui synkät sanat valhe ja petos. Kertosäkeessä laulun päähenkilö anoo vielä kerran entiseltä rakkaaltaan että tämä palaisi ja pelastaisi hänet yksinäisen elämän kauhuilta. Laulun tekstit ovat kuin itse koetut täynnä aitoa tuskaa ja epätoivoa.

Freddie Mercury tulkitsee Mayn laulun juuri sillä intensiteetillä, jonka vain häneltä voi odottaa. Laulajan herkkä ja haavoittuva puoli tuleva esiin säkeistöissä, ja kertosäkeessä Mercury päästää kaikki äänivaransa valloilleen. Juuri kun kuulija odottaa kertosäkeen päättyvän korkealle ja kovaa, hiljentää Mercury ääntään ja laskee sen takaisin samalle tasolle kuin laulu alussa. Save me on Brian Mayn ja Freddie Mercuryn täydellistä yhteistyötä.

Kappaleen kruunaa kolme, lähes toinen toisensa perään soitettua lyhyttä kitarasooloa, joissa May soittaa niin akustista kuin sähköistäkin kitaraa. Kappaleen mahtipontisuus pysyy kurissa ja se liikuttaa alusta loppuun saakka.

Singlen b-puoli on jokseenkin turha live-versio Jazz-albumin kappaleesta Let me entertain you. Jos hyvä studioversio on olemassa, miksi kukaan haluaisi kuunnella levyltä kappaleen liveversiota, etenkin kun kysymys on yksi yhtyeen helpoimmin unohdettavista lauluista.

Queenin ura jatkui Save Me -singlen jälkeen vielä 11 vuotta päättyen Freddie Mercuryn kuolemaan vuonna 1991. Vuonna 1984 ilmestynyt The Works -palautti yhtyeen jälleen laadukkaiden albumikokonaisuuksien tielle ja myös yhtyeen hittiputki jatkui aina 1990-luvulle saakka.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

74: The Rivals: 2nd best to none (single 2009)

Single 2nd best to none ei ole mukana tässä blogissa hienojen musiikillisten arvojensa tai kestävän hittipotentiaalinsa ansiosta vaan pääasiassa sen vuoksi, että sen historia on varsin omalaatuinen. Kysymyksessä on Tukholmassa sijaitsevan Hotel Rivalin mainoslaulu, jonka hotellin henkilökunta esittää. Laulun on säveltänyt hotellin omistaja Benny Andersson, mikä erottaa sen mistä tahansa muusta mainosjinglestä. Ja ihan viihdyttävästä esityksestä tässä onkin kysymys.

Maailman tunnetuimpien ja rikkaimpien rock- ja poplaulajien elämänkerroissa kerrotaan usein, kuinka nämä miljoonaomaisuuden tienanneet tähdet ovat sijoittaneet rahansa hienoihin linnoihin, perustaneet elokuvayhtiön tai ryhtyneet harrastamaan hyväntekeväisyyttä. Abballa miljoonansa tienannut Benny Andersson sijoitti osan rahoistaan 2000-luvun alkupuolella vanhaan hotellirakennukseen, joka restauroitiin ja avattiin uudelleen vuonna 2002.

Andersson ei jäänyt lepäilemään laakereilleen Abban lopetettua toimintansa vuonna 1982. Abban jälkeen Andersson ja hänen lauluntekijäkumppaninsa Björn Ulvaeus toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa säveltämällä musikaalin Chess vuonna 1984 mitä seurasi reilut kymmenen vuotta myöhemmin nyt myös Helsingissä ensi-iltansa saanut Kristina från Duvemåla -musikaali. Tämän lisäksi Andersson ja Ulvaeus tuottivat muutaman poplevyn Glenmarkin sisarusduolle ja ruotsalaislaulaja Josefin Nilssonille. Ruotsalaista kansanmusiikkia rakastava Andersson on myös tehnyt kuusi ruotsalaiseen musiikkiperinteeseen perustuvaa albumia, näistä kaksi omissa nimissään ja loput yhtyeen Benny Anderssons orkester nimissä.

"Eläkevuotensa" hän on siis saanut tehdä vain sitä mitä häntä huvittaa. Andersson on vastannut ei lukuisiin sävellyspyyntöihin, lukuisista aneluista huolimatta hän ei vuoden 1975 jälkeen ole suostunut osallistumaan Ruotsin euroviisukarsintoihin ja uusia popsävellyksiä ei edellämainittujen artistien lisäksi ole saanut levytettäväkseen juuri kukaan.

Vuonna 2009 hän sävelsi ja julkaisi uuden kappaleen 2nd best to none. Artisteina toimivat vasta avatun Rival-hotellin henkilökunta siivoojista baarimikkoihin ja vastaanottovirkailijoihin.

Vaikka kysymys on tavallisen hotellin mainoskappaleesta, on kappale saanut huomiota maailmalla juuri säveltäjänsä ansiosta. Kun vielä laulun tekstin on tehnyt Anderssonin Abba-kollega Björn Ulvaeus, oli selvä että tämä mainoskappale myös julkaistiin singlenä.

Mistään maailman jättihitistä tässä ei ole kysymys, eikä levy kolkutellut radioiden soittolistoja tai myyntitilastoja. Levyltä löytyy silti Abban voimakaksikon tavaramerkit. Sävel on tarttuva ja sovitus on tuttuun tapaan täynnä kivoja yksityiskohtia.

Hotellisiivoojista tai ravintolatyöntekijöistä koostuvalta lauluryhmältä ei voi odottaa huipputason laulusuoritusta, mutta hotellin henkilökunta saa laulun laulettua kunnialla ja onnistuu upottamaan tulkintaan hyvää tuulta ja palvelunhalua. Myös videossa tunnelma on kohdallaan, ja kokonaisuus onnistuneesti houkuttelee hotellin vieraaksi. Ja kukapa ei haluaisi asua maailman kuuluisimman ruotsalaisen lauluntekijän omistamassa hotellissa.

tiistai 28. helmikuuta 2012

72. Roxette: Queen of rain/Pearls of passion (single 1992/1986)

Ruotsin suurin vientimenestys musiikkimarkkinoilla Abban jälkeen on ollut Roxette. Itse en kuulu yhtyeen suurimpiin faneihin, mutta siltä löytyy monta minua suuresti miellyttävää kappaletta. Queen of rain on vähemmälle huomiolle jäänyt Roxette-hitti, mutta se on minulle jäänyt mieleen yhtenä parhaista Roxette-balladeista. Kappale, joka alkaa oboesoololla ei voi olla huono.

Kun muutin asumaan opiskelijasolukämppään Vaasan Palosaaressa syksyllä 1992, kuului ensimmäisen "oman" kodin luontaisetuihin kaapelitelevisio ja etenkin musiikkikanava MTV. En ollut ahkera iltaelämän viettäjä, joten vietin paljon aikaa omassa boksissani televisiota katsellen. Näinä vuosina minulle tuli tutuksi myös ruotsalaisyhtye Roxette, joka oli noussut maailmanmaineeseen pari vuotta aiemmin hitillään The Look. En tuosta kappaleesta, enkä juuri muistakaan yhtyeen rockimmista kappaleista pahemmin perustanut, mutta Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin muodostamalla duolla oli monta hienoa balladia, jotka miellyttivät minua kovasti. Eräänä iltana musiikkikanavalta soi kaihoisalla oboe-introlla varustettu Queen of rain. Minä jäin tähän kappaleeseen koukkuun lopullisesti.
Queen of rain julkaistiin alun perin Roxetten neljännellä albumilla Tourism, jossa yhdistettiin U2:n Rattle and Hum -albumin tapaan vanhempien kappaleiden liveversioita sekä uusia studiossa tehtyjä kappaleita. Yhtyeen kaksi edellistä levyä Look sharp ja Joyride olivat olleet suuri menestyksiä aina Yhdysvaltoja myöten, mutta Tourism ei ilmeisesti täysin vakuuttanut yleisöä, sillä menestys ei ollut aivan yhtä huikea. Levy myi kuitenkin miljoonia.

Tourism-albumin pääsingle How do you do on Roxettea pahimmillaan. Kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, luulin että kysymys oli Roxette-parodiasta, niin muottiin valettu  se oli. En pidä Per Gesslestä laulajana ja How do you do:ssa hän raakkuu kappaleen suurimman osan päästäen huomattavasti paremmin laulavan Marie Fredrikssonin ääneen vasta kertosäkeessä. Tätä formaattia noudattaa suurin osa yhtyeen menokappaleista.

Balladit ovat toista maata. Nekin yleensä on säveltänyt Per Gessle, mutta solistina on useimmiten Marie Fredriksson, joka on yksi ruotsalaisista suosikkilaulajistani. Ja vaikka Fredriksson on parhaimmillaan laulaessaan ruotsiksi, on hänen laulamansa Roxette-kappaleet silti usein koskettavaa kuultavaa.

Singlen toinen kappale Pearls of passion on peräisin yhtyeen ensimmäiseltä albumilta, joka julkaistiin ennen yhtyeen maailmanmenestystä. Tätä blogia kirjoittaessani tutustuin tähän kappaleeseen ensimmäisen kerran ja yllätyin positiivisesti.
Kysymyksessä on puolinopea rockbiisi, jossa Gesslen ja Fredrikssonin lauluosuudet ovat varsin hyvässä tasapainossa. Mikään mestariteos tämä kappale ei ole, mutta ansaitsee tämän uudelleenjulkaisun.

Roxetten uran suurimmat menestykset osuivat 1990-luvulle. Yhtyeen toiminta katkesi yllättäen vuonna 2002 Fredrikssonin sairastuttua vakavasti. Fredrikssonin toivuttua aivokasvaimestaan yhtye on palannut jälleen sekä studioon että konserttilavoille, mutta ainakaan toistaiseksi 90-luvun menestys on jäänyt tavoittamatta.

lauantai 18. helmikuuta 2012

70. Gilbert Bécaud: Nathalie/Mon arbre (single 1964)

Ranskalaisen Gilbert Bécaud'n hitti Nathalie tunnetaan meillä paremmin Tapani Pertun esityksenä. Kappale kertoo tarinan ranskalaisesta miehestä, joka tutustuu Moskovan nähtävyyksiin nuoren naispuolisen oppaansa ohjauksessa. Tiukan protokollan väljetessä syntyy rakkaus näiden kahden ihmisen välillä, jotka rautaesirippu kuitenkin erottaa toisistaan. 

En muista, milloin ensimmäistä kertaa kuulin Nathalie-kappaleen, mutta veikkaan että minua kosketti aluksi Saukin tekemä suomennos Pierre Délanoën tekstistä, jonka esitti Tapani Perttu. Olin toki kuullut siitä, miten Neuvostoliittoon matkustaville turisteille oli järjestetty opas, jonka tehtävänä oli katsoa että vieras menee vain sallittuihin paikkoihin ja kuulee vain sallitun, "oikean" version maan historiasta ja tilanteesta. Minua kiehtoi tapa, millä Délanoë ja Saukki onnistuivat rakentamaan tästä asetelmasta romanttisen rakkaustarinan.



Lumisella Punaisella torilla kulkee kaksi ihmistä. 
Ranskalainen vieras ja hänen nuori ja kaunis venäläinen oppaansa. 
Opas kertoo vakavana vallankumouksesta ja vie vieraan katsomaan Leninin mausoleumia. 
Vieras ei kuitenkaan kuuntele, vaan katselee oppaansa vaaleita hiuksia ja odottaa hetkeä,
 jolloin he kaksi menisivät läheiseen kahvilaan juomaan kupin kuumaa kaakaota. 
Vieras antaa kätensä naiselle, 
heidän katseensa kohtaavat
 ja nuori antaa vieraalle vienon hymyn. 
Oppaalla on kaunis nimi, Nathalie.

Kierroksen jälkeen opas vie vieraan asuntolaan,
 jossa hänen opiskelijakaverinsa odottavat. 
Opiskelijat kysyvät, vieras vastaa ja opas tulkkaa. 
Keskustelussa sekoittuvat niin Pariisin bulevardit, Ukrainan tasangot kuin Moskovan valotkin. 
Iloinen joukko avaa pullon ranskalaista sampanjaa, yhdessä tanssitaan ja lauletaan.

Vieraat lähtevät ja huone tyhjenee. 
Ranskalainen turisti on huoneessa kahden oppaansa kanssa. 
Enää ei puhuta vakavia sanoja, Lenin ja vallankumous ovat unohtuneet.

Mies palaa Pariisiin. 
Hänen elämänsä on tyhjää, 
mutta hän odottaa jo sitä että joskus Pariisissa 
Nathalie olisi vieras ja hän saisi olla opas.

Ranskankielen opiskelijoille kappale ja videossa näkyvä tekstitys on oivaa harjoitusta menneiden aikamuotojen (passé composé:n ja imparfait'n käytön erot) ja konditionaalien käytössä. Suomalaisille laulun ymmärtämistä helpottaa se, että Saukin sanoittama suomenkielinen versio vastaa alkutekstiä lähes yksi yhteen.

Ostin nyt syksyllä Pariisista Gilbert Bécaudin kokoelmacd:n. Levyltä löytyi tietenkin Nathalie, joka oli vuonna 2001 kuolleen Bécaud'n suurimpia hittejä yhdessä Et maintenant -kappaleen (jonka englanninkielisen version What now my love ovat levyttäneet muun muassa Frank SinatraPetula Clark, Elvis Presley ja Agnetha Fältskog) kanssa. En kuitenkaan löytänyt ainakaan tältä levyltä muita Becaud'n kappaleita, jotka olisivat vedonneet minuun samalla tavalla kuin tämä Punaisen torin rakkaustarina.
Singlen b-puolen kappale Mon Arbre on hyvin perinteinen ranskalainen chanson 1960-luvun alkupuolelta. Sekään ei kuitenkaan kuulu samaan klassikkokastiin Nathalien kanssa.

Mon arbre by Gilbert Bécaud on Grooveshark

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

66. Jeane Manson: J'ai déjà vu ça dans tes yeux/Ma pauvre musique (single 1979)

Euroviisukappaleet lokeroidaan usein omaan kastiinsa erotuksena muusta, "paremmasta" musiikista. Jopa euroviisufanit, minä mukaanlukien, helposti kuuntelevat Eurovision laulukilpailuissa kuulemiaan kappaleita aivan eri aivolohkolla kuin ns. tavallista popmusiikkia. Ajoittain, aika usein itse asiassa, viisumassasta nousee kuitenkin kappaleita, jotka murtavat tämän keinotekoisen raja-aidan. Minun kohdallani yksi hieno esimerkki on Jeane Mansonin vuonna 1979 esittämä kappale J'ai déjà vu ça dans tes yeux, joka on yksi suosikkilauluistani niin euroviisuympyröissä kuin niitten ulkopuolellakin.

Vuoden 1979 Jerusalemissa pidetyt Eurovision laulukilpailut ovat minulle tärkeä lapsuuden muisto. Olin kahdeksanvuotias, ja kyseiset kisat olivat yhdet ensimmäisistä viisumittelöistä, jotka sain katsoa alusta loppuun, noin kello yhteen yöllä saakka. Kisoista äänittämäni kasetti soi nauhurissani vuosikausia, ja kisojen laulut painautuivat mieleni nuottiviivastolle pysyvämmin kuin monen muun sitä seuraavan vuoden viisutyrkyt.

Tämän vuoden hienoin viisuääni kuului Jeane Mansonille, jonka tumma ja sielukas ääni kantoi hyvin Luxemburgin edustussävelmää J'ai déjà vu ça dans tes yeux, jonka oli säveltänyt Jean Renard. Kasettia kuunnellessani näin mielessäni tumman ja vahvan naishahmon viisulavalla laulua esittämässä. Kun 14 vuotta myöhemmin katsoin kisaa videolta olin hämmästynyt. Lavalla esiintynyt laulaja ei vastannut lainkaan sitä kuvaa, jonka olin laulajasta itselleni muodostanut.
Ulkomuodon lisäksi minut yllätti upeaäänisen laulajan tausta. Kysymyksessä ei ollutkaan ranskalaisen chansonperinteen elämää kokenut kasvatti, vaan nuori amerikkalainen malli (alkuperäiseltä nimeltään Jean Manson) joka oli niittänyt mainetta mm. Playboy-lehden keskiaukeaman tyttönä 1970-luvun alussa. Poseeraamisen lisäksi näyttelijän töitä tehnyt Manson muutti Ranskaan 1970-luvun loppupuolella elokuvauraansa edistääkseen. Näytelijänuran sijaan Manson löysi paikkansa Ranskan musiikkielämässä, ja hänestä tuli pian suosittu laulaja uudessa kotimaassaan. Hyvästä ulkoäöstä ei varmasti ollut haittaa uran luomisessa, mutta Manson osoittautui myös erinomaiseksi laulajaksi.

Menestys Ranskassa poiki Mansonille pestin edustamaan Luxemburgia Eurovision laulukilpailuissa vuonna 1979. Kappale J'ai déjà vu ça dans tes yeux (="Näin sen jo silmissäsi") jäi 13. sijalle, liekö syynä viisuissa usein tarvittavan mahtipontisuuden puute vai pitkä ja vaikeasti lausuttava laulun nimi, eikä se kuulu Mansonin suurimpiin hitteihin. Minun mielestäni kappale on yksi vuoden 1979 viisujen kohokohdista, tyylikäs ja perinteinen chanson Jean Mansonin upeasti tulkitsemana. Kappaleen levyversio on myös hieno, mutta se ei aivan tavoita liveversion tunnelmaa.

Uransa suurimmat hitit Manson levytti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuoliskolla, mutta suosion laskettuakin hän jatkoi uraansa Ranskassa laulaen iskelmän lisäksi countrya ja gospelia ja näytellen televisiosarjoissa. Itselleni Mansonin uran kappaleet ovat tulleet tunnetuiksi kokoelmalevyjen myötä, joista tosin vain harvalta löytyy tämän singlen A-puoli.

Tämän singlen b-puoli Ma pauvre musique on vieläkin harvinaisempi. Samanlaisesta tunnelmapalasta ei tässä kappaleessa ole kysymys, esitys kuullostaa lähinnä albumin täytekappaleelta.
Jeane Mansonin tarina kertoo siitä, kuinka vähissä vaatteissa keimaileva mallityttönen voi luoda uskottavan uran laulajana. Tästä voivat tämän päivän Aitolehdet ja Tukiaiset ottaa opiksi.

torstai 2. helmikuuta 2012

62. Ultra Bra: Villiviini/Itket ja kuuntelet (single 2000)

Ultra Bran pikaisen come backin kunniaksi hieman tämän mielenkiintoisen yhtyeen tuotantoa. Yhtye teki viisivuotisen uransa aikana neljä albumia, joista jokainen on edeltäjäänsä parempi. Villiviini julkaistiin singlenä hieman ennen yhtyeen viimeistä albumia Vesireittejä, mutta jostain syystä kappaletta ei kuitenkaan sisällytetty tälle levylle. Tämän vuoksi ehkä kappale on hieman jäänyt unohduksiin, mutta aivan suotta. Villiviini on hyvä esimerkki Kerkko Koskisen taidosta yhdistää tarttuva melodia monitasoisen muhkeaan sovitukseen. Anni Sinnemäen teksti menee minulta, jälleen, yli hilseen, mutta tuskin olen ainoa. Singlen kakkoskappaleella Ultra Bra laittaa hevivaihteen päälle.

1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ei kukaan suomalainen musiikinystävä voinut välttyä Ultra Bralta. Ensimmäisillä levyillä tyyliä oli lainattu Kom-teatterilta ja Agit Propilta, mutta uran jatkuessa yhtye karisti hartioiltaan 1970-luvun poliittisen laululiikkeen painolastin ja keskittyi melodiseen, avokätisen runsaasti sovitettuun pop-musiikkiin jossa poliittisen sanoman sijaan kuultiin pääasiassa Anni Sinnemäen omalaatuisia tekstejä.

Itse innostuin yhtyeestä vuonna 1998, jolloin se osallistui Suomen euroviisukarsintaan. Tyttöjen välisestä ystävyydestä jäi karsinnassa kolmanneksi, ja ikuisesti arvoituksesti jäi olisiko Ultra Bra järisyttänyt tämän instituutioksi jämähtäneen laulukilpailun perustuksia yhtä radikaalisti kuin Lordi kahdeksan vuotta myöhemmin. Kerkko Koskinen seurueineen lopettivat uransa huipulta, yhtye hajotti itsensä juuri kun albumeista paras Vesireittejä oli julkaistu.

Yhtyeen materiaalin laadukkuudesta kertoo se, että Vesireittejä-albumin alla julkaistu Villiviini ei mahtunut albumille mukaan lainkaan.
Ultra Bran voima perustui upeiden laulujen lisäksi yhtyeen vahvaan laulusaundiin, sekä vahvoihin sovituksiin, joissa ei soittimissa säästelty. Syntetisaattoreiden sijaan yhtyeen levyillä soivat oikeat jouset, puhaltimet ja Kerkko Koskisen johtama taitava yhtye. Villiviinissä nämä elementit toimivat hienosti yhteen.

Singlen kakkosraita osoittaa kuinka monipuolisesta yhtyeestä on kysymys. Kappaleessa Itket ja kuuntelet kitaristi Joel Melasniemi pääsee näyttämään hevikitaristin taitonsa, ja hulppea jousisovitus vain korostaa kappaleen rankkaa meininkiä. Terhi Kokkosen, Vuokko Hovatan, Arto Talmeen ja Olli Virtaperkon muodostama lauluryhmä jylisee synkkää tekstiä kuin Mr. Lordi konsanaan. Olisi sittenkin pitänyt lähettää Ultra Bra sinne euroviisuihin!
Itket ja kuuntelet päättää vakuuttavasti Ultra Bran viimeisen albumin Vesireittejä. Villiviini sen sijaan löytyy tällä hetkellä vain kokoelmalevyn Sinä päivänä kun synnyin kakkos-cd:ltä. Kappale olisi ansainnut vähän paremman paikan yhtyeen discografiassa.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

57. Edith Piaf: L'accordéoniste/L'escale (savikiekko 1940)

Edith Piaf on ehkä maailman tunnetuin ranskalaislaulaja, jonka ura alkoi 1930-luvulla, kesti sodan paineet ja jatkui aina kuolemaan asti vuonna 1963. Piafissa yhdistyi ennennäkemättömällä tavalla pienen naisen heiveröinen ulkomuoto ja voimakas dramaattinen ääni, jonka vetovoima ei rajoittunut vain ranskankieliseen maailmaan. Yksi laulajan tunnetuimmista kappaleista on L'accordéoniste, joka summaa hyvin sen mistä Piafin musiikissa oli kysymys: surullinen ja mahtipontinen laulu rakkaudesta, kaipauksesta, menetyksestä ja kuolemasta. Hyvin harvassa Pariisin varpusen laulussa on onnellinen loppu.

Lapsuudessani kuulin monta kertaa Edith Piafin L'hymne à l'amour -kappaleen, jonka dramaattinen sovitus ja tulkinta jäivät mieleeni. Piafiin palasin ranskanopiskelujeni myötä. Olen lukenut useamman elämänkerran, käynyt Pariisissa sijaitsevassa Piafin kotimuseossa ja hyllystäni löytyy toistakymmentä cd:llistä tämän hienon laulajan musiikkia. Olen siis Edith Piaf-fani par exellence.

Toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikana Piaf oli maan suosituimpia artisteja, joka jatkoi uraansa miehityksestä huolimatta ja auttoi salaa vastarintaliikettä salakuljettamaan sotavankeja maasta pois. Kappaleen L'accordéoniste kirjoitti Piafille nuori lauluntekijä Michel Emer, joka esitti kappaleen laulajalle ennen lähtöään rintamalle. Piaf ihastui lauluun, ja kappaleesta tuli yksi hänen suurimmista hiteistään. Michel Emeristä puolestaan tuli yksi Ranskan rakastetuimmista lauluntekijöistä, ja hän pysyi Piafin suosikkisäveltäjänä aina laulajan kuolemaan saakka.

L'accordéoniste julkaistiin äänilevyllä ensimmäistä kertaa vuonna 1940, juuri ennen saksan miehitystä. Kappale julkaistiin 15 vuotta myöhemmin live-tallenteena. Tämä uusi versio on mielestäni onnistuneempi, sillä laulun tarina on uskottavampi elämää kokeneen laulajan tulkitsemana.

Edithpiafmaiseen tyyliin samaan lauluun on tungettu paljon traagisen laulun elementtejä: ilotyttö, muusikko, sota, rakkaus, kuolema ja unelma. Laulun tarina menee pääpiirteissään näin (käännös allekirjoittaneen):

Kaunis ilotyttö seisoo kadunkulmassa
ja odottaa asiakkaitaan, jotka antavat hänelle elannon. 
Työvuoronsa päätyttyä hän lähtee etsimään unelmaansa
lähistön tanssipaikalla. 
Siellä soittaa hänen unelmiensa mies, 
joka soittaa haitarilla javaa.

Tyttö kuuntelee javaa 
ja katselee rakastunein silmin hanuristin pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy,
rakkaus tuntuu luissa ja ytimissä. 
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on surullinen, 
unelmien mies on lähtenyt sotaan. 
Tyttö unelmoi, että kun mies palaa, 
he perustavat yhteisen kodin. 
He elävät onnellista elämää, 
ja joka ilta mies soittaa haitarilla javaa.

Haaveissaan hän kuulee javan soiton 
ja unelmoi rakkaansa pitkistä ja vikkelistä sormista. 
Itkun seassa hän hyräilee musiikkia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
 kaipaus tuntuu luissa ja ytimissä.
Musiikki vie hänet mukanaan.

Ilotyttö on yksin kadunkulmassa. 
Miehet eivät huoli itkevää tyttöä,
eikä itku tuo kuollutta rakasta takaisin. 
On hylättävä kaikki kauniit unelmat, 
elämässä ei ole enää mitään jäljellä. 
Väsynein jaloin hän kulkee tanssipaikalle, 
jossa Javaa soittaa nyt joku toinen.

Kuunnellessaan javaa hän näkee jälleen oman hanuristinsa. 
Silmät sulkien hän muistelee tämän pitkiä ja vikkeliä sormia. 
Hänen henkensä salpautuu, keho jännittyy, 
suru tuntuu luissa ja ytimissä... 
Mutta uni päättyy ja hän huutaa: "Lopettakaa soitto!"

Vuonna 1940 julkaistun savikiekon b-puolelta löytyvä Escale oli minulle tuntematon laulu ennen tämän blogin kirjoittamista. Tämä Marguerite Monnot'n sävelmä on osoittautunut jällen yhdeksi hienoksi Piaf-kappaleeksi. Monnot oli Piafin tuotteliain säveltäjä ja hyvä ystävä, jonka tunnetuin laulu on Hymne à l'amour (1950).
Piafin ura lähti rakettimaiseen nousuun sodan jälkeen. Hän esiintyi Euroopan lisäksi paljon Yhdysvalloissa, jossa kielimuurista huolimatta hänen suosionsa oli korkealla. Edith poltti kuitenkin kynttilää molemmista päistä, lukuisat epäonnistuneet ihmissuhteet, alkoholi, lääkkeet ja lopulta myös huumeet ruhjoivat heiveröistä naista, jonka ruumiissa ei ollut samaa voimaa kuin hänen äänessään. Pariisin varpunen kuoli vuonna 1963 vasta 48 vuotiaana.

L'accordéoniste löytyy tällä hetkellä useimmilta Piaf-kokoelmilta vuoden 1955 versiona. Polydor-levy-yhtiölle tehdyt vuosien 1932-1945 levytykset ovat muutenkin jääneet vähemmälle huomiolle ja ovat vaikeammin saatavissa, kuin hänen vuosina 1946-1963 EMI:lle tehdyt levytykset. Alkuperäinen, vuoden 1940 L'accordéoniste ja b-puoli Escale löytyvät ainakin cd-kokoelmalta L'intégrale 1936-1945.

lauantai 14. tammikuuta 2012

53. Freddie Mercury: In my defence/Love kills (single 1986/1984)

Freddie Mercuryn In my defence -kappale on peräisin Dave Clarkin Time-musikaalista, jonka soundtrackilla kappale julkaistiin vuonna 1986. Singlenä kappale julkaistiin Mercuryn kuoltua yhdessä pari vuotta vanhemman Love kills -kappaleen kanssa, joka oli peräisin Giorgio Moroderin vanhaan Metropolis-mykkäelokuvaan tekemältä uudelta ääniraidalta ja julkaistiin myös Mercuryn ensimmäisenä soolosinglenä. In my defence on lauluista selkeästi parempi. Vaikka Mercury ei osallistunutkaan laulun tekemiseen kuulostaa se siltä, kuin Mercury kertoisi omasta elämästään. Laulu on yksi Mercuryn koko uran hienoimmista tulkinnoista.

Ihastuttuani Queenin musiikkiin 1980-luvun loppupuoliskolla kiinnoistuin samalla myös Freddie Mercuryn soololevyistä. Mutta kun hänen 1985 ilmestynyt soololevynsä osoittautui epäonnistuneeksi kokeiluksi, en sen enempää perehtynyt hänen tuotantoonsa. Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen palasin näihin soololevyihin ja yllättäen löysin sieltä monta helmeä. Esittelen todennäköisesti blogissani myöhemmin Mercuryn ja oopperalaulaja Montserrat Caballén omalaatuisena yhteistyönä syntyneen albumin Barcelona.

Vuonna 1986 Mercury osallistui säveltäjä Dave Clarkin pyynnöstä musikaalin Time konseptialbumin levytykseen. Mercury lauloi levyllä kaksi kappaletta. Nimikappale Time julkaistiin singlenä vuonna 1986 mutta laulu In my defence jäi vähemmälle huomiolle. Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen kappale sai ansaitsemaansa huomiota kun se julkaistiin singlenä.

Kappale alkaa Mike Moranin soittamalla tyylikkäällä pianoinfolla, jonka jälkeen Mercury aloittaa kertoa tarinaansa. Vaikka Mercury ei osallistunut tämän laulun sävellykseen eikä sanoitukseen, ottaa hän pohtivalla tulkinnalla laulun selkeästi omakseen. Kappale on helppo liittää samaan joukkoon Mercuryn muiden omaelämänkerrallisten (tai siltä kuullostavien) laulujen, kuten Queenin Was it all worth it ja Show must go on kanssa. Herkän säkeistön jälkeen Mercury avaa kaikki hanat laulun kertosäkeistöä varten.

Juuri kun kertosäkeen odottaa nousevan entistä mahtipontisempiin sfääreihin, Mercury palauttaa laulun maan pinnalle kertosäkeen viimeisellä säkeellä, jossa on samaa haavoittuvuutta kuin laulun alussa. Mercuryn tasapainoilu revittelyn ja herkistelyn välillä tekee tämän levytyksen jokaisesta kuuntelukerrasta yhtä koskettavan.

Love Kills -kappaleen äänitykset aloitettiin jo Queenin Hot Space -albumin äänitysten aikana. Kappale ei mahtunut albumille, mutta Mercury jatkoi kappaleen kehittämistä ja tarjosi sitä lopulta Giorgio Moroderille, joka käytti kappaletta vanhan Metropolis -elokuvan uutta ääniraitaa tehdessän. Levy julkaistiin Mercuryn ensimmäisenä soolosinglenä vuonna 1984 ja menestyi kohtalaisesti.

Tämän singlen kahdesta kappaleesta Love kills jää kuitenkin selkeästi kakkoseksi. Kappale on tyyliltään samaa diskogenreä kuin mitä Queen Hot Space -albumillaan epäonnisesti yritti kokeilla. In my defence -kappaleen taitavaa tulkintaa ja sävyjen kirjoa ei tässä kappaleessa ole.

Singlen molemmat puolet löytyvät nykyään vuonna 2006 julkaistulta kokoelma-cd:ltä Lover of Life, Singer of Songs - The Very Best of Freddie Mercury Solo.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

51. The Beatles: Paperback writer/Rain (single 1966)

The Beatles -yhtyeen kesän 1966 kynnyksellä julkaisema single Paperback Writer/Rain oli selkeää esimakua pari kuukautta myöhemmin julkaistulta Revolver-albumilta, vaikka singlen kumpaakaan kappaletta sijoitettu albumille. Molemmat kappaleet edustivat yhyeen uusiutunutta soundimaailmaa ja niiden teossa käytettiin uusia äänitysmenetelmiä, joita hyödynnettiin samoissa sessioissa levytetyn albumin raidoilla. Toinen silmiinpistävä piirre lauluissa oli se, ettei kumpikaan kappaleista käsitellyt rakkautta.

Muistan kuulleeni Paperback writer -kappaleen ensimmäisen kerran Beatlesin punaisella kokoelma-albumilla 1962-1966, jonka isäni oli lainannut työkaveriltaan joskus 1970-1980-lukujen vaihteessa. Kokoelma dissasi lähes kokonaan Revolver-albumin, joten Paperback writer edusti ainoana kokoelman kappaleella Revolverin uutta sähköisempää äänimaailmaa. Laulu erottui joukosta ja oli minun suosikkikappaleeni tällä punaisella tuplalla. Kun aloitin oman Beatles-harrastukseni vuonna 1987, löysin kappaleen ja sen B-puolen Rain amerikkalaiselta kokoelmalevyltä Hey Jude, jota myytiin Anttilan alennuslaarissa.

Aiemmin lähes yksinomaan rakkauslauluja esittänyt The Beatles aloitti uusiutumisensa Rubber Soul (1965)-albumilla. Vielä suurempi muutos tapahtui vuotta myöhemmin, jolloin julkaistu Revolver oli askel kohti sähköisempää ja modernimpaa soundimaailmaa.

Revolveria ennen julkaistiin single Paperback writer/Rain, joka hämmensi the Beatlesin faneja. Singlen a-puolen tekstissä aloitteleva kirjailija yrittää vakuuttaa kustantajaa julkaisemaan kirjansa. Kappaleen vahva bassosaundi sai monet kuulijat miettimään onko heidän levysoittimensa epäkunnossa. Singlen b-puolen lopussa kuuluva omituinen mongerrus sai monet epäilemään joko yhtyeen mielenterveyttä tai levyä tehtäessä tapahtunutta perustavanlaatuista virhettä.
Virheistä ei kuitenkaan ollut kysymys. Paperback writer -kappaleella Paul McCartney halusi todistaa itselleen ja kuulijoille sen, että hän osasi kirjoittaa hittikappaleen muustakin aiheesta kuin rakkaudesta. Levyn soundimaailman innoittajana the Beatlesilla olivat amerikkalaiset soullevytykset. "Miksi meidän bassosoundimme ei ole yhtä muhkea kuin amerikkalaislevyillä" he kysyivät äänittäjältään Geoff Emerickikltä, joka Paperback writerissä äänitti McCartneyn soittaman basson eri tavalla kuin brittilevyillä aiemmin oli tapana. Kappaleen sovituksen kruunaan moniääninen stemmalaulu, joka oli saanut innoituksensa Beach Boysin Pet sounds -levyltä.

B-puolelta löytyvä John Lennonin Rain ei myöskään ole varsinainen rakkauslaulu. Laulussa Lennon rinnastaa sateen ja poudan vaihtelut ihmismielen kuohuntaan. Kappaleen loppuun Lennon lisäsi pätkän laulustaan takaperin äänitettynä. Myöhemmin samana vuonna Revolver-albumin I'm only sleeping -kappaleella kuultiin takaperin äänitettyä sähkökitaraa. Kokeelisuus ja oudot ideat oli päivän sana the Beatlesin äänityssessioissa.

Single nousi listaykköseksi, mutta ei saanut fanien jakamantona suosiota omakseen. Osalle yhtyeen vannoutuneista ystävistä levy oli liian erilainen ja outo. Single oli kuitenkin vain alkusoittoa sille outouksien ja erilaisten ideoiden kavalkadille, joka väritti The Beatlesin levyjä tulevina parina vuotena.

Paperback writer löytyy nykyään Beatlesin 1 ja 1962-1966 cd-kokoelmilta, sekä Past masters -tupla-cd:ltä, johon myös singlen b-puoli Rain on sijoitettu.

tiistai 10. tammikuuta 2012

49. Abba: The day before you came/Cassandra (single 1982)

Abban toiseksi viimeinen single The day before you came/Cassandra sisältää yhtyeen viimeisen yhteisen levytyksen. Levyn a-puoli äänitettiin elokuussa 1982, eikä yhtye tämän jälkeen enää kertaakaan kokoontunut levytystudioon. Yli viisi minuuttia pitkä, alakuloinen kertomus yksinäisen naisen päivästä oli kaukana Dancing Queenin tyyppisestä popiloittelusta ja sen listamenestys jäi huonoksi. Kappaleesta on sittemmin tullut Abba-fanien, allekirjoittanut mukaanlukien, suosikki ja jotkut pitävät sitä jopa yhtyeen parhaana kappaleena. Singlen b-puoli on niin ikään ladukas mutta silti tuntemattomaksi jäänyt Abba-helmi, jonka teksti perustuu kreikkalaiseen mytologiaan.

Vuonna 1982 olin Abba-fani par exellence. Kiertelin ahkerasti levykauppoja, ja jos löysin Abba-levyn joka minulta puuttui, ostin sen heti kokoelmiini. Syksyllä 1982 Tampereen Stockmannin levyosastolle ilmestyi single The day before you came, jonka tietenkin ostin heti. Kuten varmasti moni muukin, olin pettynyt kuunneltuani levyn ensimmäisen kerran. Kappale oli 5,50 minuuttia pitkä laiskasti etenevä jolkotus, jonka sovitus oli askeettinen ja Agnetha Fältskogin laulu kuullosti masentuneelta ja kyllästyneeltä. En silloin vielä ymmärtänyt laulun sanoja, joten edes laulun tarina ei saanut minua kiinnostumaan. Vasta aikuisiällä opin arvostamaan kappaleen riisuttua kauneutta ja laulun teksti aukeni minulle aivan uudella tavalla.

Vuonna 1981 julkaistu The Visitors -albumi jäi Abban viimeiseksi kokonaiseksi albumiksi. Keväällä ja syksyllä 1982 yhtye äänitti uusia kappaleita tarkoituksena saada kokoon yhtyeen yhdeksäs albumi. Työ ei kuitenkaan edennyt entiseen tapaan. Kahden eronneen avioparin yhteistyö oli kankeaa, eikä yhtye ollut täysin tyytyväinen äänitysten lopputuloksiin.

Näiden sessioiden tuloksena syntyi kuusi kappaletta, joista kaksi jätettiin julkaisematta. Loput neljä kappaletta julkaistiin singleinä loppusyksyn 1982 ja alkuvuoden 1983 aikana. Yhtye päätti ottaa aikalisän ja palata yhteen sitten kun aika olisi kypsä. Tätä kypsää aikaa ei koskaan tullut.

Näiden sessioiden viimeinen, elokuussa 1982 äänitetty kappale julkaistiin singlenä lokakuusa 1982. The day before you came on käytännössä Agnetha Fältskogin ja Benny Anderssonin soittaman syntetisaattorin välinen duetto. Björn Ulvaeuksen soittama kitara ja Anni-Frid Lyngstadin sanaton vokaaliosuus vierailevat laululla vain lyhyesti.

Laulun tekstissä päähenkilö kuvailee yhden päivän tapahtumat aamutoimista työmatkaan, lounastauosta kotimatkaan ja illan televisiohetkestä nukahtamiseen. Viimeisessä Abba-kappaleessaan sanoittaja Björn Ulvaeus teki yhden hienoimmista teksteistään. Vaikka Fältskog kertoo laulussa korostetun tavallisella äänellä korostetun arkipäiväisistä asioista (Dallasin jakson katsominen televisiosta, iltapäivälehden lukemisesta junassa, sängyssä makaamisesta sateen ropinaa kuunnellen jne.), saa hieno teksti asian kuullostamaan erityiseltä. Etenkin kun jokainen asia saadaan rimmaamaan vaivattomasti laulun monimutkaisen nimen, The day before you came, kanssa. Fältskog "näyttelee" yksinäisen naisen roolin upeasti, ja laulusuoritus onkin yksi hänen uransa parhaita.

Vanhempana opin paremmin käsittämään suurempia kokonaisuuksia ja kielitaidon, ja elämänkokemuksen kartuttua ymmärsin mistä laulusta laulettiin. Näin aiemmin pitkältä ja tylsältä raidalta kuullostanut kappale muuttui mielessäni yhdeksi hienoimmista Abba-helmistä.

Singlen B-puoli Cassandra äänitettiin samoissa viimeisissä Abba-sessioissa kuin levyn A-puolikin. Laulu perustuu kreikkalaiseen legendaan kuninkaan tyttärestä, jolle rakastunut Apollon-jumala lahjoitti ennustamisen lahjan. Kun Cassandra ei vastannut Apollonin rakkauteen, tämä kirosi prinsessan niin, että hänen ennustuksiinsa ei kukaan uskoisi. Viimeisen Abba-levyllä julkaistun soolonsa Anni-Frid Lyngstad lauloi täydellisesti täydentäen tämän hienon sävellyksen. Yleensä Abban levyillä pianoa tai syntetisaattoria soittanut Lyngstadin ex-mies Benny Andersson soitti kappaleella suosikkisoitintaan haitaria, jota aiemmin ei juuri yhtyeen kappaleissa kuultu.

Saksan television taltiointi marraskuulta 1982 on Abban viimeinen televisioesiintyminen (playback) elävän yleisön edessä. Vaikka kappaleella ei olisi ollutkaan asiaa listojen kärkeen, albumiraitana tai singlen b-puolena se olisi varmasti noussut suosituksi Abba-kappaleeksi. Nyt se hautautui monien muiden unohdettujen b-puolien joukkoon.

Onneksi singlen molemmat kappaleet on sittemmin lisätty The Visitors -cd:n bonusraidoiksi. Ne osoittavat, että mikäli musiikin laatua pidetään mittarina, Abba lopetti uransa huipulla.

torstai 5. tammikuuta 2012

47. Dusty Springfield: I close my eyes and count to ten/No stranger am I (single 1968)

Kaikki hieno musiikki ei löydy albumeilta, joten tämän kirjoituksen myötä laajennan 300 levyä -blogini kattamaan myös erityisen hienot singlet (levyjähän nekin ovat). Ensimmäisenä singlenä esittelen Dusty Springfieldin hitin vuodelta 1968, joka on ainutlaatuinen rakenteensa ja äänityspaikkansa suhteen. Kappale on tunnettu erityisesti alun pianointrostaan sekä siitä, että Springfieldin lauluosuudet äänitettiin studion naistenvessassa.

Dusty Springfieldin suurin menestys sijoittui 1960-luvulle ja se näkyi erityisesti Britannian singlelistalla. Springfield julkaisi kotimaassaan 60-luvulla vain neljä albumia eikä nämä useinkaan sisältäneet laulajan suurimpia hittejä, jotka ainoastaan julkaistiin singlemuodossa. Yhdysvalloissa tilanne oli toinen, hittisinglet sijoitettiin lähes poikkeuksetta albumeille.

Yksi Dustyn suurimmista hiteistä oli Clive Westlaken säveltämä I close my eyes and count to ten. Kappale on taitavasti rakennettu rakkauslaulu, joka alkaa jo tutuksi käyneellä pianokuviolla, johon bändi, orkesteri ja Springfield yhtyvät intron jälkeen. Kertosäkeessä kappale nousee mahtipontisiin sfääreihin, joissa jousiorkesteri ja laulaja tuntuvat kilpailevan elintilasta. Kumpi voittaa, se jääköön kuulijan päätettäväksi.
Dusty Springfieldille ei koskaan annettu kunniaa levyjensä tuottajana, vaikka myöhemmin on tullut tietoon että hän käytännössä vastasi omista 60-luvun levytyksistään tuottaja Johnny Franzin rinnalla. Haastatteluissaan Springfield on kertonut, kuinka hän inhosi studion kuivaa akustiikkaa ja etsi parempaa tunnelmaa studion käytäviltä. Paras akustiikka Springfieldin mukaan oli studion naistenvessassa, jossa muun muassa tämän kappaleen lauluosuudet äänitettiin siivojien ihmetellessä vieressä.

Hieno on myös singlen b-puoli. Kappaleen No stranger am I sävelsi Springfieldin ystävä ja joidenkin vuosien ajan myös elinkumppani Norma Tanega.
Singlen kumpaakaan kappaletta ei aikoinaan julkaistu albumilla Isossa Britanniassa eikä Yhdysvalloissa. Nyt levyn a-puoli löytyy lähes kaikilta Dusty Springfield -kokoelmilta. B-puoli on sittemmin sijoitettu Dusty...definitely -albumin cd-levylle bonusraidaksi.