The Police -yhtyeen lauluntekijänä, basistina ja laulusolistina tunnetuksi tullut Sting pyrki soolouransa alkuvuosina erottumaan entisen yhtyeensä musiikkityylistä. Tunnettujen jazzmuusikkojen kanssa yhteistyönä syntyivät albumit The Dream of blue turtles ja ...Nothing like the sun, jotka hieman riskialttiista tyylivalinnasta huolimatta menestyivät erinomaisesti. Näistä jälkimmäinen onnistuu paremmin rakentamaan siltaa jazzin ja popin välille mutta on samalla kunnianhimoinen albumikokonaisuus, jonka nieleminen ei kaikille Sting-faneille ollut helppoa. Minulla se kesti 25 vuotta.
Blogini
300 levyä lähestyy puoltaväliä. Reilun puolentoista vuoden aikana olen esitellyt 143 albumia tai singleä, jotka ovat olleet ja ovat edelleen minulle tärkeitä. En tiedä kuinka moni on blogiani lukenut ja mitä lukijat ovat näistä teksteistäni saaneet. Kiitos kuitenkin kaikille blogiani seuranneille, toivottavasti jaksatte seurassani vielä seuraavan puolitoista vuotta ja 157 levyä.
Minulle tämän blogin suurin ilo kirjoittamisen ilon lisäksi on ollut pölyisen levyhyllyn, kaapin ja monenmoisten laatikkojen penkominen. Käteeni on tarttunut levyjä, joita en vuosiin, jopa vuosikymmeniin ole soittimessani käyttänyt.Olen myös kuunnellut alusta loppuun albumikokonaisuuksia, joista yleensä poimin kuunteluun vain raidan tai kaksi. Blogini 144. albumi on hyvä esimerkki levystä, jonka olen ostanut ja unohtanut pian levylaatikkoni pohjalle, enkä ole pahemmin kuunnellut ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen. On hyvin mahdollista, että tätä kyseistä cd:tä en ole koskaan kuunnellut alusta loppuun ennen viime viikkoa.
The Police-yhtyeen laulusolisti, basisti ja lauluntekijä
Sting (oikealta nimeltään
Gordon Sumner) otti soolouransa aluksi askeleen vakavamman musiikin suuntaan. Tunnettujen jazz-muusikoiden kanssa tehty
The dream of blue turtles menestyi varsin hyvin, mutta osa faneista vierasti levyn jazz-tyyliä. Muutamista hiteistä huolimatta levy oli myös hieman liian kliinisesti tuotettu, ja Sting bändeineen jäi varsin etäiseksi.
Nämä virheet pyrittiin korjaamaan Stingin seuraavalla soololevyllä.
...Nothing like the sun oli paljon paremmin tuotettu kuin edeltäjänsä, ja levyn ensimmäinen single
We'll be together oli selvästi askel popimpaan suuntaan. Se julkaistiin myös espanjankielisenä versiona ep:llä
...Nada como el sol.
We'll be together -kappale tuli tutuksi television musiikkiohjelmista (todennäköisesti Hittimittarista), ja ostin ...Nothing like the sun -albumin sisarelleni joululahjaksi.
Levy ei kuitenkaan auennut minulle niin hyvin kuin olin odottanut. Levyn sisäistämistä haittasi erityisesti se, että vaikka se pituutensa puolesta olisi juuri ja juuri mahtunut yhdelle levylle, se julkaistiin tupla-albumina. Tämä tarkoitti vinyylilevyn ollessa kysessä, että jokaiselle sen neljästä puolesta mahtui vain kolme laulua ja levyä oli mahdotonta kuunnella kokonaan ilman että sen puoliskoa piti käydä vaihtamassa kolme kertaa.
Selkeiden hittikappaleiden rinnalla oli pitkähköjä (ennen cd-aikaa viisiminuuttiset kappaleet olivat pitkiä) ja hitaasti avautuvia kappaleita, joihin en 16-vuotiaana jaksanut keskittyä. Suosikkikappaleiden poimiminen 12 kappaleen ja neljän levypuoliskon seasta oli hankalaa, ja levyn kuuntelu jäi vähiin.
Kappale
History will teach us nothing on yksi näistä levyn "pitkistä" ja "vaikeista" kappaleista. Se alkaa hitaasti ja pääsee vauhtiin vasta reilun minuutin intron jälkeen. Nyt 25 vuotta levyn julkistamisen jälkeen se on yksi levyn suosikkikappaleistani ja hyvä esimerkki siitä, miten Sting oli ottanut opikseen Dream of blue turtles -levyn epäonnistuneesta miksauksesta. Nyt laulaja ja hänen muusikkonsa ovat läsnä, ja kuulija tuntee olevansa lähellä laulua ja sen esittäjiä.
Levyn muusikoista monet (esimerkiksi klarinetisti
Branford Marsalis ja kosketinsoittaja
Kenny Kirkland) olivat mukana jo edellisen albumin teossa, mutta ero kaksi vuotta aiemmin julkaistuun albumiin on selvä. Tämä on kuultavissa myös iloisessa
Straight to my heart -kappaleessa.
Rytmikkäät kappaleet ovat ...Nothing like the sun -albumin sydän, mutta sen sielu löytyy hitaammista lauluista, joista monet käsittelevät vakavia aiheita. Levynteon aikoina Stingin sydäntä lähellä oli Etelä-Amerikan levottomat maat, joissa ongelmana olivat joko verinen sisällissota tai maata johtava julma diktatuuri (tai joissain tapauksissa molemmat). Levyn tunnelmallisin laulu on omistettu amerikkalaiselle
Ben Linderille, joka sai surmansa Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleiden Contra-sissien aseista. Tästä kappaleesta tehtiin ...Nada como el sol -ep:lle sekä espanjankielinen että portugalinkielinen versio.
1980-luvulla Chileä hallitsi tiukoin ottein
Augusto Pinochet'n johtama sotilashallinto, jonka aikana häntä vastustavia ihmisiä pidätettiin ja vangittiin mielivaltaisesti, tapettiin ja osa katosi kuin tuhka tuuleen. Chileläisten kadonneiden omaisille omistettu kappale
They dance alone on tekstiltään levyn vaikuttavin, ja sen sanoma on tänään helppo siirtää maihin, joissa demokratia ei vieläkään ole toteutunut (Pohjois-Korea, Syyria, Valko-Venäjä...). Sting teki myös tästä kappaleesta espanjankielisen version.
...Nothing like the sun löysi tiensä minun levyhyllyyni cd-muodossa joskus 1990-luvun alkuvuosina, mutta epäilen, että en tätä levyä kertaakaan kokonaan läpi soittanut. Toistakymmentä vuotta koskemattomana hyllyssäni seissyt levy löysi tiensä soittimeeni pari viikkoa sitten, jolloin kuuntelin sen alusta loppuun todennäköisesti ensimmäisen kerran lähes 25 vuoteen.
Yllätyin suuresti kuinka nautittava tämä albumi kokonaisuudessaan oli. Nekin kappaleet joita aiemmin pidin ikävystyttävinä olivat nyt osa kokonaisvaltaista musiikkinautintoa. Jos olisin tiennyt kuinka hyvä levy tämä todella on, olisin esitellyt sen blogissani jo paljon aikaisemmin. Mutta ehkä aika on tehnyt tehtävänsä. Levy, johon 16-vuotiaalla nuorella ei riittänyt kärsivällisyyttä, on nyt albumikokonaisuus, jonka annista 41-vuotias keski-ikäinen voi nauttia täysin siemauksin.
