sunnuntai 26. elokuuta 2018

260. Abba: Arrival (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kolme vuotta linjaansa etsinyt Abba löysi lopullisesti äänensä vuonna 1976, jolloin julkaistu albumi Arrival teki yhtyeestä lopullisesti 70-luvun suosituimman popilmiön. Levyn menestys ei ollut pelkästään kolmen massiivisen hitin varassa, vaan se oli täynnä tarttuvia popkappaleita. Vaikka albumi oli laskelmoidun laadukas alusta loppuun saakka, oli esiintymisen ilo ja musiikillinen monipuolisuus läsnä levyn kaikilla kymmenellä raidalla.

Vuonna 1973 ensimmäisen levynsä julkaisseen Abban tavoite oli alusta asti mahdoton, nousta kylmästä ja kaukaisesta pohjoismaasta maailman poptaivaalle brittiläisten ja amerikkalaisten artistien rinnalle ja kenties jopa niiden yläpuolelle. Waterloon menestys Eurovision laulukilpailuissa ja sen jälkeen levylistoilla mm. Britanniassa ja Yhdystalloissa oli hyvä alku, mutta kun sitä seuranneet singlet So Long ja I do I do I do I do I do eivät menestyneet vastaavasti, alettiin Abbaa pitää yhden hitin ihmeenä monien muiden viisuvoittajien tapaan.

Tilanne muuttui radikaalisti vuosien 1975 ja 1976 vaihteessa, jolloin singlet SOS, Mamma Mia ja Fernando nousivat kukin Britannian singlelistan top 10:een ja kaksi jälkimmäistä aina listan kärkeen asti. Muuallakin Euroopassa Abba alkoi olla kaikkien huulilla, ja Australiassa yhtyeen suosio lähenteli 1960-luvun beatlemaniaa. Kun yhtyeen neljäs albumi julkaistiin loppuvuodesta 1976 aiemmin naureskelun kohteena olleesta ruotsalaisyhtyeestä oli tullut maailman suurin popilmiö. Täydellisenä alkusoittona uuden albumin julkaisulle oli single, jonka kantta koristi ensimmäisen kerran kahdella vastakkain asetetulla B-kirjaimella ja ®merkillä varustettu uusi Abba-logo.
Syyskuussa 1976 julkaistu Dancing queen oli ja on edelleen SE kappale, josta Abba parhaiten muistetaan ja joka monien menestyskappaleiden joukossa menestyi kaikkein parhaiten. Britannian singlelistan kärkipaikka oli selviö, ja vuoden 1977 alkupuolella se nousi listaykköseksi myös Yhdysvalloissa, mikä oli koko yhtyeen uran ajan vaikea markkina ruotsalaisnelikolle.

 Dancing queen -singlen huikean menestyksen maksimoimiseksi olisi voinut olettaa, että kappale olisi sijoitettu  pari kuukautta myöhemmin ilmestynen Arrival-levyn aloituskappaleeksi. Menestyksen makuun päässeet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pitivät kuitenkin pään kylmänä, ja asettivat tälle kunniapaikalle tarinan koululaistytön rakastumisesta opettajaansa (laulu sijoitettin osuvasti myös Mamma Mia! Here we go again -elokuvan alkuun).

Abban pyrki tietoisesti välttämään albumeitä, jotka rakentuisivat yksinomaan hittien varaan. Arrivalilla ja sitä seuranneilla albumeilla riitti tarttuvia kappaleita ja laadukasta tuotantoa koko 12 tuumaisen vinyylilevyn jokaiselle raidalle

Uusi albumi ja sitä ennen jukaistu Fernando-single muuttivat yhtyeen dynamiikkaa merkittävästi. Agnetha Fältskog oli ollut yhtyeen menestynein sooloartisti, ja hänen laulamiensa kapplaiden määrä aiemmilla Abba-levyillä oli selkeästi isompi kuin vaatimattomammin soolourallaan menestyneellä Anni-Frid Lyngstadilla. Fernando oli Fridan ensimmäinen sooloesitys kansainvälisellä menestyssinglellä ja hän lauloi sooloa myös hiteillä Money money money ja Knowing me knowing you. Arrival-albumilla Agnethan oli tyytyminen albumiraitoihin.

Ei Agnethan laulamissa kappaleissa mitään vikaa ollut. Jos When I kissed the teacher olisi julkaistu albumin neljäntenä singlenä, olisi menestys ollut taattu. Toinen vaikuttava Agnetha Fältskog -tulkinta on kappaleessa My love my life, joka sijoitettiin taitavasti Mamma mia -elokuvan kakkososan koskettavaan kastekohtaukseen. Hieman raikkaammin tuotettuna tässäkin kappaleessa olisi ollut aineista singlehitiksi.
Vaikka Arrival oli selkeästi Anni-Frid Lyngstadin läpimurto yhtyeen tasaveroisena laulusolistina yhtyetoverinsa kanssa, oli yhtyeen soundi parhaimmillaan heidän laulaessa yhdessä (Björnin ja Bennyn osa Abban lauluharmonioissa oli huomaamattomampi mutta silti merkittävä). Dancing queenin ohella levyn huippuhetkiä on Money money money -singlen b-puolelle piilotettu pop-helmi That’s me. Tämä harvoin kuultu albumiraita on yksi omista Abba-suosikeistani, ja se julkaistiinkin singlenä Japanissa.
Arrivali oli täydellinen pop-albumi ja Abban uran kulminaatiopiste. Se on viihdyttävä ja musikaalisesti kunnianhimoinen kokonaisuus alusta loppuun saakka, eikä yhtye turvautunut sen missään vaiheessa helppoihin ratkaisuihin. Edellämainittujen hitten ja hittipotentiaalia sisältäneiden albumiraitojen lisäksi yhtye muisteli hieman glam-rock-menneisyyttään (Tiger), antoi kunniaa juurilleen (levyn päättävä Arrival-instrumentaali oli kuin jatkoa Bennyn keikoilla soittamalle Vanhalle virrelle Taalainmaan karjamajoilta) ja päästi ääneen myös yhä enemmän taustalle siirtyneen Björn Ulvaeusin (Why did ithave to be me oli yllättävä mutta onnistunut valinta Mamma Mia elokuvan jatko-osaan). 

Korkea laatu ulottui myös levyn kanteen. Abban uuden logon suunnitellut Rune Söderqvist vastasi albmin ikonisesta helikopterikannesta, joka myös visuaalisesti teki Abbasta osan kansainvälistä popeliittiä. Vuodesta 1976 eteenpäin Söderqvist huolehti levykansien lisäksi yhtyeen visuaalisesta ilmeestä myös kiertueilla.
 
Vuonna 1976 Abba oli menestyksensä huipulla. Jos jotain alamäkeä Arrivalin jälkeen oli havaittavissa, se oli hyvin, hyvin loivaa. Kuten aiemmista Abba-arvioistani voit lukea, yhtye lopetti yhteisen uransa ennen sitä kovasti odotettua epäonnistumista.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 15. elokuuta 2018

259. Ultra Bra: Kalifornia (1999)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Sivu suun mennyt euroviisuedustus ei paljoa harmittanut Ultra Bra:ta, joka jatkoi toinen toistaan hienompien albumien tekoa. Kalifornia on harmoninen, kaunis mutta silti myös hieman ilkikurinen kokoelma parasta Kerkko Koskista ja yhtyeen hienoa tulkintaa.

Pääsin mukaan 1990-luvun Ultra Bra -huumaan kovasti jälkijunassa. En pitänyt radiossa soineiden Kahdeksanvuotiaana, Ken Saro-Wiwa on kuollut ja Suosi ulkomaista -kappaleiden vanhanaikaisesta patetiasta ja jostain syystä sain hyvin nopeasti tarpeekseni Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleiden ylisoitosta radioaalloilla. Odotin kuitenkin innolla, mitä Kerkko Koskinen kumppaneineen saisi aikaiseksi, kun yhtye osallistui vuoden 1998 euroviisukarsintaan kappaleella Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Jo ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana ilmoille kajahtava jousisovitus sai minut heti polvilleen.
Kappaleeseen oli lisätty hieman euroviisujen kaipaamaa mahtipontisuutta yliampuvan jousisovituksen muodossa, mutta muuten se ei juuri eronnut aiemmin mainituista Ultra Bra -hiteistä. Kuitenkin jo pelkkä ajatus siitä mitä kappale saisi aikaiseksi (tai minkälaisia kommentteja se herättäisi) Birminghamin viisulavalla sai minut kannattamaan täysin sydämin tätä laulun, jousien ja puhaltimien ilotulitusta. Tähdillä ladatussa viisukarsinnassa (mukana mm. Nylon beat, Kaija Kärkinen, Jari Sillanpää, Sari Kaasinen ja Sani & Samuli Edelman) Ultra bra jäi jaetulle kolmannelle sijalle ja märkä uneni jäi vain uneksi. Viisukarsinta avasi kuitenkin nihkeät saranani, ja myös aiemmat Ultra Bra -kappaleet (tai ainakin osa niistä) alkoivat tuntua hyviltä. Mikään niistä ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille kappaleella, joka julkaistiin tyttöystävyys-kappaleen cd-singlen toisena kappaleena myöhemmin samana vuonna.
Olin alkanut seurustella aiemmin samana vuonna, ja Anni Sinnemäen kuvaus laulun päähenkilön matkasta tapaamisen vielä tuntemattoman henkilön kanssa osui musiikkikorvani lisäksi tunteisiin. Kerkko Koskisen mahtipontinen sovitus (varsinkin juuri mainitussa tapaamiskohdassa) oli hunajaa korvilleni, ja pidänkin edelleen kappaletta ja siitä tehtä levytystä yhtyeen parhaana saavutuksena. Odotukseni tulevaa albumia kohtaan nousivat näiden kahden kappaleen myötä. Vuonna 1999, vuosi euroviisukarsinnan jälkeen ilmestynyt albumi täytti odotukset ääriään myöten.
Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia (jotka pikapuoliin hankin myös hyllyyni) olivat nihkeästi toisiinsa yhdistetty kokoelma mielestäni puistattavaa paasausta (esim. Tel Aviv, Lähetystyö), tarttuvia eläinaiheisia hittejä (Hauki, Savanni nukahtaa) ja hienoja, mutta vähemmän kaupallisia pop-runoteoksia (Moskova, Pärnu, Ero, Entäs nyt), oli Kalifornialla kulmia hiottu hienoisesti, jotta hampaat kiristyivät vähemmän ja korvat nauttivat enemmän. Vanhaa Agit-prop imitaatiota muistutti enää etäisesti kappale Ilmiöitä, jossa paasausta oli lievennetty sopivalla annoksella itseironiaa.
Eikä hiteistäkään ollut pulaa, mutta tälläkin kertaa ne ovat minulle vähemmän tärkeitä. Jäätelöauto ja Hei kuule Suomi soivat radiossa liiaksikin asti, mutta minua puhuttelivat jälleen ne matalamman profiilin kappaleet, joilla oli hieman enemmän sanottavaa. Kalifornian päättävä Musta niljaisten lehtien kaupunki oli sellainen.
Vaikka Ultra Bran viimeinen albumi, vuonna 2000 julkaistu Vesireittejä on monin tavoin monipuolisempi, kokeilevampi ja enemmän pureskelua vaativa mestariteos, on Kalifornia minulle se rakkain ja muistorikkain albumi 1990-luvun parhaalta ja menestyneimmältä pop-ilmiöltä. Viisaana miehenä Kerkko Koskinen lopetti Ultra Bra:n levytysuran neljään albumiin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)