Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Beatles. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Beatles. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

242. The Beatles: Please please me (1963)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beatles -yhtyeen levytysura kesti vain vajaat kahdeksan vuotta. Ajanjaksona, jolloin harvat nykyajan artistit julkaisevat kahta levyä enempää, yhtye julkaisi kymmenien single- ja ep-levyjen lisäksi 12 albumia, joista esittelen seuraavaksi ensimmäisen ja viimeisen. Please please me -albumi äänitettiin pääosiltaan yhtenä helmikuisena maanantaina 53 vuotta sitten. Tätä kymmenen tunnin rupeamaa pidetään levytyshistorian tuotteliaimpana sessiona.

Please please me oli yksi ensimmäisistä cd-levyistä, jonka sain joululahjaksi 29 vuotta sitten yhtä aikaa ensimmäisen cd-soittimeni kanssa (toinen joululahjalevy oli George Harrisonin paluualbumi Cloud nine). Vaikka olin kuluneen vuoden aikana hankkinut lähes kaikki the Beatlesin albumit hyllyyni vinyylimuodossa, olin lykännyt yhtyeen debyyttialbumin hankintaa jostain syystä ja näinollen siitä tuli ainoa Beatles-levy, jota ei hyllyssäni ole koskaan ollut mustana vinyylinä.

Lähes 25 vuotta aiemmin John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr saapuivat Lontoon St Johns Woodin kaupunginosassa sijaitsevaan EMI:n levytystudioon (studion löytyy edelleen osoitteesta 3 Abbey Rd.). Yhtye oli julkaissut vuodenvaihteen molemmin puolin kaksi singleä, joista jälkimmäinen Please please me nousi Melody Maker ja New Musical Express -lehtien singlelista kärkeen.
Kun alun perin Roy Orbison -tyyppinen balladi sai tuottaja George Martinin ehdotuksesta rivakamman tempon, oli ensimmäinen kymmenistä Lennon/McCartney -hiteistä valmis. Martinin johtama Parlophone-levy-yhtiö ei vielä tiennyt millaista kultamunaa se piti palkkalistoillaan, ja hän kiirehti rahastamaan kappaleen tuomalla suosiolla varaamalla session samannimisen albumin äänitystä varten. 

Kahden singlen (ensimmäinen oli brittilistan 17. sijalle noussut Love me do) kahden puoliskon rinnalle tarvittiin kymmenen uutta kappaletta, joita varten Abbey Roadin studio varattiin yhdeksi päiväksi. Kyllähän nyt kymmenessä tunnissa kymmenen kapaletta kevyesti äänitetään, varsinkin kun tuohon aikaan rock-albumit koostuivat singlehittien lisäksi kakkosluokan sävellyksistä vasemmalla kädellä äänitettyinä. The Beatles ja George Martin eivät kuitenkaan halunneet tinkiä laadusta, vaikka studioaikaa olikin rajoitetusti.
Vuonna 1963 vain harvat rock-muusikot sävelsivät itse kappaleensa. The Beatles oli poikkeus, ja neljän jo julkaistun singlekappaleen lisäksi yhtyeen albumi sisälsi neljä uutta Lennon/McCartney-sävellystä. Paulin pääasiassa säveltämä I saw her standing there oli albumin aseistariisuva aloitusraita, ja se olisi itsessään ollut erinomainen kappale singlenä julkaistavaksi. Johnin pohdiskeleva There's a place oli oikealla paikallaan levyn b-puolen toiseksi viimeisenä raitana. 

Vaikka studiotyöskentely oli liverpoolilaisnelikolle uutta, ei heillä esiintymisrutiinista ollut puutetta. Vuosina 1960-1962 yhtye oli työskennellyt yhteensä 10 kuukauden ajan Hampurilaisilla klubeilla, ja Please please me -albumin levytykseen mennessä he olivat esiintyneet liverpoolilaisella Cavern clubilla lähes 300 kertaa. Näinä vuosina yhtyeelle kertyi omien sävellysten lisäksi laaja katalogi cover-kappaleita, joiden Beatles-versioista tuli usein originaaliversioita tunnetuimpia. Yksi näistä kappaleista on Arthur Alexander -nimisen artistin pikkuhitti Anna, josta John Lennon teki erinomaisen tulkinnan. Kappale Chains oli puolestaan Carole Kingin ja Gerry Goffinin the Cookies yhtyeelle säveltämä hitti vuodelta 1962. Sooloa the Beatles-albumilla lauloi George Harrison. 
Koska the Beatles oli esittänyt kappaleita keikoillaan jo useamman vuoden ajan, heidän ei tarvinnut juurikaan harjoitella ennenkuin äänitystä. Parhaissa tapauksissa kappaleet saatiin purkkiin muutamalla otolla. Levyn tunnetuimman lainakappaleen äänitykseen nauhuri täytyi käynnistää vain kerran.
Alunperin the Isley brothersin levyttämä Twist and shout oli John Lennonin bravuurinumero, joka aloitti yhtyeen useimmat konsertit aina vuoteen 1965 asti. Kappale jätettiin Please please me -albumin äänityksissä viimeiseksi, sillä sekä yhtye että George Martin tiesivät että flunssaisen Lennonin äänihuulia repivän tulkinnan jälkeen ei olisi mitään mahdollisuutta laulaa enää mitään muuta. "Sen oli pakko onnistua ensimmäisellä kerralla", yhtyeen jäsenet muistelivat myöhemmin, ja kaikkien onneksi tämä ensimmäinen kerta myös riitti.

Albumin levyttäminen yhdessä tai kahdessa päivässä ei ollut mitenkään harvinaista 1960-luvun alkupuoliskolla. Harvinaista ellei peräti ainutlaatuista oli se kuinka laadukkaan 14 kappaleen kokonaisuuden 20-22-vuotiaat liverpoolilaispojat saivat aikaiseksi maestro Martinin ohjauksessa.

Kymmenessä tunnissa the Beatles onnistui tekemään kymmenen erinomaista raitaa. Kiire ja studiotyön uutuus kuuluu yhtyeen esityksissä, mutta ne toisaalta tekivät Please please me -albumista levyn, joka kuullostaa edelleen tuoreelta ja energiseltä lähes 54 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tästä tuoreudesta ja energiasta oli vain rippeet jäljellä tammikuussa 1970, jolloin yhtye kokoontui Abbey Roadin studioille viimeistä kertaa. Tällöin viimeisteltiin yhtyeen viimeinen albumi Let it be, josta kerron seuraavaksi.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

perjantai 10. tammikuuta 2014

201. The Beatles: Yesterday... and today (1966)

Capitol-yhtiön the Beatles -levyjen muokkaus amerikkalaiseen makuun ja markkinaan sopivaksi huipentui vuonna 1966 julkaistuun albumiin Yesterday and today. Brittijulkaisujen väliin sijoitetulla levyllä Capitol yhdisti Help ja Rubber Soul -albumeilta ylijääneitä raitoja sekä kolme vielä julkaisemattoman Revolver-albmin kappaletta aiemmin singleinä julkaistuihin lauluihin antaen sanalle sillisalaatti aivan uuden merkityksen. Albumin kansikuvassa ei kuitenkaan tyydytty kasvisruokaan, ja siitä noussut kohu peitti alleen albumin musiikillisesti korkean tason.

Vaikka Beatlemania oli vuonna 1966 jo vaimenemaan päin, oli the Beatles edelleen levy-yhtiöittensä paras rahasampo. Amerikkalainen Capitol records pyrki jatkamaan omaa linjaansa julkaisemalla 3-4 Beatles-albumia vuodessa. Samaan aikaan yhtye kotimaassaan julkaisi "vain" 1-2 pitkäsoittoa. Amerikkalaiset levypomot alkoivatkin olla levottomia, kun vuoden 1966 ensimmäinen Beatles-albumi oli luvassa vasta kesän loppupuolella.

Asian korjaamiseksi Capitol kokosi oman pakettinsa aiemmilta albumeilta ylijääneistä kappaleista sekä kahdesta singleraidasta. Koska näistä kappaleista ei satu kokonaista albumia aikaiseksi, amerikkalaiset pyysivät apua Beatles-tuottaja George Martinilta, joka antoi heidän käyttöönsä kolme raitaa syksyksi julkaistavaksi suunnitellulta Revolver-albumilta.
And your bird can sing edustaa Yesterday and today -albumin "tomorrow"-osastoa. Modernit sähkökitarasoundit ja John Lennonin arvoitukselliset sanat olivat hyvin kaukana siitä, mitä levyn toinen äärilaita edusti.

Yhdysvalloissa The Beatlesin vuonna 1965 julkaistusta Help!-albumista julkaistiin vesitetty versio. Se sisälsi vain seitsemän yhtyeen esitystä, ja niiden välit tilkittiin samannimisen elokuvan instrumentaalimusiikilla. Näin käyttämättä jäi mm. albumin tunnetuin kappale, joka nimensä mukaisesti oli vuonna 1966 edustamassa yhtyeen "eilistä" aikakautta. Vaikka kappaleesta Yesterday kuullaan yleensä stereoversio, oma suosikkini on laulun monomiksaus, jota kuullessa tuntuu aivan kuin istuisi parin metrin päässä sooloa laulavasta Paul McCartneystä. Tammikuussa 2014 julkaistavalta cd-painokselta löytyvät sekä stereo että monoversiot.
Yesterday and today on sekalaisesta ja epäyhtenäisestä kokoonpanostaan huolimatta täydellä laadulla pakattu Beatles-albumi, ehkä levyn kahta Ringo Starr -sooloa lukuunottamatta. Yksi albumin helmistä on vuonna 1965 singlenä julkaistu Day tripper.
Vuosina 1965 ja -66 kitaristi George Harrison profiloitui kehittyvänä lauluntekijänä saaden näinä vuosina seitsemän omaa sävellystään The Beatlesin albumeille. Alun perin Rubber Soul -levyn brittiversiolla julkaistu If I needed someone sai Amerikan ensiesityksensä tällä levyllä.
Hienosta musiikista huolimatta Yesterday and today tunnetaan parhaiten kuuluisasta levynkansiepisodistaan. Valokuvaussessioihin kyllästyneet yhtyeen jäsenet ideoivat yhdessä valokuvaaja Robert Whitakerin kanssa levynkannen, jossa teurastajien takkeihin pukeutuneet beatlet poseeraavat yhdessä nukenpäiden ja raakojen lihakimpaleiden kanssa.

Albumin kansia ehdittiin painaa puoli miljoonaa kappaletta. Vasta kun ennakkokappaleen saaneet toimittajat ja kauppiaat protestoivat järkyttyneitä kansikuvaa, tajusi Capitol erehdyksensä, pyysi anteeksi ja käski palauttamaan teurastajakannella varustetut levyt. Häthätää albumille kyhättiin uusi kansikuva, ja levyt siirrettiin vanhoista kansista uusiin yötöinä. Teurastajakannet määrättiin tuhottaviksi, mutta osaan levyistä uusi kuva yksinkertaisesti liimattiin vanhan kuvan päälle ajan ja rahan säästämiseksi. Esille kuoritut, alkuperäisellä kansikuvalla varustetut albumit ovat käsittämättömän arvokkaita.

Kun Yesterday and today julkaistaan muiden the Beatlesin Capitol-albumien tapaan cd:llä tämän vuoden tammikuussa, on ostajilla itse mahdollisuus valita, kumpaa kansikuvaa he albumissa haluavat käyttää.
Dr Robert edustaa albumilla And your bird can sing -kappaleen tavoin kolme kuukautta myöhemmin julkaistuksi suunnitellun Revolver-albumin materiaalia. Kun tämä, nyttemmin monissa paikoissa maailman parhaaksi rock-albumiksi nimetty levy (jonka esittelin blogissani numerolla 2) julkaistiin Yhdysvalloissa, se oli kolmea John Lennonin Yesterday and todaylla julkaistua sävellystä köyhempi. Revolverin jälkeen Capitol jätti The Beatles -albumit rauhaan, ja julkaisi vuosien 1967-1970 albumit Yhdysvalloissa samanlaisina kuin yhtyeen kotimaassa. 

Kun the Beatles siirtyi cd-aikaan vuonna 1987, levyjen amerikkalaiset versiot poistuivat markkinoilta. Puristinen näkemys oli, että brittialbumit olivat ainoa oikea tapa kuunnella yhtyeen musiikkia. 2000-luvulla yhtyeen fanien asenne on onneksi muuttunut. Amerikkalaiset rakastavat the Beatlesia, ja heille Capitolin tohtoroimat albumit olivat ainoa tapa kuulla yhtyeen musiikkia aina 1980-luvun lopulle saakka. Ja oli kappaleiden järjestys mikä tahansa, ei se musiikkia huonontanut.

The Beatlesin amerikkalaisista albumeista kahdeksan ensimmäistä julkaistiin lopulta cd-muodossa kahdessa boksissa 2004 ja -06. Tänä vuonna, 50 vuotta siitä kun Yhdysvallat lankesi polvilleen liverpoolilaisyhtyeen edessä, kaikki Capitolin The Beatles -albumit julkaistaan sekä cd-boksina että erikseen. Musiikki on ennallaan, mutta Capitol-albumit antavat siihen toisen näkökulman, mahdollisuuden kuunnella yhtyeen musiikkia niinkuin puolet yhtyeen ihailijoista kuunteli sitä yli 20 vuoden ajan.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 7. tammikuuta 2014

200. The Beatles: Rubber soul (US version 1965)

Amerikkalainen Capitol-yhtiö ei juurikaan kunnioittanut The Beatlesin kotimaassaan rakentamia albumikokonaisuuksia. Vastaavasti Beatles-fanit nykyään eivät juurikaan kunnioita yhtyeen amerikkalaisalbumeja. Joukossa on kuitenkin myös onnistuneita uudelleenvirityksiä. The Rubber soul -albumin amerikkalaisversiota monet pitävät jopa alkuperäisjulkaisua parempana. Kappalevalinnoilla levystä rakennettiin pehmeä ja akustissountinen levy, joka sopi hyvin 1960-luvun puolivälin folk-buumiin.

Yhdysvalloissa äänilevymarkkinoiden lainalaisuudet olivat 1960-luvulla hyvin erilaiset kuin Euroopassa. Levyjä julkaistiin useammin kuin Euroopassa, niillä oli vähemmän kappaleita ja singlehitit piti sijoittaa albumille myyntiä edistämään. Kun Parlophone julkaisi vuosina 1964-1966 Britanniassa kuusi The Beatles -albumia, laittoi Capitol myyntiin samana aikana niitä yksitoista. Capitolin levyillä oli usein eri nimi ja kansi ja kappaleiden määrä oli vähennetty 14:stä 11-12:teen. Ihan oikeutetusti osaa Capitolin virityksistä pidetään hutaisten koottuna rahastuksena, mutta joskus amerikkalaisten viritykset osuivat myös oikeaan.
Capitolin Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaisema Rubber Soul näyttää päälle päin samalta kuin samanniminen Euroopassa julkaistu albumi. Vain kannen tummemmat värisävyt ja Capitol-logo kannen oikeassa yläkulmassa paljastaa, että jotain muutoksia on tehty. Eron huomaa kuitenkin viimeistään, kun levyn laittaa soimaan. Sähkökitaroiden sävyttämän Drive my car -kappaleen sijaan levyn aluksi kuullaan akustinen I've just seen the face, jonka eurooppalaiset kuulivat aiemmin samana vuonna julkaistulla Help!-levyllä.

Capitol poisti alkuperäisestä Rubber Soul -albumista neljä kappaletta ja korvasi ne kahdella Help!-albumin raidalla. Amerikkalaisen levy-yhtiön tavoitteena oli selvästi tehdä albumista pehmeämpi ja folk-henkisempi riisumalla levyltä pois soundeiltaan rankemmat kappaleet (Nowhere man, Drive my car ja If I needed someone) sekä tyyliin muuten sopimaton countryjolkotus What goes on.

Vaikka levyn alkuperäiskonsepti rikottiin, monien mielestä muutokset paransivat levyn yhtenäisyyttä.
Rubber Soul -albumin molemmat versiot ovat hyvin John Lennon -painotteisia. Vaikka Nowhere man jätettiin amerikkalaisversiolta pois, loisti Lennon Girl-kappaleen lisäksi Norwegian wood, Word ja In my life -kappaleilla. Kaikki kolme olivat hyviä esimerkkejä Lennonin kasvamisesta sekä säveltäjänä että etenkin sanoittajana. Enää aiheena ei ollut vain tytön ja pojan välinen rakkaus, vaan Lennon pohti elämää myös uusilta kanteilta.
Paul McCartneyn tunnetuin laulu Rubber Soulilla on eittämättä Ranskassa suureksi hitiksi noussut Michelle, mutta muuten hänen Rubber Soulille kirjoittamansa kappaleet ovat jääneet varsin tuntemattomiksi. Tämä on sääli, sillä myös McCartney kehittyi 1960-luvun puolivälissä laulunkirjoittajana pitkin harppauksin. Oma suosikkini albumin McCartney-kappaleista on You won't see me.
Vuosikymmenen puolivälissä kitaristi George Harrison lisäsi painoarvoaan yhtyeessä. Rubber Soul -albumia varten hän sävelsi kaksi laulua, joista tosin toinen pudotettiin albumin USA-painokselta. Levylle jätetty Think for yourself erosi tyyliltään merkittävästi Lennon/McCartney-sävellyksistä, mutta on silti mielestäni yksi levyn parhaista kappaleista.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuuntelivat erilaista Rubber Soulia vuoteen 1987 asti, jolloin albumin brittiversio julkaistiin cd:nä. Capitolin tohtoroima versio julkaistiin cd-boksissa 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2014 Rubber Soul ja muut Capitolin julkaisemat Beatles-albumit julkaistaan kaikki itsenäisinä cd:inään yhtyeen amerikanvalloituksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Monet, etenkin yhtyeen amerikkalaiset fanit, pitävät Rubber Soul -albumin amerikkalaista versiota edelleen parempana kokonaisuutena, vaikka siinä onkin vähemmän musiikkia kuin alkuperäisessä versiossa. Muiden muassa the Beach Boys -velho Brian Wilson käytti inspiraationaan juuri levyn USA:ssa julkaistua versiota. Minun mielestäni USA-versio on tyyliltään yhtenäisempi, enkä kaipaa poisleikattuja lauluja lainkaan. Nämä laulut julkaistiin Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin albumilla Yesterday and today, joka koottiin lähes yksinomaan aiemmilta albumeilta poisleikatuista kappaleista. Tämä levy, johon liittyy myös yksi musiikkihistorian oudoimmista levynkansiepisodeista, on esittelyvuorossa seuraavana.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

torstai 2. tammikuuta 2014

199. The Beatles: Meet the Beatles (1964)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vuoden 2014 tammi-helmikuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun the Beatles teki pophistoriaa: Ensimmäisen kerran yhtye Amerikan ulkopuolelta valtasi kaikki myyntilistojen kärkipaikat Yhdysvalloissa, ja maan edelleen jatkuva rakkaustarina liverpoolilaisnelikon kanssa sai alkunsa. Tammikuun 1964 lopulla julkaistiin albumi, joka löi moninkertaisesti kaikki LP-myyntiennätykset myyden enemmän kuin siltä irroitettu single I want to hold your hand. Levy oli myös ensimmäinen monista USA:ssa julkaistuista Beatles-albumeista, joka rakennettiin varta vasten amerikkalaisyleisöä varten.

Vaikka the Beatles oli vuonna 1963 huippusuosittu kotimaansa lisäksi lähes kaikissa länsimaissa (Kanada mukaanlukien), ei yhtyeen levy-yhtiön EMI:n USA:n haara Capitol ollut kiinnostunut. Koskaan aikaisemmin ei ulkomainen rock-musiikki ollut menestynyt Yhdysvalloissa, joten miksi the Beatles olisi ollut siitä poikkeus. Yhtyeen ensimmäiset singlet julkaistiin näin ollen pikkumerkeillä, eivätkä ne saavuttaneet mainittavaa menestystä.

Lopulta Capitol kuitenkin taipui Britanniasta tulleen painostuksen edessä ja suostui julkaisemaan yhtyeen viidennen singlen I want to hold your hand. Kovin suuria ei Capitol tälläkään kertaa odottanut, mutta kappaleessa oli jotain joka erotti sen aiemmista singlejulkaisuista.

Capitol oli suunnitellut julkaisevansa singlen tammikuun 1964 alussa. Kappaletta oli kuitenkin ehditty jo soittaa eri puolilla maata radiossa, ja radiosoiton aiheuttaman kysynnän vuoksi singlen julkaisua aikaistettiin. Se julkaistiin lopulta toisena joulupäivänä, mikä oli äänilevymarkkinoilla ennenkuulumatonta.
Kun single helmikuussa nousi USA:n singlelistan kärkeen, oli Capitol ehtinyt jo julkaista ensimmäisen the Beatles albuminsa. Vaikka Meet the Beatlesin kansi muistutti marraskuussa Euroopassa julkaistua albumia With the Beatles, oli siihen tehty selkeitä muutoksia. Kappaleiden määrä oli pudotettu 14:stä 12:een, ja mukaan oli liitetty amerikkalaiseen tapaan uuden singlen molemmat puolet.

Lopputuloksena oli varsin onnistunut albumikokonaisuus. Capitol halusi levyllä korostaa John Lennonin ja Paul McCartneyn laulunkirjoitustaitoja, joten yhtä kappaletta lukuunottamatta levyltä poistettiin kaikki cover-versiot. Oma suosikkini on Lennonin laulama All I've got to do, jota en muista kuulleeni koskaan muuten kuin oman cd-soittimeni soittamana. 
Meet the Beatles -albumin (ja sen esikuvana toimineen With the Beatles -levyn) suosituin Paul McCartney -sävellys oli All my loving. Kappaletta ei julkaistu Englannissa eikä USA:ssa singlenä, sen sijaan mm. Kanadassa ja Suomessa siitä tuli singlelistan ykkönen.
Albumilta löytyy myös George Harrisonin ensimmäinen julkaistu sävellys. Lennonin ja McCartneyn tuotteliaisuuden innostama Harrison sävelsi kappaleen yrittäessään selvittää onnistuisiko myös hän laulunteossa. Vastaus kiistatta myönteinen. Vaikka Harrisonin tunnetuimmat ja arvostetuimmat Beatles-kappaleet julkaistiin vasta 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, on Don't bother me hyvä ensisävellys, eikä se juurikaan kalpene levyn muiden kappaleiden rinnalla.
Meet the Beatles -albumin menestys Yhdysvalloissa oli käsittämön. 1960-luvun alkupuolella levymyynti keskittyi singleihin ja 500 000 kappaleen albumimyyntiä pidettiin erinomaisena, nousi Meet the Beatles -albumin myynti yli viiteen miljoonaan ylittäen selvästi I want to hold your hand -singlen myynnin. Amerikkalaiset albumit sisälsivät yleensä muutaman singlehitin ja sen lisäksi tukun täyteraitoja mutta the Beatles muutti tämänkin käytännön ja todisti, että laatumusiikilla täytetty lp on hyvää bisnestä.
Alusta loppuun laatumusiikilla pakattu Meet the Beatles päättyy kappaleeseen Not a second time, jonka musiikilliset arvot tunnustettiin myös korkeammissa kulttuuripiireissä. The Times -lehden musiikkikriitikko William Mann kirjoitti kappaleesta tunnetun arvionsa, jossa hän vertaasi sitä Gustav Mahlerin Das Lied von der Erdeen ja kehui erityisesti sävelmän "Aeolisia kadensseja". Laulun säveltäneen John Lennonin mukaan aeoliset kadenssit kuullostivat lähinnä eksoottisilta linnuilta.

Meet the Beatles pysyi USA:n albumilistan kärjessä 11 viikkoa kunnes Capitolin toinen Beatles kokoelma Second album (jolta löytyivät Meet the Beatlesiltä poistetut viisi With the Beatles -albumin raitaa) korvasi sen listan ykköspaikalla. Kultasuoneen iskenyt Capitol jatkoi Meet the Beatles -albumin ennennäkemättömän menestyksen jälkeen omien Beatles-albumiensa paketointia aina vuoteen 1967 asti. Vaikka menestys oli taattu, harva näistä albumeista oli yhtä onnistuneesti koottu kuin Meet the Beatles.

Beatlesin juhlavuoden kunniaksi esittelen vielä kaksi amerikkalaiselle yleisölle räätälöityä albumia. Näitä albumeja usein pidetään vääristeltynä totuutena, koska ne eivät edusta niitä levyjä jotka yhtye itse Englannissa kokosi. Maailman tärkeimmillä popmarkkinoilla Yhdysvalloissa nämä levyt kuitenkin olivat se tapa jolla yleisö Beatles-musiikkiin tutustui. Alkuperäiset, Britanniassa julkaistut the Beatles-albumit julkaistiin Amerikan mantereella vasta vuonna 1987.

Seuraavaksi esittelen vielä kaksi Amerikkalaista yleisöä varten tohtoroitua The Beatles -albumia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

perjantai 25. lokakuuta 2013

187. George Harrison: Brainwashed (2002)

 
Vuonna 2001 kuollut George Harrison jätti jälkeensä tukun enemmän tai vähemmän keskeneräisiä äänityksiä, joita hän oli valmistellut osin jo 1980-luvulta saakka. Postuumin albumin tuottajiksi valitut Harrisonin poika Dhani Harrison ja Cloud 9 albumin tuottanut Jeff Lynne saivat nauhojen lisäksi käsiinsä kirjalliset ohjeet ja valmiiksi suunnitellun äänitysaikataulun studiovarauksineen. Harrison ja Lynne saivat näistä eväistä aikaiseksi koskettavan, mutta sopivan kepeän albumin, joka monipuolisesti kuvasi kuolleen kitaristin arvoja, lahjakkuutta ja omalaatuista huumoria.

Vaikka vuonna 1987 julkaistun Cloud nine -albumin jälkeen ei George Harrison pitänyt kiirettä uuden levyn teossa, ei hän lopettanut laulujen kirjoittamista. Kitaristi antoi aikaansa perheelleen, Travelling Wilbury's -yhtyeelle, puutarhanhoidolle ja formulaharrastukselleen äänitellen uusia kappaleita milloin huvitti. Vuonna 1999 tapahtunut murhayritys ja vuosituhannen vaihteessa uusiutunut syöpä saivat kuitenkin Harrisonin aloittamaan vakavissaan uuden levyn äänitykset. 

Yhteistyössä poikansa Dhani Harrisonin ja tuottaja Jeff Lynnen kanssa aloitettu työ jäi kuitenkin kesken Harrisonin kuollessa marraskuussa 2001. Hänen poikansa ja Lynne jatkoivat albumin työstämistä valmiiden suunnitelmien mukaan, jopa studiovaraukset oli tehty valmiiksi. Albumi julkaistiin lähes tarkalleen vuosi Harrisonin kuoleman jälkeen.
Albumin vanhimmat kappaleet ovat peräisin jo 1980-luvulta. Vuonna 1988 sävelletty Any Road on hyvä esimerkki Harrisonin huumorista. Kappale haki innoituksensa Liisa ihmemaassa -romaanista, jossa Irvikissa-hahmo antaa Liisalle omalaatuisen reittiohjeen: "Jos et tiedä minne olet menossa, niin kaikki tiet vievät perille". Tässä laulun perusideassa on myös kaikuja Harrisonille rakkaasta intialaisesta filosofiasta. Harrison esitti kappaleen varhaisen version televisiohaastattelussa vuonna 1997

George Harrison oli vuonna 1973 julkaistun Living in the material world -albumin jälkeen vähentänyt uskonnollisten näkemystensä julistamista levyillään merkittävästi. Brainwashed -albumilla nämä teemat kuitenkin palasivat, tosin vähemmän tosikkomaiseen sävyyn. Beatles-kitaristin uskonnollista maailmankuvaa kuvaa hänen viimeisellä albumillaan parhaiten kappale Rising sun.
Rising sun on albumin parhaita kappaleita sovituksensa puolesta. The Electric Light Orchestra -yhtyeestään tunnettu Lynne lisäsi kappaleella upean jousisovituksen, joka ei vie äänityksessä pääosaa vaan on sopusoinnussa laulun syvällisen sanoman kanssa ja kasvattaa sitä hienosti loppua kohti.

Syvällisyyden vastapainona albumilta löytyy muun muassa kepeä cover-versio Cab Callowayn 1930-luvulla levyttämästä kappaleesta Between the Devil and the Deep Blue Sea, jonka Harrison oli aiemmin 1990-luvulla esittänyt Jools Hollandin televisio-ohjelmassa. Harrison soittaa kappaleessa ukuleleä, joka oli yksi hänen suosikkisoittimistaan.
Tieto kuoleman läheisyydestä sävyttää levyn kauneinta kappaletta Stuck inside a cloud, jossa Harrison pohtii oman elämänsä rajallisuutta ja jättää jäähyväisiä läheisilleen. Levyn parhaalla kitarasoololla varustettu kappale julkaistiin albumin ensimmäisenä promosinglenä.
Brainwashed-albumi menestyi listoilla kohtalaisesti, mutta ei niin hyvin kuin vastikaan kuolleen artistin levyiltä yleensä odotetaan. Kriitikot ja Beatles- ja Harrison-fanit kuitenkin ottivat albumin vastaan iloisena siitä, että hänen pöytälaatikkoon 90-luvulla kirjoittamansa ja äänittämänsä kappaleet saatiin kaikkien kuultaville. Dhani Harrison ja Jeff Lynne saivat tuotannollaan kuulijan unohtaman sen, että maestro itse ei ollut enää levyä viimeistelemässä.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 7. lokakuuta 2013

184. George Harrison: Living in the material world (1973)

Menestyksekkään soolouran välittömästi Beatlesin hajoamisen jälkeen aloittanut George Harrison oli kaikkien huulilla 1970-luvun alkuvuosilla. Hänen odotettu toinen sooloalbuminsa sai kuitenkin hyvin kaksijakoisen vastaanoton. Toisten mielestä se oli sietämätön kokoelma intialaisia mantroja ja moraalisaarnoja, toisten mielestä syvällinen ja hienosti tuotettu levy täynnä upeita sävellyksiä. Minä allekirjoitan molemmat näkemykset.

Vuonna 1973 George Harrison oli kolme vuotta aiemmin hajonneen Beatlesin menestynein jäsen. Siinä missä John Lennon ja Paul McCartney kompastelivat soolourillaan, oli Harrisonia hemmoteltu All things must pass -albumin huikealla menestyksellä. Beatles-kitaristin järjestämä Bangladesh-hyväntekeväisyyskonsertti keräsi huipputähdet lavalle ja suuren summan rahaa sisällissodan uhreille. Odotukset olivat korkealla kun George Harrisonin uran toinen sooloalbumi julkaistiin alkuvuodesta 1973.

Vaikka musiikkipuolella menestystä satoi, oli Harrisonin henkilökohtainen elämä 1970-luvun alkupuoliskolla kuoppaista. Vaimo Pattie oli karannut Georgen parhaan ystävän Eric Claptonin matkaan, ja itämaisista uskonnoista suunnan elämälleen löytänyt Harrison koki suurta ristiriitaa maallisen menestyksen ja henkisen valaistumisen välillä. Tämä ristiriita antoi nimen uudelle levylle, ja aihetta käsiteltiin myös suurimmassa osassa uuden albumin kappaleista. Vaikka uskonnolliset teemat olivat läsnä jo edellisellä albumilla, nousivat ne nyt päärooliin levyllä, josta tuli koko Harrisonin uran hengellisin ja monien mielestä saarnaavin musiikkikokonaisuus.
Albumin aloituskappale ja ensisingle on ilmavan tarttuva kappale, joka kertoo hyvin albumin soundimaailmasta. All things must passin ja Concert for Bangladesh -livealbumin tuottanut mahtipontisuuden mestari Phil Spector ei ollut enää mukana, ja Harrison teki tarkoituksella uudesta levystään edeltäjäänsä sovituksiltaan riisutumman hyödyntäen kuitenkin Spectorilta saamiaan oppeja. Ensisingle osoitti myös, ettei Harrison kainostellut uskonsa esilletuomista lauluissaan. Rukous rakkauden ja rauhan puolesta nousi singlelistan ykköseksi Yhdysvalloissa, mikä entisetään lisäsi uuden albumin odotusarvoa.

Samaa soundeiltaan siloiteltua tunnelmaa löytyy myös albumin muilta raidoilta. Parhaiten itämainen ja länsimainen tyyli yhdistyvät pienieleisessä tunnelmapalassa Be here now, joka toisin kuin levyn monet muut kappaleet, ei lyö kuulijaa päähän Bhagavad Gitalla.
Ylihengellisyyden lisäksi Living in the material world sai kritiikkiä liian hitaasta tempostaan. Vauhdikkaampia kappaleita levyllä on vain muutama, ja rokkaavia kappaleita vielä vähemmän.

Tätä puolta edustaa tässä esittelyssä nimikappale Living in the material world, jossa Harrison kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, mikä hänen sisällään kuohui. Laulun rytmikkäässä pääosassa Harrison kertaa elämäänsä "materiaalisessa maailmassa" nuoruusvuosistaan aina Beatles-maineeseen. Upeasti intialaiseen tyyliin sovitetussa väliosassa esittäytyy "henkinen maailma" rokkaavan maailman vastakohtana. Kappaleessa rumpuja soittaa vanha ystävä Ringo Starr joka myös mainitaan laulun tekstissä.
Kauttaaltaan vakavan ja pohdiskelevan albumin päätöskappale That is all on uljas rakkauslaulu, joka levyn kappaleista on lähimpänä All things must passin majesteetillisia tunnelmia. Mahtipontinen mutta silti sopivasti hillitty sovitus kantaa laulun herkkää melodiaa ja antaa tilaa levyn parhaalle kitarasoololle.
Harrison onnistui levynsä ainoana tuottajan hyvin, sovituksen ovat tasapainoisia, orkesteri- ja kuorotaustat eivät jyrää bändiä ja kitaristilegendan soitin soi kauniimmin kuin koskaan. Oman lauluäänensä kanssa Georgella on kuitenkin vaikeuksia. Hän kuullostaa monen kappaleen kohdalla vaivautuneelta, ääni on usein väkinäinen ja vain muutaman kappaleen kohdalla laulu yltää samaan hienoon lopputulokseen muiden instrumenttien kanssa.

Levyn suurin yleisöä jakava piirre oli kuitenkin sen sanoma. Hengelliset teemat ja välillä suora saarnaaminen (esimerkiksi lauluissa The light that has lighted the world ja The Lord loves the one that loves the Lord) sai suuren osan yleisöä hylkäämään levyn, eikä menestys noussut edellisen albumin huippulukuihin. Uskollisia Harrison-faneja oli kuitenkin riittävästi etenkin Yhdysvalloissa, missä levy nousi albumilistan kärkeen.

Myös minulla on ollut vaikeuksia sulattaa Living in the material world -albumin suorasukaista tekstimaailmaa. Nyt parin vuosikymmenen jälkeen olen oppinut kuuntelemaan ja nauttimaan albumin hienoista soundeista ja hyvistä sävellyksistä, vaikka en allekirjoitakaan George Harrisonin uskonnollisia näkemyksiä. Puutteineen ja ristiriitaisuuksineen levy on kuitenkin tyylikäs ja hienosti tuotettu albumikokonaisuus.
Living in the material world -albumin jälkeen Harrison jätti uskonnolliset teemat musiikissaan taka-alalle. Hänen henkilökohtaiset ongelmansa kuitenkin jatkuivat, ja osittain niiden seurauksena hänen kaksi seuraavaa albumiaan epäonnistuivat surkeasti. Vaikka hän 1970-luvun lopulla onnistui tekemään pari erinomaista albumia, paluu musiikin huipulle kesti vuoteen 1987 asti, jolloin Cloud nine -levy nosti hänet takaisin listakärkeen.

Harrison kuoli vuonna 2001 kesken uuden levyn äänitysten. Albumi Brainwashed viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti vuonna 2002. Tämän erinomaisen jäähyväislevyn esittelen lähiaikoina.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

146. The Rutles (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Rutles oli Eric "nudge nudge" Idlen parodinen rakkaudenosoitus the Beatles-yhtyeelle. Vuonna 1978 julkaistu elokuva All you need is cash oli yksityiskohtien osuvuudessa ja hauskuudessa ainutlaatuinen viihdeparodia, josta eniten irti saivat, ja saavat edelleen liverpoolilaisyhtyeen ystävät, jotka tuntevat yhtyeen musiikin ja historian kuin omat taskunsa. Mutta hauskaa on muillakin, myös niillä jotka eivät koskaan ole ymmärtäneet mitä ihmeellistä Beatlesissa on. Komediasta puolet on Neil Innesin luomassa Rutles-musiikissa, joka toimii myös levyltä kuunneltuna.

Rock-parodia, kuten parodia yleensäkin, on vaikea taiteenlaji. Ainoat tuntemani onnistuneet rock-parodiat ovat Rob Reinerin kasariheviparodia This is Spinal Tap ja Eric Idlen The Rutles - All you need is cash, naurettavia ja oikeaan osuvia yksityiskohtia sisältävä The Beatles -satiiri.

Monty Python -komediaryhmässä tunnetuksi tullut Eric Idle oli George Harrisonin hyvä ystävä (Harrison myös esiintyy lyhyesti Rutles-elokuvassa), ja muutenkin tunsi aiheensa hyvin. Komediaveteraani osasi tehdä elokuvasta hauskan myös niille katsojille, jotka eivät ole aivan yhtä perillä the Beatlesin historiasta.

The Rutles -projektin toinen tärkeä hahmo oli Monty Pythonin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Neil Innes, joka onnistui täydellisesti Beatles-musiikin apinoinnissa. Hänen ansioistaan Rutles-elokuvan soundtrack toimii myös elokuvasta irrallisena tuotteena. Kappale Hold my hand on erinomainen esimerkki kappaleesta, joka kuullostaa täydelliseltä Beatles-kappaleelta olematta jonkin tietyn kappaleen kopio. Laulu sisältää aineksia ainakin kappaleista All my loving, She loves you ja I want to hold your hand.
Idle ja Innes esittivät myös parodian päärooleja. Eric Idle on täydellinen Paul McCartney -kopio Dirk McQuickly ja Innesin Ron Nasty on helppo tunnistaa John Lennoniksi. The Rutlesin tarina noudattaa omaan nyrjähtäneeseen tapaansa The Beatlesin tarinaa. Myös laulujen elokuvassa näytettävät musiikkivideot näyttävät tutuilta, kuten tämä Ouch!-elokuvan tunnusmelodia.
Neil Innes (joka oli esiintynyt lyhyesti myös Beatlesin elokuvassa Magial mystery tour) oli jo Monty Pythonin elokuvien musiikkia luodessaan osoittanut taitonsa eläytyä eri musiikkityyleihin. The Rutles-albumi sisältää koko Beatles-musiikin kirjon alkuvuosien jee-jee-kappaleista psykedelisiin kokeiluihin ja Valkoisen tuplan ja Let it be -albumin kypsempään perusrokkiin. Doubleback Alley -kappaletta ei ole vaikea yhdistää vuoden 1967 Beatles-hittiin Penny Lane.
All you need is cash -elokuvassa sivutaan lähes kaikkia Beatlesin albumeita ja elokuvia. Vastikään dvd:nä julkaistu ja YLE Teemalla esitetty Magical Mystery Tour saa Idlen ja Innesin käsittelyssä nimen Tragical History Tour, ja I am the walrus kääntyy muotoon Piggy in the middle.
The Rutlesin Yellow Submarine Sandwich -elokuvasta peräisin oleva kappale Cheese and onions on jälleen kappale, joka kuullostaa suoralta Beatles-kopiolta, mutta kukaan ei tunnista mistä kappaleesta kopio on tehty. Kappaleen musiikkivideo on rakastava pastissi The Beatlesin animaatioelokuvasta Yellow Submarine.
Joissakin kohdin Neil Innesin pastissit olivat jo liiankin tunnistettavia. Kappale Get up and go, sen sanoitus ja sävel sekä esityspaikka muistuttivat niin paljon Beatlesin Get back -kappaletta, että kappale todettiin lopulta oikeudessa tämän kappaleen plagiaatiksi. Se ei kuitenkaan vähennä allaolevan esityksen viihdearvoa.
Spinal Tapin tapaan The Rutles jatkoi omaa elämäänsä televisioelokuvan jälkeenkin (tosin ilman Eric Idlea). Yhtye on esiintynyt yhdessä ajoittain, ja julkaissut leytettyä materiaalia viimeksi vuonna 2007. Eric Idle teki vuonna 2002 jatko-osan Can't buy me lunch, mutta sitä on yleisesti pidetty epäonnistuneena. Vuonna 1978 julkaistu elokuva (joka löytyy myös YouTubesta) ja albumi ovat edelleen paras tapa tutustua tähän yhtyeeseen, joka on "a living legend, that will live long after other living legends have died".
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

130. The Beatles with Billy Preston: Get Back/Don't let me down (single1969)

 
Kun The Beatlesin viimeinen livekonsertti pidettiin tammikuussa 1969, paikkana ei ollut stadion, konserttisali tai edes televisiostudio. Yhtye kiipesi Apple-yhtiönsä toimistorakennuksen katolle vain muutaman sadan metrin etäisyydellä Piccadilly Circusista, ja esitti kosketinsoittaja Billy Prestonin kanssa kymmenisen kappaletta ennenkuin poliisi keskeytti tämän luvattoman esiintymisen. Kattokonsertissa ensiesityksensä saivat myös kappaleet Get Back ja Don't let me down, jotka yhtye oli äänittänyt pari päivää aikaisemmin samaisen talon kellarissa sijaitsevassa studiossaan. Uusi single oli edustava kappale käynnissä olleesta Get back -projektista, jonka tarkoituksena oli palata yksinkertaiseen soittamiseen ja levyn tekemiseen ilman studiotemppuilua.

Vuosi sitten tekemäni Lontoonreissun tärkeimpiä käyntipaikkoja oli 3 Savile Row, tavallisen näköinen toimistorakennus noin 350 metriä Piccadilly Circusilta. Talossa ei näkynyt merkkejäkään siitä, että 42 vuotta aikaisemmin siinä sijaitsi The Beatlesin Apple-yhtiön pääkonttori ja että talon katolla pidettiin yhtyeen viimeinen livekonsertti talvisena torstaipäivänä. Katsoin taloa ja kiipesin pari kertaa ylös ja alas rappuset, joita The Beatles oli aikoinaan astellut, ja lähdin pois. Olin käynyt siellä.

The Beatlesin konsertti Lontoon kattojen yllä oli varsin riitaisan Get Back -projektin kliimaksi. Alun perin hyvältä kuullostaneen suunnitelman tarkoituksena oli harjoitella uuden albumin kappaleet, levyttää ne ja lopulta pitää konsertti elokuvakameroiden kuvatessa. Lopputuloksena piti olla yhtyeen viides elokuva ja uusi albumi, jossa yhtye palaisi juurilleen, vanhaan kunnon rock'n'rolliin, joka äänitettäisiin ilman studiotekniikan erikoiskikkoja ja moninkertaisia päällekkäinäänityksiä.

Suunnitelman toteutus meni kuitenkin pieleen monellakin tapaa. Toisiinsa kyllästyneet muusikot riitelivät harjoitusten läpi, levytyssessioiden tuloksena oli satoja tunteja epämääräistä studiojammailua eikä konserttipaikastakaan päästy sopuun. Lopulta bändikamat, mikrofonit ja kuvausryhmä raahattin Apple-talon kellarissa sijaitsevasta studiosta talon katolle, jossa levyn uudet kappaleet soitettiin hämmästyneille lontoolaisille pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Let it be -nimen saanut elokuva ja albumi julkaistiin lukuisten riitojen saattelemana vasta seuraavana vuonna.

On siis aikamoinen ihme, että näistä sessioista syntyi mitään kovin hyvää. Projektin ensimmäinen tuotos, huhtikuussa 1969 julkaistu single Get Back/Don't let me down, oli kuitenkin yksi yhtyeen parhaista singleistä täynnä soittamisen riemua ja kaksi erinomaista Lennon/McCartney -sävellystä. Seuraavassa Paul McCartneyn säveltämästä kappaleesta levyllä julkaistu singleversio ja Let it be -elokuvassa nähty kattokonserttiversio.
Ulkopuolisena muusikkona Get back -sessioihin osallistui amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. The Beatles piti hänen osuuttaan näiden kappaleiden äänittämisessä niin merkittävänä, että ensimmäisen ja ainoan kerran ulkopuolisen artistin nimi mainitaan singlen esittäjätiedoissa.

The Beatlesin turhautumisesta, tulehtuneista suhteista ja jatkuvista riidoista huolimatta yhtye onnistui studiossa ja Apple-toimiston katolla tavoittamaan ainakin ajoittain sen saman soittamisen ilon, joka heidät oli aikoinaan tuonut yhteen. Kattokonsertti onnistui niin hyvin, että osa siellä esitetyistä ja äänitetyistä kappaleista (Dig a pony, I've got a feeling ja One after 909) julkaistiin sellaisenaan Let it be -albumilla. Aika hyvä saavutus kun ottaa huomioon äänityspaikan ja 1960-luvun äänitystekniikan.

Myös Get back ja John Lennonin säveltämä Don't let me down esitettiin onnistuneesti kattokonsertissa, mutta singlellä näistä kappaleista julkaistiin kuitenkin studiossa äänitetty tallenne. Alla molemmat versiot.

Hyvistä kappaleista huolimatta The Beatlesin päivät olivat luetut Get back -projektin päätyttyä. Ennen lopullista hajoamista yhtye onnistui kuitenkin kokoamaan rivinsä viimeisen albumin äänityksiä varten. Abbey Roadin levytysstudioiden mukaan nimetty albumi tehtiin tuottaja George Martinin valvonnassa käyttäen hyödyksi kaikkia niitä levytystudion mahdollisuuksia, joita Get back -projektin äänityksissä kieltäydyttiin käyttämästä. Abbey Roadista tuli yksi yhtyeen ylistetyimpiä albumeja, ja Get back -sessioista leivottu Let it be -albumi jäi selvästi sen varjoon.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

perjantai 31. elokuuta 2012

125. The Beatles: Beatles for sale (1964)

Kun Beatles for sale julkaistiin, yhtye oli uransa huipulla. Yhtye oli valloittanut maailman, aiemmin samana vuonna maailman tärkein popmarkkina Yhdysvallat oli mennyt polvilleen tämän brittibändin edessä. Samana vuonna yhtye kiersi Yhdysvaltojen lisäksi Eurooppaam, matkusti esiintymään Australiaan asti ja julkaisi ensimmäisen elokuvansa a Hard Day's Night. Ei siis ihme, että vuoden 1964 joulukuussa ilmestyneen levyn kannessa oli neljä varsin väsyneen näköistä nuorta miestä, jotka uudella albumilla ottivat askelia kypsemmän ja monivivahteisemman musiikin suuntaan.

Kun 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloin keräämään The Beatlesin levyjä, yritin etsiä niitä sieltä mistä halvimmalla sai. Osan levyistä ostin kanadalaisina painoksina Anttilan alelaatikoista ja osan täyteen hintaan. Beatles For Sale -albumin löysin käytettynä tamperelaisesta divarista. Levy oli selvästi peräisin jostain 1960-1970-lukujen vaihteesta, ja kotelosta ja levystä pystyi aistimaan sen iän. Ääni kuitenkin oli kohdallaan. Kun sittemmin olen pariinkin otteeseen päivittänyt levyn cd-aikaan, on tämä ajan patina levyistä kadonnut.

Vuosi 1964 oli järisyttävä the Beatlesille. Vasta vuosi aikaisemmin yhtye oli ollut tuntematon pikkubändi Liverpoolista, mutta vuonna 1964 yhtye valloitti Euroopan aina vaikeita Ranskan markkinoita myöten, ja pian tämän jälkeen myös aiemmin eurooppalaiselle musiikille nenäänsä nyrpistänyt amerikkalaisyleisö joutui ennennäkemättömän hysterian valtaan. Kierrettyään USA:ta, Eurooppaa ja Australiaa George Harrison, John Lennon, Paul McCartney ja Ringo Starr näyttelivät ensimmäisessä elokuvassaan, joka villitsi yhtyeen nuorta yleisöä lisää. Voi siis täydellä syyllä sanoa yhtyeen tehneen töitä "kahdeksan päivää viikossa". Allaolevassa musiikkivideossa esitetään näytteitä 1960 Beatles-aiheisesta piirrossarjasta.
Varmaa hittipotentiaalia sisältänyt Eight days a week julkaistiin uuden albumin B-puolen avausraitana, eikä sitä Britanniassa julkaistu lainkaan singlenä. USA:ssa siitä tuli jälleen listaykkönen The Beatlesin hittien listaan.

On aikamoinen ihme, että kaiken hässäkän keskellä yhtye ehti ja jaksoi levyttää kaksi albumia, yhden ep:n ja yhden singlen saman vuoden aikana tinkimättä musiikkinsa laadussa. Beatles for Sale julkaistiin joulukuussa sopivasti joulumarkkinoille. Albumin kanssa julkaistiin samanaikaisesti single I feel fine/She's a woman, mutta pikkulevyn kumpaakaan kappaletta ei sijoitettu uudelle albumille.

Kiireaikataulun vuoksi ei John Lennonilla ja Paul McCartneylla (George Harrisonista puhumattakaan) ollut aikaa säveltää koko albumillista uusia lauluja, joten albumi on yhtyeen viimeinen levy, jossa cover-kappaleilla on merkittävä rooli. Huonoja kappaleita ei yhtye toki levylleen ottanut. Alun perin Chuck Berryn Rock'n'roll music julkaistiin monessa maassa singlenä, ja esimerkiksi Suomessa se nousi listaykköseksi. Yleinen käsitys on, että Beatlesin versio kappaleesta on parempi kuin alkuperäinen.
Beatles for sale -albumia ei yleensä pidetä mitenkään erityisen merkittävänä yhtyeen historiassa, mutta se osoitti kuitenkin jo askelia uuteen suuntaan. John Lennonin säveltämä I'm a loser otti vaikutteita Bob Dylanilta samaan tapaan kuin seuraavalla albumilla julkaistu You've got to hide your love away.
Monien muiden Beatles-fanien tapaan en alkuun pitänyt Beatles for sale -albumia yhtä suuressa arvossa kuin esimerkiksi Revolver tai Abbey Road -albumeja. Vaikka tätä levyä leimaa hienoinen alakuloisuus (joka on nähtävissä myös levyn kannessa), on se tärkeä askel Hard day's nightin rakkauslauluista Helpin ja Rubber Soulin laajempaan aihemaailmaan. Yksi levyn parhaista kappaleista on Paul McCartneyn säveltämä Every little thing, jossa merkittävä rooli on Ringo Starrin soittamalla patarummulla.
The Beatles -yhtyeen kolmas albumi on jäänyt tuntemattomaksi ehkä sen vuoksi, että siitä nousi vain pari singlehittiä, eikä albumin kappaleista ole yhtyeen kokoelmalevyille kelpuutettu kuin Eight days a week. Tämän vuoksi suosittelenkin sitä lämpimästi niille Beatlesin ystäville, jotka tuntevat yhtyeen tuotantoa vain kokoelmalevyjen perusteella. Levy on tutustumisen arvoinen muutenkin kuin syksyn väreissä kylpevän kantensa vuoksi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

perjantai 29. kesäkuuta 2012

108. John Lennon & Yoko Ono: Double Fantasy (1980)

Vietettyään viisi vuotta "isyyslomaa" John Lennon palasi julkisuuteen syksyllä 1980, jolloin hän julkaisi ensimmäisen albuminsa sitten vuoden 1975. Uuden levynsä hän teki yhdessä vaimonsa Yoko Onon kanssa, levyn 14 kappaleesta puolet ovat Onon tekemiä ja esittämiä. Ensimmäisen singlen Just like starting over myyntimenestys oli rohkaisevaa ja lupasi hyvää menestystä myös albumille. Lennonin traaginen kuolema vain kolme viikkoa albumin julkaisun jälkeen nostin levyn listojen kärkeen aivan vääristä syistä.

Uutinen John Lennonin murhasta joulukuussa 1980 järkytti yhdeksänvuotiasta poikaa. Vaikka en tuolloin vielä ollut Lennon- tai Beatles-fani, kuuntelin Rock-radion uutisointia kyynel silmässä ja ostin Suosikin Lennonia käsittelevän numeron. Koulun musiikintunnilla järkyttynyt opettajani kertoi meille Beatlesin historiasta ja kuuntelimme myös yhtyeen musiikkia. Ensimmäinen Beatles-levy ilmestyi hyllyyni Lennonin kuoleman jälkimainingeissa. Täyspäiväiseksi Beatles-faniksi ryhdyin kuitenkin vasta vuonna 1987. Double fantasy -albumin ostin vasta siirryttyäni cd-aikaan 1980-90-lukujen vaihteessa.

Marraskuussa 1980 julkaistu Double Fantasy oli Lennonin lupauksia antava paluu julkisuuteen. John Lennonin edellinen albumi Rock'n'Roll julkaistiin vuonna 1975, jonka jälkeen Lennon jäi hoitamaan vastasyntynyttä Sean-poikaansa. Albumin edellä julkaistu single Just like starting over oli Lennonin omien sanojen mukaan kunnianosoitus Elvis Presleylle, jonka laulutyyliä Lennon kappaleessa imitoi.

John Lennon: (Just like) Starting over 

Kappale oli Lennonin murhan aikaan Yhdysvaltain singlelistan kolmantena, mutta se nousi nopeasti listaykköseksi ja pysyi siellä viisi viikkoa ollen näin Lennonin suurin hitti Amerikassa.

Just like starting over oli Double Fantasyn suurin hitti, mutta minulle levyn kappaleista rakkain on Watching the wheels, joka julkaistiin albumin kolmantena singlenä maaliskuussa 1981. Laulu on minun listallani yksi kaikkien aikojen parhaista John Lennon -sävellyksistä ja se kuvastaa hyvin juuri 40-vuotta täyttäneen Lennonin "kypsempää" suhtautumista elämään.

John Lennon: Watching the wheels 

Double Fantasyn seitsemästä John Lennon -sävellyksestä kaksi on omistettu hänen rakkaimmilleen. Beautiful boy kappale on omistettu hänen Sean pojalleen. Yhden uransa kauneimmista ja henkilökohtaisimmasta rakkauslauluistaan Lennon kohdistaa tietenkin vaimolleen Yoko Onolle.

John Lennon: Woman 

Yoko Ono on tärkeässä roolissa Double fantasy -albumin teossa. Kysymyksessä on kahden toisiaan rakastavan mutta hyvin erilaisen artistin yhteinen levy, jonka kappaleista joka toinen on Lennonin ja joka toinen Onon käsialaa ja tulkintaa. Monille Lennon-faneille Onon omintakeinen tyyli oli liikaa, enkä minäkään ole kovinkaan paljoa hänen kappaleitaan kuunnellut. Levyn helpoimmin sulava Ono-kappale on jazztyylinen Yes I'm your angel. 

Yoko Ono: Yes I'm your angel

Double fantasy -albumin levytyksen aikana John Lennon ja Yoko Ono äänittivät jo kappaleita seuraavaa albumia varten. Vuonna 1984 julkaistu Milk and honey noudatti samaa kaavaa Double fantasyn kanssa, kysymyksessä oli jälleen artistipariskunnan välinen vuoropuhelu, jossa Lennonin ja Onon kappaleet vuorottelevat. Valitettavasti Lennon ei kuitenkaan ehtinyt viimeistelemään äänityksiään, joten tämä Double fantasyn seuraaja antaa varsin keskeneräisen vaikutelman.

Double fantasy on kuitenkin valmis ja viimeistelty albumi ja Onon vahvasta panoksesta huolimatta se on John Lennonin paras sooloalbumi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

maanantai 30. huhtikuuta 2012

87. George Harrison: All things must pass (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun the Beatles hajosi vuonna 1970, odottivat monet mielenkiinnolla, mitä tekisi yhtyeen kitaristi George Harison, joka yhtyeen viimeisinä vuosina oli näyttänyt kyntensä lauluntekijänsä. Harrison täytti nämä odotukset kolminkertaisesti julkaisemalla samana vuonna kolmoisalbumin All things must pass. Paketti koostui pääasiassa lauluista, joita Harrison oli kirjoittanut edellisten vuosien aikana, mutta ei ollut saanut mukaan yhtyeensä levyille. Sävellyksiltään vahvaa kokonaisuutta sävytti  Phil Spectorin mahtipontinen tuotanto, joka sopi hyvin yhteen Harrisonin pohdiskelevien laulujen kanssa.

Innostuin todella George Harrisonin soolomusiikista, kun hänen comeback-albuminsa Cloud 9 julkaistiin vuonna 1987. Vasta tässä vaiheessa sain kuulla, että Harrison teki The Beatles -yhtyeen jäsenistä ensimmäisen listojen kärkeen nousseen sooloalbumin ja että kyseinen levy koostui peräti kolmesta albumista. Ensikuuntelulla tämä levy ei kuitenkaan vakuuttanut, se erosi täysin Cloud nine -levystä runsainen orkestereineen ja vahvoine uskonnollisine vireineen. Vuosien varrella pikku hiljaa olen alkanut ymmärtää ja arvostaa tätäkin albumia. Vähän ennen Harrisonin kuolemaa julkaistu remasteroitu versio albumista toi lisäksi hienot laulut paremmin esiin koukeroisten sovitusten alta.

Beatles-vuosien aikana kitaristi George Harrisonin pöytälaatikkosävellysten pino kasvoi. John Lennon ja Paul McCartney huolivat omien laulujensa rinnalle vain 1-2 Harrisonin sävellystä per albumi, ja koko ajan lauluntekijänä kypsynyt Harrison turhautui siitä vähäisestä huomiosta, jota hänen laulunsa saivat. Kun hän sitten yhtyeen hajoamisen jälkeen alkoi koota ensimmäistä sooloalbumiaan (jos instrumentaalilevyjä ei lasketa), ei hänellä ollut puutetta materiaalista. Avukseen levyä tekemään hän kutsui supertuottaja Phil Spectorin, joka oli tohtoroinut Let it be -albumin julkaistun version.

Spector oli tunnettu joskus mauttomuuksiin kasvavasta paisuttelusta, ja joillakin All things must pass -levyn kappaleistakin mennään kohtuuden ohi. Suurimpaan osaan levyn sisällöstä Spectorin tyyli kuitenkin sopii hyvin.
Toinen tärkeä henkilö levyllä on Bob Dylan, jonka kanssa Harrison sävelsi levyn aloituskappaleen I'd have you anytime. Kappale on malliesimerkki siitä, miten Spectorin tuotanto toimii parhaimmillaan. Harrisonin ääni ja kitara nousevat hienosti soittimien muodostaman äänivallin eteen. Jousisovitus on kaunis ja tällä kertaa hienovaraisen herkkä. Kitarasoolon kappaleessa soittaa Harrisonin hyvä ystävä Eric Clapton, vaikka sopimussyistä hänen nimeään ei levyn kannesssa mainita.

Levyn suurin hitti oli miljoonamyyntiin noussut My Sweet Lord, joka kuitenkin vei Harrisonin pitkiin tekijänoikeusoikeudenkäynteihin. Itse en pidä sitä levyn parhaimmistoon kuuluvana kappaleena ja sen sijaan esittelen levyn toisena singlenä julkaistun kappaleen What is life, jossa myös Phil Spector on päästetty irti äänivallisovituksineen. Aluksi vieroksuin orkesterin muhkeaa sointia, mutta myöhemmin olen alkanut pitää siitä, vaikka laulaja itse tuntuu jäävän sen jalkoihin.
Vähän seesteisempää ja vähemmän sokeroitua menoa on kappaleessa Run of the Mill, jossa Harrison ruotii myös hieman Beatlesin jäsenten välisiä ristiriitoja.
George Harrisonia ei ole koskaan pidetty kovin vahvana ja tulkitsemisvoimaisena laulajana, mutta hyvän tuottajan ohjauksessa hän välillä onnistuu myös koskettamaan tulkitsijana. All things must pass -albumin parhaita laulusuorituksia on Bob Dylanin sävellyksessa If not for you.
Intialaisista filosofista henkistä voimaa saanut Harrison toi esiin elämänkatsomustaan kainostelematta myös tällä albumilla. Kappaleet Hear me lord, Art of dying, Beware of darkness ja tietenkin My sweet Lord -kappaleet toivat esille uskonnollisia kysymyksiä, mutta hienot sävellykset ja Phil Spectorin "taivaallinen" tuotanto saivat monet uskonnollisia aiheita vierastavatkin ihmiset ostamaan levyn. All things must pass oli ensimmäinen Beatles-yhtyeen jäsenten soololevy, joka nousi USA:n albumilistan kärkeen. 

Vaikka levyä myytiin kolmen levyn pakettina tuplalevyn hintaan, on levy enemmänkin bonus-levyllä varustettu tuplalevy. Levyistä kolmas sisältää nimittäin lähinnä studiojammailua ja John Lennonin kunniaksi levytetty uusversio Cliff Richardsin euroviisuhitistä Congratulations.
Itse en ole tuota bonuslevyä koskaan kuunnellut kokonaan. Mutta se ei haittaa, kun sitä edeltävät kaksi levyä sisältävät laatua koko rahan edestä. Levyn vahvin sävellys on jo Beatlesin aikana harjoiteltu nimikappale All things must pass. Harrisonin kuoleman jälkeen Paul McCartney on esittänyt kappaletta keikoillaan kuin anteeksipyydellen sitä, ettei kappaletta aikoinaan kelpuutettu Beatlesin levylle. Ehkä se oli vain hyvä, sillä Harrisonin sooloversio kappaleesta on todella vaikuttava.
Harrisonilla ei ollut vaikeuksia löytää pöytälaatikoista hyviä kappaleita All things must pass -paketin kokoamiseen. Tämän jälkeen hyvien albumien tekeminen muuttuikin sitten vaikeammaksi. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Living in the material world oli vielä kohtalaisen onnistunut kokoelma, mutta sen jälkeen Harrisonin sooloura sukelsi. Paluu huipulle kesti yli kymmenen vuotta, vasta vuonna 1987 ilmestynyt Cloud nine palautti Harrisonin huipulle.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 10. helmikuuta 2012

65. George Harrison: George Harrison (1979)

George Harrisonin sooloura muistetaan parhaiten hänen ensimmäisestä soololevystään All things must pass (1970) ja viimeisestä, vuonna 1987 julkaistusta Cloud 9 albumista. On totta että levymyynti ja usein myös musiikin laatu Harrísonin uran keskivaiheilla ei ollut korkealla tasolla, mutta hyvää musiikkia syntyi myös tuolloin. Vuonna 1979 julkaistu nimetön albumi on hyvin tuotettu, soitettu ja laulettu kokoelma hienoja lauluja, jotka valitettavasti eivät saaneet ansaitsemaansa suosiota. Levyn onnistumisen yksi avaimista on tuottaja Russ Titleman, joka sai Harrisonista parhaat puolet esiin.

Innostuin George Harrisonin soolourasta kun Cloud 9 -albumi ilmestyi. Hankin pian hänen tunnetuimman albuminsa All things must pass, ja yllättäen kierreltyäni levykauppoja löysin hyllyistä myös hänen muut soololevynsä, mitkä levy-yhtiö oli julkaissut uudelleen Cloud 9 levyn menestyksen innoittamana. Olin siinä käsityksessä että Harrisonin sooloura All things must passin jälkeen oli pelkkää sutta ja sekundaa ja yllätyinkin todella iloisesti huomatessani että tämä ei pitänyt paikkansa. Paras soololevy tältä Harrisonin soolouran keskivaiheilta oli ehdottomasti vuonna 1979 ilmestynyt albumi, jolle Harrison ei vaivautunut antamaan muuta nimeä.

Vuonna 1979 Harrisonin elämä oli mallillaan. Hän oli mennyt naimisiin Olivia Ariaksen kanssa, ja hänestä oli tullut isä Dhani-pojan synnyttyä vuonna 1978. Muutaman epäonnistuneen ja aiheesta haukutun albumin jälkeen vuonna 1976 ilmestynyt 33 1/3 -albumi oli saanut vaihteeksi myönteisen vastaanoton, vaikka listojen kärkipäähän ei silläkään ollut asiaa. Tuotettuaan edelliset neljä soololevyään yksin Harrison pyysi avuksi Russ Titlemanin, jonka kädenjälki kuuluu levyssä selkeästi ja yksinomaan positiivisessa mielessä.
Levyllä on mukana Titlemanin lisäksi monia muita merkittäviä muusikoita. Harrisonin paras ystävä Eric Clapton (joka oli mennyt naimisiin Harrisonin ex-vaimon Pattien kanssa pari vuotta aiemmin) soittaa kitarasoolon kappaleen Love comes to everyone introssa.

Elämäänsä tyytyväinen Harrison uskalsi vuonna 1979 katsoa myös taaksepäin. Vuonna 1968 Beatlesin valkoisen tupla-albumin sessioissa Harrisonin kappaletta Not Guilty äänitettiin kolme päivää, mutta 102 oton jälkeenkään ei yhtye ollut kappaleeseen tyytyväinen ja se jäi julkaisematta. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin Harrison palasi kappaleeseen ja teki siitä lempeän akustisen version albumilleen. Alkuperäinen, sähköisempi ja raskaampi versio kappaleesta julkaistiin lopulta Beatlesin Anthology 3 -levyllä. Beatles-version kappaleesta voi kuunnella täällä.
George Harrison ei laulajana ollut koskaan samalla tasolla yhtyetovereittensa John Lennonin ja Paul McCartneyn kanssa. Koko Harrisonin uran aikana hänellä itsellään oli vaikeuksia oman lauluäänensä tuottamisessa. Silloin kun levyä tuottamassa oli joku toinen (George Martin Beatles-aikoina, Phil Spector levyllä All things must pass ja Jeff Lynne levyllä Cloud 9), Harrisonin lauluäänestä saatiin esiin sen herkkyys ja sävykkyys. Harrisonin muilla soololevyillä hänen äänensä on kireä ja käheä.

Myös tuottaja Russ Titleman onnistuu tässä, Harrison kuullostaa George Harrison -albumilla vapautuneelta ja itsevarmalta. Harrisonin lauluääni on parhaimmillaan levyn singlelohkaisulla Blow away.
Kitaristintaidoissaan Harrisonin ei koskaan tarvinnut jäädä kakkoseksi, ei Lennonille, McCartneylle tai edes Eric Claptonille, joka vieraili ahkerasti Harrisonin levytyksissä (aina While my guitar gently weeps -kitarasoolosta asti). Tällä albumilla Harrisonin kitara on esillä monipuolisesti, hän on taitava sliden soittaja ja myös perinteisen sähkökitaran soolot tällä levyllä ovat hienoa kuultavaa. Levyllä kuullaan myös paljon akustista kitaraa. 

George Harrison -levyn hienointa kitarointia kuullaan mielestäni kauniissa rakkauslaulussa Your love is forever.
Valitettavasti seuraavaa yhtä lämmintä ja tyytyväistä Harrison-levytystä saatiin odottaa kahdeksan vuotta. John Lennonin murha vuonna 1980 järkytti Harrisonia kovasti, ja hänen 1980-luvun alkupuoliskon tuotanto on vain varjo vuoden 1979 albumin täydellisyydestä. Viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1987 julkaistu, viimeinen Harrisonin elinaikana julkaistu albumi Cloud 9 korjasi onneksi tilanteen.

Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

51. The Beatles: Paperback writer/Rain (single 1966)

The Beatles -yhtyeen kesän 1966 kynnyksellä julkaisema single Paperback Writer/Rain oli selkeää esimakua pari kuukautta myöhemmin julkaistulta Revolver-albumilta, vaikka singlen kumpaakaan kappaletta sijoitettu albumille. Molemmat kappaleet edustivat yhyeen uusiutunutta soundimaailmaa ja niiden teossa käytettiin uusia äänitysmenetelmiä, joita hyödynnettiin samoissa sessioissa levytetyn albumin raidoilla. Toinen silmiinpistävä piirre lauluissa oli se, ettei kumpikaan kappaleista käsitellyt rakkautta.

Muistan kuulleeni Paperback writer -kappaleen ensimmäisen kerran Beatlesin punaisella kokoelma-albumilla 1962-1966, jonka isäni oli lainannut työkaveriltaan joskus 1970-1980-lukujen vaihteessa. Kokoelma dissasi lähes kokonaan Revolver-albumin, joten Paperback writer edusti ainoana kokoelman kappaleella Revolverin uutta sähköisempää äänimaailmaa. Laulu erottui joukosta ja oli minun suosikkikappaleeni tällä punaisella tuplalla. Kun aloitin oman Beatles-harrastukseni vuonna 1987, löysin kappaleen ja sen B-puolen Rain amerikkalaiselta kokoelmalevyltä Hey Jude, jota myytiin Anttilan alennuslaarissa.

Aiemmin lähes yksinomaan rakkauslauluja esittänyt The Beatles aloitti uusiutumisensa Rubber Soul (1965)-albumilla. Vielä suurempi muutos tapahtui vuotta myöhemmin, jolloin julkaistu Revolver oli askel kohti sähköisempää ja modernimpaa soundimaailmaa.

Revolveria ennen julkaistiin single Paperback writer/Rain, joka hämmensi the Beatlesin faneja. Singlen a-puolen tekstissä aloitteleva kirjailija yrittää vakuuttaa kustantajaa julkaisemaan kirjansa. Kappaleen vahva bassosaundi sai monet kuulijat miettimään onko heidän levysoittimensa epäkunnossa. Singlen b-puolen lopussa kuuluva omituinen mongerrus sai monet epäilemään joko yhtyeen mielenterveyttä tai levyä tehtäessä tapahtunutta perustavanlaatuista virhettä.
Virheistä ei kuitenkaan ollut kysymys. Paperback writer -kappaleella Paul McCartney halusi todistaa itselleen ja kuulijoille sen, että hän osasi kirjoittaa hittikappaleen muustakin aiheesta kuin rakkaudesta. Levyn soundimaailman innoittajana the Beatlesilla olivat amerikkalaiset soullevytykset. "Miksi meidän bassosoundimme ei ole yhtä muhkea kuin amerikkalaislevyillä" he kysyivät äänittäjältään Geoff Emerickikltä, joka Paperback writerissä äänitti McCartneyn soittaman basson eri tavalla kuin brittilevyillä aiemmin oli tapana. Kappaleen sovituksen kruunaan moniääninen stemmalaulu, joka oli saanut innoituksensa Beach Boysin Pet sounds -levyltä.

B-puolelta löytyvä John Lennonin Rain ei myöskään ole varsinainen rakkauslaulu. Laulussa Lennon rinnastaa sateen ja poudan vaihtelut ihmismielen kuohuntaan. Kappaleen loppuun Lennon lisäsi pätkän laulustaan takaperin äänitettynä. Myöhemmin samana vuonna Revolver-albumin I'm only sleeping -kappaleella kuultiin takaperin äänitettyä sähkökitaraa. Kokeelisuus ja oudot ideat oli päivän sana the Beatlesin äänityssessioissa.

Single nousi listaykköseksi, mutta ei saanut fanien jakamantona suosiota omakseen. Osalle yhtyeen vannoutuneista ystävistä levy oli liian erilainen ja outo. Single oli kuitenkin vain alkusoittoa sille outouksien ja erilaisten ideoiden kavalkadille, joka väritti The Beatlesin levyjä tulevina parina vuotena.

Paperback writer löytyy nykyään Beatlesin 1 ja 1962-1966 cd-kokoelmilta, sekä Past masters -tupla-cd:ltä, johon myös singlen b-puoli Rain on sijoitettu.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,

perjantai 25. marraskuuta 2011

32. The Beatles: Magical Mystery Tour (1967)


Magical Mystery Tour –albumi kokoaa yhteen The Beatlesin vuonna 1967 julkaisemat singlekappaleet ja samannimisessä elokuvassa esitetyt laulut. Kokoelma on yksi yhtyeen vahvimmista, ja se on oikeutetusti otettu mukaan, kun The Beatlesin albumeita siirrettiin cd-aikaan, vaikka alun perin levy julkaistiin tässä muodossa vain Yhdysvalloissa. Levy sisältää brittiyhtyeen laadukkaimman single-julkaisun Penny Lane/Strawberry fields forever sekä myöhemmin saman vuonna julkaistut ykköshitit Hello Goodbye ja All you need is love. Vaikka Magical Mystery Tour –elokuva oli likilaskuiseksi jäänyt pannukakku, sisältää sekin monta The Beatles –klassikkoa.

Beatles-fanin urani aloitin lukemalla Philip Normanin laadukaan Beatles-historiikin Shout! Beatlesien tarina. Vaikka se ei faktoiltaan ja tarkkuudeltaan yllä myöhemmin julkaistujen Mark Lewisohnin ja Bruce Spizerin kirjoittamien ”Beatles-raamattujen” tasolle, on se hyvin kirjoitettu ja riittävän perusteellinen kirja maailman suosituimman yhtyeen urasta. Kirjan luettuani suuntasin kohti Tampereen kirjaston musiikkikirjastoa ja Epe’s Music Shopia, missä täydensin Beatlessivistystäni ja –kokoelmaani yhtyeen levyjulkaisuilla. Magical Mystery Touria ei kirjastosta löytynyt, joten se oli ensimmäisiä Beatles-albumeja, jotka osti hyllyyni aluksi vinyylinä ja sittemmin cd:nä.

Vuonna 1967 The Beatles nousi jälleen kaikkien puheenaiheeksi Sgt. Pepper’s Lonely Heart’s Club Band –albumillaan. Arvostelut ja myyntiluvut olivat huippuluokkaa ja tuntui siltä, kuin yhtye ei kerta kaikkiaan voisi tehdä mitään huonoa. Tämä väite todistettiin kuitenkin samana vuonna vääräksi, kun yhtye kirjoitti, tuotti ja ohjasi itse kolmannen elokuvansa Magical Mystery Tour. Lähinnä kotivideokokoelmalta näyttävä televisiofilmi pudotti yhtyeen maan pinnalle. Sitä vihasivat kaikki, niin kriitikot kuin yleisökin. 

Ainoa hyvä asia elokuvassa oli sen musiikki, joka julkaistiin Britanniassa kahden EP-levyn pakkauksessa värikkään kannen ja monisivuisen sarjakuvan kera. Yhdysvalloissa Magical Mystery Tour julkaistiin LP:nä jamukaan lisättiin yhtyeen samana vuonna ilmestyneet singleraidat. Levyt nousivat totuttuun tapaan listojen kärkeen kaikkialla maailmassa. Kun Beatles-tuotanto siirrettiin cd-muotoon 20 vuotta myöhemmin, julkaistiin Magical Mystery Tourista poikkeuksellisesti cd:nä levyn albumiversio singleraitoineen.
John Lennonin säveltämä Strawberry fields forever julkaistiin singlenä vuoden 1967 alussa. Vaikka edellisvuonna julkaistulla Revolver-albumilla oli merkkejä uudesta kokeellisemmasta musiikkityylistä, oli harppaus suunnaton. Revolverin sähköisestä rock-tunnelmasta siirryttiin nyt sekä tekstin että sovituksen osalta lähinnä ajatuksenvirtaa muistuttavaan sanojen ja äänien kollaasiin. Yhtye, joka oli lopettanut livekonserteissa esiintymisen, teki kappaleeseen myös värikkään ja mystisen promofilmin, jota käytettiin live-esiintymisten sijaan televisio-ohjelmissa.

Samanlainen musiikkivideo tehtiin myös singlen toisella puolella olleeseen Paul McCartneyn sävellykseen Penny Lane, joka on viehko kuvaus elämästä liverpoolilaiskadun varrella. Kaksi hittiä sisältänyttä Penny Lane/Strawberry Fields forever pidetään yleisesti kaikkien aikojen hienoimpana rock-singlenä.
Vuosi 1967 oli erittäin vilkas The Beatles yhtyeelle. Sgt Pepper- albumin ja Magical Mystery Tour –elokuvan lisäksi yhtye esiintyi maailman ensimmäisessä eri puolilla maapalloa kuvatussa ja satelliitin välityksellä lähetetyssä Our World –ohjelmassa. Britannian osuus ohjelmassa oli suora kuvayhteys Abbey Roadin studioille, jossa The Beatles äänitti kappalettaan All you need is love. Yhtyeen uudelle singlelle oli vaikea kuvitella parempaa mainoskampanjaa.
Magical Mystery Tour -elokuvan kuudesta laulusta legendaarisin on Lewis Carrolin Liisa-kirjoista innoituksensa saanut I am the Walrus, joka sekä sanoitukseltaan että äänimaailmaltaan jatkaa suoraan siitä, mihin Strawberry Fields oli jäänyt. Laulun tekstistä on turha yrittää löytää mitään järkeä, mutta kappaleen äänitys sisältää lukematon määrä hienoja, hassuja ja outoja yksityiskohtia aina hihkuvasta taustakuorosta otteisiin King Lear –radiokuunnelmasta. Kappaleen esitys on myös epäonnisen Magical Mystery Tour –elokuvan onnistunein ja viihdyttävin kohta.
Magical Mystery Tour albumi ja elokuva osoittavat, että The Beatles ei ollut mestari kaikessa mihin se ryhtyi, tätä vahvisti myöhemmin yhtyeen sekoilu Apple-yhtiönsä kanssa. Mutta sen minkä yhtye osasi, sen se teki paremmin kuin kukaan muu.

p.s. Mutta oliko Magical Mystery Tour niin huono elokuva kuin yleisesti väitetään? Tarkista itse tämän linkin kautta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)