maanantai 9. huhtikuuta 2012

84. Paul McCartney: No more lonely nights (single 1984)

Paul McCartneyllä oli Beatlesin jäsenistä menestyksekkäin ura yhtyeen hajoamisen jälkeen. Ura jatkuu toki edelleen, mutta suurimmat hitit ovat jo takanapäin. Viimeinen listojen kärkisijoja hätistellyt singlehitti on vuodenna 1984 julkaistu No more lonely nights, joka esitettiin ensimmäisen kerran McCartneyn elokuvassa Give my regards to Broad street. Elokuva sai murska-arviot, mutta kappale on Beatles-basistin soolouran parhaita.

Beatles-fanitukseni seurauksena aloin tietenkin tutustumaan myös yhtyeen jäsenten soolouriin. Vaikka Paul McCartneyn ura soolona ja Wings-yhtyeen johtohahmona oli menestyksekkäämpi kuin muiden, on minun aina ollut vaikea saada siitä otetta. Hyviä albumeja on siellä täällä ja ihan kivoja kappaleitakin, mutta juuri mikään Maccan tuotannosta ei tee minuun keskinkertaista suurempaa vaikutusta.

Soolouransa aluksi McCartney kokeili eri tyylejä ja opetteli tekemään levyjä ilman John Lennonin, George Harrisonin ja Ringo Starrin kumppanuutta. Hänen ensimmäiset soololevynsä olivatkin tyylin hakemista onnistumisineen ja floppeineen, mutta viimeistään vuonna 1973 julkaistu Band on the Run osoitti, että McCartney oli jälleen voimissaan. Huippusuosiota kesti 1980-luvun alkupuolelle asti. Vuonna 1984 tehdyn Give my regards to Broad street -elokuvan jälkeen McCartney joutui jättämään suurimman menestyksen taakseen.

Elokuvassa kuultava McCartneyn viimeinen superhitti on myös mielestäni hänen koko uransa ehdottomasti parhaita sävellyksiä.

Kappaleen No more lonely nights musiikkivideossa näytetään otteita elokuvasta Give my regards to Broad street, jonka soundtrackilta kappale löytyy. Levytyksen tuotti Beatlesin tuottajaveteraani George Martin, joten siinäkin suhteessa laulu on helppo rinnastaa McCartneyn parhaisiin Beatles-levytyksiin.

Itse elokuva oli useimpien kriitikoiden haukkuma floppi. Sen soundtrack-levy on niin ikään kummallinen kokoelma McCartneyn uudelleen levyttämiä vanhoja Beatles-, Wings- ja soolouran hittejä. Suurin osa niistä on aika vaisuja versioita alkuperäisesityksistä eikä levy ole kovin kummoinen. Mainittavan arvoinen kappale levyllä on Let it be -levyllä alun perin julkaistu Long and winding road, jonka Phil Spector -tuotantoista Beatles-versiota eivät McCartney ja George Martin koskaan sellaisenaan hyväksyneet. Nyt veteraanimuusikoilla oli mahdollista näyttää minkälaisen version he olisivat halunneet laulusta tehdä. Naiskuoron ja ylitsepursuavan orkesterin tilalla tässä versiossa kuullaan saksofonisoolo.

Soundtrack-albumin harvoja uusia kappaleita ovat No more lonely nights -kappaleen kaksi eri versiota, jotka julkaistiin singlen a- ja b-puolina. Levyn b-puolelta löytyy menevämpi "playout"-versio, joka kuultiin elokuvassa lopputekstien aikana. Ihan hauska versio tämäkin.

No more lonely nights oli Paul McCartneyn viimeinen top 10 hitti (jos lastenlaulu We all stand together jätetään pois laskuista). Hyviä ja kohtalaisesti menestyneitä levyjä hän on tehnyt toki tämänkin jälkeen, mutta Beatles-basistin viimeinen legendaarinen hitti oli tässä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

83. Johann Sebastian Bach: Johannes-Passion (1724)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Pääsiäisajan soittolistalleni kuuluu vakiona Johann Sebastian Bachin Johannes- ja Matteus-passiot. Näistä kahdesta vanhempi Johannes Passio seuraa Jeesuksen kärsimysviikkoa vangitsemisesta ristiinnaulitsemiseen. Reilun kahden tunnin mittaista kuoro- ja orkesteriteosta rytmittävät evankelistana kertomusta johtava tenori, muita rooleja (mm. Jeesus ja Pilatus) tulkitsevat solistit ja kuohuvaa kansaa esittävä kuoro. Suvantohetkiä tiukasti etenevään tarinaan tuovat kuoron esittämät koraalit ja kärsimyskertomusta kommentoivat aariat. Tuloksena on tahdiltaan vaihteleva, mutta alati viihdyttävä teos, jonka tunnelmat vaihtelevat hartaasta rukouksesta vihaa ja kiihkoa huokuviin joukkokohtauksiin.
 
Kuoroharrastukseni tähän asti merkittävin vaihe alkoi rippikoulun jälkeen, jolloin liityin Tampereella toimivaan Harjun Nuorten Kuoroon (nykyisin Harjun kamarikuoro). Pienimuotoisempien kuoroteosten lisäksi kuoron ohjelmistoon kuuluivat säännöllisesti suuremmat teokset, lippulaivana Johann Sebastian Bachin Johannes-Passio. 11 vuoden kuorouran aikana ehdin osallistumaan tämän huikean teoksen esittämiseen yli kymmenen kertaa, ensimmäset vuodet kuoron basso-osastossa ja myöhemmin tenorina. Vaikka en koskaan ole opiskellut saksankieltä, osaan passiokokemukseni pohjalta siteerata vakuuttavasti pitkiäkin pätkiä saksankielisestä Johanneksen evankeliumista.

Kuorolla on tärkeä osa Johanneksen evankeliumin kärsimysnäytelmää seuraavassa passiossa. Teos alkaa massiivisella Herr unser Herrscher kuorolla.

Evankeliumin teksti lauletaan sellaisenaan Johanneksen evankeliumin 18. ja 19. luvuista. Evankelista kertoo tapahtumat, solistien ja kuoron esittäessä kertomuksen roolit. Hyvä esimerkki evankelistan, solistien ja kuoron vuoropuhelusta kuullaan heti esityksen alussa jossa kerrataan tapahtumat Getsemanen puutarhassa, missä Jeesus vangitaan.
Etenevää pääsiäiskertomusta tauottavat solistien aariat ja kuoron esittämät koraalit. Yksi hienoimmista koraaleista on O große lieb.
Vaikka Passion aiheena on kärsimys ja kuolema, on Bach ujuttanut passioonsa mukaan myös iloisempia hetkiä. Yksi väripilkuista on sopraanoaaria Ich folge dir gleichfalls mit freudigen Schritten, jonka kirkkaus ja heleys piristävät synkkänä pitkänäperjantaina kummasti.

Johanneksen evankeliumiin pohjautuva passio ei ole yhtä tunnettu kuin Bachin Matteus-Passio. Perusrakenteeltaan nämä kaksi teosta ovat hyvin samankaltaisia. Suurin ero on näiden teosten pituudessa, Matteus-Passio on lähes puolitoista kertaa pitempi. Johannes-Passio on tiiviimpi ja tahdiltaan rivakampi. Johannekselle ominaisia ovat myös dramaattiset joukkokohtaukset, joissa kansaa esittävä kuoro riitelee esivallan kanssa siitä mitä Jeesukselle pitäisi tehdä.

Esimerkkikohdassa (alla) juutalaiset vaativat Pilatukselta kuolemantuomiota Jeesukselle. Pilatus epäröi sillä hän ei omien sanojensa mukaan löydä Jeesuksesta mitään syytä tuomiolle. Myöhemmässä kohdassa kansa uhkailee Pilatusta Keisarin vihalla, jos hän ei suostu tuomioon.


Johannes-Passion kertomus päättyy Jeesuksen hautaamiseen. Lähes kaksituntisen esityksen päätteeksi kuullaan sen kaksi vaikuttavinta kuoro-osuutta. Loppukoraalia edeltävä Ruht wohl, ihr heiligen Gebeine (seuraavan videon alku) on yksi Johannes Passion yksi tunnetuimmista osioista, jossa surraan hautaan laitettua Vapahtajaa.
Johannes-Passio päättyy pääsiäisen ylösnousemuksen riemua ennakoivaan loppukoraaliin Ach Herr, laß dein lieb Engelein, jossa ylistetään Jumalan kunniaa.
Tämä Bachin suurteos on hienoa kuultavaa levyltä, mutta paras kokemus on osallistua itse sen esitykseen. Vaikka olin 1980-90-luvuilla yli kymmenen kertaa mukana kuorolaisena, ei esitys koskaan ollut läpihuutojuttu vaan vaati aina keskittymistä ja harjoittelua. Vaikeimpia kohtia en näiden yli kymmenen vuoden aikanakaan oppinut kunnolla.

Siksi odotankin innolla, että joskus taas pääsisin mukaan Johannes-Passion esitykseen. Ruht wohl -loppukuoron laulaminen täydessä Tampereen Tuomiokirkossa on elämäni vaikuttavimpia kokemuksia.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

82. Cumulus: Sua kaipaan/Herra B+5 rakastuu (single 1972)

Huom. kuva digitaalisesti manipuloitu alkuperäisen kuvan puuttuessa.
1970-luvulla vaikuttanut Cumulus-yhtye kategorisoidaan usein yksinomaan folk-yhtyeeksi. Hair-musikaalin laulajista muodostunut yhtye esitti kyllä paljon musiikkia folk-tyylillä, mutta yhtyeen levyillä olivat edustettuina myös monet muut tyylit. Vuonna 1972 ilmestynyt kappale Sua kaipaan on tyyliltään amerikkalaista keskitien aikuispoppia, ja singlen b-puoli taas on lähinnä kupletti. Molempien laulujen suomennoksen oli tehnyt pian tämän jälkeen menestyksekkään soolouran aloittanut Hector.

Cumulus tuli minulle tutuksi Syksyn Sävel -kilpailun myötä 1970-luvulla. Yhtye osallistui kisaan kymmenen vuoden aikana seitsemän kertaa. Voittoa eikä juuri menestystäkään tässä kisassa tullut, mutta yhtyeen esittämän kappaleen puolesta lähetin äänestyspostikortin useampana vuotena. Cumuluksen tuotantoon tarkemmin olen kuitenkin tutustunut vasta viimeisten vuosien aikana, jolloin olen muun muassa kirjastoista haalinut yhtyeen albumeja ja siirrellyt niitä cd-muotoon.

Cumulus syntyi 1960 ja 1970 -lukujen vaihteessa Svenska Teaternin Hair-musikaalin esiintyjäkunnan keskuudesta. Yhtyeen tunnetuimpia jäseniä oli teinitähti Anki Lindqvist ja Palkkasoturi-singlellä tunnetuksi tullut Heikki Harma eli Hector. Yhtyeen alkuperäismiehistöön kuuluivat myös Cay Karlsson, Sakari Lehtinen ja Petri Hohenthal. Hector erosi yhtyeestä vuonna 1973 ja yhtyeen kokoonpanoon tuli sen 20 vuotisen olemassaolon aikana muutamia muitakin muutoksia.

Vaikka sekä Anki että Hector olivat tunnettuja folk-laulajina, ei yhtyeen tyyli rajoittunut ainoastaan folkiin. Eri maiden kansanmusiikin lisäksi Cumulus lainasi tyyliä amerikkalaisesta pop-rockista, pohjoismaisesta iskelmästä ja laulelmasta. Vuonna 1972 julkaistu single Sua kaipaan oli käännös America-yhtyeen hitistä I need you, jonka suomensi Cumuluksen suomenkielisistä teksteistä pääasiassa vastannut Hector. Levyn tuotannosta ja sovituksesta huolehtivat Matti ja Pirjo Bergström, ja lopputulos hivelevine lauluharmonioineen on mielestäni alkuperäisesitystä parempi.
Hieno laulu esitettiin koskettavasti vuonna 1994 kuolleen tuottaja Matti Bergströmin muisto-ohjelmassa, jolloin lauluun liittyi myös toinen tuottaja Pirjo Bergström.

Singlen b-puolella on tietokonetreffejä (jo 40 vuotta sitten!) ironisesti käsittelevä Herra B+5 rakastuu, joka puolestaan on Hectorin käännös Lindisfarme-yhtyeen kappaleesta Meet me in the corner.
Cumuluksen ura jatkui aina 1990-luvun alkupuoliskolle saakka. Yhtyeen avainhenkilön Anki Lindqvistin kuolema on tehnyt tyhjäksi toiveet yhtyeen paluusta. Tuottelijaan yhtyeen tuotanto on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle levy-yhtiöiden puolesta, yhtyeen 15 albumista ei ainuttakaan ole julkaistu cd:nä. Suurimpia Cumulus-hittejä on julkaistu halpiskokoelmilla uudelleen ja uudelleen, ja niiltä jokaiselta löytyy myös Sua kaipaan, joka oli yhtyeen tunnetuimpia kappaleita.

Singlen b-puoli löytyy tällä hetkellä vain Hectorin singlejulkaisut kokoavalta Hectobox-boxilta.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

81. Dusty Springfield: Where am I going (1967)

Dusty Springfield tuntuu kolmannen albuminsa nimessä pohtivan sitä, mihin suuntaan hänen pitäisi uraansa suunnata. Ja aivan oikein, levy on kokoelma hyvin erityyppisiä kappaleita chansonista swingiin ja juurevasta soulista Hollywood-tyyppiseen iskelmään. Levyn kokoava voima on kauttaaltaan hieno tuotanto ja yksityiskohtia pursuavat sovitukset. Ja tietysti laulajattaren upea ääni.

Ihastumiseni brittilaulaja Dusty Springfieldiin uuden vuosituhannen alkuvaiheessa sai minut haalimaan hyllyyni hänen albumejaan, jotka onneksi oli edellisten vuosien aikana kaikki julkaistu remasteroituina cd-versioina. Albumeista vaikein löytää oli Where am I going, sillä se oli jo lähes kaikista nettikaupoista päässyt loppumaan. Onneksi se löytyi Amazon.com:in marketplacesista, erään pienen amerikkalaiskaupan valikoimista. Nyt lähes kaikki Springfieldin alkuperäisalbumit ovat loppuunmyytyjä.

Kuten olen aiemminkin todennut, 1960-luvun Dusty Springfield -tuotanto jakaantui hyvin voimakkaasti singlehitteihin ja albumikokonaisuuksiin. Kaupallisimmat kappaleet julkaistiin singleinä, mutta albumeilla monipuolinen laulaja sai mahdollisuuden näyttää monipuolisuuttaan musiikilla, joka ehkä ei olisi singlelistoilla menestynyt. Dustyn kolmas albumi Where am I going on hyvä esimerkki tästä, levyn kappaleita ei julkaistu singleinä lainkaan. Edellisen albumin julkaisusta oli kaksi vuotta, ja näiden kahden levyn välissä Dusty julkaisi kuusi menestyssingleä, joita ei näillä albumeilla kuultu.
Hyvä esimerkki levyn pursuilevista sovituksista on levyn aloituskappale Bring him back, joka käynnistää levyn valtavalla energialla. Levy on merkitty John Franzin tuottamaksi, mutta tunnettua on, että Springfield itse vastasi hyvin pitkälle levyn kappalevalinnoista ja sovituksellisista ratkaisuista. Tuohon aikaan ei vain ollut sopivaa, että nainen piti ohjaksia levytysstudiossa, eikä moni muusikko pitänytkään Dustyn pomottelusta. Näin jälkikäteen on kuitenkin helppo sanoa, että laulajatähden perfektionismi on yksi syy siihen, miksi nämäkin levytykset ovat kestäneet hyvin aikaa.

Vaaleaihoiseksi soullaulajaksi tituleerattu Springfield ihaili amerikkalaisia mustia laulajia ja kutsui heitä usein esiintymään omaan televisio-ohjelmaansa. Onkin osittain hänen ansiotaan, että näistä laulajista monet tulivat tunnetuiksi myös Britanniassa. Yksi brittilaulajan suosikkiartisteista oli Aretha Franklin, jonka säveltämä Don't let me lose this dream on yksi albumin kohokohtia.
Franklinin ohjelmistosta löytyy myös kappale I can't wait until I see my baby's face.
Eurooppalaista musiikki Where am I going -levyllä edustaa muun muassa Dustyn versio Jacques Brelin If you go away -kappaleesta. Klassikkokappale Sunny puolestaan tuo albumille swing-tunnelmaa. Minun suosikkikappaleeni levyllä on kuitenkin sen päättävä nimikkokappale Where am I going, jossa jälleen orkesterisovitus antaa muhkean patjan Dusty Springfieldin sielukkaalle äänelle.
Where am I going ei ole yhtä suosittu albumi kuin pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Dusty in Memphis, mutta minun listallani tämä iloa ja vauhtia kupliva kokoelma on yksi brittilegendan hienoimpia levyjä. Tämä on paljon sanottu, sillä kilpailu on kovaa. Sanomattakin on selvää, että Dusty Springfieldin tuotantoon palataan tässä blogissa vielä monta kertaa.

80. Phil Collins: Against all odds/The Search (Single 1984)

Elokuvakappale Agains all odds on Phil Collinsin suurimpia soolohittejä. Ennen sitä Collins oli jo sooloalbumeillaan ruotinut hajonnutta parisuhdettaan, ja Against all odds jatkaa samaa teemaa. Collinsin lukuisten hittien ja balladien seassa tämä kappale on ainoa, joka on saanut minut liikuttumaan.

2000-luvun aikana nuoruuttaan eläneille c-kasetti on tuntematon käsite. Mutta 1970-, 1980-luvuilla ja 1990-luvun alkuvuosina kasetti oli tehokas tapa välittää ja säilyttää suosittua musiikkia ja nauttia viimeisimmistä hiteistä. Itse vietin paljon aikaa sormi kasettidekin pause-napilla valmiina nauhoittamaan, jos radiosta sattui tulemaan hyvää musiikkia. Kaksipesäiset kasettinauhurit surrasivat, ja kappaleet siirtyivät kasetilta ja kaverilta toiselle taustakohinan lisääntyessä ja äänenlaadun pikku hiljaa heikentyessä. Nyt You tuben, Spotifyn ja iTunesin aikana tämä hyvin primitiiviseltä kuullostava toimintatapa erotteli jyvät hyvin akanoista. Jos kappale tuhisevanlaatuisena kasettiversionakin kuullosti siltä, että sitä halusi kuunnella, oli se varmasti hyvä kappale.

Phil Collinsin Against all odds oli tällainen "hyvä" kappale, jonka nauhoitin kasetille jostain listaohjelmasta 1980-luvun puolivälissä. Tätä kasettia kuunneltiin paljon, ja kappaleesta tuli sekä minun että sisareni suosikkikappaleita. Muutama vuosi myöhemmin käydessäni Lontoossa ostin singlen tuliaiseksi sisarelleni. Omaan hyllyyni kappale löysin tiensä vasta noin vuosi sitten, jolloin poimin Amazonin alennusmyynnistä Phil Collinsin kokoelmacd:n.
Phil Colllins ja hänen yhtyeensä Genesis eivät koskaan ole puhutelleet minua. Esimerkiksi suurhitti, kodittomuutta ja köyhyyttä käsitellyt Another day in paradise jätti minut täysin kylmäksi. Myöskään Collinsin myöhempi tuotanto on mennyt minulta täysin ohi.

Jostain syystä Against all odds on toista maata. Vastikään kipeän avioeron läpikäynyt Collins onnistui pukemaan jätetyksi tulemisen tuskan hienosti laulun tekstiin, jota kappaleen melodia tukee oivasti. Collins tekee erinomaista työtä myös laulupuolella.

Suomessa kappale on tunnetumpi on Ressu Redfordin vuonna 1991 tekemä versio Kato mitä sä teit. Käännös on hyvä ja Ressukin onnistuu tulkinnassaan hyvin. Collinsin versio peittoaa kuitenkin Ressun selvästi.
Phil Collinsin singlen b-puolta The search en löytänyt tähän kirjoitukseen You tubesta enkä Groovesharkistakaan. Kysymys on ote elokuvan Against all odds instrumentaalitaustasta, joten menetys ei tässä yhteydessä liene suuren suuri.