sunnuntai 27. marraskuuta 2016

241. Sam Brown: Stop (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kaikki 1980-90-luvuilla popmusiikkia kuunnelleet muistavat Sam Brownin megahitin Stop, joka soi lähes tauotta MTV:llä ja radiossa. Hänen samanniminen albuminsa antoi hyvän kuvan nuoren laulaja-lauluntekijän taidoista, mutta se jäi tämän superhitin varjoon. Levy osoitti, että Brown oli muutakin kuin rakkauslaulujen traaginen päähenkilö. Valitettavasti Brownin monipuolisuus ei kiinnostanut yleisöä, joka kaipasi häneltä uusia Stop-kappaleen kaltaisia power-balladeja.

Sam Brown tuli minulle tutuksi armeijavuotenani 1990, jolloin hänen toinen albuminsa April moon (jonka esittelin blogini alkupuoliskolla) soi sotilaskodin levysoittimessa ja pian sen jälkeen myös omissa korvalappustereoissani. Toki tunsin hitin Stop, mutta samanniminen debyyttialbumin oli "vaikean" levyn maineessa, joten olin jättänyt sen väliin. April moon palautti mielenkiintoni ja ostin samalla kertaa molemmat albumit.
Brown oli musiikkiperheestä. Hänen isänsä Joe Brown oli aloittanut uransa 1960-luvun brittirock-buumin aikana, ja äiti Vicky Brown oli 1970-80-lukujen työllistetyimpiä taustalaulajia. Brownit kuuluivat George Harrisonin lähipiiriin ja olivat laulaneet myös hänen levyillään. Sam seurasi vanhempiensa jalanjälkiä ja aloitti ammattilaulajan uransa laulamalla tunnettujen artistien taustalla.

Vuosikymmenen lopulla 24-vuotias laulaja sai sopimuksen A&M-levy-yhtiön kanssa. Ensimmäinen single Walking back to me aloitti tymäkästi Brownin ensimmäisen sooloalbumin, mutta ei kiinnostanut yleisöä eikä radioasemia. Sama kohtalo näytti kohtaavan toisena singlenä julkaistua albumin nimikappaletta, joka nousi vaivoin Britannian singlelistan top 50:een.
Vaikka albumin singlet eivät listojen kärkiä kolkutelleet, sai Brownin debyyttialbumi kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Levy oli jännittävä ja monipuolinen. Tyylit vaihtelivat jazzahtavasta rokista perinteisempään poppiin, vanhojen klassikoiden uusintaversioista tuoreisiin rakkauslauluihin. Brownin äänessä oli sopivasti rosoa ja käheyttä ja siitä löytyi herkkyyden lisäksi voimaa, ilkikurisuutta ja tunnetta. Huomiota herätti myös se, että lähes kaikki levyn kappaleet olivat Brownin itsensä säveltämiä. Yksi levyn harvoin kuulluista kappaleista on jazzhelmi Piece of my luck.
Stop-single julkaistiin uudelleen vuonna 1989, ja tällöin myös yleisöllä oli korvat auki. Kappale nousi voimasoittoon musiikkikanaville ja kärkikymmenikköön singlelistoilla. Samaa reseptiä kokeiltiin kappaleella This feeling, josta ei kuitenkaan tullut toista menestyskappaletta.
Stop-kappaleen menestys oli kaksiteräinen miekka. Toisaalta se antoi tarvittavan buustin Sam Brownin uralla, mutta samalla se leimasi esittäjänsä dramaattisten rakkauslaulujen tulkiksi. Vaikka Brown oli erittäin taitava ja monipuolinen laulaja, hänen muu tuotantonsa ei koskaan yleisön silmissä yltänyt Stopin tasolle. Tämä oli erityisen harmittavaa esikoisalbumin kohdalla, joka hienona musiikkikokonaisuutena ei saanut sitä vastakaikua yleisöltä kuin minkä se olisi ansainnut. 
Nuoren laulajan toinen sooloalbumi, vuonna 1990 julkaistu April moon oli edeltäjäänsä tasapainoisempi albumikokonaisuus, mutta Stop-hitti varjosti myös sen menestystä. Sen muutamat hitit saivat vielä jonkinlaista radio- ja televisiosoittoa, mutta levy-yhtiössäkin huomattiin että kaupallinen alamäki oli alkanut. Kolmannen 43 minutes -nimisen albumin kohdalla Brown ja levy-yhtiö joutui avoimeen konfliktiin, ja laulaja julkaisi levyn lopulta omakustanteena, joka myi surkeasti.

Soolouransa menestysvuosien jäätyä vähiin Brown jatkoi suosittuna taustalaulajana. Hänen näkyvin esiintymisensä tapahtui George Harrisonin muistokonsertissa vuonna 2002, missä Brown teki upean tulkinnan Harrisonin viimeisestä sävellyksestä Horse to the water. 1990

43 minutes -albumin jälkeen hän teki vielä kolme sooloalbumia ilman suurempaa menestystä. Vuonna 2007 vain muutama kuukausi hänen viimeisen albuminsa julkaisun jälkeen sairaus äänihuulissa vei Brownilta lauluäänen lopullisesti. Sittemmin Brown on niittänyt mainetta taitavana ukulelen soittajana ja soitonopettajana.

Lue myös:
p.s. Muistathan että 300 levyä -blogin kaikki kappaleet löytyvät Spotifyn soittolistalta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ikivihreän tulkintoja: Goin' Back

Kun blogini 300:sta levystä on enää 60 jäljellä, aloitan uuden sarjan jossa käsittelen artistien uraa, kappaleita ja musiikin ilmiöitä niihin liittyvien levyjen kautta. Ensimmäisessä artikkelissa tutustun kappaleen Goin' back historiaan, sisältöön ja siitä tehtyihin eri levytyksiin. Mielestäni parhaan version kappaleesta teki säveltäjä itse, mutta laulusta on myös monta muuta hienoa tulkintaa.

Kappale Goin' back tuli minulle tutuksi parikymmentä vuotta sitten, kun innostuin laulaja-lauluntekijä Carole Kingin musiikista. Vuosi vuodelta olen kiintynyt tähän lauluun entistä enemmän ja samalla löytänyt uusia hienoja versioita olen laulusta. Kingin kotisivujen mukaan laulusta on tehty kolmisenkymmentä eri versiota. Tämän blogin esimerkit ovat siis vain jäävuoren huippu.

Laulussa solisti haluaa palata aikuiselämän kiireistä nuoruuden huolettomuuteen ja turvallisuuteen. Siinä missä toiset kauhistelevat menneiden vuosien määrää ja pakenevat pelkojaan, laulaja antaa itselleen luvan olla henkisesti nuori ja elää päivän kerrallaan.

Goin' Back syntyi lauluntekijäpariskunnan Carole King (sävel) ja Gerry Goffin (sanat) yhteistyönä. Vasta 24- ja 27-vuotiaitten lauluntekijöiden haikailu nuoruuden vuosiin saattaa tuntua hassulta, mutta vuonna 1966 heillä oli jo vuosiansa pitempi elämä takanaan. Vuonna 1958 toisiinsa collegessa tutustunut pari oli mennyt naimisiin Kingin ollessa vasta 17-vuotias. Vuonna 1966 parilla Goffin/King oli takanaan jo useampi USA:n listaykkönen, kymmeniä hittejä ja satoja eri artisteille kirjoitettuja lauluja.

Vuonna 1966 Carolen ja Gerryn (joilla yhteisen uran ja kodin lisäksi oli kaksi leikki-ikäistä tytärtä) kunnianhimo ja unelmat veivät eri suuntiin. Carole nautti turvallisesta elämästään New Yorkin esikaupunkiäitinä, jolla lisäksi oli menestysekäs ura hittejä takovana säveltäjänä. Teksteistä vastannut Gerry sen sijaan kaipasi pois ahdistavan esikaupunkielämän ja uran rajoitteista. Popsanoittajana hän koki lisäksi alemmuutta Bob Dylanin kaltaisten runoilijoiden rinnalla. Hänen kaipuunsa nuoruuden vapauteen on selvästi havaittavissa laulun tekstissä.

Ensimmäisen Goin' back -kappaleen ehti laulamaan Goldie, jonka tekemä levytys vedettiin kuitenkin pikaisesti markkinoilta laulajan otettua liikaa vapauksia laulun tekstin kanssa. Pian tämän jälkeen julkaisuvuoron sai kappaleen tunnetuin levytys, jonka teki Dusty Springfield. Springfieldin versiota ei kuitenkaan julkaistu Yhdysvalloissa singlenä, vaan kunnian siellä sai folkrock-yhtye The Byrds. Goffin muokkasi laulun sanat paremmin mieslaulajan suuhun sopivaksi vaihtaen tekstissä mainitut värityskirjat leikkijuniin ja hyppynarut lelupalikoihin. Pian Byrdsin version jälkeen kappaleen äänitti brittiläinen The Move.
Nämä varhaiset versiot ovat kukin ansiokkaita tavallaan, mutta itse pidän näistä parhaana Springfieldin levytystä, jonka sopivan mahtipontinen sovitus tuki hienosti käheä-äänisen laulajan tulkintaa. Carole Kingin kerrotaan purskahtaneen itkunsa liikutuksesta kuultuaan Springfieldin lähes täydellisen levytyksen hänen kappaleestaan. Kappale soi myös Dustyn hautajaisissa. Goldien versio puolestaan on minulle uusi tuttavuus, johon vielä en ole päässyt täysin sisälle.

The Byrds toi lauluun sopivasti country-vivahteita ja lauluharmonioita. Kappale aiheutti kuitenkin ristiriitaa yhtyeen sisällä, sillä yhtyeen kitaristi David Crosby ei pitänyt kappaleesta ja kieltäytyi sisällyttämästä sitä yhtyeen albumille. The Byrds ratkaisi riidan potkimalla Crosbyn pois yhtyeestä. The Moven levyttämä liveversio noudatti hyvin pitkälle The Byrdsin versiota, mutta jäi esikuvaansa tuntemattomammaksi.

Oma suosikkini kappaleen lukuisista versioista on Carole Kingin versio, jonka hän levytti vuonna 1970 ensimmäiselle sooloalbumilleen Writer. Levytyksessä Kingiä avustivat hänen elämänsä tärkeät miehet, äänittäjänä toimi sanoittaja ja ex-mies Goffin (kaksi vuotta aiemmin eronnut pariskunta oli hyvissä väleissä aina Goffinin kuolemaan asti) ja bassoa soitti uusi aviomies Charles Larkey. Kingiä säesti kitaralla ja taustalaululla James Taylor, jonka kanssa puhtaasti ammatillinen ystävyyssuhde on jatkunut näihin vuosiin saakka. King levytti kappaleen toistamiseen kymmenen vuotta myöhemmin albumille Pearls: Songs of Goffin and King. Molemmissa levytyksissään hän käytti laulun "poikamaista" tekstiversiota.
Suomeksi kappale on levytetty ainakin kerran. Maaritin vuonna 1973 julkaistulla debyyttialbumilla Goin' back sai Hectorin oivaltavasti käännetyn tekstin (samalta albumilta löytyy Hectorin niin ikään sanoittama klassikkostatuksen saanut Goffin/King -kappale Child of mine/Lainaa vain) ja edellä esiteltyjä versioita rokkaavamman sovituksen. Kappale toimii myös näin. 
Yksi kappaleen mielenkiintoisimmista versioista on vuodelta 1973, jolloin vielä tuntemattoman Queen-yhtyeen solistia Freddie Mercurya pyydettiin osallistumaan kokeelliseen studioprojektiin. Larry Lurex -salanimellä julkaistulla singlellä äänittäjä Robin Geoffrey Cable yritti parantaa tuottaja Phil Spectorin luomaa äänivallitekniikkaa. Testikappaleista toinen oli Goin' back, josta singlen a-puolen (Beach Boys ja Ronettes -hitti I can hear music) ohella tuli ensimmäinen kaupallisesti julkaistu Freddie Mercury -äänite. Kitaraan ja rumpuihin Mercury houkutteli bändikaverinsa Brian Mayn ja Roger Taylorin. Lurex-versiossa Mercury käyttää laulun "tyttömäistä" tekstiversiota.
Goin' back on antanut vuosikymmenien aikana monille artisteille mahdollisuuden kanavoida omaa nuoruuden- ja menneisyydenkaipuutaan, ja kappale löytyykin monien pitkän uran tehneiden artistien kokoelma- ja tribuuttilevyiltä. 1960-luvulla uransa aloittaneet Diana Ross ja Marianne Faithfull tekivät omat sielukkaat versionsa kappaleesta vuosina 2001 ja 2011. Genesis-rumpali ja 1980-luvulla megasuositun soolouransa aloittanut Phil Collins teki kappaleesta gospel-tyylisen version samaa nimeä kantaneella sooloalbumilleen vuonna 2010. Collins yhdisti esityksessään molempien tekstitysversioiden teemoja.
Goin' back ei noussut yhdelläkään versioistaan megahitiksi eikä edes Carole King itse ole esittänyt kappaletta konserteissaan. Sitä ei mainita Kingin elämänkerrassa eikä hänen elämästään tehdyssä musikaalissa Beautiful, mutta sen lukuisat onnistuneet ja kohtuullisesti menestyneet versiot ovat tehneet kappaleesta ikivihreän. Minulle se on yksi rakkaimmista lauluista maailmassa.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

240. Hector: Kadonneet lapset (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Nostalgialla, mystiikalla ja (hecto)rockilla tähdeksi noussut Hector pääsi kunnon synkistelyn makuun kuudennella soololevyllään. Kadonneet lapset -albumilla Heikki Harma osoitti syyttävällä sormella yhteiskuntaa ja viihdekulttuuria ja kuvasi vavisuttavin kielikuvin työttömien, yksinäisten ja kodittomien elämää. Upeat sävelmät ja rikkaat sovitukset tekivät vakavasta sisällöstä nautittavaa kuunneltavaa.

Kiinnostuin Hectorista 1990-luvun alkupuoliskolla. Tunsin häneltä muutamia hittejä, mutta cd-aika ja - jälleen kerran - Tampereen kaupunginkirjaston musiikkiosasto toivat hänen musiikkinsa olohuoneeseen ja kuulokkeisiin. Soololevyistä kuudes vetosi minuun vahvoilla melodioillaan ja runsailla sovituksillaan, mutta vasta nyt parikymmentä vuotta myöhemmin olen pysähtynyt kuuntelemaan laulujen sanoja.
Albumin aloitusraita veti nuoren kuulijansa sisään energisellä jousi-introlla ja vahvasti rullaavalla kompillaan. Kappaleesta tuli yksi Hector-suosikeistani. Vahvasti henkilökohtaisessa tekstissä Heikki Harma pohti parisuhdettaan, huolehtii lastensa tulevaisuudesta ja sohaisee yhteiskunnan päättäjien suutaan. Ehtiipä hän kappaleessa moittimaan iskelmämusiikin hellyysbuumia viitaten hittikappaleisiin Tahdon olla sulle hyvin hellä ja Rakkaus on hellyyttä (kansilehdessä Hector kiittää inspiraatiosta Armia & Dannya sekä Marion Rungia). Lauri Tähkä esitti mallikkaan version kappaleesta Vain elämää -ohjelmassa syksyllä 2016, mutta tekstin sanoman ymmärtämiseksi se on kuultava tekijänsä itsensä tulkitsemana,

Levyn alku oli vakava, mutta synkempää oli tulossa. Kepeän Hotelli Hannikainen -albumin jälkeen laulaja-lauluntekijä Harma koki selvästi tarpeelliseksi purkaa kaikki mieltä painavat asiat musiikin ja etenkin sanoitusten muotoon. Italialaisen Claudio Baglionin hitin Io me ne Andrei Hector muokkasi supisuomalaisen surulliseksi maalta kaupunkiin muuttaneiden ihmisten hautajaismarssiksi. Juurettomuus, yksinäisyys, työttömyys ja lohduttomuus soi laulun jokaisessa sanassa ja sävelessä.
Samaa lohdutonta linjaa jatkaa Kaj Westerlundin säveltämä Tuntematon sotilas, jossa sotaveteraanin elämästä riisutaan kaikki gloria. Alkoholisoituneen unohtuneen sankarin osaan Hector eläytyi tiettävästi terästämällä levytystä aimo annoksella miestä väkevämpää.
Aivan pelkkää synkistelyä ei tämä albumi onneksi ole. Hector onnistui kuvaamaan laman ja muiden ongelmien vaivaamaa yhteiskuntaa myös pilke silmäkulmassa. Laulussa Postitoimistojuttu elämän uuvuttama mies purkaa murheitaan kirjeeseen, jonka hän lopulta lähettää tasavallan presidentille.
Levyn kappaleista tunnetuin (tai ainakin mieliin parhaiten painunut) on Työttömän arkkiviisu Ei mittään, joka horjuu koomiseen, pateettisen ja lohduttomuuden välimaastossa. Julkaisuvuotensa ilmapiiriä kuvaa hyvin että laulu, jonka hittipotentiaalia on 2000-luvulla todella vaikea ymmärtää, oli yksi vuoden 1978 myydyimmistä ja soitetuimmista kappaleista Suomessa.
Kantaaottavien ja vakavien laulelmien seassa on myös helpommin lähestyttävää musiikkia. Albumin toisena singlenä julkaistiin Hectorin suomentama versio Al Stewartin hitistä Year of a cat.
Hector on tehnyt monia klassikkoalbumeja ja Kadonneet lapset yksi näistä. Laulaja-lauluntekijä oli levyä tehdessään vasta 30-vuotias, mutta hän osoitti levyllään kypsyyttä, jota harvalla on vielä 50-vuotiaanakaan. Levyn vakavista teemoista moni on edelleen tai uudelleen ajankohtainen. Kapellimestari Kaj Westerlundia ja kitaristi Antero Jakoilaa on Hectorin itsensä lisäksi kiittäminen levyn voimakkaasta ja rikkaasta soundimaailmasta, joka tekee sen synkkyydestä helpommin lähestyttävää. Vastaavanlaiseen onnistumiseen Harma pääsi vasta kymmenen vuotta myöhemmin timanttilevyn myyneellä albumilla Varjot ja lakanat.

Lue myös:
---

300 levyä -blogini kappaleet löytyvät nyt Spotifyn soittolistasta. Listasta puuttuvat vain ne kappaleet joita ei valitettavasti Spotifystä löydy lainkaan. Soittolista löytyy täältä.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

239. Hector: Tie jatkuu äärettömiin/Kuningatar (single 1969)

Hectorin uran alkuvuosien singlejulkaisut ovat jääneet Palkkasoturi-ensisinglen varjoon, osin syystäkin. Epätasaisten pikkulevyjen seasta löytyy kuitenkin helmi, joka ansaitsee esittelyn tässä blogissa, vaikka sen kappaleita ei kokoelmilta tai radioiden soittolistoilta löydy. Kappaleet Tie jatkuu äärettömiin ja Kuningatar ovat hienoja esimerkkejä Hectorin taidosta tulkita myös muiden lauluntekijöiden kappaleita.

18-vuotias lukiolainen Heikki Harma nousi vuonna 1965 julkisuuteen taidokkaasti suomennetulla versiolla Buffy Saint-Marien kappaleesta Universal soldier. Seuraajan löytäminen tälle hitille oli kuitenkin vaikeampaa. Levy-yhtiöt yrittivät sovittaa Hector-taiteilijanimellä esiintynyttä artistia jos jonkinlaisiin muotteihin, hänelle annettiin laulettavaksi countrya ja joutuipa hän jopa levyttämään version lastenlaulusta hämä-hämä-häkki.

Vasta vuosikymmenen vaihteessa perustetun Cumulus-yhtyeen tuotanto ja vuonna 1972 julkaistu ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia antoivat Hectorille mahdollisuuden ohjata uraansa sinne suuntaan minne hän itse halusi.

Hectorin 60-luvun singlet ovat jääneet unohduksiin osittain täysin ansiosta, mutta joukosta löytyy myös laadukasta tavaraa. Hectorin vuonna 1969 EMI-levy-yhtiölle äänittämä viides single oli erinomainen osoitus siitä mihin nuori muusikko pystyi. Näin siitä huolimatta, että pikkulevyn molemmat sävellykset olivat lainatavaraa ja tekstityksenkin Harma kirjoitti vain levyn b-puolelle.
Jimmy Webbin säveltämän Wichita Linemanin teki tunnetuksi hetken aikaa Beach Boysin riveissä esiintynyt Glen Campbell. Kappaleen suomensi Marjut Valakivi, eli kappale kuuluu niihin harvoihin Hector-julkaisuihin, joihin artisti itse ei kirjoittanut edes tekstiä. Levytyksestä löytyy hyvin vähän tietoa mistään, joten epäselväksi jää oliko kappale yksi niistä jotka nuori laulaja määrättiin levyttämään vastoin tahtoaan. Oli miten oli laulu ja sen teksti sopivat hyvin Hectorin suuhun ja tulkinta kuuluu hänen alku-uransa parhaimmistoon. Alkuperäisversiota mukaileva sovitus on upea.

Singlen b-puoli on paljon tunnetumpi, vaikka sen ensimmäistä levytystä kuulee harvoin. Kappale Where do you go to my lovely oli brittiläisen Peter Sarstedtin suurin menestyskappale. Suomalaisen tekstin kappaleeseen teki Hector itse, mutta hän ei koskaan ollut siihen kovin tyytyväinen. Hän päivitti sen 20 vuotta myöhemmin, ja kappale on sittemmin kuulunut hänen konserttiohjelmistoonsa. Alkuperäistä Tie jatkuu äärettömiin -singlen b-puolella kuultua versiota sen sijaan kuullaan harvoin. Minusta siinäkään ei ole mitään vikaa.
Hector ei erityisemmin tunnu arvostavan 1960-luvun tuotantoaan, eikä kumpaakaan hänen viidennen singlensä kappaleista julkaistu millään albumilla tai kokoelmalla (ainakaan cd-muodossa). Kappaleita ei löydy myöskään Spotify:sta. Tämän harvinaisen singlen puolet on onneksi julkaistu vuonna 2005 EMI:n kokoamassa kuuden cd:n mahtilaatikossa Hectobox, joka teki nämä äänitteet tutuiksi myös minulle.  Itseäni viehättää näissä kappaleissa hienojen sävelten ja sanojen lisäksi 60-70-lukujen vaihteen studiosoundi sekä tietenkin 22-vuotiaan artistin jo tässä vaiheessa henkevä tulkinta. Nämä kappaleet olisivat ansainneet paremman kohtalon.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

238. Benny Andersson: Klinga mina klockor (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Saatuaan Abban ja Chess-musikaalin pakettiin Benny Andersson täytti pitkäaikaisen unelmansa ja levytti albumillisen ruotsalaista pelimannimusiikkia. Hän ei odottanut levyltä suuria, mutta ruotsalaisyleisö osoitti arvostavansa maansa musiikkiperinteitä yhtä paljon kuin maailmanmaineensa noussut maanmiehensä. Konstailematon ja vastustamattoman iloinen folk-levy aloitti uuden vaiheen Anderssonin uralla, joka luuli jo saavuttaneensa kaiken.

Abba-yhtyeen mahtimies Benny Andersson piti menestysvuosinaan oman musiikillisen taustansa visusti piilossa. Kansanmusiikkivaikutteita sai Abban levyiltä hakea suurennuslasilla (lähimmäksi hän pääsi Arrival-albumin nimikappaleella) ja haitaria hän soitti Abban kappaleista vain kahdelta (The way old friends do ja Cassandra). Abban ja Chess-musikaalin menestys antoivat hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään ilman kaupallisen menestyksen paineita. Vuonna 1987 hän vihdoin teki omien sanojensa mukaan "kunnon vanhanaikaisen gramofonilevyn", jonka teosta hän oli aina unelmoinut.
Unelmansa toteuttamiseen Andersson sai apua Orsa Spelmän kansanmusiikkiyhtyeeltä, jonka rinnalla sirmakkaa soitti itseoikeutetusti Andersson itse. Lauluntekoon hän sai apua vanhalta ystävältään Björn Ulvaeusilta, jonka nimi löytyy Bennyn vaimolleen Monalle säveltämän synttärivalssin tekijätiedoista. Vaikka Abbaa ei levyn kansilehtisessä mainittu, löytyi levyltä kappale jota yritettiin saada mukaan yhtyeen Voulez-vous-levylle kahdeksan vuotta aikaisemmin. Työnimellä Dr.Claus Von Hamlet äänitetty kappale ei koskaan yltänyt demovaihetta pitemmälle, ja soololevyä tehdessään Andersson ymmärsi että sävelmä pääsi oikeuksiinsa vain sottiisina.
Vaikka albumi liikkuikin voittopuolisesti iloisen kansamusiikin puolella, löytyi levyltä myös tunnelmallisempaa iskelmää. Mats Nörklitin sanoittama Efter regnet on kaunis sateenjälkeisen luonnon kuvaus, jonka tekstin tulkitsevat tyylikkäästi Chess-musikaalissa tunnetuksi tulleet Tommy Körberg ja Karin Glenmark. Pianosäestyksestä vastaa tietenkin maestro Andersson itse
Albumin kaikki elementit yhdistyvät levyn päättävään 11-minuuttisen magnum opukseen. Kappale alkaa Efter regnet -kappaleen orkesteriversiolla, josta siirrytään Orsa Spelmän -yhtyeen esittämän väliosan jälkeen orkesteriosuuteen (joka myöhemmin kierrätettiin Kristina från Duvemåla -musikaalin kappaleessa Ljusa kvällar om våren). Kappale ja koko levy huipentuvat naiskuoroversioon levyn nimikappaleesta. 

"Toivekuoroksi" ristityssä joukossa lauloi 20 Ruotsin eturivin naislaulajaa mm. Eva Dahlgren, Lil-Babs, Siw Malmkvist, Karin Glenmark, Lena Philipsson, Anne-Lie Rydé, Pernilla Wahlgren sekä Bennyn ex-vaimo ja -yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad. Kun laulun teksti vielä oli Björn Ulvaeusin käsialaa, oli kysymysessä viimeinen kerta kun kolme Abban entistä jäsentä työskentelivät saman levytyksen parissa. Ainutkertainen hetki tallennettiin myös televisio-ohjelmaan Jacobs stege, jossa mm. Frida ja Eva Dahlgren on helposti tunnistettavissa.
Benny Andersson ei odottanut omaksi ilokseen tekemältä levyltään suurta menestystä, ja sitä painettiin aluksi vain 12 000 kappaletta. Loppujen lopuksi levyä myytiin kymmenenkertainen määrä, ja lienee ensimmäinen kansanmusiikkilevy, joka on noussut Ruotsin albumilistan top 10:een. Yllättävä suosio innosti Anderssonia jatkamaan samalla linjalla, ja kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi albumin November 1989, joka yhdisti ennakkoluulottomasti pelimannimeininkiä moderneihin syntikkasoudeihin.

1990-luku meni Abba revivalin, Kristina från Duvemåla ja Mamma mia -musikaalien tahdissa, mutta vuosituhannen vaihdettua Andersson perusti nimeään kantavan yhtyeen, joka on sittemmin jatkanut hänen 1980-luvun sooloalbumiensa linjaa listoilla ja lavakiertueilla.


Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)