sunnuntai 2. helmikuuta 2020

271. Aretha Franklin: Amazing Grace (1972)

Kuuntele Spotifysta alkuperäinen albumijulkaisu
 tai laajennettu uudelleenjulkaisu.

Viisi vuotta maallisella musiikilla menestystä niittänyt Aretha Franklin palasi hengellisen musiikin pariin viemällä bändinsä kalifornialaiseen babtistikirkkoon. Livenä äänitetyt, virsistä ja gospelklassikoista koostuneet konsertit muokattiin tuplalevyksi josta tuli hänen uransa menestynein albumikokonaisuus. Minulle tärkeintä antia levyillä on soulin kuningattaren ja häntä tukevan gospelkuoron huikea yhteispeli, joka kantaa niidenkin hetkien yli, jotka ovat minulle liian korkealentoisia.

Aretha Franklinin kuolema puolitoista vuotta sitten sai minut tarttumaan soulin kuningattaren tuotantoon, jota sitä ennen tunsin vain muutaman yksittäisen kappaleen verran. Kuunneltuani Franklinin 1960-luvun loppuvuosien albumeja innostuin ja luulin löytäneeni itselleni uuden suosikkiartistin ja keräilykohteen. Muutaman levyn ostettuani huomasin, että Aretha Franklinin tuotantoon paneutuminen ei  ollutkaan niin helppoa kuin olin odottanut. 

En ole koskaan ollut kova soulmusiikin ystävä. Vierastan Franklinin kaltaisten soulartistien tapaa joissain tilanteissa ylitulkita kappaleita niin, että niiden alkuperäinen melodia katoaa improvisaation ja koristelun alle. Franklinin levyt sopivat harvoin taustamusiikiksi arjen touhun ja äänien keskelle, vaan niistä nauttiminen vaatii ainakin minulta keskittynyttä kuuntelemista, jotta kappaleen ja Arethan tulkinnan hienoudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Tästä syystä tutustuminen esimerkiksi Aretha Franklinin legendaariseen gospelalbumiin Amazing Grace oli minulle pitkä ja hankala prosessi. Pitkät (parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 10 minuutin mittaiset) kappaleet, Franklinin hallitseva ääni ja välillä rajukin fraseeraus olivat ensikuuntelemassa juuri sitä, mitä en musiikilta kaipaa. Vasta kun levyn teosta kertova dokumenttielokuva sai viime vuonna ensi-iltansa ja pääsin kuuntelemaan livenä äänitetyn levyn musiikkia puoliksi tyhjässä elokuvateatterissa ilman ulkoisia häiriötekijöitä, osasin nauttia siitä ja ymmärsin kuinka hienosta musiikista on kysymys.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (albumiversio) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (alkuperäinen liveäänite) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (ote elokuvasta, kohdasta 5:00 eteenpäin) YouTube
Amazing Grace -albumi äänitettiin kahtena iltana Los Angelesilaisessa babtistikirkossa tammikuussa 1972. Tuottaja Jerry Wexler oli kerännyt Franklinin taustalle kourallisen ykkösluokan studiomuusikoita ja laulupuolesta Franklinin ohella vastasi Southern California Community Choir. Marvin Gayen kirjoittama ja alunperin esittämä Wholy holy oli erinomainen esimerkki siitä, miten nämä kolme elementtiä rakensivat yhdessä erinomaisen kokonaisuuden. Pianolla itseään säestävä Franklin tulkitsi kappaleen omalla tyylillään ottaen melodisia ja tulkinnallisia vapauksia. Kappaleen alkuperäiselle tempolle ja melodialle uskollinen kuoro kasvoi alun hillitystä äänimatosta kappaleen huikeaa finaalia kohti. Ilman nerokasta kuorosovitusta ja bändin konstailematonta instrumentaalitaustaa olisi kappale levinnyt hallitsemattomaksi kaaokseksi. Nyt kokonaisuus pysyi hienosti hallinnassa ja lyhennetty versio kappaleesta julkaistiin myös singlenä.

Alkuperäistä albumijulkaisua varten kappaleen lauluosuuksia paranneltiin studiossa ja sovitukseen lisättiin jälkikäteen mm. harppukuvioilla. Vuonna 1999 julkaistussa levyn uusintapainoksessa kappale julkaistiin alkuperäisessä live-muodossaan, joka mielestäni toimii paljon paremmin. Linkit eri versioihin löytyvät yltä.

Entisenä kuorolaisena minulle tällä levyllä tärkeimmiksi kappaleiksi nousivat nopeasti ne, joissa Southern California Community Choirin osuus on yhtä merkittävä tai lähes yhtä merkittävä kuin laulusolistina briljeeraavan Franklinin. Amazing Grace -elokuvan (jonka Wholy holy -kappaleen tallenteeseen linkki yllä) mielenkiintoisinta antia on seurata kuoron ja sitä johtavan Alexander Hamiltonin välistä vuorovaikutusta ja eläytymistä esitettävään kappaleeseen.

Rauhallisten balladien vastapainona on hieno kuulla (ja nähdä) myös How I got over -kappaleen kaltaista gospel-riemua, jota kuunnellessa (ja katsellessa) on vaikea pysyä paikoillaan.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: How I got over Spotify/YouTube
Koko ruumiillaan musiikkiin eläytyvän seurakunnan edessä äänitetty gospel-levy oli tärkeä Aretha Franklinille monella tapaa. Suurta menestystä "maallisella" musiikilla saanut Franklin oli monien muiden entisten gospel-laulajien tapaan saanut moitteita siitä, että hän oli myynyt sielunsa kaupallisuudelle ja hylännyt juurensa. Amazing Grace -albumilla soulin kuningatar todisti, että vaikka hän oli ansainnut kruununsa Respectin, Thinkin ja Natural Womanin kaltaisilla soulklassikoilla, ei isänsä saarnamatkoilla virsiä laulannut nuori Aretha ollut kadonnut minnekään. Levy oli myös valtaisa menestys juuri ennen 70-luvun puolivälissä alkanutta Franklinin uran aallonpohjaa.

Los Angelesissa 1972 äänitetyt Amazing Grace -sessiot kuvattiin ohjaaja Sydney Pollackin toimesta, mutta äänityksistä kertova dokumentti jäi tekemättä teknisten ongelmien vuoksi. Elokuva sai ensi-iltansa vasta vuonna 2019, 47 vuotta äänitysten ja kuvasten jälkeen. Elokuvan antama kuva Franklinista on hyvin ristiriitainen. Laulajana Franklin oli toki omaa luokkaansa, ja elokuva näyttää kuinka hän eläytyi itselleen tärkeiden laulujen sanomaan joka solullaan. Mutta vaikka myös äänityksiä kuuntelemaan tullut seurakunta oli liekeissä, tuntuu kuin Arethana ja seurakunnan välillä olisi ollut näkymätön seinä. Vain ajoittain ujosti hymyilevä Franklin ei sanonut kuulijoilleen sanaakaan eikä tuntunut muutenkaan millään tavalla vastaavan yleisön hänelle osoittamiin suosionosoituksiin ja ylistyshuutoihin. Seurakuntaa tämä ei tunnu elokuvasa haittaavan, mutta elokuvan katsojasta tämä yhteyden puute tuntuu kiusalliselta. 
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains (ote elokuvasta) YouTube
Sillanrakentajana etäisen souldiivan ja hengellisessä hurmoksessa vellovan seurakunnan välillä toimi seremoniamestari pastori James Cleveland, joka juontamisen lisäksi osallistui musiikkiin pianistina, kuoronjohtajana ja laulajana. Elokuvan ja levyn vaikuttavimpia kohtia on Franklinin, Clevelandin ja kuoron vuorolaulanta kappaleessa Precious memories.
  • Aretha Franklin, James Cleveland & Southern California Community Choir: Precious memories Spotify/YouTube
Suhtaudun yleensä varauksella tuttujen kappaleiden soulversioihin, joissa alkuperäisestä melodiasta on jäljellä vain rippeet. Aretha Franklin seurueineen onnistui kuitenkin erinomaisesti yhdistämään Carole Kingin maallisen rakkauslaulun You've got a friend virteen Precious Lord Take my hand luoden tästä ainutlaatuisen gospel-hetken. Franklin suhtautui jälleen hyvin luovasti Kingin sävellykseen, mutta Southern California Community Choir huolehti jälleen siitä, että alkuperäinen kappale oli tunnistettavissa ja esitys pysyi kasassa.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Precious Lord, Take My Hand / You've Got a Friend Spotify/YouTube
Vuonna 1972 julkaistusta albumista tuli Aretha Franklinin myydyin albumi, ja se on edelleen myös menestynein hengellinen konserttitallenne. Levyn julkaisun jälkeen Franklinin ura ajautui sivuraiteille, kun hänen yrityksensä sopeutua uuden vuosikymmenen musiikkitrendeihin jäi ilman ostavan yleisön vastakaikua. Yhteistyö Eurythmicsin ja George Michaelin kaltaisten 80-luvun tähtien kanssa palautti hänen asemansa soulin kuningattarena, jota hän ei tämän jälkeen koskaan menettänyt.

Oma tutustumismatkani Aretha Frankliniin laulajana on edelleen vielä kovasti kesken. Amazing Grace, sekä levy kaikissa muodoissaan että elokuva, on herättänyt mielenkiintoni hänen tuotantoonsa uudelleen henkiin.

Lue myös:

lauantai 30. marraskuuta 2019

270. Roxette: Joyride (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abban menestysvuosien jälkeen Ruotsi joutui odottamaan vajaat kymmenen vuotta, ennenkuin maasta nousi uusi maailmaa valloittanut popyhtye. Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin muodostaman Roxette-yhteen matka yhtenä maailman kärkiyhtyeistä oli huima mutta suhteellisen lyhyt. Uran huippu sekä kaupallisesti että taiteellisesti osui vuoteen 1991, jolloin Roxette julkaisi kolmannen albuminsa Joyride.

Vaikka Abba ja ruotsalainen pop ovat aina olleet lähellä musiikkisydäntäni, en koskaa ole ollut suuri Roxette-fani. Yhtyeen kansainvälinen läpimurtokappale The Look oli minun mielestäni ärsyttävää ränttätänttä-poppia, ja vaikka tunnustinkin Per Gesslen taidot tarttuvien popkappaleiden kirjoittajana, en voinut sietää hänen kähisevää ääntään.  The Look oli monen muun Roxette-kappaleen tavoin mielestäni kooste keskeneräisiä kappaleaihioita, jotka oli väkisin ympätty yhteen. Pidin Marie Fredrikssonin äänestä, mutta hänen roolinsa The Look -kappaleessa oli valitettavan vähäinen.

Suuri yleisö maailmalla oli kuitenkin eri mieltä. Roxetten rakettinousussa maailman radioaalloille on yhtäläisyyksiä The Beatlesin amerikanvalloituksen kanssa. Molemmissa tapauksissa yhdysvaltalaiset levy-yhtiöt hylkäsivät tylysti yhtyeen, jonka musiikkilla "ei ole tulevaisuutta meidän maassamme". Kuin 24 vuotta aiempien tapahtumien toistona amerikkalaisyleisö innostui The Look -kappaleesta, kun paikallinen radioasema alkoi soittaa Ruotsissa vaihto-oppilaana olleen nuoren mukanaan tuomaa singleä ohjelmissaan. Kappale levisi nopeasti USA:n joka kolkkaan, ja kun amerikkalainen levy-yhtiö lopulta julkaisi singlen, se nousi USA:n singlelistan listaykköseksi.

Siinä missä Roxetten kaksi ensimmäistä levyä julkaistiin alunperin vain Ruotsissa, yhtyeen kolmannen levyn valmistumisen aikoihin se oli yksi maailman suosituimmista yhtyeistä.
Joyride oli Roxetten neljäs USA:n listaykkönen (Abba sai vain yhden singlen USA:n listakärkeen), mutta minä suhtauduin siihen samalla skeptisyydellä kuin yhtyeen aikaisempiin kappaleisiin. Minun mielestäni kappale jatkoi The Lookin aloittamaa keskeneräisistä melodianpätkistä koottua ärsyttävää ränttätänttä-perinnettä. Se että kappale oli listaykkönen USA:n lisäksi "vain" 17 maassa (The Look oli noussut 24 maan listaykköseksi) ei muuttanut mielipidettäni. Vuosien varrella olen oppinut kuitenkin pitämään kappaleesta, joka nyttemmin on Roxetten ränttätänttäkappaleista vähiten vastanmielinen, itse asiassa ihan kiva kappale.

Joyride-albumi, jota on myyty 11 miljoonaa kappaletta, vetosi minuun kuitenkin aivan toisella tasolla. Kappaleiden Listen to your heart ja  It must have been love menestys (molemmat USA:n listaykkösiä) antoi yhtyeelle rohkeuden panostaa poppiskappaleiden lisäksi powerballadeihin. Näitä rakkauslauluja löytyi albumilta monta, ja Per Gessle todisti viimein minullekin osaavansa rakentaa hienoja melodioita. Mikä parasta, Gessle tyytyi laulajana sivuosaan ja Marie Fredriksson sai loistaa. Kaksi hienointa balladia julkaistiin singleinä.

The Look -kappaleen menestyksen innostama levy-yhtiö, etenkin EMI:n Amerikan haara painosti yhtyettä äänittämään levynsä Yhdysvalloissa jonkun tunnetun amerikkalaistuottajan ohjauksessa. Per Gessle ymmärsi kuitenkin että paras tapa jatkaa yhtyeen menestystä oli pitää kiinni Roxetten ruotsalaisuudesta. Yhtye jatkoi yhteistyötään tuottaja Clarence Öfwermanin kanssa ja levytti uuden levynsä samassa tukholmalaisessa studiossa kuin edeltäjänsäkin. 

Joyride on albumina rakennettu erinomaisesti. Vaikka en yhtyeen rock- ja popkappaleista kauheasti perustakaan, en voi kiistää sitä, että Joyride-levyn rytmitys ja eri tyylien välinen tasapaino on levyllä kohdallaan. Eikä levyn kaikki hyvät kappaleet balladeja ole. Kappale I remember you ammentaa ruotsalaisesta pop-perinteestä (Abba-vaikutteet on havaittavissa etenkin kappaleen väliosassa)  ja on hyvä esimerkki kappaleesta, minkä amerikkalainen sliipattu tuotanto olisi voinut pilata täysin.
Siitä ei päästä mihinkään, että Per Gessle oli vuosikymmenen vaihteessa liekeissä laulunkirjoittajana. Marie Fredrikssonin rooli yhtyeessä oli puhaltaa laulajana henkeä Gesslen sävellysautomaatin tuotoksiin. Harva Roxetten miljoonista faneista tiesivät, että myös Fredriksson oli taitava ja tuottelias laulunkirjoittaja, joka oli julkaissut ennen Roxetten menestystä kolme soololevyä. Joyride-albumin ainoa Marie Fredriksson sävellys antaa maistiaisen siitä, minkälaista musiikkia hän esitti omilla levyillään. Hienosti sovitettu Watercolours in the rain on erinomainen kappale, mutta ei sitä tyyliä millä yhtye oli menestyksensä hankkinut.
Joyride oli Roxetten uran ehdoton kohokohta. Vaikka yhtye jatkoi toimintaansa, sen levyjen myyntiluvut olivat selkeästi vaatimattomampia kuin aiemmin. Yhdysvalloissa neljä listaykköstä julkaissen yhtyeen käyrä laski erittäin nopeasti. Listakakkokseksi nousseen Fading like a flower -kappaleen jälkeen yhtyeen singlet nousivat vaivoin top 50:een ja pian Roxette-kappaleita ei nähty edes siellä. Vuonna 1994 EMI America pudotti yhtyeen listoiltaan kokonaan. Roxetten tähti loisti vielä Pohjoismaissa, Keski-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa, mutta sielläkin hieman pienemmällä liekillä kuin aikaisemmin.

Myös minä putosin Roxetten riemukelkan kyydistä pian Joyride-albumin jälkeen. Vuonna 1992 julkaistu single Queen of rain (jonka esittelin numerolla 72), oli yksi yhtyeen parhaista kappaleista, mutta sen jälkeen Per Gesslen sävellykset eivät minua liikuttaneet.

Minulle Roxetten menestyksen suurin anti on ollut se, että sen kautta olen tutustunut Marie Fredrikssonin soolouraan. Soololevyillään pääasiassa ruotsiksi laulavan Fredrikssonin albumit ovat täynnä melankolisia, usein myös varsin surullisia, mutta silti varovaisen toivekkaita kappaleita. Minusta hän on lauluntekijänä Eva Dahlgrenin ja Melissa Hornin tasoa. Joyride-albumin päätöskappale Perfect day on yksi esimerkki, siitä kuinka hieno artisti hän on myös laulajana.

Lue myös:

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

269. Nana Mouskouri: The Exquisite Nana Mouskouri (1969)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
BBC:n kreikkalaista musiikkia käsitellyt ohjelma teki aiemmin Saksassa ja Ranskassa menestyneestä Nana Mouskourista maailmantähden. Hutaisten brittimarkkinoille kootut albumit osoittautuivat täysosumaksi, ja Mouskouri äänitti kappaleistaan tämän jälkeen säännönmukaisesti versiot kaikilla kolmella mahtikielellä myyden vuosikymmenien aikana satoja miljoonia albumeita. Mouskourin toinen brittialbumi on sillisalaattiluonteestaan huolimatta, tai ehkä jopa sen takia, kiehtova yhdistelmä kreikkalaista, ranskalaista ja anglo-amerikkalaista musiikkikulttuuria.

Kreikkalaissyntyisen Nana Mouskourin ura keskittyi 1960-luvun alkupuoliskolla Saksaan ja Ranskaan. Saksassa miljoonia myyneen Weisse Rosen aus Athenin jälkeen Mouskouri menestyi parhaiten uudessa kotimaassaan Ranskassa. Kolmekymppisen laulajan menestys perustui ainutlaatuiseen yhdistelmään; hän esitti ranskalaisia ja ranskaksi käännettyjä, pääasiassa anglo-amerikkalaisia kappaleita kreikkalaiseen tyyliin The Athenians -yhtyeen säestämänä. Tärkeä osa hänen repertuaariaan olivat myös Manos Hadjidakisin ranskaksi käännetyt kreikkalaiskappaleet.

Ensimmäiset yritykset laajentaa Mouskourin menestystä myös englanninkielisille musiikkimarkkinoille tuottivat vain kohtalaisia tuloksia. 1960-luvun alkupuoliskolla Quincy Jonesin, Bobby Scottin ja Harry Belafonten kaltaisten amerikkalaismuusikoiden kanssa tehdyt erinomaiset levyt eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta.

Uusi alku löytyi Britanniasta. Vuoden 1963 Eurovision laulukilpailun televisio-ohjaaja Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa (joka edusti kisoissa Luxemburgia) ja hän kutsui laulajan esiintymään BBC:n eri maiden musiikkia esittelevässä ohjelmassa. Jakso sai niin hyvän vastaanoton, että BBC ehdotti Mouskourille ja The Athenians -yhtyeelle omaa televisio-ohjelmaa.
BBC:n Presenting Nana Mouskouri oli taitava yhdistelmä kreikkalaista eksotiikkaa, angloamerikkalaisia hittejä kreikkalaiseen tyyliin esitettynä, kreikkalaisia maisemia ja kreikkalaista naiskauneutta tyylikkään laulajatähden muodossa, sama resepti joka oli nostanut laulajan suosioon Ranskassa. Ohjelman suosio yllätti BBC:n lisäksi Mouskourin itsensä ja hänen levy-yhtiönsä Fontanan, joka kiirehti rahastamaan laulajan uudella suosiolla. Alkuvuodesta 1969 julkaistu levy Over & over oli suuri menestys, se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan top 10:een ja pysytteli listalla kaksi vuotta.

Mouskourin tukijoukot päättivät takoa kun rauta on kuumaa ja Fontanan brittihaara päätti julkaista toisen Mouskouri-albumin jo saman vuoden aikana. 
Uusi levy tehtiin vauhdilla. Tuottaja André Chapelle (jonka kanssa Nana avioitui 34 vuotta myöhemmin) ei ehtinyt äänittää Exquisite Nana Mouskouri -levylle kokonaan uusia kappaleita, vaan hän keräsi sille lähes yksinomaan Mouskourin ja the Atheniansin aiemmin samana vuonna ranskaksi levyttämiä kappaleita, joiden lauluosuudet äänitettin uudelleen englanninkielellä (linkit alkuperäisiin ranskankielisiin äänitteisiin löytyvät englanninkielisen linkin alapuolelta). Uusia tekstejä ei tarvinnut odottaa, sillä kappaleet olivat poikkeuksetta alunperin englanninkielisiä. Tällainen oli esimerkiksi amerikkalaisen Gene Raskinin säveltämä, sanoittama ja alunperin levyttämä Hello love, joka oli malliesimerkki laulajattaren ja häntä säestäneen yhtyeen yhteissoundista niin laulun kuin soittimienkin osalta.

The Athenians -yhtyeen johtajana toimi Nanan kitaristiaviomies Yiorgos Petilas, joka duetoi vaimonsa kanssa kappaleen Dance till your shoes fall off, jonka pariskunta oli aiemmin samana vuonna levyttänyt nimellä Danse à en perdre tes souliers.
Ainoat albumille The Exquisite Nana Mouskouri varta vasten levytetyt kappaleet olivat kreikankielisiä. Loppuvuodesta julkaistun albumin kreikkalaisista kappaleista toinen oli kreikkalainen joululaulu Christos genate ja toinen mm. oscarilla palkitun kreikkaissäveltäjän Manos Hadjidakisin Kathe trello pedi. Tämä kappalepari on hyvä esimerkki laulajan ja häntä säestävän yhtyeen saumattomasta yhteistyöstä, joka 1960-luvun loppuolella oli saanut puolelleen ranskalaisyleisön lisäksi myös brittiyleisön. Jälkimmäisen kappaleen Mouskouri oli levyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta tämän version tekee erityiseksi The Athenians -yhtyeen lauluharmoniat ja ranskalaisen Christian Chevallierin dramaattinen orkesterisovitus.
Kiire näkyi kappalevalintojen lisäksi levyn kannessa, jossa käytettiin samaa valokuvaa kuin sitä edeltäneen Over and over -albumin joissain painoksissa ja kaksi vuotta aiemmin julkaistulla albumilla Un jour où la colombe... (jonka esittelin numerolla 235)  Vaikka uusien lauluosuuksien äänittäminen valmiisiin taustoihin oli nopeaa, piti levyä täydentää vielä kahdella aiemmin julkaistulla ranskankielisellä äänitteellä, joista vanhempi, Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodia, oli peräti neljän vuoden takaa. Michel Legrandin rönsyilevällä orkesterisovituksella varustettu äänite istuu huonosti kitarataustaisten laulelmien sekaan, mutta se on mielestäni paras versio mikä tästä kappaleesta on tehty.
Nopean tuotannon aiheuttama sillisalaattiluonne osoittautui eduksi uudelle albumille. Uudet versiot kappaleista toimivat, ja aiemmin ranskaksi, saksaksi ja kreikaksi esiintynyt the Athenians -yhtye vaihtoi kieltä yhtä sujuvasti kuin laulusolistinsa. Mouskourin televisio-ohjelmaa seurannut yleisö oli jo tottunut eri kielien yhdistelmään, ja hittejä, eksoottisia säveliä ja kreikkalaista tunnelmaa sisältänyt albumi otettiin vastaan lähes yhtä innokkaasti kuin sen samana vuonna julkaistu edeltäjänsä. Sopivasti joulumarkkinoille julkaistya levyä myytiin runsaasti vuodenvaihteen molemmin puolin.

Vuonna 1969 julkaistut englanninkieliset albumit ja BBC:n ympäri maailmaa levittämä televisiosarja tekivät Nana Mouskourista todellisen maailmantähden. Suosio jatkui seuraavien englanninkielisten albumien myötä. Vaikka albumien Turn on the sun (jonka esittelin blogissani numerolla 63) ja Place in my heart teossa hyödynnettiin kappaleiden kierrätystä entiseen tapaan, äänitettiin niille paljon myös englanninkielistä yleisöä varten valittuja kappaleita. Erityisen suosittu kreikkalaislaulajasta tuli kaksikielisessä Kanadassa, missä kävivät kaupaksi sekä englanninkieliset että ranskankieliset äänitteet. Mouskourin nimikkosarja BBC:ssä jatkui aina vuoteen 1976 asti ja se avasi Mouskourille tien myös Pohjoismaiden ja Aasian markkinoille.

Kappaleiden kierrätyksestä, joka aluksi oli kiireen aiheuttama välttämättömyys, tuli yksi Mouskourin menestyksen kulmakivistä. 1970- ja 1980-luvuilla Nana julkaisi suurimmasta osasta kappaleitaan versiot 3-5 kielellä, ja levy-yhtiö julkaisi laulajalta vuosittain saman verran albumeita. Tällä julkaisutahdilla ja ahkeralla konsertoinnilla kaikissa maanosissa Nana Mouskourista tuli eniten levyjä myynyt naislaulaja, ja joidenkin listojen mukaan hän on sitä vieläkin.

Lue myös:

perjantai 6. syyskuuta 2019

Kate Bush -albumit järjestykseen

Ensimmäisenä sooloartistina albumirankkaukseeni pääsee Kentin ihmelapsi Kate Bush, joka 19-vuotiaana ihastutti ja vihastutti jo ensisinglellään Wuthering Heights listaykkösen arvoisesti. Vuosien 1978-1993 aikana Bush julkaisi seitsemän levyä ja 12 vuoden tauon jälkeen studioalbumeja on tullut kolme lisää. Tässä minun arvioini näistä levyistä, jonka voisi tiivistää sananlaskuun "vanhassa vara parempi".

10. Director's cut (2011)
Jostain käsittämättömästä syystä Kate Bush halusi miksata, muokata tai levyttää kokonaan uusiksi osan vuosina 1989-1993 julkaisemistaan kappaleista. Director's cut ei sisällä lainkaan uutta musiikkia vaan ainoastaan 11 järjestäen huonompaa versiota alunperin erinomaisista kappaleista. Minun on vaikea käsittää sitä ja vaikea myös kuunnella tätä levyä.

9. 50 words of Snow (2011)
Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1978 Bush julkaisi vuonna 2011 kaksi albumia. Näistä jälkimmäinen on tunnelmaltaan utuisa ja oudon kiehtova talviteemainen taideteos, jossa vierailevat miesääninä mm. Elton John ja näyttelijä Stephen "Jeeves" Fry. Levyllä olisi kaikki ainekset olla korkeammalla listallani, jos sen melodiat olisivat samaa tasoa kuin Bushin 70-90-luvun albumeilla. Nyt levyn hienosti rakennettu äänimaailma menee hukkaan. Melodioita en muista vieläkään, vaikka olen levyn kuunnellut useaan kertaan.

8. Aerial (2005)
Kuten huomaatte, en juurikaan arvosta Kate Bushin 2000-luvun tuotantoa. Aivan kuin taiteilijan melodiset lahjat olisivat jääneet 1990-luvulle. Bushin come-back-albumi sisältää lupaavia melodioiden alkuja ja upeaa pianonsoittoa, mutta tuntuu siltä kuin mikään sen kappaleista ei pääsisi "perille". Ne tavoittavat jotain, mitä yksikään niistä ei kunnolla saavuta. Monet pitävät Aerialia yhtenä Bushin parhaista albumeista, mutta vaikka olen yrittänyt usealla kuuntelulla päästä hajulle sen nerokkuudesta, en ole siinä onnistunut.

7. Lionheart (1978)
Wuthering Heights -singlen ja Kick Inside -albumin menestyksen innoittamana levy-yhtiö kiirehti uuden albumin julkaisua, ja uusi levy julkaistiinkin jo samana vuonna. Tämä valitettavasti kuuluu, ja levyn kappaleista vain osa pääsee lähelle debyyttialbumin nerokkuutta. Lionheart on ihan ok levy ja sen parhaat kappaleet ovat erinomaisia, mutta tällä listalla se jää auttamatta sijalle seitsemän. Lue pitempi arvosteluni albumista. 

6. The Dreaming (1982)
Kate Bushin neljäs albumi oli monelle järkytys. Pianovetoisiin balladeihin tottuneet Bush-fanit eivät osanneet varautua takovien rumpujen ja erikoisten soundien rytmittämään uuteen tyyliin. Keskinkertaisesti menestynyt albumi on sittemmin saanut fanien, myös minun, hyväksynnän. Vaativa The Dreaming ei kuitenkaan ole albumi aivan jokaiseen tilanteeseen. Lue pitempi arvosteluni albumista.

5. The Red Shoes (1993)
Monet pitävät albumia Red Shoes epäonnistuneena päätöksenä Bushin uran alkupuoliskolle. Minä kuitenkin pidän siitä paljon. Laadultaan epätasainen albumi on välillä hivelevän kaunis (Bushin kaunein balladi Moments of pleasure) ja välillä raadollisen riisuttu (Bushin ja basisti-äänittäjän Del Palmerin eroa ruotiva You're the one). 35 vuotiaan laulajan takki oli kuitenkin tyhjä, joten hän jäi 12 vuoden levytystauolle ja keskittyi perheeseensä. Lue pitempi arvosteluni albumista.

4. Never for ever (1980)
Nuoren artistin ensimmäinen omatuotantoinen albumi on ehkä hänen uransa tasapainoisin ja kokonaisuutena täydellisin albumi. Tyylikkäästi alusta loppuun soljuva levy on kaikkea sitä, mitä Lionheart ei ollut, kokoelma miellyttäviä ja loppuun asti harkittuja kappaleita ilman täyteraitoja. Lue pitempi arvosteluni albumista.

3. Sensual world (1989)
Kypsä ja aikuinen albumi 30 vuotta täyttäneeltä legendalta. Levy jäi sitä edeltäneen Hounds of loven varjoon, mutta se on minulle ollut aina rakas levy, ja hetki josta Kate Bush -fanitukseni alkoi. Lue pitempi arvosteluni albumista.

2. Hounds of love (1986)
The Dreaming -albumin järkyttämät Kate Bush -fanit osasivat odottaa jotain järisyttävää, kun hän neljä vuotta myöhemmin julkaisi viidennen albuminsa. Tällä kertaa Bush onnistui paremmin yhdistämään uudet soundinsa kaupallisiin melodioihin ja maailma lankesi polvilleen. Edes albumin b-puolen kunnianhimoinen musiikkikertomus (jota en minäkään täysin vielä ymmärrä) ei vieraannuttanut kuulijoita, ja levystä tuli Bushin uran suurin menestys. Täysin ansaitusti.

1. The Kick Inside (1978)
Kate Bushin debyyttialbumi tiivistää parhaiten sen, mikä hänen musiikissaan on tärkeintä minulle. Monipolviset melodiat, upea pianosäestys ja nuoren laulajan omalaatuinen ääni yhdistyvät tällä levyllä paremmin kuin koskaan tämän jälkeen. 1970-luvun jousisovitukset ja levytyssoundi vain korostavat sitä, kuinka ainutlaatuinen lahjakkuus Kate Bush oli jo tuolloin. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, ja Wuthering Heights on edelleen kaikkien aikojen paras Kate Bush -kappale. Lue pitempi arvosteluni albumista.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Abba-albumit järjestykseen

Heti perään kolmas suuryhtye. Abba julkaisi urallaan vain kahdeksan albumia ennen jäämistään tauolle, jonka loppumista Abba-fanit odottavat kieli pitkällä. Vielä emme tiedä minkälaisia marraskuussa 2019 julkaistavaksi luvatut kappaleet ovat, mutta vuosien 1973-1982 laadukkaasta tuotannosta voi etsiä siihen viitteitä.

8. Abba (1975)
Yhtyeen kolmas albumi oli Abban läpimurto Britanniassa ja sen myötä muualla Euroopassa ja Australiassa. Minä en kuitenkaan ole saanut kunnon otetta tästä levystä. SOS ja Mamma Mia -hiteistä huolimatta levyllä on liikaa kauhtaa ja varsinkin albumin b-puoli olisi kaivannut lisää harkintaa ja parempia kappaleita.

7. Waterloo (1974)
Euroviisuvoiton huumassa julkaistu kakkosalbumi on tyyleiltään sekalaisin Abba-albumi. Glam-rock, pseudo-hevi, eurooppalainen schlager, amerikkalainen aor ja reggae tekevät Waterloosta hauskaa kuunneltavaa, mutta se on vielä kaukana Arrivalin ja sitä seuranneiden levyjen täydellisyydestä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

6. Voulez-vous (1979)
Iloisin ja bilehenkisin Abba-levy ei ole kestänyt aikaa aivan hyvin kuin yhtyeen parhaat albumit. Singlet Voulez-vous, Chiquitita, Angeleyes ja I have a dream eivät jaksa innostaa minua, mutta levyn tuntemattomammat kappaleet (esim. As good as new, Lovers ja The king has lost it's crown) nostavat levyn näinkin korkealle. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

5. Ring ring (1973)
Vuonna 1973 julkaistun debyyttilevyn äänitysten aikaan neljän artistin ja kahden pariskunnan muodostamalla yhtyeellä ei ollut vielä edes nimeä. Manageri Stig Anderson kuitenkin uskoi suojattiensa taitoihin laulajina ja etenkin Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin taitoihin lauluntekijöinä ja tuottajina. Ring ring on ehdottoman positiivinen albumi täynnä tarttuvia melodioita, hienoja sovituksia ja neljän laulajan virheetöntä harmoniaa. Vaikka maailmanvalloitus ei ollut vielä alkanut, tältä levyltä löytyi paljon lupauksia tulevasta menestyksestä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

4. Arrival (1976)
Tällä levyllä kaikki onnistui. Kolme superduper-hittiä sekä seitsemän muuta erinomaista kappaletta pakattuna ikoniseen helikopterilevykanteen. Hittien Dancing queen ja Money money money ylisoitto on vienyt kirkkaimman hohdon tästä eittämättä erinomaisesta albumikokonaisuudesta. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

3. The Album (1977)
The Album oli askel kohti vakavampia aiheita ja kehittyneempää musiikki-ilmaisua. Se ei menestynyt aivan Arrivalin tapaan, mutta minun listallani se on hiukan parempi edeltäjäänsä. Lue levyn pitempi arvostelu täältä.

2. Super Trouper (1980)
Loppusuoran lähetessä Abba vakavoitui entisestään mistä esimerkkeinä kappaleet Winner takes it all, Happy new year ja Our last summer. Onneksi mukaan mahtui myös hauskanpitoa (à la Me and I) ja romantiikkaa (Super trouper). Super trouper on Abban tasaisin levy, minkä fanit palkitsivat, siitä tuli yhtyeen myydyin pitkäsoitto. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. The Visitors (1981)
Abban päätoslevy jakoi yhtyeen faneja julkaisuvuonnaan ja jakaa yhä. Monille levy oli (ja on) liian vaikea ja vakava, ja aiempien levyjen ilo löytyi vain väkinäisessä muodossa. Minä kuulun siihen osaan Abba-faneja, joiden mielestä The Visitors on lopullinen osoitus Abban nerokkuudesta ja hieno päätepiste yhtyeen lyhykäiselle uralle. Se on ainoa Abba-albumi, jonka voin kuunnella alusta loppuun uudelleen ja uudelleen ilman kyllästymistä yhteenkään sen hienoista kappaleista. Abban tarinan viimeistelivät erinomaisesti vuonna 1982 julkaistut kaksi (toistaiseksi) viimeistä Abba-singleä The day before you came/Cassandra ja Under attack/You owe me one. Lue pitempi arvostelu täältä.