maanantai 11. tammikuuta 2021

273. Madonna: Like a prayer (1989)

Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
Kun Madonna julkaisi neljännen albuminsa, oli hän maailman menestynein, palvotuin ja kritisoiduin naislaulaja, eikä hän jättänyt maailmaa välinpitämättömäksi tälläkään kertaa. Uskonnolliset symbolit, provosoivat musiikkivideot ja levyn kannen sisältä pöllähtävä parfyymintuoksu pitivät huolen siitä, että neiti Ciccone pysyi keskusteluissa, radiokanavilla ja lehtiotsikoissa. 15 miljoonaa kappaletta myynyt albumi oli artistin siihenasti kunnianhimoisin kokonaisuus ja musiikiltaan täysiosuma, jota hän ei allekirjoittaneen mielestä tavoittanut kuin kerran tämän jälkeen. 

Kun puhutaan Madonnasta, useimmin keskustelu keskittyy naiseen nimen takana, menestyvään bisnesnaiseen, kohuttuun maailmantähteen ja kameleonttimaisesti imagoaan muuttavaan artistiin. Se mistä puhutaan vähemmän on itse musiikki, jota hän on 36 vuoden ajan tuottanut keskimäärin neljän albumin verran per vuosikymmen. Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut, en ole koskaan saanut otetta Madonnasta henkilönä enkä hänen musiikkituotannostaan kokonaisuutena. Hän on kuitenkin onnistunut koskettamaan ja viihdyttämään minua muutamalla albumillaan, joissa hän osoittaa taitonsa laulajana ja joiden musiikki osoittaa hänen ansainneen paikkansa popin kuningattarena.

Madonnan uran yksi huippukohdista ja samalla selkeästi hänen uransa ensimmäisen vaiheen päätöslevy on albumi Like a prayer, joka on täydellisyyttä hipova poplevy täynnä erinomaisia melodioita ja harkittuja sovituksia.
Madonnalle totuttuun tapaan keskustelu albumin ensimmäisestä singlestä keskittyi kaikkeen muuhun kuin itse kappaleeseen. Katolista symboliikkaa ja rotusorron vastaista sanomaa yhdistävä Like prayer -kappaleen musiikkivideo joutui Vatikaanin ja monien uskonnollisten ryhmien protestien kohteeksi, ja kappaletta mainoksissa käyttänyt Pepsi joutui perumaan kampanjansa. Video onnistui tehtävässään nostaa Madonna kaikkien huulille ja ei itse kappaleessakaan ollut mitään vikaa. Andrae Crouchin kuuluisa kuoro toi mehevää gospel-tunnelmaa erinomaisesti rakennettuun pop-kappaleeseen.

Myös albumin toisessa singlekappaleessa oli vahva soul-lataus. Valitettavasti kappaleesta tehdyssä musiikkivideossa ja kokoelmalevyiltä löytyvistä versioista kappaletta maustava puhallinsovitus riisuttiin kokonaan pois, ja lopputuloksena kylmä tusinatanssikappale. Tässäkin tapauksessa Express yourself -kappaleen alkuperäinen versio on paras.
Levyn, ja mielestäni myös Madonnan koko uran tasapainoisin ja onnistunein kappale oli kuitenkin levyn b-puolen aloittanut Cherish. Miellyttävän maanläheisen kappaleen täydellisyyttä hipova melodia ja Madonnan rehellinen tulkinta riisuivat kappaleen kaikesta siitä mystiikasta ja mahtipontisesta imagosta, joka Madonnan ympärille oli rakennettu edellisten viiden vuoden aikana. Myös levytyksenä onnistunutta kappaletta ei onneksi miksattu hengettömäksi tanssikappaleeksi musiikkivideota tai kokoelmalevyjä varten, vaan alkuperäinen versio pysyi ennallaan myös pikkulevyllä ja musiikkivideossa.
Samaa miellyttävää luonnollisuutta ja lapsellista viattomuutta löytyy kappaleesta Dear Jessie, joka oli kirjoitettu tuutulauluksi laulun toisen säveltäjän, tuottaja Patrick Leonardin tyttärelle. Monien kriitikoiden mielestä kappale oli liian sokerinen tälle albumille, mutta minusta sen kepeys tasapainottaa hienosti aiheiltaan varsin vakavaa levyä.
Albumin 11 kappaleesta kuusi julkaistiin singlenä, mutta hienoja kappaleita löytyi myös näiden kappaleiden ulkopuolelta. Näennäisen kepeä pophelmi Till death do us part sisältää Madonnan repivän rehellistä analyysia hänen ja näyttelijä Sean Pennin hajoavasta avioliitosta.
Like a prayer -albumin henkilökohtainen linja jatkui levyn kauneimmassa kappaleessa Promise to try. Madonnan äiti kuoli laulajan ollessa vasta 15-vuotias, ja tätä lapsuuden traumaa hän käsittelee tässä herkässä kappaleessa.
Suurin odotusarvo ennen levyn julkaisemista kohdistui Madonnan ja Princen yhdessä säveltämään ja esittämään kappaleeseen. Yhteistyö kahden megatähden välillä ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla, ja kappale Love song kutistui odotetusta suurhitistä Like a prayer -albumin täyteraidaksi. Se ei kuitenkaan kalvenna albumin nerokkuutta. 

Neljännellä albumillaan 30-vuotias laulaja paljasti omia haavoittuvuuksiaan avoimemmin kuin koskaan tätä ennen onnistuen rakentamaan samalla kertaa koskettavan ja energisen popalbumin. Avainhenkilöitä levyllä olivat Madonnan lisäksi tuottaja-laulunkirjoittajat Patrick Leonard ja Stephen Bray, joiden kanssa Madonna oli tehnyt yhteistyötä monen vuoden ajan. 

Like a prayer -albumin jälkeen Madonna esiintyi elokuvassa Dick Tracy, joka innoitti häntä tekemään niin ikään erinomaisen mutta hyvin paljon artistin aiemmasta tuotannosta poikkeavan I'm Breathless-albumin. Madonnan uran ensimmäiset kahdeksan vuotta kiteytettiin kokolemalevyyn Immaculate collection, millä muun muassa Like a prayer -albumin kappaleet miksattiin uudelleen. Samalla kappaleista katosi niiden terävin kärki ja tarttumapinta, ja valitettavasti nämä kokoelmalevylle vesitetyt versiot ovat pääasiassa korvanneet kappaleiden alkuperäiset versiot radiossa ja kokoelmalevyillä.  

1990-luvulla ja sen jälkeen Madonnan musiikki ei enää onnistunut vetoamaan minuun muutamaa erinomaista singleä ja Ray of light -albumia lukuunottamatta. Artisti nimeltä Madonna on jäänyt minulle edelleen arvoitukseksi, mutta onneksi hänen yli 20:n menestysalbuminsa joukosta on löytynyt muutama myös minua miellyttävä pitkäsoitto.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

272. Boney M.: Boonoonoonoos (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Boney M. oli yksi 1970-luvun menestyneimmistä pop-yhtyeistä. Vuosikymmenen vaihde osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhtyeen menestykselle. Se valmistautui julkaisemaan yhtyeen kunnianhimoisimman ja mahtipontisimman levyn, mutta yhtyeen vaikeudet lykkäsivät sen julkaisua vuodella. Vaikka lopputulos todellakin osoittautui Boney M.:n hienoimmaksi kokonaisuudeksi, jossa yhdistyivät erinomaisesti Karibian rytmit ja tarinat Amerikan ja Afrikan alkuperäiskansojen rankoista kohtaloista, ei uudelle vuosikymmenelle siirtynyt yleisö ollut enää kiinnostunut. 

Toisin kuin samoihin aikoihin kestosuosikikseni noussut Abba, Boney M. putosi 1980-luvun jälkeen kuuntelulistastani, enkä kuunnellut sen levyjä kymmeniin vuosiin. Osittain tämä blogin seurauksena olen palannut vanhoihin suosikkeihini, ja Boney M. on yksi niistä yhtyeistä jonka nerokkuuden olen löytänyt uudelleen. Yksi syy yhtyeen musiikin unohtamiseen on ollut se, että sen musiikki on edustettuna hyvin kapealla kappalevalikoimalla radion nostalgiakanavilla. Hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta radiot soittavat uudelleen ja uudelleen vain muutamaa Boney M. -yhtyeen megahittiä.

Boney M.:n viidenneltä albumilta ei näitä megahittejä löytynyt. Jamaikalaisesta hellittelysanasta nimensä saanut levy jatkoi erinomaisten albumikokonaisuuksien sarjaa, mutta se aloitti myös yhtyeen jyrkän kaupallisen alamäen. Lähes 40 vuoden tauon jälkeen kuuntelin levyä uudelleen ja yllätyin kuinka korkeatasoinen ja nautittava kokonaisuus se on.
Boonoonoonoos-albumin ensimmäinen singlekappale, kolmen kuukauden etukenossa julkaistu single antoi esimakua siitä, mihin suuntaan saksalaistuottaja Frank Farian halusi yhtyettään viedä. Tansanialaiseen rakkauslauluun perustuva swahilin kielellä laulettu Malaika oli kuitenkin hieman sitkeä pala purtavaksi yhtyeen faneille. Minä muistan miettineeni mihin Rasputinin, Gotta go homen ja Ma Bakerin kaltaiset helposti sulavat diskohitit olivat kadonneet. Vasta vanhempana ymmärsin kuinka hyvin Farian onnistui yhdistämään afrikkalaisen melodian 70-luvun diskojytkeeseen ilman että kappaleen autenttinen tunnelma katosi.

En ollut ainoa, joka hämääntyi Boney M.:n näennäisesti muuttuneesta tyylistä. Britanniassa ei Malaika-singleä julkaistu lainkaan, ja muissakin maissa singlen menestys jäi kauas yhtyeen 1980 luvun hiteistä. Albumin toinen singlekappale We kill the world oli epäonnistunut yritys tavoittaa yhtyeen kultakauden hittiresepti.

Boonoonoonoos-albumin syntyprosessia haittasivat Farianin ja yhtyeen väliset ristiriidat ja tuottajamogulin epävarmuus yhtyeen suunnasta. Levy oli tarkoitus julkaista alun perin loppuvuodesta 1980, mutta kun syksyllä julkaistut singlet Children of Paradise/Gadda ga vida ja Felicidad floppasivat, otti Farian tuumaustauon. Boney M. oli ollut vuosina 1977-1979 yksi maailman menestyneimmistä yhtyeistä. Kunnianhimoinen tuottaja siirsi albumin julkaisua vuodella eteenpäin ja  valmistautui luomaan Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin kanssa yhtyeen mestariteoksen. Ja siinä hän myös onnistui.
Vuosikymmenen vaihtuessa Boney M.-yhtyeen fanit tiesivät jo, että sen neljästä jäsenestä vain kaksi, Liz Mitchell ja Marcia Barret lauloivat oikeasti yhtyeen levyillä. Maizie Williams ja Bobby Farrell olivat vain kansien koristeena ja aukoivat suutaan playback-esitysten tahdissa. Levyillä yhtyeen miesäänistä vastasi parrasvaloja karttava tuottaja Frank Farian. Farianin huippuhetki levyllä on Afrikka-temaa jatkava Ride to Agadir. Kauniilla falsettiäänellä varustettu tuottaja lauloi kappaleessa myös ne osuudet, joiden tahdissa yhtyeen naisjäsenet availivat suutaan musiikkivideolla. Kappaleen toinen pääelementti on sen uljas orkesterisovitus.

Boney M.:n aiemmilla levyillä oli käsitelty kansainvälisiä teemoja kuten mustien orjuutta Pohjois-Amerikassa, Espanjan sisällissotaa, Pohjois-Irlannin vaikeaa tilannetta ja Venäjän vallankumousta. Boonoonoonoos-levyn otsikko, kansikuvat ja musiikin tyyli veivät kuulijoita vahvasti yhtyeen jäsenten kotiseudulle. Laulujen teksteissä viitattiin kuitenkin aiemmasta poiketen vahvasti Afrikan mantereelle. Parhaiten tämä ennakkoluuloton yhdistelmä toimi kappaleessa African moon, jonka reggae-rytmit viittasivat selkeästi Jamaikan suuntaan. Kappale on myös hieno esimerkki siitä, kuinka kauniisti jamaikalaissyntyisten Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin äänet sulautuivat yhteen.
Kaukainen kotimaa oli kaihon ja kaipauksen kohteena myös levyn tekstiltään vavahduttavimmassa kappaleessa Homeland Africa, joka kertoo orjalaivoissa "vapauden maahan" rahdattavista afrikkalaisista, jotka kaipaavat takaisin kotimantereelleen. 
Tämän surullisen aasinsillan myötä levy siirtyy Amerikan mantereelle ja toisen sorretun kansanosan kohtaloihin. Levyn päättävä Goodbye my friend tavoitti hienosti intiaanien mielenmaiseman, kansan jonka eurooppalaiset karkottivat kotiseuduiltaan. 
Kunnianhimoisen albumin kruunasi supertyylikäs levynkansi. Vähäpukeisten yhtyeen jäsenten sijaan he näkyivät kuvassa vain varjoina laskevan auringon edessä. Levyssä oli kaikki ainekset uuteen suurmenestykseen, mutta lopputulos oli aivan toinen.

Levyltä ei löytynyt samanlaisia singlehitteljä kuin aiemmilta hittialbumeilta. Singleinä julkaistujen kappaleiden valinta ei ollut kovin onnistunut, ja niiden menestys jäi vaisuksi.  Bobby Farrell erotettiin yhtyeestä pian albumin julkaisun jälkeen, joten aiempien levyjen yhteydessä tehdyt markkinointikiertueet jäivät tekemättäå. Yhtyeen kotimaassa Saksassa albumi myi vain viidenneksen sitä edeltäneen Boney M. studioalbumin  myynnistä. Britanniassa kolmen listaykkösen jälkeen yhtyeen uusin albumi ei noussut albumilistalle lainkaan.

Tämän jälkeen yhtyeen alamäki jyrkkeni. Yleisön lisäksi myös Saksan menestynein pop tuottaja Frank Farian menetti kiinnostuksensa yhtyeeseen. Vuosina 1984 ja 1985 julkaitut kaksi viimeistä Boney M.-albumia olivat kalpea varjo Boonoonoonoos-albumin nerokkuudesta ja 70-luvulla Boney M.-hittejä väsyksiin asti soittaneet radioasemat löysivät muuta soitettavaa. Uusi innostus Abban ja Boney M.n kaltaisiin 70-luvun yhtyeisiin palautti yhtyeen huippuhitit ihmisten levyhyllyihin ja radioiden soittolistoille 1990-luvulla, mutta Boonoonoonoos-albumin kappaleet eivät näihin kuuluneet. 

Boonoonoonoos on kuitenkin yksi 70-80-luvun vaihteen hienoimmista popalbumeista. Kunnianhimoinen ja monin tavoin ainutlaatuinen kappalevalikoima tekee levystä kiehtovan kokonaisuuden, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Kappaleet on rakennettu hienojen melodioiden lisäksi oikeille soittimille kudottujen sovitusten ympärille. Ja kuten aina, Liz Mitchell, Marcia Barrett ja Frank Farian laulavat yhteen taivaallisen kauniisti. 
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

271. Aretha Franklin: Amazing Grace (1972)

Kuuntele Spotifysta alkuperäinen albumijulkaisu
 tai laajennettu uudelleenjulkaisu.

Viisi vuotta maallisella musiikilla menestystä niittänyt Aretha Franklin palasi hengellisen musiikin pariin viemällä bändinsä kalifornialaiseen babtistikirkkoon. Livenä äänitetyt, virsistä ja gospelklassikoista koostuneet konsertit muokattiin tuplalevyksi josta tuli hänen uransa menestynein albumikokonaisuus. Minulle tärkeintä antia levyillä on soulin kuningattaren ja häntä tukevan gospelkuoron huikea yhteispeli, joka kantaa niidenkin hetkien yli, jotka ovat minulle liian korkealentoisia.

Aretha Franklinin kuolema puolitoista vuotta sitten sai minut tarttumaan soulin kuningattaren tuotantoon, jota sitä ennen tunsin vain muutaman yksittäisen kappaleen verran. Kuunneltuani Franklinin 1960-luvun loppuvuosien albumeja innostuin ja luulin löytäneeni itselleni uuden suosikkiartistin ja keräilykohteen. Muutaman levyn ostettuani huomasin, että Aretha Franklinin tuotantoon paneutuminen ei  ollutkaan niin helppoa kuin olin odottanut. 

En ole koskaan ollut kova soulmusiikin ystävä. Vierastan Franklinin kaltaisten soulartistien tapaa joissain tilanteissa ylitulkita kappaleita niin, että niiden alkuperäinen melodia katoaa improvisaation ja koristelun alle. Franklinin levyt sopivat harvoin taustamusiikiksi arjen touhun ja äänien keskelle, vaan niistä nauttiminen vaatii ainakin minulta keskittynyttä kuuntelemista, jotta kappaleen ja Arethan tulkinnan hienoudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Tästä syystä tutustuminen esimerkiksi Aretha Franklinin legendaariseen gospelalbumiin Amazing Grace oli minulle pitkä ja hankala prosessi. Pitkät (parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 10 minuutin mittaiset) kappaleet, Franklinin hallitseva ääni ja välillä rajukin fraseeraus olivat ensikuuntelemassa juuri sitä, mitä en musiikilta kaipaa. Vasta kun levyn teosta kertova dokumenttielokuva sai viime vuonna ensi-iltansa ja pääsin kuuntelemaan livenä äänitetyn levyn musiikkia puoliksi tyhjässä elokuvateatterissa ilman ulkoisia häiriötekijöitä, osasin nauttia siitä ja ymmärsin kuinka hienosta musiikista on kysymys.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (albumiversio) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (alkuperäinen liveäänite) Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (ote elokuvasta, kohdasta 5:00 eteenpäin) YouTube
Amazing Grace -albumi äänitettiin kahtena iltana Los Angelesilaisessa babtistikirkossa tammikuussa 1972. Tuottaja Jerry Wexler oli kerännyt Franklinin taustalle kourallisen ykkösluokan studiomuusikoita ja laulupuolesta Franklinin ohella vastasi Southern California Community Choir. Marvin Gayen kirjoittama ja alunperin esittämä Wholy holy oli erinomainen esimerkki siitä, miten nämä kolme elementtiä rakensivat yhdessä erinomaisen kokonaisuuden. Pianolla itseään säestävä Franklin tulkitsi kappaleen omalla tyylillään ottaen melodisia ja tulkinnallisia vapauksia. Kappaleen alkuperäiselle tempolle ja melodialle uskollinen kuoro kasvoi alun hillitystä äänimatosta kappaleen huikeaa finaalia kohti. Ilman nerokasta kuorosovitusta ja bändin konstailematonta instrumentaalitaustaa olisi kappale levinnyt hallitsemattomaksi kaaokseksi. Nyt kokonaisuus pysyi hienosti hallinnassa ja lyhennetty versio kappaleesta julkaistiin myös singlenä.

Alkuperäistä albumijulkaisua varten kappaleen lauluosuuksia paranneltiin studiossa ja sovitukseen lisättiin jälkikäteen mm. harppukuvioilla. Vuonna 1999 julkaistussa levyn uusintapainoksessa kappale julkaistiin alkuperäisessä live-muodossaan, joka mielestäni toimii paljon paremmin. Linkit eri versioihin löytyvät yltä.

Entisenä kuorolaisena minulle tällä levyllä tärkeimmiksi kappaleiksi nousivat nopeasti ne, joissa Southern California Community Choirin osuus on yhtä merkittävä tai lähes yhtä merkittävä kuin laulusolistina briljeeraavan Franklinin. Amazing Grace -elokuvan (jonka Wholy holy -kappaleen tallenteeseen linkki yllä) mielenkiintoisinta antia on seurata kuoron ja sitä johtavan Alexander Hamiltonin välistä vuorovaikutusta ja eläytymistä esitettävään kappaleeseen.

Rauhallisten balladien vastapainona on hieno kuulla (ja nähdä) myös How I got over -kappaleen kaltaista gospel-riemua, jota kuunnellessa (ja katsellessa) on vaikea pysyä paikoillaan.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: How I got over Spotify/YouTube
Koko ruumiillaan musiikkiin eläytyvän seurakunnan edessä äänitetty gospel-levy oli tärkeä Aretha Franklinille monella tapaa. Suurta menestystä "maallisella" musiikilla saanut Franklin oli monien muiden entisten gospel-laulajien tapaan saanut moitteita siitä, että hän oli myynyt sielunsa kaupallisuudelle ja hylännyt juurensa. Amazing Grace -albumilla soulin kuningatar todisti, että vaikka hän oli ansainnut kruununsa Respectin, Thinkin ja Natural Womanin kaltaisilla soulklassikoilla, ei isänsä saarnamatkoilla virsiä laulannut nuori Aretha ollut kadonnut minnekään. Levy oli myös valtaisa menestys juuri ennen 70-luvun puolivälissä alkanutta Franklinin uran aallonpohjaa.

Los Angelesissa 1972 äänitetyt Amazing Grace -sessiot kuvattiin ohjaaja Sydney Pollackin toimesta, mutta äänityksistä kertova dokumentti jäi tekemättä teknisten ongelmien vuoksi. Elokuva sai ensi-iltansa vasta vuonna 2019, 47 vuotta äänitysten ja kuvasten jälkeen. Elokuvan antama kuva Franklinista on hyvin ristiriitainen. Laulajana Franklin oli toki omaa luokkaansa, ja elokuva näyttää kuinka hän eläytyi itselleen tärkeiden laulujen sanomaan joka solullaan. Mutta vaikka myös äänityksiä kuuntelemaan tullut seurakunta oli liekeissä, tuntuu kuin Arethana ja seurakunnan välillä olisi ollut näkymätön seinä. Vain ajoittain ujosti hymyilevä Franklin ei sanonut kuulijoilleen sanaakaan eikä tuntunut muutenkaan millään tavalla vastaavan yleisön hänelle osoittamiin suosionosoituksiin ja ylistyshuutoihin. Seurakuntaa tämä ei tunnu elokuvasa haittaavan, mutta elokuvan katsojasta tämä yhteyden puute tuntuu kiusalliselta. 
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains Spotify/YouTube
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains (ote elokuvasta) YouTube
Sillanrakentajana etäisen souldiivan ja hengellisessä hurmoksessa vellovan seurakunnan välillä toimi seremoniamestari pastori James Cleveland, joka juontamisen lisäksi osallistui musiikkiin pianistina, kuoronjohtajana ja laulajana. Elokuvan ja levyn vaikuttavimpia kohtia on Franklinin, Clevelandin ja kuoron vuorolaulanta kappaleessa Precious memories.
  • Aretha Franklin, James Cleveland & Southern California Community Choir: Precious memories Spotify/YouTube
Suhtaudun yleensä varauksella tuttujen kappaleiden soulversioihin, joissa alkuperäisestä melodiasta on jäljellä vain rippeet. Aretha Franklin seurueineen onnistui kuitenkin erinomaisesti yhdistämään Carole Kingin maallisen rakkauslaulun You've got a friend virteen Precious Lord Take my hand luoden tästä ainutlaatuisen gospel-hetken. Franklin suhtautui jälleen hyvin luovasti Kingin sävellykseen, mutta Southern California Community Choir huolehti jälleen siitä, että alkuperäinen kappale oli tunnistettavissa ja esitys pysyi kasassa.
  • Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Precious Lord, Take My Hand / You've Got a Friend Spotify/YouTube
Vuonna 1972 julkaistusta albumista tuli Aretha Franklinin myydyin albumi, ja se on edelleen myös menestynein hengellinen konserttitallenne. Levyn julkaisun jälkeen Franklinin ura ajautui sivuraiteille, kun hänen yrityksensä sopeutua uuden vuosikymmenen musiikkitrendeihin jäi ilman ostavan yleisön vastakaikua. Yhteistyö Eurythmicsin ja George Michaelin kaltaisten 80-luvun tähtien kanssa palautti hänen asemansa soulin kuningattarena, jota hän ei tämän jälkeen koskaan menettänyt.

Oma tutustumismatkani Aretha Frankliniin laulajana on edelleen vielä kovasti kesken. Amazing Grace, sekä levy kaikissa muodoissaan että elokuva, on herättänyt mielenkiintoni hänen tuotantoonsa uudelleen henkiin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 30. marraskuuta 2019

270. Roxette: Joyride (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abban menestysvuosien jälkeen Ruotsi joutui odottamaan vajaat kymmenen vuotta, ennenkuin maasta nousi uusi maailmaa valloittanut popyhtye. Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin muodostaman Roxette-yhteen matka yhtenä maailman kärkiyhtyeistä oli huima mutta suhteellisen lyhyt. Uran huippu sekä kaupallisesti että taiteellisesti osui vuoteen 1991, jolloin Roxette julkaisi kolmannen albuminsa Joyride.

Vaikka Abba ja ruotsalainen pop ovat aina olleet lähellä musiikkisydäntäni, en koskaa ole ollut suuri Roxette-fani. Yhtyeen kansainvälinen läpimurtokappale The Look oli minun mielestäni ärsyttävää ränttätänttä-poppia, ja vaikka tunnustinkin Per Gesslen taidot tarttuvien popkappaleiden kirjoittajana, en voinut sietää hänen kähisevää ääntään.  The Look oli monen muun Roxette-kappaleen tavoin mielestäni kooste keskeneräisiä kappaleaihioita, jotka oli väkisin ympätty yhteen. Pidin Marie Fredrikssonin äänestä, mutta hänen roolinsa The Look -kappaleessa oli valitettavan vähäinen.

Suuri yleisö maailmalla oli kuitenkin eri mieltä. Roxetten rakettinousussa maailman radioaalloille on yhtäläisyyksiä The Beatlesin amerikanvalloituksen kanssa. Molemmissa tapauksissa yhdysvaltalaiset levy-yhtiöt hylkäsivät tylysti yhtyeen, jonka musiikkilla "ei ole tulevaisuutta meidän maassamme". Kuin 24 vuotta aiempien tapahtumien toistona amerikkalaisyleisö innostui The Look -kappaleesta, kun paikallinen radioasema alkoi soittaa Ruotsissa vaihto-oppilaana olleen nuoren mukanaan tuomaa singleä ohjelmissaan. Kappale levisi nopeasti USA:n joka kolkkaan, ja kun amerikkalainen levy-yhtiö lopulta julkaisi singlen, se nousi USA:n singlelistan listaykköseksi.

Siinä missä Roxetten kaksi ensimmäistä levyä julkaistiin alunperin vain Ruotsissa, yhtyeen kolmannen levyn valmistumisen aikoihin se oli yksi maailman suosituimmista yhtyeistä.
Joyride oli Roxetten neljäs USA:n listaykkönen (Abba sai vain yhden singlen USA:n listakärkeen), mutta minä suhtauduin siihen samalla skeptisyydellä kuin yhtyeen aikaisempiin kappaleisiin. Minun mielestäni kappale jatkoi The Lookin aloittamaa keskeneräisistä melodianpätkistä koottua ärsyttävää ränttätänttä-perinnettä. Se että kappale oli listaykkönen USA:n lisäksi "vain" 17 maassa (The Look oli noussut 24 maan listaykköseksi) ei muuttanut mielipidettäni. Vuosien varrella olen oppinut kuitenkin pitämään kappaleesta, joka nyttemmin on Roxetten ränttätänttäkappaleista vähiten vastanmielinen, itse asiassa ihan kiva kappale.

Joyride-albumi, jota on myyty 11 miljoonaa kappaletta, vetosi minuun kuitenkin aivan toisella tasolla. Kappaleiden Listen to your heart ja  It must have been love menestys (molemmat USA:n listaykkösiä) antoi yhtyeelle rohkeuden panostaa poppiskappaleiden lisäksi powerballadeihin. Näitä rakkauslauluja löytyi albumilta monta, ja Per Gessle todisti viimein minullekin osaavansa rakentaa hienoja melodioita. Mikä parasta, Gessle tyytyi laulajana sivuosaan ja Marie Fredriksson sai loistaa. Kaksi hienointa balladia julkaistiin singleinä.

The Look -kappaleen menestyksen innostama levy-yhtiö, etenkin EMI:n Amerikan haara painosti yhtyettä äänittämään levynsä Yhdysvalloissa jonkun tunnetun amerikkalaistuottajan ohjauksessa. Per Gessle ymmärsi kuitenkin että paras tapa jatkaa yhtyeen menestystä oli pitää kiinni Roxetten ruotsalaisuudesta. Yhtye jatkoi yhteistyötään tuottaja Clarence Öfwermanin kanssa ja levytti uuden levynsä samassa tukholmalaisessa studiossa kuin edeltäjänsäkin. 

Joyride on albumina rakennettu erinomaisesti. Vaikka en yhtyeen rock- ja popkappaleista kauheasti perustakaan, en voi kiistää sitä, että Joyride-levyn rytmitys ja eri tyylien välinen tasapaino on levyllä kohdallaan. Eikä levyn kaikki hyvät kappaleet balladeja ole. Kappale I remember you ammentaa ruotsalaisesta pop-perinteestä (Abba-vaikutteet on havaittavissa etenkin kappaleen väliosassa)  ja on hyvä esimerkki kappaleesta, minkä amerikkalainen sliipattu tuotanto olisi voinut pilata täysin.
Siitä ei päästä mihinkään, että Per Gessle oli vuosikymmenen vaihteessa liekeissä laulunkirjoittajana. Marie Fredrikssonin rooli yhtyeessä oli puhaltaa laulajana henkeä Gesslen sävellysautomaatin tuotoksiin. Harva Roxetten miljoonista faneista tiesivät, että myös Fredriksson oli taitava ja tuottelias laulunkirjoittaja, joka oli julkaissut ennen Roxetten menestystä kolme soololevyä. Joyride-albumin ainoa Marie Fredriksson sävellys antaa maistiaisen siitä, minkälaista musiikkia hän esitti omilla levyillään. Hienosti sovitettu Watercolours in the rain on erinomainen kappale, mutta ei sitä tyyliä millä yhtye oli menestyksensä hankkinut.
Joyride oli Roxetten uran ehdoton kohokohta. Vaikka yhtye jatkoi toimintaansa, sen levyjen myyntiluvut olivat selkeästi vaatimattomampia kuin aiemmin. Yhdysvalloissa neljä listaykköstä julkaissen yhtyeen käyrä laski erittäin nopeasti. Listakakkokseksi nousseen Fading like a flower -kappaleen jälkeen yhtyeen singlet nousivat vaivoin top 50:een ja pian Roxette-kappaleita ei nähty edes siellä. Vuonna 1994 EMI America pudotti yhtyeen listoiltaan kokonaan. Roxetten tähti loisti vielä Pohjoismaissa, Keski-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa, mutta sielläkin hieman pienemmällä liekillä kuin aikaisemmin.

Myös minä putosin Roxetten riemukelkan kyydistä pian Joyride-albumin jälkeen. Vuonna 1992 julkaistu single Queen of rain (jonka esittelin numerolla 72), oli yksi yhtyeen parhaista kappaleista, mutta sen jälkeen Per Gesslen sävellykset eivät minua liikuttaneet.

Minulle Roxetten menestyksen suurin anti on ollut se, että sen kautta olen tutustunut Marie Fredrikssonin soolouraan. Soololevyillään pääasiassa ruotsiksi laulavan Fredrikssonin albumit ovat täynnä melankolisia, usein myös varsin surullisia, mutta silti varovaisen toivekkaita kappaleita. Minusta hän on lauluntekijänä Eva Dahlgrenin ja Melissa Hornin tasoa. Joyride-albumin päätöskappale Perfect day on yksi esimerkki, siitä kuinka hieno artisti hän on myös laulajana.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

269. Nana Mouskouri: The Exquisite Nana Mouskouri (1969)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
BBC:n kreikkalaista musiikkia käsitellyt ohjelma teki aiemmin Saksassa ja Ranskassa menestyneestä Nana Mouskourista maailmantähden. Hutaisten brittimarkkinoille kootut albumit osoittautuivat täysosumaksi, ja Mouskouri äänitti kappaleistaan tämän jälkeen säännönmukaisesti versiot kaikilla kolmella mahtikielellä myyden vuosikymmenien aikana satoja miljoonia albumeita. Mouskourin toinen brittialbumi on sillisalaattiluonteestaan huolimatta, tai ehkä jopa sen takia, kiehtova yhdistelmä kreikkalaista, ranskalaista ja anglo-amerikkalaista musiikkikulttuuria.

Kreikkalaissyntyisen Nana Mouskourin ura keskittyi 1960-luvun alkupuoliskolla Saksaan ja Ranskaan. Saksassa miljoonia myyneen Weisse Rosen aus Athenin jälkeen Mouskouri menestyi parhaiten uudessa kotimaassaan Ranskassa. Kolmekymppisen laulajan menestys perustui ainutlaatuiseen yhdistelmään; hän esitti ranskalaisia ja ranskaksi käännettyjä, pääasiassa anglo-amerikkalaisia kappaleita kreikkalaiseen tyyliin The Athenians -yhtyeen säestämänä. Tärkeä osa hänen repertuaariaan olivat myös Manos Hadjidakisin ranskaksi käännetyt kreikkalaiskappaleet.

Ensimmäiset yritykset laajentaa Mouskourin menestystä myös englanninkielisille musiikkimarkkinoille tuottivat vain kohtalaisia tuloksia. 1960-luvun alkupuoliskolla Quincy Jonesin, Bobby Scottin ja Harry Belafonten kaltaisten amerikkalaismuusikoiden kanssa tehdyt erinomaiset levyt eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta.

Uusi alku löytyi Britanniasta. Vuoden 1963 Eurovision laulukilpailun televisio-ohjaaja Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa (joka edusti kisoissa Luxemburgia) ja hän kutsui laulajan esiintymään BBC:n eri maiden musiikkia esittelevässä ohjelmassa. Jakso sai niin hyvän vastaanoton, että BBC ehdotti Mouskourille ja The Athenians -yhtyeelle omaa televisio-ohjelmaa.
BBC:n Presenting Nana Mouskouri oli taitava yhdistelmä kreikkalaista eksotiikkaa, angloamerikkalaisia hittejä kreikkalaiseen tyyliin esitettynä, kreikkalaisia maisemia ja kreikkalaista naiskauneutta tyylikkään laulajatähden muodossa, sama resepti joka oli nostanut laulajan suosioon Ranskassa. Ohjelman suosio yllätti BBC:n lisäksi Mouskourin itsensä ja hänen levy-yhtiönsä Fontanan, joka kiirehti rahastamaan laulajan uudella suosiolla. Alkuvuodesta 1969 julkaistu levy Over & over oli suuri menestys, se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan top 10:een ja pysytteli listalla kaksi vuotta.

Mouskourin tukijoukot päättivät takoa kun rauta on kuumaa ja Fontanan brittihaara päätti julkaista toisen Mouskouri-albumin jo saman vuoden aikana. 
Uusi levy tehtiin vauhdilla. Tuottaja André Chapelle (jonka kanssa Nana avioitui 34 vuotta myöhemmin) ei ehtinyt äänittää Exquisite Nana Mouskouri -levylle kokonaan uusia kappaleita, vaan hän keräsi sille lähes yksinomaan Mouskourin ja the Atheniansin aiemmin samana vuonna ranskaksi levyttämiä kappaleita, joiden lauluosuudet äänitettin uudelleen englanninkielellä (linkit alkuperäisiin ranskankielisiin äänitteisiin löytyvät englanninkielisen linkin alapuolelta). Uusia tekstejä ei tarvinnut odottaa, sillä kappaleet olivat poikkeuksetta alunperin englanninkielisiä. Tällainen oli esimerkiksi amerikkalaisen Gene Raskinin säveltämä, sanoittama ja alunperin levyttämä Hello love, joka oli malliesimerkki laulajattaren ja häntä säestäneen yhtyeen yhteissoundista niin laulun kuin soittimienkin osalta.

The Athenians -yhtyeen johtajana toimi Nanan kitaristiaviomies Yiorgos Petilas, joka duetoi vaimonsa kanssa kappaleen Dance till your shoes fall off, jonka pariskunta oli aiemmin samana vuonna levyttänyt nimellä Danse à en perdre tes souliers.
Ainoat albumille The Exquisite Nana Mouskouri varta vasten levytetyt kappaleet olivat kreikankielisiä. Loppuvuodesta julkaistun albumin kreikkalaisista kappaleista toinen oli kreikkalainen joululaulu Christos genate ja toinen mm. oscarilla palkitun kreikkaissäveltäjän Manos Hadjidakisin Kathe trello pedi. Tämä kappalepari on hyvä esimerkki laulajan ja häntä säestävän yhtyeen saumattomasta yhteistyöstä, joka 1960-luvun loppuolella oli saanut puolelleen ranskalaisyleisön lisäksi myös brittiyleisön. Jälkimmäisen kappaleen Mouskouri oli levyttänyt jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta tämän version tekee erityiseksi The Athenians -yhtyeen lauluharmoniat ja ranskalaisen Christian Chevallierin dramaattinen orkesterisovitus.
Kiire näkyi kappalevalintojen lisäksi levyn kannessa, jossa käytettiin samaa valokuvaa kuin sitä edeltäneen Over and over -albumin joissain painoksissa ja kaksi vuotta aiemmin julkaistulla albumilla Un jour où la colombe... (jonka esittelin numerolla 235)  Vaikka uusien lauluosuuksien äänittäminen valmiisiin taustoihin oli nopeaa, piti levyä täydentää vielä kahdella aiemmin julkaistulla ranskankielisellä äänitteellä, joista vanhempi, Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodia, oli peräti neljän vuoden takaa. Michel Legrandin rönsyilevällä orkesterisovituksella varustettu äänite istuu huonosti kitarataustaisten laulelmien sekaan, mutta se on mielestäni paras versio mikä tästä kappaleesta on tehty.
Nopean tuotannon aiheuttama sillisalaattiluonne osoittautui eduksi uudelle albumille. Uudet versiot kappaleista toimivat, ja aiemmin ranskaksi, saksaksi ja kreikaksi esiintynyt the Athenians -yhtye vaihtoi kieltä yhtä sujuvasti kuin laulusolistinsa. Mouskourin televisio-ohjelmaa seurannut yleisö oli jo tottunut eri kielien yhdistelmään, ja hittejä, eksoottisia säveliä ja kreikkalaista tunnelmaa sisältänyt albumi otettiin vastaan lähes yhtä innokkaasti kuin sen samana vuonna julkaistu edeltäjänsä. Sopivasti joulumarkkinoille julkaistya levyä myytiin runsaasti vuodenvaihteen molemmin puolin.

Vuonna 1969 julkaistut englanninkieliset albumit ja BBC:n ympäri maailmaa levittämä televisiosarja tekivät Nana Mouskourista todellisen maailmantähden. Suosio jatkui seuraavien englanninkielisten albumien myötä. Vaikka albumien Turn on the sun (jonka esittelin blogissani numerolla 63) ja Place in my heart teossa hyödynnettiin kappaleiden kierrätystä entiseen tapaan, äänitettiin niille paljon myös englanninkielistä yleisöä varten valittuja kappaleita. Erityisen suosittu kreikkalaislaulajasta tuli kaksikielisessä Kanadassa, missä kävivät kaupaksi sekä englanninkieliset että ranskankieliset äänitteet. Mouskourin nimikkosarja BBC:ssä jatkui aina vuoteen 1976 asti ja se avasi Mouskourille tien myös Pohjoismaiden ja Aasian markkinoille.

Kappaleiden kierrätyksestä, joka aluksi oli kiireen aiheuttama välttämättömyys, tuli yksi Mouskourin menestyksen kulmakivistä. 1970- ja 1980-luvuilla Nana julkaisi suurimmasta osasta kappaleitaan versiot 3-5 kielellä, ja levy-yhtiö julkaisi laulajalta vuosittain saman verran albumeita. Tällä julkaisutahdilla ja ahkeralla konsertoinnilla kaikissa maanosissa Nana Mouskourista tuli eniten levyjä myynyt naislaulaja, ja joidenkin listojen mukaan hän on sitä vieläkin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)