Tässä blogissa selaan levyhyllyäni ja esittelen 300 albumia tai singleä, jotka ovat minulle tärkeitä. Blogin kappaleita voi käydä kuuntelemassa Spotifyn soittolistalla.
Abba julkaisi 2. syyskuuta 2021 kaksi uutta singlekappaletta ennakkomaistiaisina yhdeksänneltä albumiltaan Voyage, joka julkaistaan marraskuussa, lähes tarkalleen 40 vuotta The Visitors -albumin jälkeen. Mielenkiinto näitä uusia kappaleita kohtaan on ollut valtava, ja niihin on liittynyt niin ylimaallisia odotuksia kuin pelkoakin Abban perinnön turmelemisesta. Minä olen kahden päivän aikana kuunnellut kumpaakin kappaletta yli kymmenen kertaa, enkä vieläkään ole niihin kyllästynyt.
Abban musiikin ainutlaatuisuus on koostunut useasta osa-alueesta. Tärkeimpänä on minulle aina ollut Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin pistämätön melodiantaju ja kyky tehdä tarttuvia melodioita, joiden pienet koukut erottavat ne peruspopmusiikista. Sovittajina Ulvaeus ja etenkin Andersson menevät harvoin sieltä, missä aita on matalin, ja lopputuloksena on ollut yllättäviä sävellajin vaihteluita ja taustamelodioita, joista saisi kokonaan uusia kappaleita. Näin Abba-herrat ovat joskus myös tehneet.
Abba-soundin kulmakivenä ovat aina olleet Anni-Frid Lyngstadin ja Agnetha Fältskogin sekä yhdessä että erikseen hienosti soivat äänet. Studiossa yhtyeellä on ollut tavoitteena täydellinen lopputulos, äänitys johon kaikki ovat tyytyväisiä. Tämä korkea vaatimustaso yhdistää Abban kaikkia kahdeksaa albumia ja suurinta osaa niistä tasan sadasta kappaleesta, jotka Abba julkaisi 1900-luvun puolella. Nyt näitä kappaleita on saatu kaksi lisää, ja vuoden 2021 lopussa Abba-kappaleiden lukumäärä nousee 110:een.
Uusista kappaleista ensimmäinen oli ensi kuulemalta pelottavan etäällä perinteisesta Abba-musiikista. Hivelevän kaunis, pääasiassa Anderssonin säveltämä melodia muistutti enemmän Anderssonin myöhempää tuotantoa kuin Abbaa. Kappale toi mieleeni etenkin vuonna 2013 Tukholmassa ensi-iltansa saaneen pienmusikaalin Hjälp Sökes. Uusien kappaleiden videoesittelyssä (kohdasta 0:30 eteenpäin) kuultava yksinkertainen pianoversio tuntui sopivan kappaleelle paljon paremmin, kuin syntetisaattorille, rummuille, laulajille ja jousille sovitettu popversio. Kappaleen puolivälin paikkeilla alkava kertosäe tuntui päälleliimatulta, ja sen tilalle olisin toivonut jotain paremmin mietittyä ja yllättävämpää sävelkulkua. Sooloa laulavan Lyngstadin äänessä oli sopivasti iän tuomaa karheutta ja hänen ja Fältskogin äänet soivat yhteen yhtä hyvin kuin aina ennenkin.
Mutta kuten parhaat äänilevyt yleensäkin, I still have faith in you kasvoi joka kuuntelukerralla ja paljasti kuuntelijalleen uusia nyansseja kerrasta toiseen. Abban jälkeisinä vuosikymmeniä Andersson on kehittynyt sovittajana ja tuottajana ja tämä kuuluu myös uusissa kappaleissa. I still have faith in you palkitsee kärsivällisen ja tarkkaavaisen kuuntelijan hienonhienoilla yksityiskohdilla, ja ainakin minä opin arvostamaan myös kappaleen poptulkintaa. Pidän kuitenkin edelleen enemmän pianoversiosta, joten jos Andersson joskus julkaisee jatko-osan Piano-albumilleen, toivon että tämä kappale löytyy sieltä.
Jos kappaleista ensimmäinen haastaa "vanhaa kunnon Abbaa" ikävöivän fanin viipyilevällä melodiakerronnallaan , on Don't shut me down häpeämätön paluu yhtyeen kulta-aikoihin. Välittömästi tunnistettava Agnetha Fältskogin tulkintavoimainen ääni tutustuttaa kappaleen aloittavassa introssa laulun melodiaan, ennen kuin Dancing Queenista varastettu pianoglissando käynnistää tutun poljennon. Kappaletta ensi kertaa kuunnellessani huomioni varasti mielenkiintoinen bassokuvio, joka vie joka toisessa tahdissa aivan eri suuntaan kuin kuuntelija olettaa. On surullista, että Abban vakiobasisti Rutger Gunnarsson ei elänyt tarpeeksi pitkään ollakseen osa tätä kiehtovaa sovitusta. Kappaleen levytys on muutenkin täynnä Abban perinteisiä tuntomerkkejä. Kuulija vakuuttuu viimeistään kertosäkeessä, jossa laulajien äänet yhdistyvät samalla tavalla kuin 40 vuotta aikaisemmin. Vaikka laulu avautuu paljon I still have faith in you -kappaletta paremmin, myös se paljastaa uusia tasoja jokaisella kuuntelukerralla ja on parhaiden Abba-perinteiden mukaisestit täynnä kiehtovia yksityiskohtia.
Myös kappaleen teksti on nostalginen heitto vanhoihin aikoihin. Monet Abban loistovuosien kappaleet kertoivat parisuhteen päättymisestä ja vanhan oven sulkemisesta selän takana. 40 vuotta myöhemmin laulun kertoja kolkuttaa tämän oven takana toivoen, että vanhat virheet olisi unohdettu ja entinen kumppani antaisi uuden mahdollisuuden. Tämän voi ajatella viittaavan niin entisten avioparien kuin kahdesta entisestä avioparista koostuvan yhtyeen suhteisiin. Voisimmeko me palata takaisin, voisiko se onnistua?
Yli 40 vuoden Abba-fanin kokemuksella voin vastata tähän kysymykseen varauksettoman myönteisesti. Abba palasi yhteen juuri oikeaan aikaan, silloin kuin he itse sitä halusivat eikä silloin kuin paluuta vaati maailma heidän ympärillään. Fältskog, Andersson, Ulvaeus ja Lyngstad tekivät sen omilla ehdoillaan. Paluun alkuaskeleet tehtiin tiukasti salassa, Abba kokoontui studioon sillä ajatuksella, että tehdyistä äänityksistä kerrotaan julkisesti vasta sitten kun on sen aika ja kappaleet julkaistaan vain jos yhtyeen jäsenet ovat niihin täysin tyytyväisiä. Kahden onnistuneen kappaleen äänitys johti kokonaisen albumin äänitykseen, ja tästäkin kerrottiin vasta kun levy oli täysin valmis. Yhtye itse määräsi tahdin, eikä vastannut median ja yleisön uteluihin ennenkuin kaikki oli lyöty lukkoon.
Kuluneiden kahden vuorokauden aikana olen kuunnellut näitä kahta uutta kappaletta lähes tauotta. Niinä aikoina, kun olen lepuuttanut korviani ovat I still have faith in you ja Don't shut me down ovat jääneet soimaan mieleeni. Harva popkappale kestää näin tiivistä ja toistuvaa kuuntelua ilman kyllästymistä, mutta toistaiseksi en ole saanut näistä kahdesta kappaleesta tarpeekseni.
Abba-kappaleiden listassa ne eivät ehkä ole kärjessä, eivät välttämättä edes top 10:ssä, mutta uusina kappaleina ne täyttivät minun odotukseni moninkertaisesti. Ajatus, siitä, että kahden kuukauden päästä julkaistaan kahdeksan kappaletta lisää, on jotain mistä uskalsin viikko sitten vain arasti unelmoida.
Torstaina 2.9.2021 tapahtuu todennäköisesti se, mitä ruotsalaisen Abba-yhtyeen fanit ovat odottaneet vuodesta 1983 asti. Kryptisen Abba Voyage -otsikon alla kulkeva projekti julkaistanaan illan tiedotustilaisuudessa, jonka arvellaan koskevan virtuaalista Abba-konserttia sekä sen yhteydessä julkaistavia uusia Abba-kappaleita, joita on eri lähteiden mukaan kahdesta kymmeneen. Ensimmäinen tieto mahdollisista uusista kappaleista kerrottiin keväällä 2018 ja siitä lähtien Abba-fanit ovat olleet kuin tulisilla hiilillä: Monta uutta kappaletta saadaan, miltä ne kuulostavat, ovatko ne hyviä ollenkaan?
Viime viikon torstai (26.8.2021) oli kahden suuren musiikkiuutisen päivä. The Beatles ilmoitti julkaisevansa lokakuussa uudelleen miksatun deluxe-painoksen viimeisestä levystään Let it be ja Abba ilmoitti että jotain tapahtuu otsikon Abba Voyage alla seuraavana torstaina. Vaikka näistä kahdesta legendaarisesta popyhtyeestä The Beatles on kiistatta legendaarisempi ja Abban tiedote ei kertonut mitään siitä mitä 2.9.2021 olisi tarkoitus tapahtua, jätti ruotsalaisyhtyeen ympärille välittömästi kertynyt kiihkeä hype liverpoolilaisnelikon jalkoihinsa.
Abba sytytti yhtyeen viralliset ja epäviralliset somekanavat liekkiin kolme vuotta aikaisemmin kertomalla äänittäneensä kaksi uutta kappaletta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1982.
Ilmoitus oli täysin odottamaton ja yllättävä. Yli 30 vuoden ajan Abba oli vakuuttanut kyllästymiseen asti, että yhtye ei palaa yhteen ja vuosien kuluessa kaikki olivat hyväksyneet tämän ja alistuneet siihen, että maailman popjättiläisistä Abba olisi ainoa, joka ei palaisi yhteen. Sen comebackia pidettiin yhtä epätodennäköisenä kuin sitä että The Beatles palaisi yhteen John Lennonin kuoleman jälkeen. Vaikka The Beatles teki mahdottomasta mahdollisen vuonna 1995 julkaisemalla kaksi uutta laulua, ei kukaan enää uskaltanut toivoa Abban paluuta levytysstudioon. Kun Abba ilmoitti keväällä 2018 Facebookissa palanneensa yhdessä studioon ja levyttäneensä kappaleet I Still Have Faith In You ja Don't Shut Me Down, en takuulla ollut ainoa joka refreshasi selaimensa pariin otteeseen tarkistaakseen että kyseessä ei ollut pila, näköharha, lukuvirhe tai jokin tekninen häiriö. Täysin tavoilleni vastaisesti hihkaisin työpaikalla ääneen: "Abba on palannut yhteen".
"Kukaan ei soita enää Abbaa, hevi tulee ja hevi tappaa!" lauloi Sleepy Sleepers vuonna 1982, ja se kuvasi hyvin yleistä ilmapiiriä. Vaikka Abba julkaisi kyseisen vuoden aikana kokoelma-albumin ja kaksi singleä, pitivät monet yhtyettä 1970-luvun jäänteenä, joka hiipuisi hiljaa pois. Näin kävikin. Vuoden 1982 lopussa julkaistu Under Attack jäi yhtyeen viimeiseksi singleksi. Minä olin ollut suuri Abba-fani vuodesta 1979 alkaen, ja koska virallista ilmoitusta yhtyeen hajoamisesta ei koskaan tullut, pidin yllä toivoa siitä, että joku päivä Agnetha Fältskog, Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja Anni-Frid Lyngstad tekisivät vielä musiikkia yhdessä. Musiikkiluokalla minua pidettiin kummajaisena, poikana joka piti Abbasta, vieläkin.
Viimeisen kerran Abba esiintyi julkisesti yhdessä vuonna 1986, jolloin he esittivät Stig Anderssonin kunniaksi kuvatussa Här är ditt liv televisio-ohjelmassa managerinsa varhaisen sävellyksen Tivedshambo. Vuosien kuluessa aloin itsekin luopua toivosta, että Abba olisi olemassa muuten kuin menneisyydessä. Fältskogin ja Lyngstadin sooloalbumit olivat vain laiha lohtu surutyössä, jota kävin hyväksyessäni vääjäämättömän totuuden. Ne olivat teknisesti päteviä, entiset Abba-laulajat lauloivat edelleen hyvin ja joukosta löytyi muutama todella hyväkin kappale, mutta ne osoittivat myös sen että kumpikin oli vain yksi neljäsosa yhtyeestä jonka nimi oli ollut Abba.
Jos Agnetha ja Frida olivat Abban sydän, niin vuodet Abban jälkeen muistuttivat siitä että Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat yhtyeen aivot. Se että myös he jatkoivat musiikin tekemistä lohdutti Abban menetystä surevaa teinipoikaa enemmän, kuin Agnethan ja Fridan soololevyt.
Abban jälkeen Benny ja Björn kanavoivat popenergiansa ja -neroutensa musiikkiteatteriin. Abban jälkeisten vuosien abbamaisin levy oli vuonna 1984 julkaistu Chess-musikaalilevytys, joka oli joka tuotannoltaan ja laulumateriaaliltaan vähintään yhtä kunnianhimoinen ja luova kuin Abban levyt edellisten 10 vuoden aikana yhteensä. Itse pääsin katsomaan kyseistä musikaalia vasta, kun se sai ensi-iltansa Helsingin Svenska Teaternissa vuonna 2018, mutta vuoden 1984 soundtrack on ollut yksi rakkaimmista levyistäni. Myönteiset kokemukset Chess-musikaalista innostivat parivaljakkoa Andersson/Ulvaeus säveltämään musiikin myös kahteen muuhun musikaaliin, Kristina från Duvemåla (1995) ja Hjälp Sökes (2013)
Björnin ja etenkin Bennyn musiikkiaktiviteetit Abban jälkeen kertovat siitä, kuinka kahlitseva megasuositun yhtyeen toiminta oli heidän lahjoilleen. Musikaalin säveltämisen ohessa Anderssonin suuri unelma oli aina ollut kirjoittaa ja levyttää musiikkia, joka tekisi kunniaa perinteiselle ruotsalaiselle kansanmusiikille. Chess-musikaalin valmistuttua hän julkaisi ensimmäisen sooloalbumin otsikolla Klinga mina klockor, jonka tekoon Ulvaues osallistui sanoittajana. Levyllä Andersson valjasti ennakkoluulottoman musikaalisuutensa pelimannimusiikin käyttöön. Maestro ei uskonut levyn kaupalliseen menestykseen, joten sitä julkaistiin aluksi vain 12000 kappaleen painos. Lopulta levyä myytiin yli kymmenkertainen määrä, mikä innoitti Anderssonia julkaisemaan toisen albumin (November 1989) samalla reseptillä. Benny Anderssons orkester -nimisen kokoonpanon levyt 2000-luvulla jatkoivat samalla kansanmusiikin ja iskelmän synteesiä. Näiden lisäksi Andersson nautti musiikin tekemisestä julkaisemalla mm. kuoro- ja pianomusiikkia. Löytyypä Anderssonin sävellyksiä Ruotsin kirkon nykyisestä virsikirjastakin.
Varsinaista popmusiikkia Abban luova pari on julkaissut viime vuosikymmeninä vain vähän. Vuosina 1985 ja 87 B&B sävelsivät ja tuottivat kaksi albumia Glenmarkin sisarusyhtyeelle Gemini ja vuonna 1993 Andersson sävelsi ja tuotti Josefin Nilssonin ainoan sooloalbumin Shapes, jonka tekoon Ulvaeus osallistui sanoittajana.
Vuosituhannen vaihduttua ei kukaan muu enää puhunut Abban mahdollisesta paluusta, kuin huonosti taustatyönsä tehneet toimittajat, jotka eivät keksineet mitään muuta kysyttävää eläkeikää lähestyviltä artisteilta. Björn Ulvaeus ja Anni-Frid Lyngstad olivat siirtyneet syrjään musiikin tekemisestä jättäen Benny Anderssonin ainoaksi aktiivista esiintymistä jatkavaksi yhtyeen jäseneksi. Vuonna 2004 julkisuutta pitkään pakoillut Agnetha Fältskog teki yllättävän paluun parrasvaloihin julkaisemalla albumin My Colouring Book. Kokemus oli ilmeisesti positiivinen, sillä yhdeksän vuotta myöhemmin Fältskog teki jälleen uuden levynA, jota hän myös markkinoi aktiivisesti antamalla haastatteluja, matkustamalla ympäri Eurooppaa ja esiintymällä televisio-ohjelmissa. Fälstkog, joka aiemmin oli suhtautunut tiukan kielteisesti Abban paluuseen, käänsi takkinsa kertomalla toivovansa uutta yhteistyötä entisten yhtyetovereittensa kanssa.
Vihjeitä uusista tuulista antoivat myös lukuisat julkiset tilaisuudet joissa kaksi tai kolme Abban jäsentä esiintyi yhdessä yleisön ja lehdistön edessä. Ensimmäiseen yhteiseen valokuvaan (tosin erilleen toisistaan) Abba asettuiMamma Mia -elokuvan ensi-illassa vuonna 2008. Lopulta vuonna 2016 yhtyeen neljä jäsentä nousivat yhdessä lavalle Tukholman Mamma Mia the Party -tapahtuman avajaisissa. Vuosikymmenien puheet siitä, että Abba EI KOSKAAN palaa yhteen hillitsi kuitenkin spekulaatioita siitä, että yhtyeen kohtaaminen johtaisi uuden musiikin tekemiseen.
Palatkaamme siis vuoteen 2018, jolloin Abba ilmoitti äänittäneensä kaksi uutta kappaletta. 36 vuotta aikaisemmin sammunut kipinä syttyi uudelleen satojen tuhansien fanien silmissä, ja piinaava odotus alkoi. Alun perin kappaleet oli tarkoitus julkaista loppuvuodesta 2018, mutta erinäisistä syistä (joista tärkeimmät olivat virtuaalisen Abba-tapahtuman viivästyminen ja Covid 19 -kriisi) kappaleiden julkaisua lykättiin eteenpäin useaan otteeseen. Samanaikaisesti huhut siitä montako uutta kappaletta yhtye olisi äänittänyt vaihtelivat kahdesta viiteen. Rohkeimmat odottivat jopa kokonaista albumillista uutta Abba-musiikkia. Toisaalta osa faneista turhautui luvattujen kappaleiden lykkäämiseen ja arvelivat koko projektin kaatuneen omaan mahdottomuuteensa.
Viime torstaina julkaistua tiedotetta on tulkittu monella tavalla, eikä yhtye edustajineen ole suostunut kertomaan mitään muuta kuin että torstaina 2.9.2021 kaikki selviää. Viimeisimpien "luotettavista" lähteistä vuotaneiden tietojen mukaan tänään julkaistaisiin yksi tai kaksi uutta kappaletta, tiedot virtuaalisesta Abba Voyage -konserttitapahtumasta ja jouluun mennessä kauppoihin tulisi uusi kymmenen kappaleen albumi. Tämän huhun vahvistusta tai kumoamista saadaan odottaa torstai-iltaan kello 20:45, jolloin ABBA Voyage -tiedotustilaisuus alkaa.
Minun odotukseni ovat hyvin korkealla. Jos edellä kuvattu paljastus pitää paikkansa, ja epäilen vahvasti että se pitää, saamme enemmän kuin olisimme pari vuotta sitten uskaltaneet edes odottaa. Itse olisin tyytyväinen viiteenkin uuteen kappaleeseen. Vaikka uusia kappaleita olisi vain kaksi, niin sekin olisi täysin tyydyttävä lahja faneille yhtyeeltä, joka ei ennen vuotta 2018 ollut vihjannut sanallakaan siitä, että uutta musiikkia voisi olla tulossa.
Monet ovat huolissaan siitä, että odotukset ovat liian korkealla ja uusi Abba-musiikki tuottaa pettymyksen. Ymmärrän tämän huolen, mutta toisaalta pidän naurettavana sitä, että uusia kappaleita ylipäätään halutaan verrata Dancing Queenin tai The Winner Takes It All:in kaltaisiin Abba-klassikoihin. Aika on toinen ja yhtyeen jäsenet ovat iältään 71-76 vuotiaita; heiltä on turha odottaa samanlaista musiikkia kuin 25-30-vuotiailta muusikoilta 1970-luvulla.
Mitään syytä ei mielestäni ole kuitenkaan epäillä sitä, että Abban uusi musiikki olisi merkittävä pettymys. Abba-laivan kapteenit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat aina olleet hyvin laatutietoisia ja tarkkoja siitä, mitä päästävät julkisuteen. Tästä kertovat muun muassa monet bootleg-julkaisuilla levinneet virallisesti julkaisemattomat Abba-kappaleet, joita he eivät ole pitäneet julkaisun arvoisina mutta joiden hylkäämistä Abba-fanit pitävät käsittämättömänä. Eri tyylisuuntien sekamelskasta huolimatta Benny Anderssonin sävellykset ovat näihin päiviin saakka olleet korkealaatuisia, yllättäviä, kauniita, vaikuttavia ja viihdyttäviä, joten minä en epäile hetkeäkään etteikö uudet Abba.-kappaleet, oli niitä sitten kaksi tai kymmenen, jatkaisi samalla linjalla.
Tärkein luottamusta luova tekijä on se, että Abba ei ole missään vaiheessa luvannut liikoja. Ensimmäinen tiedote annettiin vuosi sen jälkeen, kun kappaleet I Still have faith in you ja Don't shut me down oli äänitetty. Jos nämä kappaleet eivät olisi täyttäneet yhtyeen korkeita laatuvaatimuksia, ne olisi hiljaa unohdettu eikä yleisölle olisi kerrottu niistä mitään. Sama koskee kaikkia muita mahdollisesti julkaistavia kappaleita. Rahapulaa Abban jäsenillä ei ole, joten heidän ei ole pakko julkaista kappaleita, jos he eivät sitä halua.
Joten mitä ikinä me saamme, sen ovat yhtyeen jäsenet itse rakentaneet, tutkineet, korjanneet, pohtineet, punninneet ja lopulta todenneet julkaisukelpoiseksi. Aivan kuten he tekivät huippuvuosinaan 1972-1982. Jotain hyvää on siis tulossa. Mitä ja kuinka paljon, se selviää huomenna.
Kun Madonna julkaisi neljännen albuminsa, oli hän maailman menestynein, palvotuin ja kritisoiduin naislaulaja, eikä hän jättänyt maailmaa välinpitämättömäksi tälläkään kertaa. Uskonnolliset symbolit, provosoivat musiikkivideot ja levyn kannen sisältä pöllähtävä parfyymintuoksu pitivät huolen siitä, että neiti Ciccone pysyi keskusteluissa, radiokanavilla ja lehtiotsikoissa. 15 miljoonaa kappaletta myynyt albumi oli artistin siihenasti kunnianhimoisin kokonaisuus ja musiikiltaan täysiosuma, jota hän ei allekirjoittaneen mielestä tavoittanut kuin kerran tämän jälkeen.
Kun puhutaan Madonnasta, useimmin keskustelu keskittyy naiseen nimen takana, menestyvään bisnesnaiseen, kohuttuun maailmantähteen ja kameleonttimaisesti imagoaan muuttavaan artistiin. Se mistä puhutaan vähemmän on itse musiikki, jota hän on 36 vuoden ajan tuottanut keskimäärin neljän albumin verran per vuosikymmen. Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut, en ole koskaan saanut otetta Madonnasta henkilönä enkä hänen musiikkituotannostaan kokonaisuutena. Hän on kuitenkin onnistunut koskettamaan ja viihdyttämään minua muutamalla albumillaan, joissa hän osoittaa taitonsa laulajana ja joiden musiikki osoittaa hänen ansainneen paikkansa popin kuningattarena.
Madonnan uran yksi huippukohdista ja samalla selkeästi hänen uransa ensimmäisen vaiheen päätöslevy on albumi Like a prayer, joka on täydellisyyttä hipova poplevy täynnä erinomaisia melodioita ja harkittuja sovituksia.
Madonnalle totuttuun tapaan keskustelu albumin ensimmäisestä singlestä keskittyi kaikkeen muuhun kuin itse kappaleeseen. Katolista symboliikkaa ja rotusorron vastaista sanomaa yhdistävä Like prayer -kappaleen musiikkivideo joutui Vatikaanin ja monien uskonnollisten ryhmien protestien kohteeksi, ja kappaletta mainoksissa käyttänyt Pepsi joutui perumaan kampanjansa. Video onnistui tehtävässään nostaa Madonna kaikkien huulille ja ei itse kappaleessakaan ollut mitään vikaa. Andrae Crouchin kuuluisa kuoro toi mehevää gospel-tunnelmaa erinomaisesti rakennettuun pop-kappaleeseen.
Myös albumin toisessa singlekappaleessa oli vahva soul-lataus. Valitettavasti kappaleesta tehdyssä musiikkivideossa ja kokoelmalevyiltä löytyvistä versioista kappaletta maustava puhallinsovitus riisuttiin kokonaan pois, ja lopputuloksena kylmä tusinatanssikappale. Tässäkin tapauksessa Express yourself -kappaleen alkuperäinen versio on paras.
Levyn, ja mielestäni myös Madonnan koko uran tasapainoisin ja onnistunein kappale oli kuitenkin levyn b-puolen aloittanut Cherish. Miellyttävän maanläheisen kappaleen täydellisyyttä hipova melodia ja Madonnan rehellinen tulkinta riisuivat kappaleen kaikesta siitä mystiikasta ja mahtipontisesta imagosta, joka Madonnan ympärille oli rakennettu edellisten viiden vuoden aikana. Myös levytyksenä onnistunutta kappaletta ei onneksi miksattu hengettömäksi tanssikappaleeksi musiikkivideota tai kokoelmalevyjä varten, vaan alkuperäinen versio pysyi ennallaan myös pikkulevyllä ja musiikkivideossa.
Samaa miellyttävää luonnollisuutta ja lapsellista viattomuutta löytyy kappaleesta Dear Jessie, joka oli kirjoitettu tuutulauluksi laulun toisen säveltäjän, tuottaja Patrick Leonardin tyttärelle. Monien kriitikoiden mielestä kappale oli liian sokerinen tälle albumille, mutta minusta sen kepeys tasapainottaa hienosti aiheiltaan varsin vakavaa levyä.
Albumin 11 kappaleesta kuusi julkaistiin singlenä, mutta hienoja kappaleita löytyi myös näiden kappaleiden ulkopuolelta. Näennäisen kepeä pophelmi Till death do us part sisältää Madonnan repivän rehellistä analyysia hänen ja näyttelijä Sean Pennin hajoavasta avioliitosta.
Like a prayer -albumin henkilökohtainen linja jatkui levyn kauneimmassa kappaleessa Promise to try. Madonnan äiti kuoli laulajan ollessa vasta 15-vuotias, ja tätä lapsuuden traumaa hän käsittelee tässä herkässä kappaleessa.
Suurin odotusarvo ennen levyn julkaisemista kohdistui Madonnan ja Princen yhdessä säveltämään ja esittämään kappaleeseen. Yhteistyö kahden megatähden välillä ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla, ja kappale Love song kutistui odotetusta suurhitistä Like a prayer -albumin täyteraidaksi. Se ei kuitenkaan kalvenna albumin nerokkuutta.
Neljännellä albumillaan 30-vuotias laulaja paljasti omia haavoittuvuuksiaan avoimemmin kuin koskaan tätä ennen onnistuen rakentamaan samalla kertaa koskettavan ja energisen popalbumin. Avainhenkilöitä levyllä olivat Madonnan lisäksi tuottaja-laulunkirjoittajat Patrick Leonard ja Stephen Bray, joiden kanssa Madonna oli tehnyt yhteistyötä monen vuoden ajan.
Like a prayer -albumin jälkeen Madonna esiintyi elokuvassa Dick Tracy, joka innoitti häntä tekemään niin ikään erinomaisen mutta hyvin paljon artistin aiemmasta tuotannosta poikkeavan I'm Breathless-albumin. Madonnan uran ensimmäiset kahdeksan vuotta kiteytettiin kokolemalevyyn Immaculate collection, millä muun muassa Like a prayer -albumin kappaleet miksattiin uudelleen. Samalla kappaleista katosi niiden terävin kärki ja tarttumapinta, ja valitettavasti nämä kokoelmalevylle vesitetyt versiot ovat pääasiassa korvanneet kappaleiden alkuperäiset versiot radiossa ja kokoelmalevyillä.
1990-luvulla ja sen jälkeen Madonnan musiikki ei enää onnistunut vetoamaan minuun muutamaa erinomaista singleä ja Ray of light -albumia lukuunottamatta. Artisti nimeltä Madonna on jäänyt minulle edelleen arvoitukseksi, mutta onneksi hänen yli 20:n menestysalbuminsa joukosta on löytynyt muutama myös minua miellyttävä pitkäsoitto.
Boney M. oli yksi 1970-luvun menestyneimmistä pop-yhtyeistä. Vuosikymmenen vaihde osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhtyeen menestykselle. Se valmistautui julkaisemaan yhtyeen kunnianhimoisimman ja mahtipontisimman levyn, mutta yhtyeen vaikeudet lykkäsivät sen julkaisua vuodella. Vaikka lopputulos todellakin osoittautui Boney M.:n hienoimmaksi kokonaisuudeksi, jossa yhdistyivät erinomaisesti Karibian rytmit ja tarinat Amerikan ja Afrikan alkuperäiskansojen rankoista kohtaloista, ei uudelle vuosikymmenelle siirtynyt yleisö ollut enää kiinnostunut.
Toisin kuin samoihin aikoihin kestosuosikikseni noussut Abba, Boney M. putosi 1980-luvun jälkeen kuuntelulistastani, enkä kuunnellut sen levyjä kymmeniin vuosiin. Osittain tämä blogin seurauksena olen palannut vanhoihin suosikkeihini, ja Boney M. on yksi niistä yhtyeistä jonka nerokkuuden olen löytänyt uudelleen. Yksi syy yhtyeen musiikin unohtamiseen on ollut se, että sen musiikki on edustettuna hyvin kapealla kappalevalikoimalla radion nostalgiakanavilla. Hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta radiot soittavat uudelleen ja uudelleen vain muutamaa Boney M. -yhtyeen megahittiä.
Boney M.:n viidenneltä albumilta ei näitä megahittejä löytynyt. Jamaikalaisesta hellittelysanasta nimensä saanut levy jatkoi erinomaisten albumikokonaisuuksien sarjaa, mutta se aloitti myös yhtyeen jyrkän kaupallisen alamäen. Lähes 40 vuoden tauon jälkeen kuuntelin levyä uudelleen ja yllätyin kuinka korkeatasoinen ja nautittava kokonaisuus se on.
Boonoonoonoos-albumin ensimmäinen singlekappale, kolmen kuukauden etukenossa julkaistu single antoi esimakua siitä, mihin suuntaan saksalaistuottaja Frank Farian halusi yhtyettään viedä. Tansanialaiseen rakkauslauluun perustuva swahilin kielellä laulettu Malaika oli kuitenkin hieman sitkeä pala purtavaksi yhtyeen faneille. Minä muistan miettineeni mihin Rasputinin, Gotta go homenja Ma Bakerinkaltaiset helposti sulavat diskohitit olivat kadonneet. Vasta vanhempana ymmärsin kuinka hyvin Farian onnistui yhdistämään afrikkalaisen melodian 70-luvun diskojytkeeseen ilman että kappaleen autenttinen tunnelma katosi.
En ollut ainoa, joka hämääntyi Boney M.:n näennäisesti muuttuneesta tyylistä. Britanniassa ei Malaika-singleä julkaistu lainkaan, ja muissakin maissa singlen menestys jäi kauas yhtyeen 1980 luvun hiteistä. Albumin toinen singlekappale We kill the world oli epäonnistunut yritys tavoittaa yhtyeen kultakauden hittiresepti.
Boonoonoonoos-albumin syntyprosessia haittasivat Farianin ja yhtyeen väliset ristiriidat ja tuottajamogulin epävarmuus yhtyeen suunnasta. Levy oli tarkoitus julkaista alun perin loppuvuodesta 1980, mutta kun syksyllä julkaistut singletChildren of Paradise/Gadda ga vida ja Felicidadfloppasivat, otti Farian tuumaustauon. Boney M. oli ollut vuosina 1977-1979 yksi maailman menestyneimmistä yhtyeistä. Kunnianhimoinen tuottaja siirsi albumin julkaisua vuodella eteenpäin ja valmistautui luomaan Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin kanssa yhtyeen mestariteoksen. Ja siinä hän myös onnistui.
Vuosikymmenen vaihtuessa Boney M.-yhtyeen fanit tiesivät jo, että sen neljästä jäsenestä vain kaksi, Liz Mitchell ja Marcia Barret lauloivat oikeasti yhtyeen levyillä. Maizie Williams ja Bobby Farrell olivat vain kansien koristeena ja aukoivat suutaan playback-esitysten tahdissa. Levyillä yhtyeen miesäänistä vastasi parrasvaloja karttava tuottaja Frank Farian. Farianin huippuhetki levyllä on Afrikka-temaa jatkava Ride to Agadir. Kauniilla falsettiäänellä varustettu tuottaja lauloi kappaleessa myös ne osuudet, joiden tahdissa yhtyeen naisjäsenet availivat suutaan musiikkivideolla. Kappaleen toinen pääelementti on sen uljas orkesterisovitus.
Boney M.:n aiemmilla levyillä oli käsitelty kansainvälisiä teemoja kuten mustien orjuutta Pohjois-Amerikassa, Espanjan sisällissotaa, Pohjois-Irlannin vaikeaa tilannetta ja Venäjän vallankumousta. Boonoonoonoos-levyn otsikko, kansikuvat ja musiikin tyyli veivät kuulijoita vahvasti yhtyeen jäsenten kotiseudulle. Laulujen teksteissä viitattiin kuitenkin aiemmasta poiketen vahvasti Afrikan mantereelle. Parhaiten tämä ennakkoluuloton yhdistelmä toimi kappaleessa African moon, jonka reggae-rytmit viittasivat selkeästi Jamaikan suuntaan. Kappale on myös hieno esimerkki siitä, kuinka kauniisti jamaikalaissyntyisten Liz Mitchellin ja Marcia Barrettin äänet sulautuivat yhteen.
Kaukainen kotimaa oli kaihon ja kaipauksen kohteena myös levyn tekstiltään vavahduttavimmassa kappaleessa Homeland Africa, joka kertoo orjalaivoissa "vapauden maahan" rahdattavista afrikkalaisista, jotka kaipaavat takaisin kotimantereelleen.
Tämän surullisen aasinsillan myötä levy siirtyy Amerikan mantereelle ja toisen sorretun kansanosan kohtaloihin. Levyn päättävä Goodbye my friend tavoitti hienosti intiaanien mielenmaiseman, kansan jonka eurooppalaiset karkottivat kotiseuduiltaan.
Kunnianhimoisen albumin kruunasi supertyylikäs levynkansi. Vähäpukeisten yhtyeen jäsenten sijaan he näkyivät kuvassa vain varjoina laskevan auringon edessä. Levyssä oli kaikki ainekset uuteen suurmenestykseen, mutta lopputulos oli aivan toinen.
Levyltä ei löytynyt samanlaisia singlehitteljä kuin aiemmilta hittialbumeilta. Singleinä julkaistujen kappaleiden valinta ei ollut kovin onnistunut, ja niiden menestys jäi vaisuksi. Bobby Farrell erotettiin yhtyeestä pian albumin julkaisun jälkeen, joten aiempien levyjen yhteydessä tehdyt markkinointikiertueet jäivät tekemättäå. Yhtyeen kotimaassa Saksassa albumi myi vain viidenneksen sitä edeltäneen Boney M. studioalbumin myynnistä. Britanniassa kolmen listaykkösen jälkeen yhtyeen uusin albumi ei noussut albumilistalle lainkaan.
Tämän jälkeen yhtyeen alamäki jyrkkeni. Yleisön lisäksi myös Saksan menestynein pop tuottaja Frank Farian menetti kiinnostuksensa yhtyeeseen. Vuosina 1984 ja 1985 julkaitut kaksi viimeistä Boney M.-albumia olivat kalpea varjo Boonoonoonoos-albumin nerokkuudesta ja 70-luvulla Boney M.-hittejä väsyksiin asti soittaneet radioasemat löysivät muuta soitettavaa. Uusi innostus Abban ja Boney M.n kaltaisiin 70-luvun yhtyeisiin palautti yhtyeen huippuhitit ihmisten levyhyllyihin ja radioiden soittolistoille 1990-luvulla, mutta Boonoonoonoos-albumin kappaleet eivät näihin kuuluneet.
Boonoonoonoos on kuitenkin yksi 70-80-luvun vaihteen hienoimmista popalbumeista. Kunnianhimoinen ja monin tavoin ainutlaatuinen kappalevalikoima tekee levystä kiehtovan kokonaisuuden, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Kappaleet on rakennettu hienojen melodioiden lisäksi oikeille soittimille kudottujen sovitusten ympärille. Ja kuten aina, Liz Mitchell, Marcia Barrett ja Frank Farian laulavat yhteen taivaallisen kauniisti.
Viisi vuotta maallisella musiikilla menestystä niittänyt Aretha Franklin palasi hengellisen musiikin pariin viemällä bändinsä kalifornialaiseen babtistikirkkoon. Livenä äänitetyt, virsistä ja gospelklassikoista koostuneet konsertit muokattiin tuplalevyksi josta tuli hänen uransa menestynein albumikokonaisuus. Minulle tärkeintä antia levyillä on soulin kuningattaren ja häntä tukevan gospelkuoron huikea yhteispeli, joka kantaa niidenkin hetkien yli, jotka ovat minulle liian korkealentoisia.
Aretha Franklinin kuolema puolitoista vuotta sitten sai minut tarttumaan soulin kuningattaren tuotantoon, jota sitä ennen tunsin vain muutaman yksittäisen kappaleen verran. Kuunneltuani Franklinin 1960-luvun loppuvuosien albumeja innostuin ja luulin löytäneeni itselleni uuden suosikkiartistin ja keräilykohteen. Muutaman levyn ostettuani huomasin, että Aretha Franklinin tuotantoon paneutuminen ei ollutkaan niin helppoa kuin olin odottanut.
En ole koskaan ollut kova soulmusiikin ystävä. Vierastan Franklinin kaltaisten soulartistien tapaa joissain tilanteissa ylitulkita kappaleita niin, että niiden alkuperäinen melodia katoaa improvisaation ja koristelun alle. Franklinin levyt sopivat harvoin taustamusiikiksi arjen touhun ja äänien keskelle, vaan niistä nauttiminen vaatii ainakin minulta keskittynyttä kuuntelemista, jotta kappaleen ja Arethan tulkinnan hienoudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Tästä syystä tutustuminen esimerkiksi Aretha Franklinin legendaariseen gospelalbumiin Amazing Grace oli minulle pitkä ja hankala prosessi. Pitkät (parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 10 minuutin mittaiset) kappaleet, Franklinin hallitseva ääni ja välillä rajukin fraseeraus olivat ensikuuntelemassa juuri sitä, mitä en musiikilta kaipaa. Vasta kun levyn teosta kertova dokumenttielokuva sai viime vuonna ensi-iltansa ja pääsin kuuntelemaan livenä äänitetyn levyn musiikkia puoliksi tyhjässä elokuvateatterissa ilman ulkoisia häiriötekijöitä, osasin nauttia siitä ja ymmärsin kuinka hienosta musiikista on kysymys.
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (albumiversio) Spotify/YouTube
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (alkuperäinen liveäänite) Spotify/YouTube
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Wholy holy (ote elokuvasta, kohdasta 5:00 eteenpäin) YouTube
Amazing Grace -albumi äänitettiin kahtena iltana Los Angelesilaisessa babtistikirkossa tammikuussa 1972. Tuottaja Jerry Wexler oli kerännyt Franklinin taustalle kourallisen ykkösluokan studiomuusikoita ja laulupuolesta Franklinin ohella vastasi Southern California Community Choir. Marvin Gayen kirjoittama ja alunperin esittämä Wholy holy oli erinomainen esimerkki siitä, miten nämä kolme elementtiä rakensivat yhdessä erinomaisen kokonaisuuden. Pianolla itseään säestävä Franklin tulkitsi kappaleen omalla tyylillään ottaen melodisia ja tulkinnallisia vapauksia. Kappaleen alkuperäiselle tempolle ja melodialle uskollinen kuoro kasvoi alun hillitystä äänimatosta kappaleen huikeaa finaalia kohti. Ilman nerokasta kuorosovitusta ja bändin konstailematonta instrumentaalitaustaa olisi kappale levinnyt hallitsemattomaksi kaaokseksi. Nyt kokonaisuus pysyi hienosti hallinnassa ja lyhennetty versio kappaleesta julkaistiin myös singlenä.
Alkuperäistä albumijulkaisua varten kappaleen lauluosuuksia paranneltiin studiossa ja sovitukseen lisättiin jälkikäteen mm. harppukuvioilla. Vuonna 1999 julkaistussa levyn uusintapainoksessa kappale julkaistiin alkuperäisessä live-muodossaan, joka mielestäni toimii paljon paremmin. Linkit eri versioihin löytyvät yltä.
Entisenä kuorolaisena minulle tällä levyllä tärkeimmiksi kappaleiksi nousivat nopeasti ne, joissa Southern California Community Choirin osuus on yhtä merkittävä tai lähes yhtä merkittävä kuin laulusolistina briljeeraavan Franklinin. Amazing Grace -elokuvan (jonka Wholy holy -kappaleen tallenteeseen linkki yllä) mielenkiintoisinta antia on seurata kuoron ja sitä johtavan Alexander Hamiltonin välistä vuorovaikutusta ja eläytymistä esitettävään kappaleeseen.
Rauhallisten balladien vastapainona on hieno kuulla (ja nähdä) myös How I got over -kappaleen kaltaista gospel-riemua, jota kuunnellessa (ja katsellessa) on vaikea pysyä paikoillaan.
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: How I got over Spotify/YouTube
Koko ruumiillaan musiikkiin eläytyvän seurakunnan edessä äänitetty gospel-levy oli tärkeä Aretha Franklinille monella tapaa. Suurta menestystä "maallisella" musiikilla saanut Franklin oli monien muiden entisten gospel-laulajien tapaan saanut moitteita siitä, että hän oli myynyt sielunsa kaupallisuudelle ja hylännyt juurensa. Amazing Grace -albumilla soulin kuningatar todisti, että vaikka hän oli ansainnut kruununsa Respectin,Thinkin jaNatural Womanin kaltaisilla soulklassikoilla, ei isänsä saarnamatkoilla virsiä laulannut nuori Aretha ollut kadonnut minnekään. Levy oli myös valtaisa menestys juuri ennen 70-luvun puolivälissä alkanutta Franklinin uran aallonpohjaa.
Los Angelesissa 1972 äänitetyt Amazing Grace -sessiot kuvattiin ohjaaja Sydney Pollackin toimesta, mutta äänityksistä kertova dokumentti jäi tekemättä teknisten ongelmien vuoksi. Elokuva sai ensi-iltansa vasta vuonna 2019, 47 vuotta äänitysten ja kuvasten jälkeen. Elokuvan antama kuva Franklinista on hyvin ristiriitainen. Laulajana Franklin oli toki omaa luokkaansa, ja elokuva näyttää kuinka hän eläytyi itselleen tärkeiden laulujen sanomaan joka solullaan. Mutta vaikka myös äänityksiä kuuntelemaan tullut seurakunta oli liekeissä, tuntuu kuin Arethana ja seurakunnan välillä olisi ollut näkymätön seinä. Vain ajoittain ujosti hymyilevä Franklin ei sanonut kuulijoilleen sanaakaan eikä tuntunut muutenkaan millään tavalla vastaavan yleisön hänelle osoittamiin suosionosoituksiin ja ylistyshuutoihin. Seurakuntaa tämä ei tunnu elokuvasa haittaavan, mutta elokuvan katsojasta tämä yhteyden puute tuntuu kiusalliselta.
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains Spotify/YouTube
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Climbing higher mountains (ote elokuvasta) YouTube
Sillanrakentajana etäisen souldiivan ja hengellisessä hurmoksessa vellovan seurakunnan välillä toimi seremoniamestari pastori James Cleveland, joka juontamisen lisäksi osallistui musiikkiin pianistina, kuoronjohtajana ja laulajana. Elokuvan ja levyn vaikuttavimpia kohtia on Franklinin, Clevelandin ja kuoron vuorolaulanta kappaleessa Precious memories.
Aretha Franklin, James Cleveland & Southern California Community Choir: Precious memories Spotify/YouTube
Suhtaudun yleensä varauksella tuttujen kappaleiden soulversioihin, joissa alkuperäisestä melodiasta on jäljellä vain rippeet. Aretha Franklin seurueineen onnistui kuitenkin erinomaisesti yhdistämään Carole Kingin maallisen rakkauslaulun You've got a friend virteen Precious Lord Take my hand luoden tästä ainutlaatuisen gospel-hetken. Franklin suhtautui jälleen hyvin luovasti Kingin sävellykseen, mutta Southern California Community Choir huolehti jälleen siitä, että alkuperäinen kappale oli tunnistettavissa ja esitys pysyi kasassa.
Aretha Franklin & Southern California Community Choir: Precious Lord, Take My Hand / You've Got a Friend Spotify/YouTube
Vuonna 1972 julkaistusta albumista tuli Aretha Franklinin myydyin albumi, ja se on edelleen myös menestynein hengellinen konserttitallenne. Levyn julkaisun jälkeen Franklinin ura ajautui sivuraiteille, kun hänen yrityksensä sopeutua uuden vuosikymmenen musiikkitrendeihin jäi ilman ostavan yleisön vastakaikua. Yhteistyö Eurythmicsin ja George Michaelin kaltaisten 80-luvun tähtien kanssa palautti hänen asemansa soulin kuningattarena, jota hän ei tämän jälkeen koskaan menettänyt.
Oma tutustumismatkani Aretha Frankliniin laulajana on edelleen vielä kovasti kesken. Amazing Grace, sekä levy kaikissa muodoissaan että elokuva, on herättänyt mielenkiintoni hänen tuotantoonsa uudelleen henkiin.
