lauantai 1. heinäkuuta 2023

281. Peter, Paul & Mary: See What Tomorrow Brings (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Folk-musiikki on tunnettua hienoista melodioistaan ja kantaaottavista teksteistään. Kun niihin liitetään Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin lauluharmoniat voidaan puhua 
1960-luvun amerikkalaisen musiikin sielusta. Peter, Paul and Mary vangitsi ajan folk-hengen paremmin kuin mikään muu yhtye. 

Yli 50 musiikinkuunteluvuoden jälkeen on harvinaista löytää uutta suosikkiartistia, jonka koko tuotanto kiinnostaa ja jonka kaikki levyt haluaa hankkia hyllyyn. Amerikkalainen folk-trio Peter, Paul and Mary ei ollut minulle täysin tuntematon lauluyhtye, mutta en koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut tutustuakseni yhtyeen musiikkiin syvemmin. Yhtye oli tullut tutuksi jo ala-asteen musiikkitunneilla 1980-luvun alkuvuosina, ja sittemmin hyllyyni oli eksynyt erinomainen cd-kokoelma. Tänä keväänä sain jostakin kipinän tutustua yhtyeen hittien ulkopuoliseen tuotantoon ja albumikokonaisuuksiin. Muutaman kuukauden sisällä lähes kaikki yhtyeen albumit ovat löytäneet tiensä vinyylihyllyyni.

Peter, Paul and Maryn viidennen albumin aloittava If I Were Free kiteyttää hyvin yhtyeen menestysvuosien reseptin. Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin äänet soivat kauniisti yhtyeen, eikä heidän ääniensä lisäksi kaivata kuin vetoava folk-kappale ja kitaroiden luoma sointumatto.

Olisin voinut ottanut käsittelyyni minkä tahansa yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista, mutta valitsin albumin See What Tomorrow Brings, jota äänitettäessä kolmen laulajan kemia oli hioutunut täydelliseksi. Tämä toteutuu parhaiten albumin tunnetuimmassa kappaleessa Early Moning Rain. Kappale on kanadalaisen folk-country-laulajan Gordon Lightfootin kertomus lähteviä lentokoneita kaihoisasti katselevasta miehestä, joka yrittää saada kasaan rahat kotimatkaa varten. 
Folkyhtyeen saumattomia harmonioita kuunnellessa on vaikea uskoa, että yhtye ei ollut syntynyt orgaanisesti kolmen ystävän projektina, vaan sen kokosi yhteen folk-rock-impresario Albert Grossman, joka halusi suojattinsa Bob Dylanin suosion innoittamana takoa lisää folk-menestystä. Peter, Paul and Mary oli menestystarina alusta asti. Yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista kaksi nousi Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen ja kolme muutakin mahtuivat top 10:een. Musikaalisuuden ja käynnissä olleen folkbuumin lisäksi menestystä avitti se, että yhtyeen jäsenet tulivat toimeen keskenään erinomaisesti ja jakoivat saman arvopohjan.
See What Tomorrow Brings on hieno esimerkki Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin taidosta jakaa musikaalinen estradi keskenään. Korvia hivelevien harmonioiden lisäksi levyltä löytyy kunkin laulajan soolokappale, joka korostaa laulajansa ominaispiirteitä. Jo ennen trion muodostamista folklaulajana menestynyt Yarrow esittää levyllä bravuurinsa Buddy Can You Spare a Dime. Paul Stookey suunnitteli ennen yhtyeen perustamista uraa stand-up-koomikkona, joka on helposti kuultavissa hänen soolokappaleellaan On a Desert Island (hienon kuvan siitä, miten Stookeyn komiikka väritti yhtyeen konsertteja voi kuunnella tästä). Levyn päättävä The Last Thing On My Mind sopii Mary Traversin äänelle erinomaisesti.
See What Tomorrow Brings -albumi päätti yhtyeen parhaimman menestyskauden. Suosio jatkui toki tämänkin jälkeen, mutta sähköisten soittimien läpimurto folk-musiikissa muutti myös Peter, Paul and Mary -yhtyeen sointia, johon akustisen kitaran rinnalle lisättiin rumpuja ja sähkökitaroita. 1960-luvun loppupuolelle mahtui vielä ykköshitti Leaving On a Jet Plane, mutta vuosikymmenen vaihtuessa kolmikon jäsenet lähtivät soolourille. 1970-luvun loppupuolella Yarrow, Stookie ja Travers palasivat yhteen ja jatkoiva esiintymisiä ja levytyksiä aina Traversin kuolemaan asti vuonna 2009. 
Peter, Paul and Maryn levyjen kuuntelu on ollut minulle tunteellinen kokemus. Monet yhtyeen kappaleista ovat minulle tuttuja muiden artistien (etenkin Nana Mouskouri) repertuaarista, ja yhtyeen musiikki oli merkittävässä osassa Pispan koulun musiikkitunteja 1980-luvun alkupuoliskolla. Vetovat melodiat ovat minulle aina tärkeitä, ja kaunista moniäänista laulua kuunnellessa en voi olla yhtymättä mukaan.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

280. Annie Lennox: Medusa (1995)

Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
Ensimmäinen sooloalbumi Diva (1993) osoitti, että Annie Lennox oli täysivaltainen artisti ja laulunkirjoittaja myös ilman Eurythmics-kumppaniaan David Stewartia. Näin olikin yllättävää, että jo Lennoxin toinen sooloalbumi koostyi yksinomaan cover-kappaleista. Onneksi jo levyn ensimmäinen kuuntelu osoitti, että Lennox ei tyytynyt helppoihin ratkaisuihin eikä kaikkiin kuluneisiimpiin ikivihreisiin. Medusa on hyvin artistinsa näköinen levy, jota kuunnellessa on helppo unohtaa että näistä kappaleista on olemassa myös "alkuperäinen versio".

Olin jo 1980-luvulla kova Eurythmics-fani, ja yhtyeen hajottua fanitukseni siirtyi suoraan Annie Lennoxille. David Stewart keskittyi tuottamaan muiden artistien levyjä, eikä hänen muutama sooloprojektinsa herättänyt minussa eikä juuri muissakaan innostuksen värinöitä. Lennox sen sijaan jatkoi menestystä ensimmäisellä sooloalbumillaan Diva (josta olen kertonut artikkelissa numero 6), joka sai maailman niiaamaan jälleen kerran hänen kuninkaallisen loistonsa edessä. Lennox oli itse säveltänyt lähes kaikki levyn kappaleet todistaen samalla sen, että Eurythmicksissäkään hän tuskin oli pelkkä laululyriikoiden rustaaja. 

Hittien Why, Walking on broken glass ja Little bird -jälkeen jäin vesi kielellä odottamaan mitä taideteoksia tältä skottilaiskuningattarelta kuultaisiin seuraavaksi. Vastauksen kuulin keväällä 1995 Music Televisionilta, joka esitti uuden Annie Lennox -kappaleen No more 'I Love you's'. Diva oli tehnyt sen taas.
Kesti jonkin aikaa ennenkuin tajusin, että tällä kertaa Annie Lennox ei ollutkaan säveltänyt uutta hittiään itse. Tämä ei ollut yllättävää, sillä kappaleen alkuperäisversion oli tehnyt tuntemattomaksi jäänyt brittiyhtye The Lover Speaks 1980-luvun puolivälissä. Lennox ja tuottaja Stephen Lipson olivat loihtineet kappaleeseen samankaltaisen tunnelman ja sovituksen kuin Diva-albumin hiteissä, enkä takuulla ollut ainut, joka luulin tämänkin kappaleen olevan peräisin Lennoxin omasta kynästä.

Tribuutti- ja cover-levyt eivät koskaan ole kuuluneet levykokoelmani suosikkeihin. Lähes säännönmukaisesti alkuperäiset levytykset ovat olleet uusintaversioita parempia, ja varsinkin laulunsa itse kirjoittavilta artisteilta olen aina toivonut enemmän uusia omia kappaleita kuin jo puhkicoveroitujen hittien uusintaversioita. Medusa poikkeaa keskivertocoveralbumeista positiivisesti siinä, että sen kappaleet eivät ole niitä kaikkein itsestäänselvimpiä ikivihreitä vaan versioita tunnettujen artistien vähemmän tunnetuista kappaleista tai helmiä tuntemattomiksi jääneiden artisteiden katalogista. 
Vaikka Lennox ei tällä kertaa säveltänytkään albumin kappaleita itse, hänen taiteellinen näkemyksensä loistaa vahvasti kaikista Medusa-albumin kappaleista. Medusa onkin sataprosenttisesti Annie Lennoxin levy, vaikka hän hakikin kappaleet muualta. Hyvä esimerkki tästä on Thin line between love and hate, josta R&B-yhtye The Persuaders sai ainoan hittinsä vuonna 1971. Kertomus nöyrän ja kaltoin kohdellun vaimon kostosta on kuin tehty Annie Lennoxin laulettavaksi.

Lennox ei kosinut yleisöä tunnettujen hittien uusintaversioilla vaan halusi selvästi tehdä kunniaa vähemmän tunnetuille kappaleille. Ainoa poikkeus levyllä oli Lennoxin eteerinen tulkinta Procol Harumin jättihitistä Whiter shade of pale, joka oli levyn kappaleista ainoa jonka tunsin entisestään. Annie Lennoxin versio puhkicoveroidusta kappaleesta on pätevä, mutta loppujen lopuksi mielenkiintoisen albumin tylsin hetki.
Paljon mielenkiintoisempi ja onnistuneempi on uusversio vain muutama vuoden ikäisestä kappaleesta Downtown lights. Kappaleen alkuperäisversion teki skotlantilainen yhtye The Blue Nile, jonka kanssa Lennox oli säveltänyt Diva-albumin kappaleen The Gift. Lehtihaastattelussa Lennox kertoi rakastuneensa kappaleen alakuloiseen äänimaisemaan. Ei olekaan ihme että albumin Medusa kappaleista tämä kappale on lähimpänä esikuvaansa.
Siinä missä kolme vuotta aiemmin julkaistu Lennoxin omista kappaleista koostunut Diva sai kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä, oli lainakappaleilla varustetun Medusan vastaanotto varautuneempi. No More I Love You's miellytti suurinta osaa lehdistöstä, mutta muuten Lennoxin kappalevalinnat ja tulkinnalliset vapaudet olivat joillekin vaikea pala purtavaksi. Nekin jotka pitivät albumista pitivät sitä laadultaan vaihtelevana ja lauluvalintojakin vain osittain onnistuneina.

Yleisö ja markkinat ottivat levyn kuitenkin innostuneesti vastaan. Britanniassa levy nousi albumilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa albumi oli grammy-ehdokkaana parhaan albumin kategoriassa. Lennox sai grammy-palkinnon parhaasta naislaulajan suorituksesta kappaleesta No more I love you's. 

Diva on Annie Lennoxin discografian ehdoton huippu, mutta Medusa on kelvollinen seuraaja tälle mestariteokselle osoittaen, että tämän levyn menestys ei ollut pelkästään Eurythmicsin suosion jälkimaininkeja. Minusta levyn suurimpia ansioita on se, että lainakappaleista huolimatta se on saumaton jatko-osa edeltäjälleen. Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista, herkkä uusversio Paul Simonin 22 vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Something so right. Kappaleen singlepainos sisälsi näiden kahden laulajan duettoversion samasta kappaleesta.
Medusa-albumin jälkeen Annie Lennox palasi yhteen Dave Stewartin kanssa. Vuonna 1999 Eurythmics julkaisi albumin Peace, jota seurannut maailmankiertue ulottui Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Kolmannen sooloalbuminsa Bare Lennox julkaisi vuonna 2003.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

279. Abba: Abba (1975)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Abbasta tuli tunnettu nimi koko Euroopassa vuoden 1974 Eurovision laulukilpailujen voittajana. Pinnalla pysyminen Waterloon jälkeen osoittautui kuitenkin haastavaksi, ja monet olivatkin valmiit niputtamaan ruotsalaisyhtyeen samaan muiden viisuvoittajien kanssa. Vuosi 1975 osoittautui käänteentekeväksi yhtyeen uralla, kun vuoden tauon jälkeen yhtyeen kappaleet alkoivat vihdoin kelvata Britannian vaativille musiikkimarkkinoille. Samana vuonna julkaistu yhtyeen kolmas albumi kiteyttää hyvin tuon vuoden, jolloin yhden hitin ruotsalaiskuriositeetista muovautui maailman rakastama hittikone.

Vaikka Abban singlet olivat menestyneet kohtalaisesti keski- ja pohjois-Euroopassa jo vuodesta 1973, oli Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin tähtäimessä Euroopan kuumimmat musiikkimarkkinat. Vuoden 1974 viisuvoitto ei kuitenkaan muuttanut brittien nirppanokkaista asennetta ei-brittiläistä ja ei-amerikkalasta popmusiikkia kohtaan. Waterloo-single nousi brittilistan jälkeen, mutta sen jälkeen Abban levyt heitettiin sivuun yhden hitin ihmeen säälittävinä periferiaräpellyksinä. Maailmanvalloitus näytti loppuneen ennen kuin se ehti alkaakaan.

Abba ei jäänyt lepäilemään Waterloon salamamenestyksen jälkeen. Kiireisen keikkakesän 1974 jälkeen Andersson, Ulvaeus ja heidän puolisonsa Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog palasivat luottomuusikoidensa kanssa studioon tekemään seuraajaa Waterloo-albumille, joka oli tarkoitus julkaista jo ennen saman vuoden loppua. Alku ei ollut kuitenkaan lupaava. Ensimmäinen single So Long yritti liikaa toistaa Waterloon kaavaa. Melodia oli tarttuva, mutta päällekäyvät kitarat ja kimeät lauluosuudet tekivät kappaleesta hankalaa kuunneltavaa. Levyjä ostavan yleisön tuomio, etenkin Britanniassa, oli tyrmäävä. So Long jäi Abban uran huonoiten menestyneeksi singleksi.

Yhtye vaihtoi suuntaa ja yritti seuraavalla singlellään jäljitellä keskieurooppalaista schlager-perinnettä. Mantereella I do i do I do I do I do menestyikin jo edeltäjäänsä paremmin, mutta briteille ei tämäkään kelvannut. "It's so bad it hurts" kiteytti Melody Maker -lehden toimittaja brittiläisten asenteen Abbaa kohtaan. 

Levyn tekeminen osoittautui hitaammaksi kuin yhtye oli odottanut, ja julkaisu siirtyi seuraavaan vuoteen. Kun Abban kolmas albumi lopulta julkaistiin keväällä 1975 näytti ruotsalaisyhtyeen maailmanvalloitus tussahtavan suutariksi. Keski-Eurooppa tykkäsi, mutta maailman tärkeimmät pop-markkinat Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa hakivat musiikkiviihteensä omilta artisteiltaan. Kesäkuussa Abba julkaisi kuitenkin singlen, joka oli yhtyeen uralle mahdollisesti Waterlootakin käänteentekevämpi.

Haikeita rakkauslauluja löytyi Abban kahdelta ensimmäiseltä albumiltakin, mutta SOS onnistui edeltäjiään paremmin liittämään kaihoisan melodian, Agnetha Fältskogin epätoivoisen lauluosuuden ja hienosti sovitetun ja tuotetun äänityksen yhteen rajat ylittävän hittikappaleen arvoisesti. Yhtyeen brittiläinen levy-yhtiö CBS:kin kuuli kappaleessa jotain uutta ja erilaista ja päätti vielä kerran yrittää vakuuttaa saarivaltion asukkaille, että Abba ei ollut eilisen tähdenlento. Kappaleen markkinointi ja runsas radiosoitto onnistuivat läpäisemään nurkkakuntaisen kansakunnan tajunnan, ja kappaleesta tuli Abban ensimmäinen brittihitti Waterloon jälkeen. Se aloitti myös yhtyeen 18 peräkkäisen menestyssinglen sarjan saarivaltiossa. Abba kävi markkinointimatkalla Yhdysvalloissa ja sielläkin SOS nousi listoille.

Kun englantilaiset alkoivat varovasti lämmetä ruotsalaisyhtyeelle, oli tuli jo täydessä liekissä maapallon toisella puoliskolla. Pitkän etäisyyden vuoksi Abban levy-yhtiö oli lähettänyt Australiaan yhtyeen itsensä sijaan neljä Lasse Hallströmin pienellä budjetilla ohjaamaa musiikkivideota. Jo I do I do I do I do I do oli musiikkivideon avustamana noussut singlelistan kärkeen ja SOS teki saman perässä. Yhtyettä tällä puolella maapalloa edustanut RCA-levy halusi kaataa bensaa liekkeihin ja anoi yhtyeeltä vielä yhtä singlejulkaisua. Abban ja yhtyeen managerin Stig Anderssonin mielestä Abba-albumin singlekiintiö oli jo täynnä, mutta Abba-huumalle antautuneiden australialaisten vaatimuksesta niin ikään musiikkivideon saanut Mamma Mia julkaistiin singlenä Australiassa. Kappaleesta tuli Abban kolmas peräkkäinen listaykkönen "down under". 
Mamma Mian ainutlaatuinen äänimaailma syntyi kuin vahingossa. Normaalisti laulujen suurimmat paukut ja vahvin äänimaailma oli sijoitettu laulun huipentavaan kertosäkeeseen. Hetken mielijohteesta Benny Andersson ja Björn Ulvaeus päättivät tehdä täsmälleen päinvastoin. Kappaleen tullessa kertosäkeeseen kitarat, rummut ja jouset vaikenevat, ja Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulua säestävät ainoastaan kappaleen perusriffi pianolla ja marimballa soitettuna. Riisutusta kertosäkeestä tuli yksi Abban hittien tavaramerkeistä.

Albumin aloituskappaleeksi valittu Mamma Mia räjäytti pankin lopullisesti myös Britanniassa, jossa kappaleesta tuli yhtyeen toinen listaykkönen. Tämän jälkeen kukaan ei enää pitänyt yhtyettä yhden hitin ihmeenä, ja Abban uutta kappaletta odotettiin innolla niin radioiden ääressä kuin levy-yhtiössäkin.

Abban kolmas albumi ei kuitenkaan vielä ollut samalla tavalla täydellisyyttä hipova hittikimara, kuin mitä sitä seuranneet levyt enemmän tai vähemmän olivat. Kahden ensimmäisen levyn tapaan se oli varsin sekalainen ja laadultaan epätasainen kokoelma eri tyylisiä kappaleita, ja neljää edellämainittua singlekappaletta lukuunottamatta levyn kappaleet ovatkin jääneet, osin ansiostakin, varsin tuntemattomiksi. Muutama niistä ansaitsee kuitenkin erikoismaininnan.
Käsittämättömin väliinputoaja Abba-albumilla on Agnethan tunteella tulkitsema rakkauslaulu, jonka paikka olisi mielestäni yhtyeen kauniimpien rakkauslaulujen listalla. Ehkä kappaleen sijainti kolmen rock-kappaleen keskellä albumin b-puolella ja samankaltaisen SOS-kappaleen suosio saivat kappaleen hukkumaan muiden kappaleiden sekaan. Kappale sai hieman lisähuomiota Mamma Mia -elokuvan kakkososassa.
Abba-levyjen ainoa instrumentaalikappale oli enemmän kosketinvirtuoosi Bennyn ja kitaristi Lasse Wellanderin välinen duetto kuin varsinainen Abba-kappale. Kappaleen esittäminen yhtyeen konserteissa antoikin yhtyeen muille jäsenille paljon kaivatun lepohetken. Intermezzo no 1 on omalaatuisuudestaan huolimatta täynnä abbamaista nerokkuutta ja se on albumin selvästi heikomman b-puolen eittämätön huippuhetki.

Kuten kahdella edelliselläkin albumilla Frida jäi laulusolistina Agnetha Fältskogin varjoon. Asia korjaantui seuraavana vuonna, jolloin Lyngstad lauloi sooloa yhtyeen kolmella hittisinglellä. Vuonna 1975 hänen oli tyytyminen reggaesävytteisen Tropical loveland -kappaleen soolo-osuuksiin. Moni, myös Lyngstad itse, pitää lauluappaletta yhtenä Abban huonnoimmista kappaleista, mutta minun mielestäni se on viehättävä välipala hittien välissä ei vähiten laulusolistin lämpimän tulkinnan ansiosta. Kappale on merkittävä myös sen vuoksi, että se on yksi vain kolmesta Abba-kappaleesta, jolla Andersson soittaa suosikkisoitintaan haitaria.
Monissa maissa vuoden 1975 lopulla julkaistu Greatest hits -albumi (josta tuli esimerkiksi Britanniassa 1970-luvun toiseksi eniten myynyt levy) vei levykaupoissa ja myyntilistoilla huomion keväällä julkaistulta Abba-albumilta, joka on jäänyt monille Abba-faneillekin tuntemattomaksi. Enemmän kuin täysiverinen Abba-albumi se on kiehtova dokumentti siitä, miten euroviisuvoittonsa vangiksi jäänyt yhtye onnistui murtamaan ennakkoasetelmat ja nousemaan omilla ideoillaan ja lahjoillaan maailman popmusiikin kärkikaartiin.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

tiistai 28. joulukuuta 2021

278. Maria Guinot: Silêncio e tanta gente (1984)

Monet hienot euroviisukappaleet ovat jääneet ansiotta unholaan sen vuoksi, että ovat tulleet väärästä maasta tai laulettu väärällä kielellä. Portugalin vuoden 1984 edustuskappale oli yksi viisuhistorian vaikuttavimmista balladeista, jonka elinkaari Luxemburgissa järjestettyjen kilpailuiden jälkeen jäi lyhyeksi Portugalin rajojen ulkopuolella. Kotimaassamme kappale jäi elämään tyylikkään käännösversion ansiosta.

Viime vuosiin asti Euroviisufinaalin esiintymisjärjestys saatiin arpomalla. Vasta muutaman vuoden ajan kappaleiden järjestys on rakennettu musikaalisin perustein, miten kilpailu saadaan käyntiin sopivan tehokkaasti, miten eri tyylilajit vaihtelevat sopivaan tahtiin ja miten 25 kappaleen konsertti saadaan päättymään tyydyttävästi. Tätä ennen oli sattumaa mikä kappale aloitti kilpailun ja mikä kuultiin viimeisenä. Siksi tuntuu hämmästyttävältä että useina vuosina kilpailun päätöskappaleeksi saatiin lähes täydellisen kaunis balladi, joka jätti sitä ennen kuullut kappaleet varjoonsa. Näin kävi esimerkiksi vuosina 1977 ja 1982, jolloin kilpailun päätteeksi kuullut Marie Myriamin L'oiseau et l'enfant (=Lintu ja lapsi) ja Nicolen Ein bisschen Frieden (=Vain vähän rauhaa) voittivat sen vuoden kilpailun suvereenisti.

Vuoden 1984 Eurovision laulukilpailuiden päätös oli, mikäli mahdolllista, vieläkin vaikuttavampi. Toiseksi viimeisenä kuultiin  Alicen ja Franco Battiaton dramaattinen I treni di Tozeur (jonka esittelin numerolla 178), joka valmisteli yleisön kilpailun hienoimpaan balladiin. Portugalilainen Maria Guinot esitti pianon ääressä vähäeleisesti säveltämänsä kappaleen Silêncio et tanta gente (=Hiljaisuus ja väen paljous). 

Koskaan en tätä ennen enkä tämän jälkeen ole ollut niin vaikuttunut vuosittain käytävän laulukilpailun päätyttyä. Ennen kuin videonauhuri kotiutui perheeseeni äänitin euroviisut kasetilla ja kuuntelin niitä uudelleen ja uudelleen. Kuvan puuttuminen korosti kappaleen kauneutta ja kieli, jota en ymmärtänyt, loi laulun ympärille kiehtovaa mystiikkaa. Kun vuosia myöhemmin näin Maria Guinot'n esiintymisen uudelleen, sen tyylikkyys ja koruttomuus olivat täydellisessä harmoniassa kappaleen kanssa.

Jossittelu on tärkeä osa euroviisuharrastusta. Vuoteen 1984 mennessä euroviisuvoitot olivat jakautuneet suurten maiden kesken (Luxemburgin viisi voittoa olivat ranskalaisen ja saksalaisen musiikkiteollisuuden luomuksia), Ruotsin ja Israelin ollessa lähes ainoat poikkeukset parilla voitollaan kumpikin. Portugal kuului Suomen ja Norjan ohella niihin väheksyttyihin viisumaihin, joiden paremmatkin edustuskappaleet kuitattiin olankohautuksilla. Näinollen Maria Guinot'n 11. sija lopputuloksissa ei juurikaan hämmästytä, vaikka lauluna ja esityksenä se lyö mielestäni täysin vertoja Marie Myriamin ja Nicolen voittosuorituksille. Jos kappale olisi edustanut Ranskaa tai Italiaa, olisi menestys ehkä ollut parempi.

Vaikka kappale jäi maailmalla nopeasti unohduksiin tarttui Suomessa kappaleeseen Anneli Saaristo, jonka levyttämä Juice Leskisen sanoittama Jos joskus versioi portugalilaisen viisuhelmen onnistuneesti. Kappale löytyy myös Spotifysta toisin kuin alkuperäinen levytys, jonka nettikuuntelu on YouTuben varassa. Kappaleesta on tullut yksi Saariston suosituimmista kappaleista, ja se on sisällytetty kaikille Saariston kokoelmalevyille.
Maria Guinot'n alkuperäislevytyksen löytäminen on vaikeampaa. Streamauspalveluista kappaleesta löytyy vain muutama mielenkiintoinen cover-versio ja cd:lläkin se on julkaistu vain pari kertaa Portugalin viisukappaleita niputtaneilla kokoelmalevyillä. Guinot levytti kappaleen myös ranskaksi ja saksaksi, mutta nämä levyt ovat vieläkin harvinaisempia. Maria Guinot julkaisi elämänsä aikana (hän kuoli vuonna 73 vuotiaana kolme vuotta sitten) vain kaksi studioalbumia ja viisi singleä, joten hänen uransa ei ilmeisesti ollut niin tuottelias kuin olin olettanut. Levyn saaminen kokoelmaan olikin yksi suurimmista haaveistani, kun aloin kerätä ja kuunnella vinyylilevyjä viime keväänä 15 vuoden tauon jälkeen. 
Internetin levynkeräislysaittien ansiosta alkuperäisen singlejulkaisun löytyminen ei ollut kovin vaikeaa, ja hintakin oli kohtuun rajoissa. Levyn kuunteleminen on edelleen mieltä hivelevä kokemus. Samalla kuitenkin harmittaa, että hieno artisti ja hieno laulu eivät saaneet koskaan sitä huomiota jonka ne olisivat ansainneet.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

277. Samira Bensaïd: Bitaqat Hub (1980)

 
Vinyylilevyharrastukseni alettua uudelleen keväällä 2021, olen saanut hankittua hyllyyni useamman euroviisuklassikon, joita aikaisemmin ei kokoelmissani ole ollut. Seuraavaksi esittelen muutaman viisuhelmen, joita harva nykyään enää muistaa, mutta jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Ensimmäisenä vuorossa yli 60 vuotta kestäneen euroviisuhistorian ainoa arabimaan edustaja, joka ei juurikaan kerännyt pisteitä vuoden 1980 kisoissa. Marokon ainoaksi euroviisukappaleeksi jäänyt kappale on kuitenkin monien pitkän linjan viisuharrastajien suosikki, ja sen saaminen levykokoelmaan on muistuttanut Graalin maljan metsästämistä.

Maailmanmusiikki ja maiden etnisiä taustoja korostaneet kappaleet tulivat muotiin Eurovision laulukilpailuissa vasta 1990-luvun loppupuolella. Sitä ennen ne rohkeat, jotka edustivat maataan lappalaisella joikaamisella, keskieurooppalaisella jodlaamisella tai itämaisilla sävellajeilla saivat tyytyä useimmiten jäännöspisteisiin ja paikkaan tulostaulukon häntäpäässä.

Vaikka Euroopan Yleisradiounioni EBU:n jäsenistöön kuuluu useita Afrikan maita, kilpailun osanottajakartta on ainoastaan kerran ulottunut Välimeren eteläpuolelle. Askelen Euroopan puolelle otti Marokko, jota edusti 22 vuotias Samira Bensaïd.

Vuoteen 1980 asti ainoastaan Turkki oli edustanut länsimaisessa viisuperheessä islamilaista maailmaa, eivätkä he saaneet Marokosta pysyvää kumppania sen jälkeenkään. Hienosta kokonaisuudesta huolimatta Marokon arabisävyt eivät innostaneet raateja ja kappale jäi kisojen toiseksi viimeiseksi. Vuosituhannen vaihtuessa etnisesti omaperäiset kappaleet alkoivat menestyä Euroviisuissa paremmin, mikä kulminoitui Turkin viisuvoittoon vuonna 2003. Tästä huolimatta vuoden Marokko on toistaiseksi ainoa arabimaa, joka on osallistunut kilpailuun.

Suuri yleisö unohti Marokon ainokaisen viisukappaleen pian, mutta viisufanien keskuudessa kappale sai kulttimaineen sen omalaatuisuuden ja harvinaisuuden vuoksi. Itse aktivoiduin viisuharrastuksessani 1990-luvulla, tutustuin toisiin viisufaneihin Suomessa ja muissa maissa ja aloin keräillä hyllyyni videokasetteja ja levyjä. Marokon ainokainen viisu oli monien viisufanien suosikkilistojen kärjessä ja sen saaminen levykokoelmaan oli monien keräilijöiden suurin ja mahdottomin unelma. Vaikka kappale oli julkaistu singlenä Ranskassa ja Saksassa, sitä oli myynnissä äärimmäisen harvoin ja silloinkin ostamista hillitsi useiden satojen markkojen hinta. Singlestä tuli viisukeräilijöiden Graalin malja, unelma levystä jota todennäköisesti en tulisi koskaan omistamaan.

Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin levykeräilijöiden maailma on hyvin erilainen. Internet on helpottanut harvinaisuuksien etsimistä, ja tieto jossain toisessa maassa myynnistä olevasta levystä löytyy helposti. Tämä on lisännyt valikoimaa ja laskenut hintoja. Kun keväällä 2021 aloin mielenkiinnosta tutkia olisiko Samira Bensaïdin viisusingleä saatavilla ja kuinka monta kymmentä (tai sataa) euroa siitä pitäisi maksaa, huomasin ällistyksekseni, että überharvinaiseksi luulemani levy ei ollut harvinainen lainkaan, eikä se erottunut muista edes korkealla hinnallaan. Lopulta sain tämän hienon levyn vain viidellä eurolla. Eikä kappale ollut neljässäkymmenessä vuodessa huonontunut. Jos Samira Bensaïd olisi edustanut Marokkoa 2000-luvun puolella, olisi arvostus ja pistesaalis ollut aivan toinen.

Bensaïdin ura ei kärsinyt vaatimattomasta viisumenestyksestä. Laulaja vaihtoi nimensä Samira Saidiksi, ja hänestä on tullut yksi arabimaailman kirkkaimmista tähdistä. Nykyisin Egyptissä asuva laulajatar on myynyt arvioiden mukaan yli 60 miljoonaa levyä.

Uudelleen alkaneen vinyyliharrastukseni myötä olen löytänyt kokoelmiini myös muita viisuharvinaisuuksia. Muutamia niistä esittelen tulevissa blogikirjoituksissani.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)